J.S. Bach Jesus bleibet meine Freude BWV 147

http://youtu.be/3Mn1ibFdXDU

Jesus bleibet meine Freude,

meines Herzens Trost und Saft,

Jesus wehret allem Leide,

er ist meines Lebens Kraft,

meiner Augen Lust und Sonne,

meiner Seele Schatz und Wonne;

darum laß' ich Jesum nicht

aus dem Herzen und Gesicht.

Chopin Marche funebre

Tämä on aika raskasta musiikkia mutta nätti.

Jokapäiväinen sateemme ei langennutkaan kahteen päivään, mutta sitten tuli niidenkin edestä. Aamulla klo 4 jo ukkosmyrsky, joita jatkui koko aamupäivän. Välillä satoi vaakasuoraan, ikkunasta vihmoi itikkaverkon lävitse vettä sisään tänne tietokoneelle asti, kolmen metrin päähän, ennen kuin suljin sen. Iltapäivällä +28 astetta, kuumankosteaa. Vielä illalla myöhään oli niin kuuma että ulkona ei voinut olla kuin paidatta tihkumatta heti hikeä. Itikoita löytyi yhtä suuria määriä kuin juhannuksena, vaikka niitä ei yleensä juuri enää pihassa tapaa.  Mustanmeren ilmaa saapuneena tänne asti etelätuulen mukana.

Haapapylväs

Mitä tapahtuu kun kaataa ja kuorii ison haavan 482 cm pylvääksi joulun jälkeen? Kysymys on esitetty alkuaan itselleni 1.1.2012. Nyt heinäkuun lopussa sen jo alkaa tietää. Piippuköynös (Lännenpiippuköynnös, jonka olen oppinut tuntemaan nimellä Aristolochia durior, mutta jonka nimeksi on viimeisen 10 vuoden ajan vaihdettu A. macrophyllaa, esim Pentti Alanko & Pirkko Kahila (2003) Köynnöskasvit) kasvaa hyvin ja rehevöityy vain.

 Leviää myös puun eteläpuolelle.

 Piippuköynös pääsee tällaisessa maassa hyvin 7 metriin eli kepeästi tätä pylvästä korkeammalle. Pylväs on lyhyt talvisten telineideni korkeudesta johtuen, mutta ihmiseen verrattuna kuitenkin kohtuullisen pitkä. Pään päällä on vielä tämän verran.

 Kuorittu runko kuivui selvästi jo maaliskuussa, jolloin jäljelle jääneeseen kaarnaan alkoi ilmestyä halkeamia. Kuivuminen jatkui sen jälkeen niin, että ei runko enää vetänyt keväällä vettä entisiin vesikäytäviin juuristostaan ollenkaan. Siellä ei ollut pumppaussoluja enää elossa. Mitään hometta tai kosteutta rungossa ei koskaan näkynyt.

 Mutta maasta nousee nyt kaikkialta poppelilehtisiä juuriversoja, pisimmät jo yli metrisiä. Ei ne haittaa, niiden kanssa tulee toimeen. Rusakoille syötävää ensi talveksi taas.

Polttopuita tuli enemmän kuin 1 kk:ksi, eikä ne säästy talveksi 2013-14. Ovat kuivuneet niin hyvin liiterin seinustalla, että nousevat taivaalle jo ensi talvena. Mitäpä niitä siinä pinossa suotta enempää seisottamaan. Puuta on hyvin 2-3 kk:ksi, riippuen siitä mihin aikaan vuotta niillä lämmittää. Eli sekä rusakot että minä olemme tyytyväisiä, luultavasti myös köynös ja rodot. Haapa tuskin, mutta kaikkia ei voi aina miellyttää.

Virsiä

En ole mikään virsien asiantuntija - Suvivirsi keväällä ja Hoosianna jouluna on mitä yleensä muistan - mutta olen niitä nyt kuitenkin tänään katsellut. Minun pitää kai taas tapani mukaan puuttua kaikkeen. Kanttori periaatteessa voi valita virret tilaisuuden mukaisesti, mutta en oikein tykkää virsikirjan hautajaisvirsiksi määrittelemistä synkkämielisistä ralleista. Minusta hautajaiset on kunnioittava ja rauhallinen muistotilaisuus pois lähteneelle ihmiselle, ei mitkään parkujaiset joissa pitäisi kamalasti osoittaa murhetta, itkua ja hammasten kiristystä.

