Sista dagen detta år

Skrev icke mycket idag, men är icke alltför förtvivlad. Hade alldeles mye annat o göra, och läste också en hel del av Thomas Malthus. En verkligen intressant bok. I allmänhet har man missförstått hela argumentet, kanske uppsåtligen.

Jag har börjat tänka då och då på svenska, so att jag tror att fortsatta skrivelsen inte skall bli för svårt. Hjärnan riktar sig småningom mot målet.

Tog en lång promenad omkring sjön med båda barn. Vårt japanska gäst var på sin första gång på is, och använde för första gången sparken. Vanligen brukar de vara mycket rädd, men den här unga kvinnan var det inte.

--------------

Skulle jag säga någonting om hela året? Det var relativt mörkt. Förra året var intressantare, lättare och jag var inte så trött som jag var detta år, efter jag kom tillbaka till Finland. Men, från andra sidan, jag tror att jag har varit till nytta för en stor mängd av människor, och har varit trött just därför. En annan person skulle ha varit likväl till nytta för dem; det bara skedde att jag har varit på den platsen, och gjort där allt som jag kunde.

Yofi kaha, liksom hon sade på עבודה så länge sedan. Jag kommer inte mera ihåg hur att skriva det riktigt, men: yofi kaha detta år.

Jag har skrivit hela två sidor i dag. Och det blir mera och mera intressant hela tiden. Jag tror att jag är ny på den bättre sidan av skrivkrampen.

Gick igen över sjön till stads centrum. Köpte ingenting, bara promenerade. Jag har allt som jag behöver.

De gröna bokstäverna är grammatiska fel.

Strävanden

För två dagar har jag nu försökt att börja skriva. För länge sedan har jag lovat att skriva en artikel på svenska, men har inte haft vare sig tid eller kraft. I går kunde jag skriva rubriken, i dag två satser. Hoppas att jag kan skriva en hel stycke i morgon.

Det är alltid samma sak, oberoende av språk. Jag får en kramp om jag inte skrivar på en long tid, och det tar många dagar innan jag kan fresta mig att börja igen.

Men i dag har jag i alla fall skrivit två satser. Nu kan jag med gott samvete byta till snickars arbete. Två små skåp väntar på mig.

Eläkeläismusiikkia

Sous le ciel de Paris
S'envole une chanson
Hum Hum
Elle est née d'aujourd'hui
Dans le cœur d'un garçon
Sous le ciel de Paris
Marchent des amoureux
Hum Hum
Leur bonheur se construit
Sur un air fait pour eux

Sous le pont de Bercy
Un philosophe assis
Deux musiciens quelques badauds
Puis les gens par milliers
Sous le ciel de Paris
Jusqu'au soir vont chanter
Hum Hum
L'hymne d'un peuple épris
De sa vieille cité

Près de Notre Dame
Parfois couve un drame
Oui mais à Paname
Tout peut s'arranger
Quelques rayons
Du ciel d'été
L'accordéon
D'un marinier
L'espoir fleurit
Au ciel de Paris

Sous le ciel de Paris
Coule un fleuve joyeux
Hum Hum
Il endort dans la nuit
Les clochards et les gueux
Sous le ciel de Paris
Les oiseaux du Bon Dieu
Hum Hum
Viennent du monde entier
Pour bavarder entre eux

Et le ciel de Paris
A son secret pour lui
Depuis vingt siècles il est épris
De notre Ile Saint Louis
Quand elle lui sourit
Il met son habit bleu
Hum Hum
Quand il pleut sur Paris
C'est qu'il est malheureux
Quand il est trop jaloux
De ses millions d'amants
Hum Hum
Il fait gronder sur nous
Son tonnerr' éclatant
Mais le ciel de Paris
N'est pas longtemps cruel
Hum Hum
Pour se fair' pardonner
Il offre un arc en ciel.

Oletteko jo eläkkeellä?

Wau! Niin kysyivät ystävällisesti rautakaupassa. Olo on samanlainen kuin joskus 12-13 vuotiaana, kun pikkuinen lapsi sanoi minua sedäksi. Oma käsitys ikästatuksestani ja keskustelukumppanin käsitys siitä heittää 15 vuotta. No, nyt olen kuullut sen ensimmäistä kertaa, ja luulenpa kuulevani sitä hiljalleen nopeutuvaan tahtiin seuraavien 15 vuoden aikana. Ympäristö opettaa ihmiselle minkä ikäinen hän on, ja mitä se tarkoittaa.

Rautakauppaan pääsi jo kävellen järven yli. Se oli mukavaa. Jää on miellyttävä paikka pakkasella. Nättikin.

Tilasin Pislan tuotteen nimeltä HTT KIPINÄVERKKO 2
pari
Tuotenro 4990 0430 __/pr
Mitat: 260 x 455 mm

Ovat kestäneet 10 vuotta, mutta kupertuneet hiljalleen niin, että toinen puolisko luiskahti jo pois saranarei'istään. Kokeilin menisikö se painamalla suoraksi, mutta ei. On jo ihan haperoa rautaa, hajoaa pieniksi palasiksi. Uusimisen aika.

Niin, julkaisin esseen cancanista täällä.

Opettelin samalla erilaista blogitekniikkaa. Ei kyllä kovin erilaista. Mutta on WordPress teknisesti korkeatasoisempi kuin Blogger, jos osaa html-kieltä ja kehtaisi tehdä.

Joulu jatkuu, vaikka välillä on yksi arkipäiväkin. On ollut ihan mukavaa.

Talo on siivottu, kuusi seisoo tuvan ikkunan edessä, pukki kävi lasten ollessa saunassa (toinen on siis opiskelijavieraamme), lahjoja oli sopiva määrä, ainakin yksi jokaiselle, muttei paljoa, eikä vastuksiksi jäävää. Minäkin sain paketin suklaata ja viskipullon. Tyttärellekin riittää jo pari kirjaa ja muuta pientä, rojuleluja ei ollenkaan. Syöty on niin paljon kuin on jaksettu, myös sitä suklaata, jonka aiheuttama päänsärky hoituu Buranalla tällaisena aikana, kun ei tarvitse pakosti mitään tehdä. Mahanpurut hoituu Samarinilla. Ne kuuluu asiaan; syöminen ihan pelkkänä syömisenä on välillä mukavaa.

Yhden pienen kaapin ehdin aattona vielä ropata eteisen seinään.

Joulupäivän aamuna käytin äitini joulukirkossa, ja lapset otin mukaan saman tien; vaimo nukkui pitkään ensimmäistä vapaata aamuaan yli viikkoon. Myöhemmin päivällä suku kerääntyi kasaan Iisalmesta ja Helsingistä; Zürichista ja Yangoonista, meiltä ja syntymätalosta. Mukava niitä kerran vuoteen on nähdä, ja serkku lapsineen tekee hyvää ruokaa. Tämä joulupäivän traditio periytyy tädiltäni joskus heti sodanjälkeisiltä vuosilta, ennen kuin olin syntynytkään; ennen sotaahan ei joulupäivänä saanut käydä muualla kuin kirkossa.

Tapaninpäivänä on maattu, syöty, käyty kävelyllä, katsottu elokuvia ja kirjoitettukin.

Ei ole elämässä valittamista. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.

My Girl Lollipop

Sieltä kaukaa kultaiselta 1980-luvulta. Bad Mannersin iso ruma jätkä laulaa surullisen tarinan kohtaamastaan hyljeksinnästä.

Toinen vaatekaappi paikoilleen

Haaaaaaaaaaaaaa.......... tässä rupeaa vähitellen kiertymään auki solmustaan.

Lauantaina en lukenut en mitään. Kävin vaimon kanssa katselemassa autoja. Puolitoista vuotta ollaan tultu toimeen yhdellä, mutta vaimon työnkuva muuttuu, ja hän alkaa tarvita taas autoa itselleen. Ei kiirettä; hinnat ei varmasti nouse vuodenvaihteessa. Lopun päivää kuljin hänen perässään kaupoissa, työnsin kärrejä, kanniskelin kasseja ja atsaleoja. Vaimot tarvitsevat aina silloin tällöin kantajia. Edellisen laman aikaan oltiin velkaisia pätkätyöläisiä 15.7% korkoinen asuntolaina niskassa. Silloin kävi kateeksi keski-ikäisiä velattomia säännöllistä palkkaa saavia ihmisiä. Nyt ollaan vuorostamme me sellaisia; ne meidän edellämme kulkeneet ovat jo joko eläkkeellä tai haudassa.

Sunnuntaina oli sähköpostiin taas tullut luettavaa, mutta ei enää yhtään gradua, väikkärintekijöiden huolia vain. Osa niistä Word 2007:lla kirjoitettuja, enkä saanut fileitä auki, joten en voinut mitään tehdäkään. Tässä koneessa on kyllä asiaan liittyvä servisepakki, mutta silti kaikki docx tiedostot eivät aukea. Jotkut taas aukeavat. Normaalia Microsoftin sontaa.

Purin osan hallin laipion paneloinnista; helppoa kun niissä on juuri tätä varten ruuvikiinnitys. Niiden päällä kulkee sähkö-, lvi- ja aurinkokeräimen putkia niin paljon, että on pitänyt jättää koko katto kaiken varalta helposti aukaistavaksi. Uuden vaatekaapin tieltä piti siirtää kattolamppua 10 cm etelään; sen verran oli sähköjohdoissa varaa. Kolme lautaa joutui vaihtamaan uusiksi; ovat muutaman vuoden muita vaaleampia, tosin samoja lautoja entisten kanssa. Olleet liiterin vintillä tallessa. Muissa on 10 v sitten tehty jonkinlainen mieto valkopigmentointi, mutta ei sitä enää mistään huomaa. Siinäpähän ruskistuvat. Uusiin en sivele mitään.

Tänään työntelin isoja pinoja räntälunta. Raskasta ja mukavaa.

Sekä panin sen vaatekaapin paikoilleen. Seinien tasoituksissa oli jälleen pieniä heittoja sinne tänne, mutta isoin homma oli ovet. Vaimo halusi siihen lattiasta laipioon ulottuvat peililiukuovet, jotta voi mallata takkia päälleen aamuisin, ja niiden tarvitsemien kiskojen tarkka paikalleen asettelu mietitytti. Ohje kehotti pistämään ensin yläkiskon ja säätämään alakiskon tarkalleen sen alapuolelle, mutta koska lattia on erittäin kovaa klinkkeriä, johon ei aina onnistu poraamaan millilleen, roppasin lattiakiskon ensin paikoilleen. Toinen reikä liukui 2 mm, juuri niin kuin pelkäsinkin, vaikka minulla oli siinä maalarinteipit esteenä. Ne on pirun kovaa ja liukasta klinkkeriä. Lattialle saa pudottaa vasaran, eikä ne hajoa, eikä pienintäkään naarmua ole niihin tullut kymmeneen vuoteen. Mutta on ne koviakin. Betoni niiden alla on kuin tyroksia, poran terä uppoaa helposti, sen kuin työntää.

Sitten tyttären ja jouluksi meille tulleen japanilaisen opiskelijan kanssa mittasin oikean kohdan laipiosta luotilangalla. Valopisteiden heittelijää en ole kehdannut ostaa; luotini ei kulu, on tuhatvuotista teknologiaa, ja minä nyt vain tykkään siitä. Koska laipioon tulee vain puuruuvit, on kiinnitys siellä paljon helpompi. Tytär sen kiskon sitten kiinni ruuvasi, minä pitelin kiskoa sen aikaa.

Kaapin lattiana on iso lastulevylevy, joka näytti siltä ettei sille kannata astua. Toisaalta taas asennushommissa sille tarvitsi astua, ja pitää ison kaapin lattian kestää mahdollisia piilosilla olevia lapsiakin. Joten sahasin vanhasta yli jääneestä liimapuulevyn pätkästä sen keskelle tuen. Nyt kestää hyvin minunkin painoni, ja lapsi saa hyppiäkin.

On taas yksi kaappi paikallaan. Vaimo alkoi täyttää sitä töistä tultuaan.

Tytär toi koulun puukäsitöistä joku päivä sitten seinäkellon. Ja tänään teki japanilaisen vieraan kanssa pipareita. Kaikkea se jo osaa tehdä.

Cancania ja remonttia

Tänään sain houkuteltua cancanilla ja naismusiikilla itseni lukemaan vajaan gradun käsikirjoituksen, tarkistettua että siinä väitöskirjassa on kaikki päällisin puolin OK, ja arvostelemaan vielä pinon esseitä. Ihmiset odottaa kommenttejani, pitäisi saada itsensä jaksamaan vielä tämän viikon.

Tein sokkelin eilisiin vaatekaappeihin ja sahasin lattialistat uusiin pituuksiin, löin kiinni seinään. Se huone on nyt valmis. Purin eteisestä siellä 10 vuotta olleen vaatenaulakon viritelmän, ja sovittelin paikalleen uutta vaimon suunnitelemaa laatikkomallia. Siinä on lattiasta kattoon ulottuvat peililiukuovet, ja näköjään yhtä kattolamppua pitää siirtää 10 cm keskemmälle huonetta. Kattopaneleita pitää purkaa jonkin verran, vaihtaa uusiksi kolme lautaa, jatkaa sähköjohtoja sokeripaloilla ja lyödä koko höskä taas takaisin kattoon. Sen jälkeen vasta pääsee asentamaan ovia. Saa nähdä pitääkö sinne tehdä lisää koolauksiakin; ne ovet on aika raskaat. Kestää toisen vuosikymmenen ennen kuin uudet laudat ovat samaa sävyä kuin vanhat, mutta se lienee koriste-elementti.

Minun pitäisi ehkä ruveta cancan-tutkijaksi. Kulttuuriahan se on sekin, eikä helposti rupea pitkästyttämään. Live-esitykset kyllä aina hakkaavat nämä tuubin versiot, mutta näkee niistäkin tanssin hurjuuden, kun on tosissaan yrittävät tanssijat, olivatpa he sitten amatöörejä tai ammattilaisia. Tutkia ensin tanssin empiirinen levinneisyys ja klassiset kulttuurimuodot Euroopassa, ja siirtyä sen jälkeen tutkimaan innovatiivisia uusia taiteellisia tulkintoja kiinalaisissa kabareissa. Kyllä Suomen Akatemian pitäisi sellaista tutkimusta rahoittaa. Se on tärkeää. Kyllä kulttuurintutkimusta pitää tukea.

Guantanamera

Vielä lisää

Lisää

Kaunista tanssia

Kaunista musiikkia

Kaappien asennusta

Ei kai se Helsingin reissu kuitenkaan lepoakaan ollut, helpompaa vain kuin normaalisti. En vieläkään kärsi lukea mitään, ja jos avaan tietokoneen, vie tieni vain musiikkivideoihin, varovasti blogeihin, ja vielä varovammin sähköpostiin.

Mutta kaappeja olen asennellut. Eilen vaimon ja tyttären kanssa. Niitä on yksi seinällinen yhteen makuuhuoneeseen, ja ongelmaksi tuli kesken kaiken se, että seinät eivät ole suorat. Tasoitettaessa on nurkkiin ja seinien yläosiin tullut hiukan enemmän tavaraa, ja kun mitta on otettu hyvin tarkkaan kaappien etureunan tasalta, on niiden takaosan kohdalla jo ahdasta. Hiukan. Alakaapit saatiin kolmestaan työnnettyä melkein paikoilleen pelkällä voimalla, niin pitkälle ettei niitä enää saanut irti. Löin kuminuijalla perille ne viimeiset sentit. En tiedä miten lastulevy kasaan menee, mutta jokin siellä joka tapauksessa periksi antoi.

Yläkaapeille se ei enää alkuunkaan onnistunut, seinät kapenivat jo selvästi. Otin pois tapetin kummaltakin seinältä yläkaappien kohdalta. Tuli nähtyä miten lasikuitutapetin saa seinästä pois; kapealla lastalla vain työntelee, kyllä se lähtee, vähän palasina tosin.

Mutta se ei riittänyt, kolme milliä jäi vielä liikaa. Katsoin parhaaksi nukkua yön ennen kuin ryhdyn piikkaamaan. Tänään ymmärsin, että ei piikkaaminen kannata, paljon helpompaa on ottaa höylällä lastulevyseinästä liiat pois. Niin se kävi. Höyläsin reunakaapeista ulkoseinät vinoon, eniten perältä ja yläreunasta. Vielä piti höylätä viimeksi paikalleen pantavasta laatikosta perä vinoksi; se oli niin tarkka, että jos sen olisi saanut täsmälleen suoraan paikalleen, olisi se voinut mennä, mutta kaaduttuani tikkailta (kaappi tuli mahani päälle, ei vahingoittunut yhtään) päätin tehdä senkin helpommin. Ne on aika painavia, ja sen muotoisia, ettei niitä saa helposti pideltyä. Viistottuani takareunat se lonksahti helposti paikoilleen, meni tönimällä pohjaan.

Kaikki tiukasti paikoillaan, ei klappia missään. En ropannut yhtään niistä seinään, enkä edes ruuvannut toisiinsa. Alakaapit ei liiku minnekään vaikka haluaisi, ei niin millään, ja yläkaapitkin on tiukasti toisiaan vasten. Jos vuosien vieriessä käy niin, että ne alkavat höltyä - en oikein tiedä miten lastulevy tällaisessa paikassa käyttäytyy - niin roppaaminen ja ruuvaaminen on hyvin helppoa.

Nyt on vaimolle 3400 mm lisää kaappitilaa täytettäväksi, lattiasta laipioon.

Tykkäsin. Nyt pitäisi päästä tekemään rakennushommia kuukaudeksi pariksi, niin sitten maistuisi varmaan taas lukeminen ja kirjoittaminen. Ei se käy, mutta vanhan viisaan Karl Marxin ajatus siitä, että hyvää elämää elävä ihminen tekisi 8 tuntia töitä paimenessa, harjoittaisi toiset 8 tuntia taidekritiikkiä, ja nukkuisi lopulta 8 tuntia, on täyttä asiaa. Smithiläinen työnjako saa aikaan tehokkuutta, mutta pilaa elämän. Ihmisen pitäisi voida tehdä hyvin monenlaisia töitä, sekaisin, koko ajan.

When I was young

Kävelin aamulla pitkin Töölöä. Niitä katuja kuljin paljon joskus istuessani päivät pitkät Eduskunnan kirjastossa gradua tekemässä. Jäähdyttelin päätäni ja lepuutin silmiäni välillä ulkoilmassa kävellen. Ja yhden sedän olen joskus käynyt Hietaniemeen hautaamassa. Entisellään ne kadut melkein olivat, ravintoloissa oli uusia nimiä. Puut yhtä lehdettömiä kuin silloinkin.

Seminaari ei tänään ollut ihan samaa tasoa kuin eilen, mutta tulipahan istuttua ja levättyä.

Sen jälkeen kävin Lasipalatsin kahvilassa syömässä roiskantin, joka oli leikattu halki, ja sisään oli työnnetty savulohta ja kananmunaa. Sen on pakko olla helsinkiläinen keksintö; samanlaisia outoja yhdistelmiä on Japanissa. Ihan mielenkiintoisen makuinen. Join sen kanssa marjanektariinin ja viskin jäillä. Hyvää oli kaikki. Vähän yksinäistä ja vähän nostalgista, mutta tulipahan siinäkin rakennuksessa taas käytyä. Viereisessä pöydässä nuoret tytöt puhui kauniisti ruotsia.

Lopuksi torkuin kotiin halki lumisen pimeyden. Tulipahan taas jossakin käytyä. Ja kyllä Helsingissä on helppoa. Euro kelpaa kaupassa, aikaeroon ei tarvitse sopeutua, passia ei tarvitse heilutella missään ja kieltä ymmärtää.

Kahden päivän aikana tänne oli kertynyt yksi väitöskirja, yksi gradu, 40 tenttivastausta ja kourallinen raportointi-, lausunto- ja päätöspyyntöjä.

Reissussa on hyvä olla, jos on kotonakin. Töissä kun työntekijämäärä kaksinkertaistettaisiin, niin sitten sielläkin alkaisi pärjätä. Minulta jää puolet virkatehtävistä, eli yliopiston maineen kasvattaminen maailmalla kirjoittamalla, tekemättä nykytilanteessa. En pysty muuta kuin toimimaan paimenena jatkuvalle virralle tarvitsijoita. Vähän se tämä Helsingin keikkakin oli sitä, menin kun kaveri pyysi, ja olin jo aikoja sitten luvannut tulla jos hän pyytää. Samassa ajassa olisi lukenut yhden väikkärin tai kaksi gradua, mitkä olisivat sitten olleet jo nyt tehtyjä.

Mutta mitäs tuosta. Tykkäsin Helsingin reissusta.

Helsingissä lepäämässä

tuli katko kuolemantahtiseen työhön, pääsin lepäilemään leppoisaan Helsinkiin. Tulin aamulla linja-autolla, torkuin ja nukuin koko matkan, onnellisena siitä etten pysty eikä tarvitse lukea mitään. Söin sushia venäläisen ystäväni kanssa, ja kävelin hiukan kaupungilla, urheiluloman merkeissä. Isäni pikkusisko asui joskus Kampissa, Simonkadulla, luultavasti siinä oranssissa talossa missä on kolmioulokkeita seinissä ja rappaus pahasti karissut. Muistan ne Kampin avarat seudut lapsuudestani, mutta ei siellä enää ole avaraa. Linja-autotkin on tungettu syvälle maan alle.

Sitten olen vain istunut rauhassa kohtuuhyvässä seminaarissa, kunnellut esitelmiä ja katsellut helsinkiläisten touhuja. Aikataulun ne pistivät sekaisin heti kuin Italiassa. Ravatit on miehillä kaulassa ja puvut päällä. Kun seminaarin avaaja julkisesti ehdotti kaikille sinunkauppoja ja lupasi että häntä ainakin saa puhutella etunimellä, yleisö nauroi. En tiedä miksi, ei näitä aina ymmärrä. Vähän pompöösiä täällä on, mutta leppoisaa.

Illallisen päälle kuljeskelin satamassa ja kävin juomassa lasillisen minttuviinaa Svenska teaternin takana ravintolassa. Miellyttävä paikka. Ja kohta pääsen nukkumaan. Huomennakin on vielä koko päivä seminaaria, eli puhdasta lepoa. Helsinkiläiseen tapaan kukaan ei edes kirjoita mitään papereita, joten luettavaa ei ole mitään. Sitten ne vielä maksaa kaiken, siitä hyvästä että teen muutaman kommentin ja pidän huomenna iltapäivällä 20 min saarnan. Kyllä Helsingissä on rauhallista ja mukavaa.

Joulun suuntaan

Moni haluaa puhdistaa sielunsa syksyn taakoista joulurauhaa varten. Niskaani sataa tenttipapereita, esseitä, graduja ja väitöskirjoja kuin lumihiutaleita. Herttaista kyllä ...

Puhtaat tiet

Kyllä puhtaalla tiellä on miellyttävä ajaa. Ja paskatuilla teillä, oli ne kuinka näennäisen turvallisia tahansa, epämiellyttävää. Puhtailla teillä nopeus laskee kelin mukaan, valkoinen tien pinta ja maisema on kaunis, ja niillä teillä pitää oikeasti osata ajaa. Ei mitään ihmeellistä, rauhallisesti pehmeitä ajolinjoja myöten vain, mitään rallikuskin taitoja ei tarvita. Puhtailla teillä voi ajaa loskassakin, satoja kilometrejä, ja auto pysyy puhtaana, niin kuin tänään, pikkutyttöjä kotiinsa palauttaessani. Tuntui niin epätavalliselta, koska yleensä ajelen vain töihin ja takaisin, eikä isompiin kaupunkeihin pääse kuin paskattuja teitä myöten.

En juuri aja urissa, etenkään jos lastina ei ole itseäni kallisarvoisempaa, vaan niiden vieressä jääharjanteilla. Se on tärisevämpää, mutta paljon mielenkiintoisempaa. Ihan oikeasti tykkään ajaa marraskuun lopulla iltapimeällä jäisillä ja sohjoisilla pikkuteillä räntäsateessa, Bachin fuugia ja koraaleita kuunnellen. Minä nyt vain tykkään semmoisesta.

Kylässä on veljentyttären tyttäret, 5v ja 8v. Vaikka niitä on monesti tavattukin, ja meidät hyvin tuntevat, eivät ikinä ennen ole olleet meillä ilman äitiään, eivätkä juuri missään muuallakaan ilman häntä. Välillä ovat juosseet ja kirkuneet normaaliin tapaan, välillä aina ruvenneet itkemään kun on äitiä ikävä. He ovat kotiäidin kasvattamia pienestä pitäen, tottuneet siihen että nimenomaan äiti on aina ihan lähellä, paitsi mitä nyt vähän käy päiväkerhossa tai koulussa välillä. On se jännää miten iso seikkailu tytöille on näinkin tutussa paikassa yökylässä käyminen. Tässä se tulee muukin maailma lähemmäksi, ja saadaan heitä pikkuisen itsenäisemmiksi.

Ihan hyvä merkki on, että nyt kun alkaisi olla kotiinlähdön aika, ei heillä mitään kiirettä olekaan, vaan mieluummin jatkavat kirkumista meidän tyttären kanssa. Hänelle puolestaan tekee hyvää olla isosiskona pieniä hoitamassa ja otsaltaan hikeä pyyhkimässä, ainoa lapsi kun on.

Huhhuijaa. Kolme viikkoa saarnaamista ja kaiken muun hoitamista vasemmalla kädellä takana. Olen aika väsynyt, mutta tyytyväinen. Paperin ja sähköpostin parista runsain mitoin ihmisten pariin pääseminen on kyllä mukavaa.