Jos luen oikein seremoniakaavaa, niin siunaustilaisuuteen tarvitaan kaksi virttä. Sen lisäksi uruilla soitettu päätösmusiikki tilaisuuden päätteeksi on suvussa ollut nätti tapa. Ehdottaisin seuraavia:

1. 631 Oi Herra jos mä matkamies maan. Isäni joskus lauleskeli tai tapaili virren pätkiä mökillä kiikkutuolissa istuessaan, ja tämä oli niitä. Maan korvessa -laulu oli toinen minkä muistan, mutta se ei näköjään olekaan virsi. Tuomari Nurmiolla ja Sielun veljeksillä on virrestä maallinen bluusversio, mutta se ei kuulu tähän.
http://youtu.be/KVRyVJkU7z8

2. 517 Herra kädelläsi, tai 622 Mato matkamies maan. 517 on lapsille tuttu, ja heitä on jonkin verran tilaisuuteen tulossa. Se on nätti laulu, olen kuullut sen joskus, ja sen viimeinen säkeistö tekee siitä hyvin hautajaisiinkin sopivan. 622 taas on vanha virsi, tuttu isäni sukupolvelle, mutta näköjään myös veljentyttäret sen tuntevat. En ole oikein varma kumpiko niistä pitäisi ottaa. Ehkä kuitenkin tuo Matkamies.
http://youtu.be/nU_ugesWPow

3. Päätösmusiikki Johan Sebastian Bachin Koraali no. 10 Jesus bleibet meine Freude kantaatista Herz und Mund und Tat und Leben,  BWV 147. Se tuli mieleeni siksi, että tutustuin itse tähän koraaliin urkuversiona 1970-l lopussa, muistaakseni 1978, kun satuin ostamaan levyllisen Bachia. Olen kuunnellut sitä levysoittimella asunnossa, missä sen aikainen perhe oli vielä kasassa. Minäkin olin kesät vielä silloin osittain siellä, vaikka talvet jo muualla opiskelemassa. Sen kummemmin se koraali ei isääni liity, mutta kaipa kanttorit ovat sitä kirkossakin soittaneet, hyvää musiikkia. Toinen linkki on, että Bach sävelsi sen Marian vierailupäiväksi 2.7.1723, ja jos lähdetään isäni arvioidusta kuolinpäivästä 1.7, niin sattuu samaan vuodenaikaan hyvin lähelle.
http://youtu.be/cbq-5hCuq54

Saman saisi soittaa minunkin hautajaisissani, mutta jos sen kertaisille järjestelijöille tulee jotain muuta mieleen, niin ei asialla taida olla minulle enää siinä vaiheessa suurta väliä.

Kimalaisia

Kimalaisia on tänä syksynä valtavasti. Joko sateista ja kylmästä huolimatta, tai sitten niiden ansiosta; en tiedä. Joka tapauksessa niitä pörrää piha täynnä, kaikissa mesikukissa jonkin verran, mutta erityisen paljon kirahvinkukassa (Cephalaria gigantea)

 Nauhuksissa (Ligularia erilaisia, useimmat risteytyneitä siementaimia; kätevä kasvi, ei tarvitse kuin siemenet heitellä maahan ja se hoitaa itsensä)

 ja näissä Mustilanhortensioissa (Hydrangea paniculata 'Mustila'), joka on melkein luonnonlaji.

 Niitä on pensaassa kymmeniä, mutta en millään saa kauan odottamallakaan enempää kuin kaksi kimalaista yhtä aikaa samaan kukkaan. Kukkia on niin paljon. Joka tapauksessa niin on kimalaisiakin.

 Hortensiassa käy myös erilaisia perhosia, muurahaisia, ampiaisia, kärpäsiä ja joitakin koppakuoriaisia.

 Tällainenkin.

Tänä syksynä on paljon kaikkea: sadetta, mansikoita, mesimarjoja, herneitä ja muita kasvimaan tuotteita, sekä hyönteisiä. Ei mikään laiha vuosi.

Kesäaamupuuro

Olen tykästynyt hyvään aamupuuroon viime päivien aikana. Helppo tehdä. Ensin käydään litra puutarhamansikoita.

Sitten lisätään kourallinen mintunlehtiä.

Kaadetaan koneeseen ja väännetään kahvaa.

Tuloksena on lautasellinen hyvää puuroa.

Päälle lasillinen teetä ja hyvin on ihminen ravittu.

Tarhamesimarja Rubus × stellarcticus

Puutarhassa on koko tämän heinäkuun ajan tapahtunut kaikenlaista, jota ei ole kovin tarkkaan joutanut seuraamaan. Tarhamesimarjani on kypsyneet ja tehneet paljon hyvää marjaa. 