Postilaatikkoon on kertynyt yksi kiireellinen väitöskirjan käsikirjoitus, kolme kommentteja odottavaa gradun kässäriä, useita pitkiä esseitä, pino luentopäiväkirjoja, ja lopulla viikkoa tulee reilu sata tenttipaperia. Itselläni on kesken yksi konferenssiesitelmä, ja 5 artikkelia tai muuta kirjoitelmaa, jotka myös pitäisi saada tehtyä heti kohta valmiiksi. Mutta odottakoot ne vähän aikaa, lepuutan päätäni pari päivää.

Soittivatkin tehtaalta, vaatekaappeja, vessan kalusteita yms. on valmistunut iso pino. Kärräsin niitä tänään 4 peräkärrikuormaa kotiin, loput tulee ensi viikolla. Isoimmat kannoin sisään naapurin miehen avustuksella. Niitä saisi ruveta roppaamaan seiniin. Ei kummoinen homma sinänsä, mutta jääköön vielä vähäksi aikaa, en jaksa. Kunhan jouluksi ovat paikoillaan.

Join tässä jo lasillisen viskiä rauhallisen illan kunniaksi, ja taidan ottaa toisen. Paras pitääkin roput ja pora verstaassa.

Kaiken tarpeellisen ehtii, kunhan pitää huolta siitä että pysyttelee hengissä.

Tällä viikolla alkoi taas olla tekemistä enemmän kuin ehti, ja se vyöryy nyt viikonlopunkin ylitse raskaana massana. Viikot ei ole veljeksiä.

Tietysti sellaiset ihmiset, jotka nauttivat omasta äänestään, ovat tyhmiä, mutta kyllä minä omasta äänestäni isossa salissa nautin. Siihen tarvitaan hyvää palleahengitystä.

On ollut hyvä viikko. Täyttä työtä, mutta hyvää sellaista. Edellisellä viikolla sain työpaikan seinät nostettua takaisin pystyyn, ja on ne pysyneet. Henkilöstöhallinto, strateginen suunnittelu, ihmisten rankkaaminen heidän tulevaisuuteensa selvästi vaikuttavalla tavalla ja kaikenlainen jatkuva paimentaminen ja huolehtiminen on tappavaa minun psykologiallani varustetulle ihmiselle. Sen olen saanut jätettyä nyt melkein tyystin syrjään.

Tällä viikolla olen vain pitänyt luentoja, seminaareja ja yksittäistapaamisia, sekä rakentanut uusia kotisivuja luentodiojen verkkoon panoa varten. Melkein kaikki työ on ollut nuorempieni neuvomista. Olen lukenut kohtalaisen pinon kirjoja muutamalla kielellä ja tehnyt ja nähnyt itse kaikenlaista, minkä takia osaa kyllä neuvoa kaikenlaista nuorille ihmisille. Viikossa ääni kouliutuu takaisin kuuluvaan kuntoon, niin että voin helposti puhua 100 ihmiselle 300 ihmisen salissa erityisemmin ääntäni edes pakottamatta. Ääntä pitäisi jatkuvasti käyttää, muuten se vaimenee. Mikrofoneista en tykkää; liian helppoa.

Iltaisin olen katsonut tyttären kanssa 1980-luvulla Japanissa tehtyjä Sherlock Holmes animeita, joita toin sieltä useita tunteja. Ne on kaikki koiria; Holmes on punakarvainen lassie, Watson turkoosi terrieri, Scotland Yardin miehet ruskeita bulldoggeja, ja joka jaksossa vastustajana oleva Moriarty on violetti punanenäinen susi. Yksi pätkä oli jopa Rosettan kiven varastamisesta ranskalaisille British Museumista.

Sen jälkeen olen kaatunut sänkyyn ja nukkunut joka yö kuin tukki, kertaakaan heräämättä, ihan tyytyväisenä. Tällaista työtä varten minä yliopistoon olen töihin tullut. Ja tällaista elämää haluaisin viettää.

Ohoh! Olen saanut haasteen Rosetalta, pitäisi keksiä viisi omituisuutta itsestäni ... en oikein tiedä missä omituisuuden ja normaaliuden raja menee ... minä vain elelen niin kuin tykkään ...

Onko nämä omituisuuksia? Vai vain tavallista elämää?

1. Satujen lukemisesta tykkään vielä vanhanakin miehenä. Onneksi on nuori tytär, jonka kanssa niitä saa lukea ihan rauhassa.

2. Laattahommat on rakentamisessa mielenkiintoisinta, ja samoin tykkään työskentelystä rälläkällä ja moottorisahalla. Ei tämä varmaan miehelle sinänsä ole omituista, mutta työpaikallani tällaisia töitä harva hallitsee millään tavalla, sukupuolesta riippumatta.

3. Kahvista en välitä, enkä juuri teestäkään. Tämän pitäisi jo olla omituista.

4. Tykkään kasvattaa puita ja köynöksiä yhdessä. On jotensakin mukavan näköistä kun notkea kiertyy lujan ympärille ja molemmat kukkivat.

5. Näin syksyisin illalla pimeällä kun sen enempää vaimo kuin naapuritkaan eivät näe tykkään käydä puutarhassani kusella tiettyjen puiden juurella. Ruumiistani lähtee paljon hyvää ravinnetta, joka on siellä puiden juurella juuri oikeassa paikassaan, eikä kunnan jätevesiverkostossa. Niin minä myös tulen yhdeksi niiden puitteni kanssa, koska olemme samaa ainetta, ja muutenkin elelemme yhdessä.

6. Jos olen yksin tai tyttären kanssa tavaratalon hississä, missä minulla on aikaa katsella peiliin, tykkään irvistää itselleni ja hymyillä päälle, koska olen aika ruma, mutta silti kuitenkin jotensakin tykkään naamastani. Olen siihen tottunut.

Minäkin tykkään kyllä kävellä siellä täällä hampaita pestessäni, mutta se tuskin on omituista, kun kaikki näyttävät tekevän samalla tavalla. Tykkään peuhata koirien kanssa, jos sellaisen jostain onnistuu saamaan käsiinsä, mutta normaalia lienee sekin. Tykkään myös suuresti valkosipulista, sekä syömisestä että sen tuoksusta, ja etenkin vahvasti valkosipulin tuoksuinen nainen on kertakaikkisen ihana, mutta ei kai tässäkään mitään omituista ole.

Olen nyt nukkunut parina päivänä pitkään ja tehnyt kunnon töitä. Palkkatyön tekeminen pysähtyi pään lakattua toimimasta. Jääköön kesken mikä jää, ja tekemättä loput.

Vaihdoin talvirenkaat vaimon, tyttären ja äitini polkupyöriin. Se on itse asiassa hitaampaa kuin auton pyörien vaihtaminen. Suojailin puuntaimia myyriltä ja jäniksiltä, pistin puutarhaa ja talon ympärystä muutenkin talvikuntoon, ajoin kottikärrillä polttopuita sisään, ja noin ylipäänsä tein kaikenlaista mihin miehen ruumis on suunniteltu. Katselin tyttären kanssa Japanista tuomiani uusia animeita. フリテンくんを。Join viinaa. Nyt toisen päivän illalla rupeaa taas olemaan elossa.

Isänpäivä ... isänpäivä, niin kuin äitienpäiväkin, on naisia varten kehitetty erikoispäivä. Kun normaalina päivänä saa olla aika rauhassa omissa oloissaan, niin isänpäivänä naiset rupeaa komentelemaan, ja syöttämään kakkuja ja paakelseja. Ne on vain mukisematta syötävä, ja kiitettävä päälle. Niin siitä kaikesta pääsee rauhassa ohitse ja naiset pysyy hyvällä tuulella.

Samassa maailmassa tässä naisten kanssa elellään, mutta kuitenkin niin erilaisessa.

Onpa ollut mylläkkää. Missään ei ole personifioitua Prebeniä, mutta järjestelmä vain on murenemassa käsiin, niin että seinät kaatuu päälle milloin mistäkin suunnasta. Vain ulkomailla on rauhallista, töihin paluu Suomeen on pelottavaa nykyään. Yhden kukkakuvan otettuani pari viikkoa sitten en ole joutanut enkä jaksanut tässä blogissa käydä kertaakaan; pelkkää työtä ja ongelmien järjestelyä pimeästä pimeään joka päivä ympäri viikot.

Onneksi oli parina päivänä pakkasta, ja öisin tähtiäkin. Kuiva raikas pakkasilma tuntuu hyvältä hengittää.

Kotona kukkii vielä, ei lumesta ja pakkasesta tietoakaan, vaikka niitä tänne jo toivoisi. Colchium autumnale etenkin tykkää tällaisesta säästä. Istutin sen viisaasti monta vuotta sitten vaimon ruusupenkkiin, siellä se on jatkuvasti hyvässä hoidossa ja lannoituksessa, kukkii vuosi vuodelta komeammin.

No niin, kokoustamisen tulokset, jos niitä on, näkyvät seuraavan 5 vuoden kuluessa.

Lopussa oli aikaa vähän kävellä siellä täällä. Tapasin aamulla auringon juuri noustua rautatien vieressä Ipomoean. Tervehdin häntä kohteliaasti ja ihailin vähän aikaa hänen kauneuttaan.

Kyllä japanilaiset kokoustaa pitkään ja hartaasti. Tässä kepeästi pyörähtää päivä poikineen. Jopa ruotsalaiset jää kirkkaasti toiseksi. Täällä on nyt jonkinmoinen läjä rahaa liikeellä, ja mielelläni siitä pikkuisen puron tai edes kertalätäkön kääntäisin omille oppilailleni. Pitää vain pysyä tiukasti tuolissaan ja nostaa tasaiseen tahtiin kätensä puheenvuoron merkiksi, sekä jaksaa iltaohjelmat loppuun asti. Käyntikortit on menneet jo kaikki. Ravattia en ole kyllä vetänyt kaulaan, eikä se ole mukanakaan, jonkin verran pitää näyttää pähkähullulta rovessorilta. Onnistuu; tukkaa en ole kammannut sen jälkeen kun 2-3 vuotta sitten hukkasin kampani. Jos yrittäisin tekeytyä bussinesmiehen tai byrokraatin näköiseksi en olisi uskottava. Mutta puhdas on oltava, eikä pahalta saa haista. Olen tykästynyt täkäläisiin 5-varpaan sukkiin, missä on siis kolot jokaiselle varpaalle erikseen. Jalat haisee niissä vähemmän, ja muutenkin ne tuntuu mukavilta. On niitä naisillekin, mutta miesten puolella tarjontaa, niin väreissä, merkeissä, materiaaleissa kuin hinnoissakin on paljon enemmän. Ne on selvästi miesten tavaraa, jota jonkin verran menee naisillekin. En ole kyllä koskaan kenenkään naisen jalassa täällä sellaisia nähnyt. Tatamiravintoloissahan kuljetaan sukkasillaan, kengät jää eteiseen. Tatamille ei saa astua edes minkäänlaisilla sisäsandaaleilla, vain sukkajalka kelpaa.

Ja sitten nukkumaan.

Ilma on käynyt sateiseksi, mutta se on vielä lämmintä sadetta Tyyneltämereltä.

Tavallista arkea sitten täällä, arkena ja pyhänä. Töitä ja töitä, iltaisin syömistä ja ryyppäämistä näiden kanssa, paluu kotiin ja nukkumaan. Aamulla töihin. Tästä alkaa jo alun ihanuus karista.

Talon edessä, kadun toisella puolella, näkyy olevan kaksi hostess-baaria. Niissä saa tilata pöytään viinaa, yleensä viskiä vedellä, ja naisen sitä kaatamaan. Sen jälkeen voi olla vapaasti, eli sönköttää huolensa ja murheensa naiselle, sekä ehkä vähän tanssahtaakin. Hiljaisen musiikin tahtiin; tällaisella asuntoalueella ei pidetä mitään diskoa. Kun mies ei enää jaksa pysyä pystyssä tai rahat rupeaa loppumaan, nainen soittaa taksin, taluttaa ukon autoon, vilkuttaa hyvästyksi, pyytää tulemaan uudelleen, ja lähettää ukon kotiinsa. Ne yleensä hoitelee useampaa murheellista samaan aikaan, joko samassa tai eri pöydissä. Käy varmasti työstä.

Sellainen maksaa, mutta asiakkaan ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Häntä ei heitetä kännisenä kadulle, missä hän saattaisi teloa itsensä, tai räyhätä ohikulkijoille. Kaikki tapahtuu aikalailla hiljaa, siististi ja sopuisasti.

Yksi tuttu teki sitä hommaa pitkään, vuosikymmeniä, Tokiossa, kunnes kuoli pari vuotta sitten viinaan. Ei hostessin tarvitse olla nuori eikä kaunis, etenkään tuollaisissa kantapaikoissa. Jos hän vain on sellainen, että miehet tulevat kerran toisensa jälkeen hänen luokseen ja kaivavat lompsansa tyhjäksi, on täysin sama miltä nainen näyttää.