Marja on hyvä, mutta kasvin nimistö on monimutkainen. Se on hybridi, nimenomaan puutarhaan risteytetty marjalajike. Ongelmia tulee siitä, että se on yksi tulos laajahkoista Suomessa ja Ruotsissa 1950-80 -luvuilla toteutetuista risteytysohjelmista, joissa mesimarjan makua on eri tavoin yritetty saada helpommin viljeltävään ja satoisampaan muotoon. Mesimarjaa on risteytetty sekä omien eri mantereilta olevien alalajiensa kanssa, että myös lillukan ja vatun kanssa, eri  paikoissa eri yksilöiden kesken, joten tuloksena on ollut suuri määrä kasveja, joista vain tämä tarhamesimarja näyttää siirtyneen kaupalliseen levitykseen taimimyymälöiden kautta. Siitä on historiansa takia olemassa useita lajikkeita, joiden hedelmystön väri vaihtelee tummanpunaisesta vaaleaan ja kellertäväänkin. Omani ovat Hirvensalmen taimistosta, muistaakseni suomalaiset Aura ja Astra. Lajikkeita tarvitaan vähintään kaksi jotta pölytys onnistuisi.

Sen kantalajeina ovat meikäläinen mesimarja (Rubus arcticus ssp. arcticus) ja mesimarjan toinen Alaskassa kasvava alalaji (Rubus arcticus ssp. stellatus). Meidän alalajimme on hyvin makuinen, kun taas alaskalainen alalaji on isompi sekä isommin mutta mauttomammin marjoin. Tarkoituksena on ollut saada isomarjainen ja helposti viljeltävä kasvi, joka olisi meikäläisen mesimarjan makuinen. Tieteellisenä nimenä tällä on suomalaisissa lähteissä Rubus arcticus ssp. × stellarcticus, tai yksinkertaisemmin Rubus × stellarcticus. Ruotsissa kasvia pidetään suurena ruotsalaisena keksintönä, ja tieteellinen nimi esitetään siellä kokonaisuudessaan muodossa Rubus arcticus L ssp. arcticus × stellarcticus G Larsson, millä nimeen saadaan esiin kaksi ruotsalaista botanistia, Carl Linné, joka mesimarjan ensimmäisenä latinaksi nimesi, sekä Gunny Larsson, joka ensimmäisenä on tällaisen risteytyksen saanut aikaiseksi Öjebyn koeasemalla Norrbottenissa. Ruotsissa tosin joissakin lähteissä väitetään sitkeästi tämän olevan mesimarjan ja alaskalaisen vatun risteytys, mutta se ei ole tämä. Sellainenkin risteytys tosin varmaan on tehty. Jussi Tammisola ainakin Suomessa ilmoittaa tehneensä vastaavia risteytyksiä ensimmäisen kerran jo vuonna 1967, joten aika aikaisin Suomessakin on oltu liikkeellä.

Tieteellinen nimi on minusta ok. Tulosta olisi minusta hyvin voinut kutsua mesimarjaksi tai tarhamesimarjaksi, koska kumpikin vanhempi on mesimarja, mutta ehkäpä sen takia että täysin pölyttynyt hedelmystö muistuttaa kooltaan ja muodoltaan lakkaa (muurain), joku jossain keksi sanoa sitä maaraimeksi. Multamaallahan se kasvaa eikä suolla. Nimeen on lisätty sitten ilmeisessä markkinointitarkoituksessa adjektiivi "jalo", niin että se esiintyy kirjallisuudessa ja taimimyymälöissä "jalomaaraimen" nimellä. Minusta se nyt vain on höpsö nimi, ei siinä muuta vikaa ole. Maarain pelkästään menettelisi, koska siinä on mielikuvitusta ja se on lyhyt. Ruotsiksi risteytystä kutsutaan nimellä allåkerbär ja se on minusta ok; sitä nimeä ei olla turhaan yritetty jalostaa. Minusta 'maarain' olisi paras nimi mesimarjan ja lakan risteytykselle; en ole sellaisesta kuullut, enkä tiedä onko yritettykään, mutta se olisi hyvin mielenkiintoinen kasvi. Tarhamesimarja on minusta paras ja osuvin nimi; maarain menettelee kunnes tuo risteytys lakan kanssa saadaan tehtyä.

Tosin tämän maku jo viittaa myös lakkaan. Kun kypsän marjan (siis luumarjojen rykelmästä koostuvan hedelmystön) panee suuhunsa, maistuu se ensin mesimarjalta ja muuttuu sen jälkeen lakan tyyppiseksi syväksi vivahteeksi. Se on oikein hyvä marja. Kirjallisuus on täynnä valitusta että se ei ole yhtä makea ja aromikas kuin luonnonmesimarja, mutta siitä ei kannata välittää. Tämä on yksinkertaisesti eri marja, jolla on oma miellyttävä makunsa. Lapset tykkää siitä kovasti, mikä on tarkka testi marjan hyvyydestä.

Se on helppo viljellä. Kirjallisuudessa näköjään varoitellaan sekä kalkista että typestä, eli se esitetään happaman niukkatyppisen maan kasviksi. En ollut mitään ohjeita lukenut taimet istuttaessani, joten ne on tavallisessa kalkitussa hiekkamultaisessa puutarhamaassa luumupuiden alla. Lisäilin maahan surutta kanankakkaa, jotta saan ne leviämään nopeasti. Nehän levisivät.

Istutin tuohon 2 vuotta sitten 10 tainta. Ensimmäiset vuodet maata piti kitkeä pari kertaa kesässä, mutta nyt kolmantena kesänä kasvusto on umpeutunut, eikä maasta paljon enää muita lajeja nouse. Jokunen yksilö joskus, tädykkeitä tai niittyhumalaa tai vastaavaa, mutta ne on helppo nykäistä pois ohitse kulkiessaan. Talvella ennen lumien tuloa lisäsin maahan risuhaketta 2-3 cm kerroksen, ja siitä tämä vaikuttaa selvästi tykänneen. Marjaa on joka tapauksessa tänä syksynä tullut, niin että kolmistaan ollaan saatu syödä siitä moneen kertaan. Hedelmystön kantaa on yhtä hankala saada pois kuin luonnonmesimarjastakin, mutta se ei minua haittaa. Syön kummatkin kantoineen. Marjat on aika hennoissa varsissa, joten ne on pöyhittävä esiin lehtien alta. Toisaalta näkymättömyys taas suojelee niitä linnuilta; lintujen syömiä ei ole tullut vastaan vielä ollenkaan.

Maanpeitekasvina tarhamesimarja myös menee. Vielä helpompi peitekasvi tosin on tavallinen mehtämansikka, jota minulla on monessa paikassa. Siitäkin riittää syötävää vaikka kuinka paljon kun pitkin puutarhaansa kuljeskelee. Sitä on vähän autettava nyhtämällä isommat kilpailijat, kuten lillukat ja leinikit pois, mutta sulkeuduttuaan mehtämansikka pärjää aika hyvin niitä vastaan. Sitä ei ole tarvinnut istuttaa eikä kylvää, tulee itsestään paikalle. Leviää rönsyillään nopeasti.

Uusia seikkailuja kierrätyksen maailmassa

Eilen soitin KierrätysPörssin huonekalupuolelle ja sain valita hakevatko he isäni kalusteet heti vai joskus ensi viikolla. Minulle sopi heti. Sieltä tuli kaksi tukevaa miestä, jotka reippaasti ja tottuneesti kantoivat huonekalut pakettiautoon, tehden kaksi reissua. Olivat ensin vähän jöröjä, mutta muuttuivat hyvin ystävällisiksi kun selvisi a) että osalle huonekaluista on etsitty jatkokäyttäjä eli olin tehnyt parhaani kierrätyksen hyväksi ja b) auttelin heitä kantamisessa eli osasin tehdä oikeita töitä minäkin. He olivat iso helpotus. En itse olisi mahtanut mitään pesukoneelle ja pakastimelle, enkä sohvallekaan, ja hankalia olisivat olleet sängytkin yksin. Nojatuolit ja pöydät nyt olisi menneet. Niillä pojilla oli tekniikka hallussa. Veivät pesukoneen 2-pyöräisillä varastokärreillä (mikä sellaisen nimi onkaan); porras portaalta vain alas, toinen piti vastaan alapuolella. Niin niiden kanssa ei katkaise selkäänsä. Vanha luja iso PesuKarhu, 30 vuotta pyykit pessyt; hyvin painava. Heidän käyntinsä ei maksanut mitään, koska tavara oli niin hyväkuntoista. He saavat ne myytyä kyllä ja hankittua rahaa keskukselle.