Heräsin neljältä, postinkantaja jakaa aamulehdet juosten. Se vähän käytävässä kolisee. Helposti luulee, että siellä on jotain väkivaltaa tapahtumassa. Jos yrittäisi takaisin nukkumaan, vielä pari tuntia.

Pitkästä aikaa kotona Kiotossa. Lämpimässä ja niin kirkkaassa auringonpaisteessa, että lokakuisen Suomen jälkeen häikäisee.

Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.

Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.

Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.

Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.

Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.

Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.

Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.

Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.

Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.

Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.

Hänen gradunsa alkaa olla valmis. Hänellä on hyvä pää, ja hän kirjoittaa oikein sulavasti ja mielenkiintoisesti. Hänellä myös varmaan on lukihäiriö, koska sanoissa oli niin paljon kirjoitusvirheitä, ja ehkä hän sen takia iskosti itsensä keväällä kauniisti mieleeni, tiesi tarvitsevansa apua tavallista enemmän. Lukihäiriöinen ei ole mitenkään tyhmä eikä mielikuvitukseton; sanoissa vain menee helposti kirjaimet sekaisin, ja lauseet on joskus kumman näköisiä. Silti hän kirjoittaa erinomaisesti, todella luettavan sujuvaa, tieteellistä mutta iloista tekstiä. Sille on vain tehtävä suomen kielen kielieditio.

Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.

Kaikki alkaa olla kunnossa taas, jokainen ihminen töissä, muutkin kriisit on hoidettu. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan. Yamaban palokunta ryntää milloin sinne, milloin tänne ympäri sirkusta. Tai oikeastaan kävelen hitaasti ja rauhallisesti, juoksemalla ei saa asioita tehtyä ollenkaan. Ihmiset ei usko mitä juoksentelija sanoo, ja puhuttavakin on hitaasti. Hitaus on tehokkain tapa toimia nopeasti tällaisessa organisaatiossa.

Graduja tupsahti neljä, tai tarkkaan laskien viisikin kommentoitavaksi. Opiskelijat on taas ahkeroineet. Mutta yksi niistä meni noiden hoidettujen kriisien kohtaan, joten se ei ole enää edessä.

Viikon ryypänneen ihmisen kanssa puheleminen työasioista on vähän surullista. Siinä menee ihminen aika vapisevaan kuntoon, silmät seisoo päässä kuin vanhalla juopolla, ja katuvaisuus on hirveää. On vielä kohtuullisen nuori nainen. Niitä samoja miesongelmia kuin ilmeisesti suurimmalla osalla täällä Blogistaniassa asuvilla naisilla, mutta kokeilee vain välillä ratkaista ne viinalla, siinä tietysti onnistumatta. Mutta jospa se siitä, tällä kertaa ainakin.

Minulla on täällä nyt 5 naista asumassa, osa tosin vain vähän aikaa. Iät 11-77 vuotta, kaikkea siltä väliltä. Jo ne saavat aikaan paljon puhetta ja meteliä. Ei mitään sitä vastaan, mutta on se välillä uskomatonta. Tosin, niinhän sitä sanotaan, että kaikki on kunnossa kun naiset on hyvällä tuulella ja äänekkäitä.

Kyllä 12 tunnin nukkuminen tekee ihmiselle hyvää.

No niin, viikko on taas ohitse, paria sataa ihmistä on paimennettu. Ei ihmeempiä. Tavallista sirkusta ja lastentarhaa, pääasiassa. Paitsi yhdelle tuli ryyppy päälle, eikä se hoida hommiaan. En tiedä mitä aloittelevalle alkoholistille pitäisi tehdä. En tiedä.

Pitää tuhota nuo laskurit. Ne ehkä haittaavat erästä kunnioitettua vaikka harvinaista kävijää. Joka tapauksessa ne ovat työnsä tehneet. Blogia laskeva laskuri on luotettavasti laskenut yhteen jo puoli vuotta, ja kävijöitä laskeva laskuri on osoittanut, että ei täällä käy paljon ketään. 790 kävijää puolessa vuodessa, ja minä itse olen niistä ainakin puolet, jos en enemmän, eri koneilta eri suunnilta. Samaan aikaan nuorten naisten blogeissa käy kymmenen ja sata tuhatta kävijää. He kiinnostavia ovat, eivät gorilloituvat vanhat miehet. Minä olen täsmälleen samaa mieltä niiden muiden 100 000 kuljeskelijan kanssa.

Hyvä niin. Täällä saa kirjoittaa mitä tahansa, se ei minnekään leviä.

Parsapenkin pohja

Venäytin selkäni muutama päivä sitten. Kunto menee huonoksi tällaisella tietokonetyötahdilla ja selän lihakset veltostuu. Pitäisi jaksaa kävellä ja tehdä töitä ruumiillaankin.

Kipu ajaa ryhdistäytymään. Illoin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olen väkisin lopettanut työni ja mennyt puutarhaan kaivamaan lapiolla savea. 2-3 tuntia päivässä. Tykästyin kesällä parsaan ja päätin ruveta kasvattamaan itse. Siihen tarvitaan syvää ja kuohkeaa multaa. Maa täällä kuitenkin on kovaa hiesumoreenia, seassa sinistä savea siellä täällä, ja niitä kiviä tietysti niin perkeleesti, isoa ja pientä. Oikein hyvää maata tällaisiin tarkoituksiin. Kaivoin muutamana iltana 60 cm leveän ja kahden pistolapion syvyisen 5-metrisen kanjonin. En usko sen tarvitsevan salaojitusta; hiesu laskee vettä sen verran lävitse, ettei se näy jäävän paikoilleen, ja tämä tontti on muutenkin nyppylän päällä, mistä vesi virtaa pois joka suuntaan. Maat ja kivet kärräsin kottikärrillä tontin reunaan louhikkoisen maan tasoitteeksi, ja täytin kanjonin karkealla hiekalla, kompostilla ja entisellä pintamullalla. En tiedä saanko siihen parsaa koskaan, mutta onpahan ainakin syvä- ja kuohkeamultainen paikka, jossa voi kasvattaa mitä tahansa. Daikoneita tai mustajuuria.

Samalla sain tasoiteltua tontin reunan, missä oli ennen hankala kävellä, ja vaarallistakin siimaleikkurin kanssa; tyhjennettyä kompostin pohjan valmiista ja puolivalmiista mullasta, sekä tyhjennettyä kompostorin pohjan. Niihin taas mahtuu uutta tavaraa.

Selkä on tykännyt. Kipeä se tietysti on kaivaessa, ennen kuin lämpiää ja vertyy, mutta lihakset alkaa taas vahvistua. Lapiohommien jälkeen tytär on kävellyt illoin selkäni päällä. Sillä tavalla nivelet saa jälleen liikkumaan, ja lihakset rennommiksi. Iltaisin ei paljon enää koskekaan.

Kyllä tämä hoituu töidenkin kannalta. Kun 7 päivää viikossa painaa töitä, pitää antaa itselleen lupa mennä edes iltaisin ennen pimeän tuloa lapion ja kangin kanssa huvittelemaan. Eihän sitä muuten jaksa.

Ei siitä addressista tietysti tällä yhdellä kertaa valmista pistoolit kieltävää lakia tule, mutta aloitettavahan on. Tappamistahan se ei lopeta sinänsä, ei edes nuorien sankaritappajien tekosia. Tapettiinhan Tokiossa Akihabarassa kesäkuussa kuorma-autolla ja puukolla 7 ihmistä, http://www.japanprobe.com/?p=4811. Jotensakin kuitenkin tuntuisi reilummalta tapella luokassa puukkomiestä vastaan, kuin rottaa, joka komentaa ihmiset lattialle makuulle ja ampuu sitten niihin 200 laukausta.

Tietysti Japanissakin on pimeiden aseiden markkinat, koska henkilökohtainen aseiden hallussapito on kielletty, mutta eivät ne isot ole. Yakuzoilla jonkin verran, mutta harvoin edes mukana julkisilla paikoilla, koska aseiden laittomasta hallussapidosta saa kovat rangaistukset. Puheet siitä, että käsiaseiden laittomuudesta syntyisi viinan kieltolakiin verrattavat pimeät markkinat ovat huuhaapuhetta. Aseeseen ei synny samanlaista fyysistä riippuvuutta kuin viinaan. Psykologisestikin paljon lievempi.

Luultavasti löperön aselupamenettelyn takana on ajatus pitää kansa hampaisiin asti aseissa Venäjän mahdollista hyökkäystä varten, niin että täällä voisi käydä sissisotaa tsetseeni- ja talibantyyliin. Pistooleilla on kuitenkin vähän merkitystä sellaisessa. Kiväärillä sotilaita tapetaan.

Minulla ei ole sellaistakaan.

Osaan kyllä käyttää, jos tarve vaatii, mutta tarpeeni eivät vaadi sellaisen säilyttelemistä.

Suomessa kiertää addressi aselain muuttamiseksi. Oikein järkevä ehdotus.

http://www.aselakimuutos.net/

15.10 asti.

Nyt alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Hoidin loppuviikon kasautuneita töitä puoliunessa, perjantai-iltana pääsin viimein klo 23.30 kotiin, suunnilleen kaikki välttämätön tehtynä.

Lauantaina vain nukuin ja tein talonmiehen hommia. Kävin tyttären kanssa viikon ruuat kaupasta; hoitelin myyräkuumeessa makaavaa ja oksentavaa vaimoa; purin, pesin ja huolsin ilmanvaihtojärjestelmän keskuskaapin; ruuvasin tiukemmalle löystyneet saunan oven saranan ruuvit; pesin ja vahasin auton. Välillä aina nukuin nokosia, illalla saunaan, purkki olutta, korealainen elokuva ja sen päätteeksi jälleen nukkumaan.

Mikäpäs tässä taas on elellessä.

Olen miettinyt sitä tappajaa. Lehdissä on niin monia selitysperusteita asialle, mutta jos jätetään pois mielikuva koulukiusatusta ja pillua saamattomasta kostajasta - joka ei johda mihinkään - ja ajatellaan tällaista tyyppiä terroristina, niin sitten asian voi alkaa mieltää mielekkäästi. Vähän Ybermenschiä, vähän kuoleman ihannointia, vähän 1700-luvun intialaista thugia, vähän maineen tavoittelua, vähän hihhuliporukan sosiaalista konformismia, ja vähän valmiin toimintamallin suoraa soveltamista, sekä pyssy kouraan, niin saadaan tyyppi, jonka voi ymmärtää.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että nämä tapaukset eivät jää tähän. Pitää ilmeisesti alkaa henkisesti varautua siihen, että seminaarihuoneeseen voi joskus työntyä joku pyssy kourassa ja polttopullo toisessa. Voi olla, että olisin ensimmäinen ammuttava, koska opettajista saa ilmeisesti bonuspisteitä. Mutta joka tapauksessa pitäisi uskaltaa yrittää pysäyttää ja vaikka tappaa Ybermensch niin äkkiä kuin mahdollista. Häirintakin saattaisi auttaa jonkun pakoon. Ja häpeähän opettajalle olisi jäädä henkiin, jos oppilaita tapetaan silmien edessä.

Olemme siirtymässä kohti mielenkiintoisia aikoja.

Eilen tullessa näki taas niin tarkkaan kulttuurierot Suomen sisällä. Finnairin henkilökunta on pääasiassa Helsingin alueelta. Ne on kyllä ammattitaitoisia ja tehokkaita, mutta niillä on selvästi vaikeuksia yhdistää kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä luonnollisesti toimintaansa. Ilmeisesti niiltä puuttuu käsitemaailmastaan tällainen konsepti. Kun pääsi vaihtamaan toiseen ja etenkin kolmanteen linja-autoonsa, pääsi samalla kotoiseen sosiaaliseen ympäristöön, missä tarkkuus, nopeus, kohteliaisuus ja ystävällisyys osuvat täydellisesti yhteen. Uusmaalaisiin pitää suhtautua vähän kuin lapsiin. Mitä ne ei osaa, ne ei osaa, eikä siitä kannata hermostua.

11 tapettua. Olisin mielelläni palannut rauhallisempaan maahan. Ymmärrän kyllä itsemurhat, niitä on nähty läheltä ja kaukaa, mutta en tuollaista tappamista ymmärrä. Muuten tänne olisi niin hyvä ollutkin palata. Kaunista ja kirkasta, maisemat kuin postikortista.

Vantaalla taas, lähellä jo kotia. Ilma on kaunis kuin Koreassa. Samoin naiset; kauniita ne on suomalaisetkin. Näillä vain on yleensä housut jalassa, tai jos hame, niin 30-40 cm pidempi helma. Kengän korko on vastaavasti 5-10 cm lyhyempi. Niin on kaikki tasapainossa.

Huomenna odottaa töissä pelottavan iso pino hoidettavaa. Juuri pääsi yhdestä väsymykseen laaksosta kuiville, kun pitää laskeutua toiseen. Mutta onneksi näin länteen päin on aina helpompi tulla. Eiköhän tämä tästä.