Asunnolle jäi sängyn aluslaatikko, josta tulee yhden pienen tytön sänky pieneen huoneeseen. Sen saa päiväksi isosiskon sängyn alle tieltä pois ja yöksi taas esiin. 4 pinnatuolia mahtuu samaan talouteen, sekä kiikkustuoli. Ne haetaan ensi viikonlopun aikana. Lisäksi jätin asuntoon siivousvälineet ja keittiöjakkaran loppusiivousta varten. Myös 2 ruuvimeisseliä; niitä tarvitsi koko ajan näinä kahtena päivänä, joten arvelin parhaaksi jättää ne sinne vieläkin. Tasapääruuvimeisseli on kätevä vehje. Sillä sain poimittua eri puolille verhoja varten isketyt naulatkin; meisselin pää vain kannan alle ja kämmenellä sen sai lyötyä irti. Hohtimia isällä ei kaupunkiasunnossa ollut, taitavat olla mökillä.

Kävin pankissa tallelokerolla ja otatin kopioliikkeessä kopiot lahjakuitista, jolla isäni antoi minulle maaliskuussa verottomasti 3999 e, eli verottoman lahjoituksen ylimmän määrän. Halusi vähän jakaa säästöjään, oli sen verran jo kertynyt. Olisi antanut mieluummin veljentyttärille, mutta he alkoivat olla hänelle jo aika hämärää todellisuutta, ei heitä usein tavannut. Ehkä siinä oli myös sitä että hän halusi maksaa minulle siitä kuinka usein kuljettelin häntä eri paikoissa ja kävin hänelle kaupassa. No, hän teki rahoillaan mitä tykkäsi ja minä saman omillani. Jaoin hänen lahjansa kahteen osaan, panin toisen puolen omistani ja siirsin veljentyttärien tileille. Minä olen maksanut pois jo opinto-, asunto- ja autolainat ja saan säännöllistä palkkaa. Veljentyttäret on juuri kiihkeimmässä elämänvaiheessa, jolloin lapset on pieniä, työsuhteet epävarmoja ja erilaista remonttia pitäisi tehdä. Olen veljeni sijaan autellut heitä pienissä tarpeissa; yhdelle autokoulun kustantaminen, toiselle tietokone opiskeluaikaan; ja muuta sellaista.

Joka tapauksessa tuosta lahjasta pitää tehdä merkintä perunkirjoitukseen, joten siitä kopio lakimiehelle. Ehkä pääsen maksamaan siitä verot. Ehkä en, koska se on elossa ollessa tehty veroton lahjoitus, ja eri asia kuin perintö, jonka verotuksesta nyt on kysymys. Verotoimisto päättää ja aika näyttää. Otatin samaan tarkoitukseen kopiot myös isäni asunnon osakekirjasta, sekä hänen ja äitini avioeronsa yhteydessä tekemästä ositussopimuksesta. Vaikka asunto olikin vielä täynnä äitini tavaraa - ja itse asiassa suurin osa kaapeista löytyneesta tavarasta oli nimenomaan hänen, eikä isäni - niin asioita helpotti paljon aikanaan kunnolla tehty paperi, jossa kumpikin osapuoli ilmaisee luopuvansa toisen omaisuudesta. Siten äitini ei ole enää sekoittamassa selkeää perunkirjoitustilannetta. Lakimiehellä pitäisi nyt olla kaikki tarpeelliset paperit, lukuun ottamatta hautajaislaskuja.

Kävin LähetysPörssissä. Myös heillä, kuten KierrätysPörssissäkin, on joka paikka tupaten täynnä vaatteita, ja sanoivat että juuri on tullut lisää vaikka kuinka paljon. Yrittävät myydä 50% alennuksella kaikkea, ja oli siellä jonkin verran asiakkaitakin, mutta tavaroiden tulovirta on selvästi monta kertaa suurempi kuin menovirta. "Vanhus päivässä sairaalan kylmiöön ja tavarat jakoon" -logiikka näkyy niin selvästi täälläkin. Ikääntyvän vauraan yhteiskunnan ongelmia. Silti minusta on parempi myydä ja välittää niitä Suomessa kuin lähettää "kehitysapuna" Afrikkaan, koska jälkimmäisen tavan ongelmana on että paikallinen teollisuustuotanto on vaikeuksissa. Euroopasta virtaa käytettyä ilmaista vaatetta massoittain ja Kiinasta myydään uutta vähän sitä kalliimmalla. Tekstiiliteollisuus on useimmissa valtioissa ollut se, joka ensin on lähtenyt käyntiin ja alkanut saada sitten muutakin kehitystä aikaiseksi. No, joka tapauksessa LähetysPörssissä otettiin ystävällisesti vastaan yksi säkki lisää - myös koska sitä oli vain yksi säkki - veljentyttärieni valitsemia puhtaita ja hyväkuntoisimpia vaatteita: "Talvella tarvitaan tuotakin toppatakkia".