Tänään taas vaihteeksi olin yksin, ei yhtään naista vieressäni huimaamassa päätäni. Tosin aamulla heti metroon istuttuani vieressä silmät kiinni torkkuva nainen painautui tiiviisti kylkeeni, ja käveli parin asemanvälin jälkeen tavalliseen tapaan ulos.

Ostelin tyttärelle ja veljentyttärien tyttärille outoja korealaisia syötäviä, lähetin paketeissa Suomeen. Muuten harjoitin kielitieteellistä ja sosiologista osallistuvaa havainnointia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 안녕하세요 anyonghaseyo onnistuu jo sekin.

En lakkaa ihmettelemästä meksikolaisen punaisen pippurin, jonka Toyotomi Hideyoshin samurait toivat Koreaan 1590-luvulla yrittäessään valloittaa tätä kautta Kiinan, levinneisyyttä täällä nykyään. Japanissa sitä ei näe ollenkaan, enkä ole pannut sitä merkille Pohjois-Kiinassakaan, mutta Koreassa sitä on joka ainoalla aterialla, usein useissa ruokalajeissa. Näin kun jo viikon sitä on syönyt, alkaa se jo väsyttää, mutta alkaa siihen toisaalta tottuakin.

Ja täällä vasta tajuaa kunnolla, että lusikka on ruokailuväline, joka Euraasiassa levisi jo kauan sitten Koreaan asti, mutta tänne se pysähtyi. Japaniin se ei enää jaksanut.

Tänään en yksin ollutkaan. Nuori kaunis kreikkalainen nainen, joka tarvitsi itselleen henkilökohtaista luennoitsijaa alueen kielistä, kirjoitusjärjestelmistä, historiasta, etnologiasta, uskonnoista, ruuista ynnä muusta sellaisesta, lyöttäytyi seuraani koko päiväksi museoihin ja temppeleihin. Hän tarvitsi ennen pitkää myös maksajaa taksimatkoille paikasta toiseen, hajotettuaan toisen sandaalinsa ja käveltyään jalkansa rakoille, niin että metrolla kulkeminen alkoi olla hänelle kovin tuskallista. Oikein miellyttävää minulle, tykkäsin kovasti hänen seurastaan.

Temppelivuorella eksyttyämme seuraamme liittyi vielä keijukaismaisen kaunis ja siro korealainen vastavalmistunut peruskoulun fysiikan ja matematiikan opettaja, joka opasti meitä pitkään. Juotiin limpparia ja istuttiin pitkään myös yhdessä pienessä buddhalaisessa temppelissä papin kanssa. Hän innostui esittelemään meille paikkoja, temppeliään ja elämäänsä perusteellisesti. Minulle käy miellyttävässä naisseurassa helposti niin, että käyn itsekin hyväntuuliseksi ja miellyttäväksi, minkä jälkeen on helppoa tehdä kenen tahansa muunkin olo miellyttäväksi ja ylpeäksi itsestään.

Nuorena rumana miehenä en juuri vetänyt naisia puoleeni, vanhana rumana miehenä sitä näkyy tapahtuvan paljon helpommin. Kun kreikkalainen neitonen tapansa mukaan oli halannut korealaista neitosta kiitokseksi äärimmäisen mielenkiintoisesta vierailusta, tämä luultavasti oletti kaikkien eurooppalaisten halailevan jatkuvasti, ja tuli minunkin luokseni halattavaksi. Ehkä täkäläisillä naisilla on halausvajetta, korealaisiin tapoihin sellainen ei missään tapauksessa kuulu. Tällä reissulla tuli sitten halattua nättiä tyttöäkin.

Kreikkalainen seuralaiseni vain hymyili nätisti hyvät yöt.

Minä tykkään naisista. Voi miten minä naisista tykkäänkään.

Kävelyä varten on kaupungissa tietysti 청계천 淸溪川 Cheonggyecheon, sodan jälkeen peitetty ja tieksi muutettu, kolme vuotta sitten uudelleen esiin kaivettu pieni joki, jonka molemmilla puolilla on kävelytiet. Siisti paikka, ei ollenkaan samanlainen kuin Suomessa tai Venäjällä, missä tällainen paikka nopeasti töhrättäisiin ja täytettäisiin lasinsirpaleilla. Viitisen kilometriä joen vartta kävelin. Se on tapaamispaikka, paikka käsi kädessä kävelyä varten, tai kaveriporukassa, tai perheen kanssa. Varoittivat minua, ettei sinne pidä mennä yksin; voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Mutta mistäs sitä koskaan tietää, olisihan sieltä voinut löytyä ystävä, vaikkei sitten löytynytkään. Eipä väliksikään. Vaikka mielelläni naisia katselen, en elämääni mitään sotkuja halua.

Kaupungilla kiertelyt ja illallinen mukaan lukien kuuden tunnin reissu. Nyt on saanut ruumiskin jo rasitusta, jospa tämän yön nukkuisi kunnolla.

Metrossa takaisin tullessa nainen vieressäni nukahti ja nojasi minua vasten vähän aikaa. Tosin hänen silmänsä kävivät välillä raollaan, joten varmaan hän halusi pienen ajan kosketusta. Asemalle tultaessa hän nousi ja käveli suoraan ulos taakseen katsomatta, niin kuin he yleensä tekevät, nojattuaan. Tätä tapahtuu joskus Japanissakin. Jospa rupeaisin nukkumaan, ja unelmoisin hänestä vähän, ennen nukahtamista.

Kun viimein aamuyön puolella nukahti, nukuinkin iltapäivään puoli kolmeen asti. Uni on hyvää. Uni on hyvää. Uni on hyvää.

Ulkona sataa rankasti lämmintä vettä, suihkusta tuli vielä lämpimämpää, ei ole kiirettä mihinkään. Aamiainen ja päivällinen ovat menneet ohitse, mutta jääkaapissa oli purkki pähkinöitä, sillä pärjää hyvin. Pitkä uni täyttää mahan. Hyllyssä on teekeitin, kuppi ja teepusseja. No niin, elämässä on nyt kaikki tarvittava.

Pähkinäisen iltapäivällisen jälkeen ensin päivittäinen raportointi perheelle, sitten työsähköpostit, ja sen jälkeen voi alkaa miettiä mihin päin kaupunkia lähtisi kävelemään. Sateessa tai ilman, molemmat käy hyvin.

On ihanaa ja kamalaa.

Saarnat on nyt pidetty. Kyllä minä jumalauta osaan tehdä aina välillä jotain täsmälleen ja täydelleen oikein, olin millaisessa sumussa tahansa.

Ja nukkumaan en öisin pysty vieläkään. Päivisin herään hiljaisempina aikoina siihen, että pää kolahtaa pöytään. Unen puute on kertakaikkisen valtava.

Tänä aamuna saa nukkua pidempään.

Soul on nyt aivan eri paikka kuin se vähän nuhjuinen kaupunki, jossa kävin 20 vuotta sitten. Ainakin ne paikat, joissa olen käynyt, on rakennettu uudestaan. Kieltä pitää muistutella päähän kovasti, samoin kuin hangulia, mutta 감사합니다 tulee suusta jo sujuvasti. Opiskelijaneitoset, jotka edellisellä käynnilläni olivat vastasyntyneitä, ovat jo opettaneet minulle 사랑해요, ja minä heille vastaavasti "minä rakastan sinua". Näyttävät osaavan sanoa sen jo ainakin kymmenellä eri kielellä. Kyllä täällä alkaa toimeen tulla, nukuinkin jo yli neljän tunnin pätkän yhteen menoon, enkä aterioistakaan menettänyt eilen kuin aamiaisen.

Itään päin on aina vaikea mennä. Sopeudun aikaeroon huonosti, ja unet tahtovat jäädä pariksi päiväuneksi sekalaisina vuorokaudenaikoina, jos ehtii. Viikko menee sumussa elämiseen. Töissä ei voi pitää itseään vastuullisena kaikesta mitä sanoo, unen puutteesta on jatkuvasti kuin humalassa, ja auton rattiin ei uskaltaisi itseään tarjota. Näin öisin voi vaikka kirjoitella tätä, sänkyyn ei kannata väkisin yrittää. Kaikki töihin liittyvät sähköpostit on jo katsottu, mietitty ja vastattu.

Mutta toisaalta on taas niin miellyttävää kävellä pimeässä, lämpimässä ja pehmeässä korelaisessa yössä T-paidassa, sortseissa ja sandaaleissa, maha viimein täynnä päivän ruokailut hukattuaan, ja kimchin jäljet vielä suussa kirvellen.

Täällä on hyvin kauniita naisia. Vanhassa maailmassa korealaisia naisia pidettiin maailman kauneimpina, ja siksi suurin osa Kiinan keisareiden haaremien naisista oli korealaisia. Se oli ongelmakin, monimutkainen kunnian ja häpeän sekoitus. Vasallivaltiona Korean oli annettava vuosittain lahjoja Kiinaan, kauniit naiset yhtenä tärkeänä kategoriana, mutta heidät lähetettiin muutamia vuosia Kiinan hovissa palveltuaan takaisin kotiin, eikä heillä palattuaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tavalliseen perhe-elämään. Elämäntyö oli tehty, sen jälkeen piti vain elää se elämä loppuun asti, stigmaa kantaen. Samoin heitä huijattiin tai pakotettiin paljon toisen maailmansodan aikana japanilaisiin sotilasbordelleihin, missä moni kitui kuoliaaksi tai tappoi itsensä. Amerikkalaiset sotilaat ovat olleet heidän kimpussaan Korean sodan jälkeen. Mutta kauniita ovat. Kop-kop-kengät jaloissaan, niin että aina varmasti tietää, missä he kävelevät.

Kerättiin mökillä omenoita eilen, 70 kg, tytär puuhun ravistelemaan. Jätettiin rupisemmat puihin. Minulla on niin monenlaisia puita, että vuodet kohtelee niitä eri tavoin, joskus ötököitä menee yksiin, joskus toisiin. Ne omenat on kulkeneet suvussa jo reilun aikaa. Mummoni 1800-luvun lopulla taloon miniäksi tullessaan toi järven takaa myös omenoita, oliko ne nyt sitten hänen kodistaan vai jostain naapurista, sieltä kuitenkin. Hän kypsytti siemenet ja säilytti niitä talven maassa laudan alla ison kiven vieressä. Keväällä nousseista taimista hän perusti taloon omenatarhan.

Tätini meni sodan jälkeen naimisiin, rakensivat järven tuolle puolelle talon, ja hän vei tietysti kotoaan omenia mukanaan. Säilytti siemeniä talven mullassa laudan alla ison kiven vieressä, ja taimista perusti omenatarhan. Pakkanen veikin sitten joskus mummon vanhat puut, ei niitä enää ole, mutta tädilläni oli paljon, kaikkialla talon ja navetan ympärillä, keväisin kukkimassa.

Minä toin opiskeluaikana järven tälle puolelle tädiltäni syksyllä omenia, kypsyttelin siemenet ruskeiksi omenien sisällä, ja kylvin ne syksyllä hyvään multaan ison kiven viereen. Panin laudan peitoksi. Niistä minulla on nyt parikymmentä puuta ympäri mökin tonttia. Jokainen erilainen. Yksi puu oli sellainen, joka teki päärynän näköisiä omenoita, jotka oli pehmeitä ja ötläkkeen makuisia, sekä alkoivat hapantua jo puussa ollessaan. Sen panin nurin moottorisahalla, ja muita ovat joitakin niittäneet myyrät ja jänikset. Mutta on niitä siellä vielä, loput kaikki hyvänmakuisia. Tätini talossa ei enää omenia olekaan, pakkanen vei joskus vanhat puut.

SÄÄTIEDOTUS

On aina mukava tietää tulevan syksyn sää. Äitini oli käynyt hierojalla, joka puolestaan oli käynyt ongella ja saanut ahvenen. Sen evät olivat olleet ihan kirkkaat, mikä - kuten kaikki tietävät - tarkoittaa että lokakuun puolivälissä sataa lumen maahan ja alkavat kauniit pakkaset.

Panin ruukkuun ja toin sisään lämpimään Ipomoea purpurean. Kylvin sen kesällä puutarhaan, mutta ei se näin kylmänä ja märkänä kesänä oikein jaksanut ulkona kasvaa. Kukan tekoon on vielä hyvän aikaa, eikä tiedä milloin hallat alkavat. Mutta jospa se sisällä pärjäisi paremmin. Ohjasin sen kasvamaan vanhan Yucca elephantipesin runkoa myöten ylös. Sen taas taisin saada pikkuisena taimena lahjaksi 1990, joten se on nyt 18-vuotias parimetrinen puu. Toivotaan, että tulevat toimeen keskenään.

Hain äitini vaihteeksi meille asumaan. Hän ei ole ihan tavallinen mummo. Erosi isästäni 50-vuotiaana ja ryhtyi sen jälkeen vaihtamaan yksi kerrallaan nuorempaan aviomieheen tai poikaystävään, niin että 70-vuotiaana ne olivat jo minun ikäisiäni. Sen jälkeen hän muutti suuntaa ja alkoi olla itsensä ikäisten miesten kanssa. Luopui pari vuotta sitten televisiosta ja sanomalehdestä, alkoi käyttää pelkkää internetiä. Lukee kännykällä sähköpostinsa, rupattelee skypellä lastenlastensa kanssa.

Menetti kaikki säästönsä ja asuntonsa aviomies no 2:n konkurssissa 1990-luvun alun laman aikana, mutta ei ole antanut sen häiritä. Olen auttanut häntä vuokrissa jos hän on tarvinnut, ostanut tietokoneita ja pölynimureita kun vanhat on hajonneet.

Käy aktiivisesti kirkossakin, on käynyt koko ikänsä, mutta on enempi itseopiskellut teologi, jolla on omat tulkintansa Raamatusta, ja tuntuu viihtyvän enempi erilaisten enemmän tai vähemmän fanaattisten kirkon sisäisten liikkeiden parissa kuin tavallisessa valtavirrassa. Ei niiden naispappeuden vastustajien yms parissa, vaan tällaisen väen, joka heräilee aamuyöstä klo 3 rukoilemaan hyvien asioiden puolesta. En ole niistä oikein tarkemmin selvillä. Antaa aina välillä meillä asuessaan tyttärelle, jota ei koskaan ole edes kastettu, varsin seikkaperäisen kristillisen kasvatuksen. Saa nähdä kuinka kauan hän tällä kertaa viihtyy. Ikää on jo 75 ja erilaisia kolotuksia alkaa nivelissä olla, mutta hän on usein vaihtanut asuinpaikkaa kerran pari vuodessa.

Viimeisin mies valtakunnan toisella puolella kuoli juuri syöpään. Oli vielä toukokuussa terve mies, kesäkuussa havaittiin pitkälle edennyt syöpä jolle ei voinut enää mitään, elokuun lopulla jo haudassa. Äiti hoiti hänet loppuun asti, antoi kipulääkkeet, syötti ja rupatteli. Pitäisin miehelle aika hyvänä kuolemana. Terveenä pitkään, sitten parisen kuukautta nopeaa sairautta, jonka aikana sai tehdä itselleen tiliä elämästään siinä määrin kuin halusi, loppua kohti yhä enemmän morfiinia ja muita lääkkeitä niin että kivut ei mitenkään mahdottomia olleet.

Vanhemmat on siinä iässä, että tällaisia nopeita liukumia kuolemaa kohti alkaa tapahtua. Isälläni ei ole enää juuri ketään nuoruuden kavereitaan hengissä. Itseni ikäisissä kovaa töitä tekevissä miehissä alkaa olla sydän- ja aivoinfarkteja, eikä tiedä milloin itseen iskee. Sellaista tämä on.

Aika tottua kuoleman ystävälliseen läheisyyteen tuossa hiukan oikean hartian yläpuolella.

No niin, Venäjä on taas nähty. Georgian sota ei Pietarissa mitenkään näkynyt, enkä ruvennut tivaamaan isänniltäni ja emänniltäni politiikan puhumista. Se että sota uutisoidaan Venäjällä kovin eri tavalla kuin muualla maailmassa on muutenkin selvää, ja heille hankalaa.

Pietari on mielenkiintoinen sikälikin, että sen keskustassa ei Neuvostoliitto juuri näy mitenkään. Moskovassa on toisin, siellä ei valtio oikeastaan ole vaihtunutkaan. Pietarissa on palattu varsin suoraan keisarillisen Venäjän historiaan, ikään kuin Neuvostoliittoa ei välissä olisi ollutkaan.

Kävin veneellä katsomassa Pietari I:n kesämökin (Петерго́ф) Suomenlahden etelärannalla. Mielenkiintoinen paikka. Siellä Venäjän Samson (Pietari) ikuisesti repii kappaleiksi Ruotsin Leijonaa (Kaarle XII). Saksalaiset varastivat patsaan Leningradia piirittäessään, mutta nyt siellä taas urotyö tapahtuu, kullattuna. Pietarin ja hänen jälkeensä tulleiden kuvittelemat sadat suihkulähteet ovat täydessä toiminnassa, eikä kultamaalia ole säästetty missään.

Мариинский театр oli kesälomalla, mutta Театр музыкальной комедии oli auki, menossa siellä Tsaikovskin Лебединое Озеро. Baletti on jännää teatteria. Miehet tiiraa siellä musiikin tahtiin naistanssijoiden jalkoja ja balettimekon alta hyvin näkyvää jalkojen yhtymäkohtaa; naiset tiiraa miestanssijoiden pullottavaa sukkahousujen etumusta ja pakaroita. Vanhaa aatelista hupia, missä seksi retorisesti piilotetaan korkean taiteen alle, mutta sitä on silti varsin suorasukaisesti esillä. Meillä itse asiassa on nykyään niin, että 1800-luvun aatelinen elämäntapa on yhteiskuntien vaurastumisen myötä ulotettu soveltuvin osin laajempiin kansankerroksiin, samalla kun maalainen ja työväenluokkainen puritanismi on työnnetty syrjään.

Ja muutenkin Pietari oli ennallaan. Naispoliisit kuljeskelivat kaupungilla tupakka kourassa ja pitkä pamppu rytmikkäästi lanteilla heiluen. Pitkäsäärinen naisvartija valtionarkistossa esiintyi äärimmäisen lyhyessä valkeassa minihameessa, sandaaleissa ja iso musta pistooli vyöllä. Fantasioiden aiheita molemmat.

Jalattomat invalidit konttasivat asemilla, metroissa ja kaduilla rahaa kerjäten, kuseksien tarpeen yllättäessä sinne missä sattuivat silloin olemaan.

On se aika maa, tuossa vieressä. Moni siellä käy, moni jättää käymättä. Minä kehottaisin käymään. Kyllä sen verran pitää tukea köyhän pieniä naapureitaan sortavan öljyvaltion taloutta. Kun Venäjä on paljon muutakin kuin sotilaallista imperialismia lähiulkomaille.

Täytin eilen 53 vuotta. Sen kunniaksi lopetin työt normaali-ihmisen aikaan, kävin ravintolasta kolme annosta thai-ruokaa, söin kotona perheen kanssa, join pullollisen puolukkasiideriä, poltin sikarin ja menin illalla kuudelta nukkumaan. Heräsin äsken viideltä tänä aamuna.

Tällaista tämä on, paras synttärilahja minkä itselleen voi antaa on 11 tunnin yöunet.

Olen viimeisen reilun viikon paimentanut parhaimmillaan ympärivuorokautisesti 20 aasialaista ja eurooppalaista, puhunut useimpia kieliä mitä osaan, hoitanut samalla yliopistohallintoa ja omia oppilaitani, lohduttanut itkevää väikkäriään tekevää nuorta naista, tarkistanut että isä pärjää mökillään, ja yrittänyt hankkia Venäjän viisumia, mikä on vaatinut useampia hakemuksia ja uuden passin hankinnan. Sotaa käyvä suurvalta tuntuu keksivän mitä tahansa, jotta sen ei tarvitsisi laillisesti päästää outoa väkeä rajojensa sisäpuolelle. Miksei naapurissa voisi olla jotain mielenkiintoisempaa öljyvaltiota, vaikka Indonesiaa?

Siinä seassa olen tavannut navettaan muuttaneen villin sinisorsaemon, jonka omat poikaset ja miehen oli supi keväällä tappanut. Samalla kaksi hanhenmunaa oli tarvinnut hautojaa, joten hänestä oli sitten tullut kahden ison hanhen äiti, ja lastensa perässä se oli sinne navettaankin sitten tullut. Äärimmäisen aggressiivinen ja epäluuloinen äiti vieraita kohtaan, suojeli lapsiaan ketä tahansa vihollista vastaan. Sen ymmärtää kyllä, kun historia on tuollainen.

Mitä muuta tästä kaikesta on jäänyt mieleen? Tietysti, hiukan tuonnempana, nuorten naisten rinnat ja hymyilevät kasvot. Minun eteeni on taas kumarruttu kysymään jotain hyvin avokaulaisissa puseroissa, tai muuten vain tultu hymyillen puhumaan 10-20 cm päähän naamastani. Kun yksi heistä tulee oikein lähelle, tai oikein nätisti näyttää rintojaan, niin toiset tekevät perässä samoin. Voi näitä naisia. Kahden kesken he eivät näin käyttäydy, vaan pysyvät vähintään metrin päässä, joten kyse ei ole niinkään viettely-yrityksistä. Enkä tietysti näe mitään järkevää syytä, miksi nuoret naiset, joilla on omat poikaystävänsä tai tuoreet aviomiehensä, yrittäisivät vietellä yli 50-vuotiasta rumaa miestä. Mutta kyllä he selvästi pitävät huolta siitä, että huomaan heidät miellyttävästi. Ja tottakai minusta on oikein mukavaa, että he tulevat niin lähelle. Jos he pysyisivät jäisesti kaukana eivätkä olisi minua huomaavinaankaan, tietäisin olevani pahalta haiseva iljettävä elukka, joka antaa seminaareissa tylsiä kommentteja, johtaa onnettomasti puhetta, ja jonka tekemät järjestelyt eivät toimi. Nuoret naiset ovat äärimmäisen herkkä ja tarkka vanhentuvien miesten toiminnan onnistumisen mittari.

Ja nyt olen siis 53-vuotias mies, joka pitkästä aikaa yrittää aloitella hitaasti päiväänsä. Yksi gradu ja yksi väikkäri odottavat lukijaansa, mutta sitä saan tehdä tänään rauhassa kotona. Jospa järjestäisin perheelle aamiaisen pöytään ja hakisin aamulehden. Eipä tässä mihinkään kiirettä.

"Mitäs sitä nuori nainen muuta tekisi kesäöinä kuin gradua", sanoi hän, ja läjäytti pinon paperia pöytään.

Nii'in.

Vein isän mökille, alkaa taas kuntoutua sairaalareissunsa jälkeen.

Keräsin vaimon ja tyttären kanssa 40 litraa viinimarjoja ja 10 litraa vattuja. Tässä vielä mehuja keittelen, vaimon laitoin jo nukkumaan. Lähtee minua aiemmin aamulla. Ja tyttärelle alkaa koulu huomenna. Minä häivyn kolmantena. Tähän on taas tultu.

Melkein sateeton ja jopa melkein lämpimän oloinen päivä.

Erinomainen kesä jatkuu, on kosteaa ja kylmää kuin syyskuussa. Täydellinen ulkotyö- ja istutusilma.

Käänsin illalla lapiolla maita nurin luumu- ja päärynäpuiden luota. Niiden juurella pitäisi olla kukkia, mutta sen enempää viime- kuin tänä kesänäkään en ole joutanut pitämään niistä maista huolta. Siellä ei ole juuri muuta kuin heinää ja maahumalaa (Glechoma hederacea). Jotkut siitä tykkää, minä en. Kasvaa rajusti muiden kasvien päälle ja yrittää karata naapureiden pihoille. Haisee pahalta. En suosittele kenellekään. Kylvän ja istutan siihen uudet kasvit. Pohjalle vaikka maarainta. Nopea sekin on menemään, mutta tuskin vaivaa naapureita. Siitä saa hyvää syötävää.

Ostin kaksi uutta päärynää, Olgan tyttären ja Olgan poejan entisen Olgan lisäksi.

Mansikka rupeaa vähitellen vähenemään. Pitkään sitä on saatu syödäkin. Koronat aurinkoisimmalla paikalla ensin, ja sen jälkeen yhä varjommasta Bountyä ja Yytymiä. Se on ikivanha lajike, josta en edes tiedä miten se on joskus virallisesti kirjoitettu, luultavasti Ydym. Sillä nimellä ei kuitenkaan verkosta löydä kuin kymrin kieltä, eikä kukaan näytä tuntevan enää tuollaista mansikkaa. Se on lapsuuteni makuja. Pehmeä, vaaleanpunainen ja mieto mansikka, herkkä homehtumaan ja mätänemään, mutta ihan erimakuinen kuin nämä nykyiset lajikkeet, jotka kaikki ovat järjestään kovia ja napakoita, kestävät hyvin keräämisen vakkoihin ja kaatelun rasioihin. On niissä hiukan makueroja, mutta Yytymi on erilainen kaikkiin muihin verrattuna. Nykymansikoihin tottuneesta se vaikuttaa jauhoiselta, mutta minun suussani sillä on oma viehättävä arominsa, mitä ei mistään muusta mansikasta löydy. Siinä on kaikkein kesäisin ja aurinkoisin maku, ja se tuo mieleen ne ajat, jolloin ensimmäisiä kertoja pussasin tyttöä. Olen vuosikaudet varjellut sitä, etten vain menettäisi. Se on tarhamansikka ajalta ennen Sengaa, ja Sengakin on sentään kehitetty Saksassa jo 1950-luvulla. Ja on nyt käynyt niin vanhanaikaiseksi, homealttiutensa takia, ettei sitäkään enää kukaan viljele.