Jatkoin papan asunnolla tavaroiden järjestelemistä. Vaikka luulin edellisenä iltana, että kaikki alkaa olla kunnossa, niin aina vaan jotain löytyy kaapin alta tai seiniltä tai nurkasta tai yläkaapin perukoilta. Otin kattolamputkin pois ... mutta sitten aloin miettiä. Soitin asunnonvälittäjälle - joka ei siis vielä isän asuntoamme myy, mutta joka tulee sen tekemään - ja kysyin neuvoa. Hän neuvoi jättämään lamput kattoon, valoa tarvitaan syksyllä asuntoa esiteltäessä. Joten nostin ne takaisin. Ei monen minuutin homma, vaikka nämä olikin vielä vanhaan tapaan sokeripalalla kytkettyinä. Olohuoneen lampun siirsin jatkojalostukseen, se oli niin ruma ja pölyinen, kolmesta lampusta vain yksi enää paloi. Panin sijalle keittiön lampun; keitiössä on valoa seinissäkin.

Lopulta koitti aika ruveta lastaamaan peräkärriä. Olin tuonut sen mukana, koska oli lopullinen rahtauspäivä. Isompia tavaroita, kuten parvekkeen muovituoleja ja pöytää, patjoja ja muita vuodevaatteita,  suuria tekstiilieriä, pitkiä lattialamppuja ja muuta pitkää tavaraa, koneita, sähkölaitteita ja kaikkia niitä kemikaaleja joita keittiöstä, kylpyhuoneesta ja siivouskomerosta löytyi, ei voinut kipata taloyhtiön roskalaatikkoon. Ne piti viedä jäteasemalle. Kuorman kasaaminen oli taas reipas kuntoilu-urakka, jossa jalka-, käsi- ja selkälihakset saivat tarvitsemaansa harjoitusta. Kaiken kantamiseen meni tunti; isällä oli parvekkeella kiuaskiviäkin säilössä. Ne otin talteen, panen omaani. Kuormasta tuli reilun metrin korkuinen. Alla koneita ja muuta painavampaa tavaraa, sitten 8 jätesäkillistä vaatteita ja tekstiileitä, kolme niistä peräisin mökiltä, tuotuna alakerran kanakoppiin tätä varten. Siellä kopissa oli myös vaatetta vaikka kuinka paljon, jopa muutamat omat tarpeeksi käytetyt paidat ja alusvaatteeni 30 vuoden takaa, ja äitini vaatteita 20 vuoden takaa. Sen kerroksen päälle kaikki patjat. Sitten matot, keittiön iso muovimatto levitettynä kaiken peitoksi. Huipulle parvekkeen muovituolit ja polkupyörä. Komea kuorma. Liinoilla hyvin kiinni pitkittäin ja poikittain.

Lopuksi imuroin kaikki lattiat ja ne kaapit ja hyllyt, joihin imurilla pääsi helposti. Imuri osoittautui kyllä vahvaksi, mutta vaaralliseksi: pistokkeen kuori jäi käteen kun vedin sitä seinästä vaihtaessani huoneesta toiseen. Sähköjohdot oli toki muovikuorissaan, mutta kuitenkin, voisi siitä huonolla onnella sähköiskun saada. Isä ei ollut viitsinyt viimeisinä vuosinaan enää korjata mitään, mikä vielä jotenkin toimi. Oli osannut varoa tuotakin töpseliä.

Nostin imurin auton peräkonttiin ja tielle. Jäteasemalla tavara lajiteltiin sopiviin lavoihin nopeasti ja tehokkaasti, kemikaalit ongelmajätteisiin. Pattereita eivät huolineet, käskivät viedä markettiin keräilypisteeseen. Maksoi 19.95 e, ja tämä kustannus minun pitänee korrektisti siirtää perikunnan tililtä omalleni. Panin tämän kuitin talteen; eilisen lukkokoneiston kuitti jo hävisi käsistä.

Kanakopissa oli lattialla 30 vuoden kerros hyvin mustaa pölyä. Se ei välittänyt kummoisia lattiaharjasta, joten hain vettä ja mopin, ja pesin lattian. Ajax oli isäni suosikki ja kyllä se tehokas aine on. En ollut ennen sitä käyttänyt. Pyyhin myös pölyt hyllyiltä ja luulen, että se koppi on nyt valmis. Tyhjä ja siisti. Sieltä löytyi yksi äitini virkkaama pitsiliina, jonka otin matkaan, sekä muovikassillinen jotain vanhoja kirjeitä ja papereita, joita ajattelin tutkia myöhemmin. Siellä oli ainakin veljelleni lähettämiäni kortteja eri puolilta maailmaa. Minä reissasin nuorena; hän pysyi Suomessa töitä tehden ja perhettä perustellen. Veljentytär lupasi siivota asunnon kun se on nyt tyhjä; kanakopista hänen ei tarvitse huolehtia.

Hänen pitää pestä myös valokatkaisimet ja ovipinnat kädensijojen takana. Kuten mökillä, niin täälläkin: "Minne koskenut on pieni sormenpää 30 vuoden ajan, on siihen jälki jäänyt". Erottuvat nyt tyhjissä seinissä hyvin. Eikä se asunto enää yhtä siiltiltä näytä kuin silloin kun se oli vielä kalustettu. Lattiamuoveissa on värieroja ja seinissä roppausten reikiä, taulukoukkuja ja ruuveja siellä täällä. Lähtiessäni huomasin, että seinissä on vielä 2 peiliä jäljellä. Jotensakin niihin ei reagoinut samalla tavoin kuin tauluihin, jotka poimin pois. Niitä ei kerta kaikkiaan huomannut; harvoinhan peileillä mitään tekee.  Jätin ne sinne. Ne voi ottaa myöhemminkin, jos niistä on haittaa asunnon myynnin kannalta. 4 siisteintä hengaria jätin naulakkoon; 40 meni jäteasemalle. Ei vain voi heittää kaikkea pois, vaikka parhaansa yrittää. Voivathan ne olla tervetuloeleenä asunnon katselijoille, jotka marraskuun tulipalopakkasissa tulevat paksuissa turkeissa asuntoa katsomaan ja ovat kuumissaan portaat ylös noustuaan. Ne on helppo poistaa, jos niistä on haittaa.

Keräsin vielä pois Miinan ja minun iltapäiväaterian jäljet - nakki- ja viineripussit, purkki tuoremehua - sekä postiluukusta tulleet mainokset. Painoin oven kiinni takanani. Yksi työ on nyt ohitse.

Jokapäiväinen sateemme lankesi vasta illalla kotiin päin ajaessani, nopeana kuurona ja sitä seuraavana harvana tihkuna.

Seikkailuja kierrätyksen maailmassa

Toissapäivän jokapäiväinen sateemme lankesi vain pienenä tihkuna aamulla. Sen jälkeen kirkastui ja aurinko alkoi paistaa kuumasti.

Isäni asunnossa olevissa tavaroissa on paljon hyvää, ja niitä voisi joku muukin käyttää. Ihmiskunnan jäsenen velvollisuuskin olisi kierrättää, joten sitten vain etsimään paikkaa joka huolisi hyllyistä äitini ja osin minunkin vanhat kirjat. Verkkohaku löysi yhden divarin, mutta oudosti sille ei ollut puhelinnumeroa. Osoite oli ja ajoin katsomaan. Sieltä löytyi omakotitalo, jossa nuori mies ajoi pihalla nurmikkoa. Kertoi lopettaneensa jo pari vuotta sitten ja siirtyneensä autonkorjausalalle. DivariPörssi löytyy vielä kaikista yritystietokannoista, mutta ne laahaavatkin aika kaukana jäljessä reaalimaailman tapahtumista. Ehdotti kuitenkin että soitan hänen isälleen jota vanha tavara edelleen kiinnosti. Hän osoittautui vanhaksi kirpputorikauppiaaksi, joka oli kiinnostunut saman tien tulemaan paikkaa katsomaan. Sieltä tuli vielä lihavampi puhelias mies kuin mitä isäni oli 70-vuotiaana, ja samat vaivat ja lääkitykset hänellä oli kuin isälläni 70-vuotiaana. Niillä puheilla että hänen ei tarvitse maksaa tavarasta mitään hän poimi asunnolta kaikenlaista lautasista partakoneeseen, kattiloista radioihin, nipusta kirjoja viiteen maisematauluun, virvelistä vanhaan salkkuun, kynttilänjaloista ruuvimeisseleihin ja niin edelleen. Minäkin otin olohuoneen pöydältä tätini tekemän poppanan ja työkalulaatikosta parit jakoavaimet ja pihdit. Aina jotain lähtee mukaan kun siellä käy. Kahteen mieheen kannettiin kaksi kertaa hänen autoonsa niin iso lasti kuin jaksettiin ja minä vielä kävin kolmannen lastin. Vanhaa miestä läähätytti niissä portaissa. Hän on isääni 15-20 vuotta nuorempi, mutta suhtautuu tavaraan samalla tavoin, sekä kunnioittavasti että sen taloudellisen merkityksen hyvin ymmärtäen. On kuolinpesästä nyt lähtenyt kierrätykseen tavaraa. Oikein hyvä. Isäni olisi tykännyt siitä että hänen tarkkaan säästämäänsä tavaraa käytetään, ja velvollisuus ihmiskuntaakin kohtaan on hoidettu nopeasti ja kätevästi.