Yytymi luultavasti kuolee tästä maailmasta minun mukanani, mutta ei kaikkea tarvitse museoida ja säästää yli aikaansa. Omat mansikoiden maut ja kesäisten pusujen muistot kullekin sukupolvelle.

Reilu 1000 km auton mittariin, tuulessa ja tyynessä. Pään alla milloin minkinlainen tyyny. Tulipahan reissu tehtyä ja yliopistohallintoa veivattua.

Kaiken päätteeksi katsoin eilen Tampereella Pakkahuoneella L'Effet de Sergen, joka oli oikein hauska. Siitä on turha yrittää kertoa mitä se oikein oli, mutta mukava näytelmä kuitenkin. Odotin tosin ranskaa kielenä, mutta se oli sovitettu Suomeen, ja puheet oli englantia ja suomea. Hyvin se toimi niinkin.

Tampere on mukava kaupunki, mielellään siellä käveli taas pitkästä aikaa. Satamaankin rupesi vasta kun sieltä lähdin.

Kotiin tulin niin myöhään, että pääsin ensi töikseni hammaskeijun hommiin, sitten vasta nukkumaan. Nyt vaihtuu poskihampaat.

Sinne se meni heinäkuu, eikä sitä enää takaisin saa. Se oli hyvää aikaa. Oltiin päivät kotona tytären kanssa, hän luki kirjan päivässä ja minä olin tekevinäni jotain tietokoneella. Leikin artikkelien kirjoittamista ja kuuntelin musiikkia. Mutta muuten tehtiin ruokaa itsellemme ja vaimolle, pelattiin pelejä, syötiin mansikoita ja muuta mitä tuolla kasvaa. Katsottiin videoita jos satoi, ja syötiin jäätelöä. Uitiin kun vesi lämpeni, käytiin mökillä saunassa kun teki mieli.

Siitä sitten alkoi piristyäkin puolen kuun jälkeen. Sain minä kolme artikkelia viimeisteltyä ja yhden kirjoitettua ensimmäistä kertaa kasaan. Luin yhden väikkärin ja kaksi gradun käsikirjoitusta. Neuvoin sähköpostilla monia muita. Opiskelijat ei lepää kesälläkään, sanovat käyttävänsä kauniin kesäyöt gradun kirjoittamiseen. Illat olin puutarhassa, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut pitkiin. Kyllä sitä elämää olisi jatkanut.

Mutta huomisesta lähtien ravaan pitkin Suomea seminaari- ja kokoussirkuksessa. Hallintoväki palaa lomiltaan ja aloittaa hillittömän kokoustamisen, missä pitää olla mukana. Tällaisiksi ovat elokuut menneet.

Mutta tänään vielä kävin tyttären kanssa kesäteatterissa, pidemmällä reissulla. Kaukana keskellä Savoa pitkän kapean mehtätien takana oli jonkun isännän talonsa viereen kosken partaalle rakentama pieni kesäteatteri, missä vanhat ukot esittivät tukkilaisromantiikkaa. Paras teatteri tänä kesänä. Ne ukot ei kainostelleet. Vitseissä ei kompasteltu ja piruetit meni komeasti. Lauluakin tuli hanurin säestyksellä, nuotin vierestä ja ajoittain eri tahtiin, mutta reippaasti. Sitä kahtel mielikseen. Mieli tek ite mukkaan näyttelemmään. Ossoon minnäe reuhkata ja keksiä tahissa heiluttoo. Jos vielä joskus tunkis ihtesä kesäteatterrii, vaekka sitte eläkkeellä.

Paksusta lankusta tehdyt ja vain nimeksi höylätyt puupenkit joen penkassa, taivasalla, pienessä ripeksinnässä, lämpöisesti päällä, ja komea jokimaisema kaiken taustana. Siitä ei teatteri enää parane. Enkä ihmettele miten paljon sinne korpeen oli löytynyt yleisöäkin; kannatti käydä. Eläkeläisiä tosin suurin osa, mutta sen verran lapsiakin, ettei tyttären tarvinnut tuntea oloaan oudoksi. Mutta niitä kuitenkin niin vähän, että pääsivät ilmaiseksi sisään. Rahantekoa varten se teatteri ei ollut.

Kaiken päätteeksi ei tarvita enää edes tahtoa eikä toivoa. Tämä reissu on paras lopettaa Bach Werke Verzeichnisissa numerolla 643 julkaistuun pieneen, yksinkertaiseen ja lohdulliseen urkusävellykseen Alle Menschen müssen sterben, eli Kaikkien ihmisten pitää kuolla. Se on sävelletty vuosien 1713-15 tienoilla.

Käykäähän peremmälle tänne olkaa hyvä.

Lopulta, jos ei ole sattunut tappamaan itseään, tai muuten vain kuolemaan, edessä ei ole enää paljon muuta kuin legioonalaisten ja minunlaisteni vanhojen ihmisten laulu.

Laulu on tehty 1956, runo Michel Vaucaire ja sävellys Charles Dumont. Edith Piaf levytti sen viimeisenä laulunaan 10 marraskuuta 1960.

Plokkeri jumittaa tänään (eli tekstin kannalta huomenna), näitä pedattuja ei saa yhtään toimimaan, joten ihan perinteisellä linkillä tänne.


Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Ni le bien qu'on m'a fait
Ni le mal tout ça m'est bien égal!
-
Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
C'est payé, balayé, oublié
Je me fous du passé!

Avec mes souvenirs
J'ai allumé le feu
Mes chagrins, mes plaisirs
Je n'ai plus besoin d'eux!
-
Balayés les amours
Avec leurs trémolos
Balayés pour toujours
Je repars à zéro ...

Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Ni le bien, qu'on m'a fait
Ni le mal, tout ça m'est bien égal!
-
Non! Rien de rien ...
Non! Je ne regrette rien
Car ma vie, car mes joies
Aujourd'hui, ça commence avec toi!

Asioissa on aina niin monta puolta, ja monta syytä, eikä niitä syitä edes aina tiedä, tai saa niitä selvitettyä minkäänlaiseen mielekkääseen järjestykseen. Sitä vain tekee mitä tekee, lähtee mihin lähtee.

Thomas Orup Eriksson, Stockholm, 1992. Tästäkin laulusta on jo kauan aikaa.



Jag sitter här och väntar och tittar ut över Stockholm.
Den lever livet som om allt var som förut.
Och det känns inte särskilt länge sen
som jag var en utav dom alla människor som jag ser.
Nu känns det mera som om allting tagit slut.
Vi borde haft ett liv i stillhet, borde haft ett liv ihop.
Men det é för sent.
Istället sitter jag och väntar just på ingenting alls.
Men det é för sent, ja de é för sent.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.

Jag trodde alltid jag skulle vilja bli begraven här i Stockholm.
Nu vet jag inte ens om jag vill stanna kvar.
Och alla gator som vi gick på, alla ställen vi besökte,
alla människor vi såg.
Dom ter sig inte lika vänliga idag.
Jag borde åka härifrån, jag borde resa någonstans.
Men jag stannar kvar.
Jag borde resa till där flickorna är varma och förstår.
Men jag stannar kvar, ja jag stannar kvar.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där lever mina barn,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.

Jag borde åka härifrån, jag borde resa någonstans.
Men jag stannar kvar, ja jag stannar kvar.

I Stockholm é jag född.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där lever mina barn,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Där har jag min familj,
och jag hittar nästan överallt, men Stockholm har blivit kallt.
Men Stockholm har blivit kallt.

En malta olla panematta tähän perään toista enkaa. Tai linkkiä siihen; videon Tuubiin laittanut ihminen on pyytänyt, ettei sitä voisi pedata.

天城越え Amagigoe, Amagin ylittäminen, on hurja laulu petetystä naisesta, joka miettii tappaisiko vai jättäisikö miehensä, vai jatkaisiko kuitenkin vielä hänen kanssaan. Ishikawa laulaa sen aviovaimon tummassa kimonossa. Laulu on mestariteos. Se koostuu nopeasti vaihtuvista ajatuskatkelmista, joissa vaimo välillä kiroaa miestään, välillä muistelee hänen tuoksuaan ja yhteistä menneisyyttä, välillä on valmis jättämään kaiken sikseen. Amagi ("Taivaanlinna") on vuoriketju Izun niemimaalla, jota hän nousee kiemurtelevaa polkua pitkin, samalla kun vuori palaa, mikä kuvaa sitä raskasta tilannetta, jossa hän on.

Moderni sävelkulku ja soittimet symbolisoivat monenlaisia vaihtoehtoja; kimono, samisen, noo-rummut ja huilu symbolisoivat traditiota, joka vaatii alistumista.

Sanat 吉岡治 Yoshioka Osamu, sävel 弦哲也 Gen Tetsuya, ja laulu tietysti 石川さゆり Ishikawa Sayuri. Vuosi on 1986.

隠しきれない 移り香が
　いつしかあなたに 浸みついた
　誰かに盗(ﾄ)られる くらいなら
　あなたを殺していいですか

　寝乱れて 隠れ宿
　九十九(ﾂﾂﾞﾗ)折り 浄蓮(ｼﾞｮｳﾚﾝ)の滝
　舞い上がり 揺れ堕ちる肩のむこうに
　あなた・・・山が燃える

　何があっても もういいの
　くらくら燃える 火をくぐり
　あなたと越えたい 天城越え
　口を開けば 別れると
　刺さったまんまの 割れ硝子
　ふたりで居たって 寒いけど
　嘘でも抱かれりゃ あたたかい

　わさび沢 隠れ径(ﾐﾁ)
　小夜時雨(ｻﾖｼｸﾞﾚ) 寒天橋
　恨んでも 恨んでも 躯(ｶﾗﾀﾞ)うらはら
　あなた・・・山が燃える

　戻れなくても もういいの
　くらくら燃える 地を這って
　あなたと越えたい 天城越え

　走り水 迷い恋
　風の群れ 天城隧道(ｽﾞｲﾄﾞｳ)
　恨んでも 恨んでも 躯うらはら
　あなた・・・山が燃える

　戻れなくても もういいの
　くらくら燃える 地を這って
　あなたと越えたい 天城越え

津軽海峡・冬景色 Tsugaru kaikyoo fuyu geshiki, eli Tsugarun salmen talvimaisema on tarina hokkaidoolaisesta naisesta, joka lähti Tokioon onneaan etsimään, ja palaa nyt yöjunalla takaisin kotiin. Suhde mieheen on päättynyt, eikä mikään muukaan Tokiossa pidättele. Rautatien päässä Aomorissa, joskus aamuyön puolella, on sakea lumipyry. Siellä piti vaihtaa lauttaan, jolla Honshuun ja Hokkaidoon välillä oleva karu Tsugarun salmi ylitettiin. Lunta sataa, pakkasessa lautan ikkunat huurtuvat mitään puhumattomien ihmisten hengityksestä, mitään ei näe, ja mieliala on maiseman mukainen.

Laulu on tehty 1977, jolloin lautta oli vielä olemassa. Oli se vielä 1986, jolloin olen itsekin sillä purjehtinut. Kolmen tunnin matka silloin; nyt siinä on rautatietunneli, mistä pikajuna kulkee lävitse 20 minuutissa. Se lauttamatka meren ylitse oli hyvää aikaa puhdistaa sieluaan, ja jättää Honshuu taakse. Hokkaidoolainen tietää, että kotisaarella alkaa uusi elämä, vaikka tokiolainen ei sitä tuosta laulusta välttämättä kuule.

Laulu on 演歌 enka. Linkki on hiukan höpsöön Suomen Wikipedian artikkeliin; ei enkaa minään kantrina kannata suomalaisille esitellä. Enka on samaa kuin tango Suomessa. Sama rytmi, sama sydänsurujen tunnelma, sama tapa kertoa tunnelmia kuvailemalla maisemia.

Enkat ovat koostumukseltaan vähän samanlaisia kuin Shanghain laulut; niissä usein on mukana traditionaalisia sävelkulkuja ja joskus traditionaalisia soittimia, mutta mausteina; päämelodiat ja soittimet ovat nykyaikaisia. Useimmat laulajat ovat naisia, naisen puku on melkein aina perinteinen kimono, mutta nykyään hyvällä enkalaulajalla on varsin laaja ääniskaala. Naisen pitää osata laulaa myös matalalta ja raa'asti, jos niin tarvitaan.

津軽海峡・冬景色 sanat ovat 阿久悠 Aku Yuun, sävel 三木たかし Miki Takashin, mutta harva sitä taitaa muistaa. He ovat jääneet täysin laulajan varjoon. Laulu on 石川 さゆり Ishikawa Sayurin laulu. Yksi kuuluisimmista enkoista kautta aikojen. Tuubissakin on siitä ainakin kymmenen erilaista hänen esittämäänsä versiota; harva muu sitä edes uskaltaa yrittää laulaa. Minä olen kuullut sen ensimmäistä kertaa syksyllä 1986, juuri silloin, kun hiukan samanlaisissa tunnelmissa matkustin Hokkaidoon.



上野発の夜行列車　おりた時から
青森駅は　雪の中
北へ帰る人の群れは　誰も無口で
海鳴りだけを　きいている
私もひとり　連絡船に乗り
こごえそうな鴎見つめ
泣いていました
ああ　津軽海峡　冬景色

ごらんあれが竜飛岬北のはずれと
見知らぬ人が　指をさす
息でくもる窓のガラス　ふいてみたけど
はるかにかすみ　見えるだけ
さよならあなた　私は帰ります
風の音が胸をゆする
泣けとばかりに
ああ　津軽海峡　冬景色

さよならあなた　私は帰ります
風の音が胸をゆする
泣けとばかりに
ああ　津軽海峡　冬景色

On satanut kaksi päivää solkenaan vettä. Puutarhurin kannattaa olla siitä onnellinen. Vastahan tuota oli puolitoista päivää täysin rutikuivaa.

Yöllisestä huumaavasta tuoksusta ajatus juontuu suoraan vanhaan Shanghailauluun 夜來香 Yè lái xiāng, jonka japanilaiset lausuvat いえらいしゃん Iearaishan. Shanghai oli 1930-luvulla Kiinan uuden musiikin keskus, missä kiinalaiseen perinteeseen tuli uusia elementtejä eurooppalaisista lauluista ja amerikkalaisesta jazzista. Shanghain kabareisiin ja tanssisalonkeihin tuli soittamaan intialaisia ja filippiiniläisiä yhtyeitä, sekä klassisen koulutuksen saaneita venäläisiä valkoisen puolen pakolaisia. Täältä sai alkunsa populaarimusiikki, mihin genreen 夜來香 kuuluu, sekä Kiinan vasemmistolaiset vallankumouslaulut, jonka 1950-luvun perillinen muutama päivä sitten tänne laittamani 大海航行靠舵手 on.

Shanghain populaarimusiikki oli tyypillisesti naisten laulamaa, ja päällään heillä oli usein 長衫, eli pitkä  paita, joka lausuttiin shanghaiksi chèuhngsàam. Vartalonmyötäinen pitkä ylös kaulaan napitettu vaate, joka jätti käsivarret paljaiksi, ja paljasti sivusta jalat reiteen asti. Se ei ollut mikään traditionaalinen kiinalainen vaate, vaikka pohjautuikin mantsujen vaatteisiin, vaan se tehtiin nimenomaan Shanghaissa tähän aikaan naisten seksikkääksi vaatteeksi. Populaarimusiikki pohjautui yleensä kiinalaisiin pentatonisiin melodioihin, joihin lisättiin väriä ja iskevyyttä länsimaisilla toistoilla ja melodian modulaatioilla, sekä soittimilla. Nämä laulut myös yleensä tehtiin tanssittaviksi, vaikkapa tanssisalonkien vuokrattavien taksinaisten kanssa, joten niihin sijoitettiin tangon, valssit, rumban tms. rytmit. Naiset lauloivat kiinalaiseen tapaan korkealta. Kiinaa ryöväsivät tähän aikaan sekä länsimaiset että japanilaiset imperialistit, joita vastaan nimenomaan vallankumouslaulut syntyivät. Populaarilaulujen sanat sisälsivät joko samanlaisia verhottuja teemoja, tai sitten ne tehtiin äärimmäisen romanttisiksi, vastapainoksi painostavalle reaalitodellisuudelle. Nämä laulut loppuivat Shanghaissa 1949; kommunistit julistivat ne keltaiseksi musiikiksi, eli pornografiaksi. Mutta ne jäivät eri muodoissa elämään Hongkongissa, Taiwanilla ja Japanissa. Aiheesta on hyvä artikkeli: 

Chen Szu-Wei (2005) ‘The rise and generic features of Shanghai popular songs in the 1930s and 1940s’, Popular Music (24) 1, 107–125. 

Sen pääsee lukemaan yliopistojen Nelli-portaalin kautta elektronisista lehtikokoelmista, minkä tahansa suomalaisen yliopistokirjaston koneilla. Jos jotakuta kiinnostaa.

夜來香 on tiettävästi runoiltu ja sävellettu 1944, tekijänä 黎錦光 Lí  Jǐn Guāng, tosin em. Chen Szu-Wei väittää tekijäksi Li Xianlan -nimistä miestä, antamatta nimen kirjoitusmuotoa. Joka tapauksessa tämäkin nimi viittaa Lin veljeksiin, jotka olivat Shanghain kuuluisin populaarimusiikkia tekevä, esittävä ja organisoiva perhe. 夜來香 tarkoittaa sananmukaisesti 'Yöllä tulevaa tuoksua', mutta voi näköjään viitata useampiin samantapaisiin subtrooppisiin puihin, kuten Cestrum nocturnum, tai Polianthes tuberosa, jota käytetään hajuvesien tekemiseenkin. Laulun sanat kertovat nuoresta naisesta, joka ei saa kuumassa yössä nukuttua rakastaan ajatellessaan, mutta puun kukkien tuoksu sentään tulee hänen luokseen. Eli kun shanghailaisen lyriikkasymboliikan kääntää selkokieliseksi, on hän itse se huumaavasti tuoksuva kukka, jota mies ei nyt ole haistelemassa. 

Alkuperäistä shanghailaista versiota laulusta en ole nähnyt missään, mutta hyvin lähelle aikaa pääsee 山口 淑子 Yamaguchi Yoshikon kautta. Hän syntyi japanilaiseen perheeseen Mantsuriassa 1920, mutta puhui täydellistä kiinaa, ja teki 1930-luvulta lähtien uraa nimenomaan kiinalaisena laulajana nimellä 李香蘭 Lǐ Xiānglán (eli suorana käännöksenä Vanilja, sukunimeltään Luumu). Hän siirtyi Japaniin vasta 1946, missä vaihtoi takaisin tyttönimeensä ja jatkoi esiintymistä. Hän on edelleen hengissä, ja toimi mm. 1995-2007 Asian Women's Fundin varajohtajana. Eli sen japanilaisen säätiön, joka suoritti anteeksipyyntöjä ja korvauksia niille aasialaisille naisille, joita Japanin armeija sodan aikana pakotti prostituutioon. Jos joku on jaksanut lukea tänne asti, niin nyt lauluun.

Yamaguchi levytti laulun ensimmäistä kertaa 1950, tämä lienee se, laulettuna sekä japaniksi että kiinaksi:




Kiinalaiset sanat ovat tällaiset:


那南风吹来清凉，
那夜莺啼声凄怆，
月下的花儿都入梦，
只有那夜来香、
吐露着芬芳。

我爱这夜色茫茫，
也爱这夜莺歌唱，
更爱那花一般的梦，
拥抱着夜来香，
吻着夜来香。

夜来香，我为你歌唱！
夜来香，我为你思量！
～　～　～
夜来香　　夜来香　　夜来香

Ja japaniksi



風はそよそよとそよぐ南風
心楽しそにゆれる夜來香
その香りよ
庭にうぐいすの　鳴く音もゆかしく
清い月影にゆれる夜來香
匂う夜來香

夜來香　愛の花
夜來香　いとし花
あゝ情けの夜に　咲く花よ

庭にうぐいすの　鳴く音もゆかしく
清い月影にゆれる夜來香
匂う夜來香
夜來香　夜來香　夜來香

Kiinaksi löydän tästä ihan uudenkin version, useampiakin niitä, vaikkapa tämän.  Ja koreaksikin löytyy nyt versio. Tämä on näköjään levinnyt viime aikoina koko alueelle.

Plokkeri näkyy menevän jumiin, jos näitä yrittää tunkea pedattuina versioina liian lähekkäin. Kokeillaan toimiiko tavallisilla linkeillä.

Mualiman kaunein iän on nuor savolaenen naenen puhumassa ilosesti. Vuan ei sitä ennee paljon kuule, kiel muuttuu suomeks. 

Maailman toiseksi kaunein ääni on vasemmistolaisen naislaulajan ääni; ei mikään koulutettu ääni, vaan sellainen luonnollisen kaunis, vahva ja vähän käheä ääni, joka sopii johtamaan yhteislaulua ryyppyilloissa ja muissa kokoontumisissa. Seurustelin joskus kauan kauan sitten kaksi vuotta sellaisen naisen kanssa. Yhteiselo oli vaihtelevaista, mutta sekä hänen lauluäänensä että hänen tuoksunsa oli kertakaikkisen huumaava. Sellainen, mikä sai unohtamaan kaiken muun. 

Natalia on yksi laulu siltä ajalta, varmaan kaunein niistä. Runo Elvi Sinervo Hämeenlinnan naisvankilassa joskus 1942-44, sävellys Kaj Chydenius 1970-luvun alussa, ja levytys Agit-Prop 1972. Helsingin paikallislehdessä 2004 julkaistu Natalia Tusula-Vereschjaginin tarina täällä. 





Maa vieras on ja kylmä kevät sen.
Natalia, sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa,
jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia.

Taas kerro mulle maasta nuoruutesi,
Natalia, sua kuuntelen,
ja tunnen veres virran lämpöisen,
kun hehkuun jähmettyneen sydämes saa Ukraina.

Maa vieras on ja vieras kansa sen.
Natalia, sua tunne en.
Jaan osas vain ja sellin kivisen,
ja uness’ kerran tuoksuu sullekin akasia.

Vaan silmäis sinen, viha tummentaa,
Natalia, kun muistat taas.
On vieras hävittänyt armaan maas,
vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina.

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon.
Natalia, oi kuuletko,
soi yössä rakentajain laulut jo.
He palaavat, ja silloin vapaa on taas Ukraina.

Kun olen perheestä, missä yksi pappa oli lahtari ja toinen punikki, sekä varttunut Kekkosen Suomessa, missä oli kohteliasta kunnioittaa kumpaakin puolta, niin minulle on aina kelvannut molemman suunnan laulut, sekä erikseen että yhdessä. Jääkärimarssissa on itse asiassa sama vihollinen kuin edellisessä marssissa halki laaksojen ja kukkuloiden, eli Venäjän keisarikunta. Olen aina pitänyt sitä hyvin kauniina lauluna, ja sen historiallinen taival paikasta toiseen naisten alushameissa ja puseroiden sisällä antaa lauluun oman miellyttävän sävynsä. 

Sanat Hilfsgruppenführer Heikki Nurmio, sävel Jean Sibelius, molemmat 1917

En vain löydä mistään kunnollista videota. Sen pitää olla sotilassoittokunnan ja sotilaskuoron esittämä kelvatakseen minulle. Mutta ainoa minkä löydän, on Tuubissa oleva parodiaversio, mihin joku on kammottavan huonolla englanninkielellä tehnyt käännöstekstin, sekä lopussa katkaisee laulun Säkkijärven polkkaan. Se on hyvä polkka, mutta parempi omassa videossaan. 



Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill' armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
mi katkovi kahleitansa.
:,: Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on suomen kansa. :,:

Kun painui päät muun kansan, maan
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä, pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa,
:,: satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa. :,:

Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks, suuri on Suomen valta,
sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjolan taivahan alta,
sen leijonalippua jääkärien
käsivarret jäntevät kantaa
:,: yli pauhun kenttien hurmeisten
päin nousevan Suomen rantaa. :,:

Sitten venäläiseen vallankumouslauluun, joka suomeksi tunnetaan nimellä Partisaanimarssi. Tykkäsin aina tästä melodiasta, mutta niin kuin miljoonat muutkin, luulin tämän olevan II maailmansodan lauluja. Vallankumouslaulu tämä on, eikä partisaani tarkoita tässä mitään sissiä, vaan ei-ammattisotilaista koottua sotajoukkoa. Venäjäksi laulun nimi on По долинам и по взгорьям, eli Kautta laaksoin ja kukkulain. Sellaista maasto Amurin ja Primorjen alueella Venäjän Kauko-Idässä on, ja se reissu on varmasti ollut pitkä ja märkä marssia. Sanat Сергей Алымов Sergei Alimov 1920. Säveltäjäksi mainitaan T. Атуров T. Aturov, mutta enempää tietoa sai turhaan etsiä, etenkin alkeellisella venäjänkielelläni; ikään kuin koko ihminen olisi painettu joskus väkisin unhoon. Ilmeisesti kyse on tsaarin aikaisesta sotilasmarssista, johon Alimov kirjoitti uudet sanat. Venäjäksi täältä sekä translitteroinnein ja käännöksin täältä. Ääninäytteet löytää samoista paikoista, sekä vähän heikompina versioina tietysti Tuubista.




По долинам и по взгорьям

По долинам и по взгорьям
Шла дивизия вперед,
Чтобы с бою взять Приморье -
Белой армии оплот.

Наливалися знамена
кумачом последних ран,
Шли лихие эскадроны
Приамурских партизан.

Этих лет не смолкнет слава,
Не померкнет никогда,
Партизанские отряды
Занимали города.

И останутся как в сказке,
Как манящие огни,
Штурмовые ночи Спасска,
Волочаевские дни.

Разгромили атаманов,
Разогнали воевод,
И на Тихом океане
Свой закончили поход.