Kirpputorimies kertoi että on aktiiviaikanaan tyhjentänyt useita kuolinpesiä. Sanoi ihmetelleensä sitä miten usein jälkeläiset eivät ota mitään talteen, eivät edes vanhoja valokuva-albumeja. Ihmiset eivät kai halua muistaa. Minäkin kai olen vanhanaikainen.

Kirjoja kirpputorimies otti aika vähän. Jos sillä seudulla kuolee vanhus päivässä, saman aikakauden suomenkielistä ja käännöskirjallisuutta tulee kierrätysmarkkinoille aika paljon. Samaa kirjaa tarjolla kymmenin kappalein, samalla kun sellaisen kirjallisuuden lukijakunta harvenee samaa tahtia kuin kirjojen omistajia kuolee. Löysin KierrätysPorssinkin, joka saattoi olla kolmatta sektoria ja toimia osin julkisen ja osin harrastustoiminnan kautta. Sielläkin oli hyllyt täynnä kirjoja, joita kukaan ei osta. Kehottivat kantamaan paperinkeräyslaatikkoon, kansineen päivineen.

Kävin pankissa, jätin papereita perunkirjoittajalle. S-pankin todistus siitä että isäni melkein, mutta ei ihan, sai kerättyä bonuksilla jäsenyysmaksun täyteen (96 e) on nyt perunkirjoittajalla. Verottajan pitää saada tietää sekä isot että pienet asiat. Itse kirjoitin  ja allekirjoitin ilmoituksen, jonka mukaan isännöitsijä ilmoitti ettei asunto-osakeyhtiöllä ole yhtiölainaa, eikä isäni asunnossakaan velkaa taloyhtiölle. Jos ei ole, ilmoitus riittää; jos on, pitää saada isännöitsijän todistus.

Taloyhtiö oli hoitanut nopeasti vessan valokatkaisijan kunnostuksen. Minä korjasin saunan oven. Siihen piti vain vaihtaa uusi lukon koneisto, mutta ei ollut kallis, 12 e. Olisin itse luullut kalliimmaksikin operaatioksi, ja niin kai isäkin, koska ei ollut siihen ryhtynyt. Ei ollut edes maininnut hajallisesta ovesta mitään. Olisin vaihtanut uudet kädensijatkin, mutta K-raudassa ei ollut sopivia puisia, joten panin vanhat helat takaisin. Ovatpahan yhtä patinoituneita kuin ovikin, sopivat siihen. Joka tapauksessa se toimii. Oven saa kunnolla kiinni, eikä sitä tarvitse avata ruuvimeisselillä karmia auki vääntäen. Selvästi rempallaan olevia kohtia asunnossa ei enää ole.

Kun veljentyttäret ja minä ollaan otettu asunnosta mitä haluttiin, ja kirpputorimies kävi kaiken tarkkaan lävitse, arvelin että loppu joutaa pois heitettäväksi. Muutin esineet materiaksi ja raaka-aineeksi, joka sopii teolliseen prosessointiin. Tyhjensin asunnon metalleista, keramiikasta, lasista, paperista, kirjoista ja muovista. Se oli rankka homma jota tein illalla yhdeksään asti. Ruuvasin irti seinistä kaiken huonon näköisen, toimimattomasta lankapuhelimesta vessan murtuneisiin pyyhkeenpidikkeisiin. Huomasin että isällä ei ollut ollut yhtään ristipääruuvimeisseliä. Hän eli vielä uraruuvien aikakautta. Aluksi vähältä näyttänyt tavaramäärä tuntui vain kasvavan ja kasvavan kun se kaivautui esille jätekassikasoiksi lattialle kaappien kätköistä, kaappien alta, seiniltä ja parvekkeelta. Kannoin tavaraa taloyhtiön keräyslaatikot täyteen ja huomasin miten terveellistä ihmisen on asua hissittömässä talossa kolmannessa kerroksessa, niin kauan kuin jaksaa niitä portaita ravata edestakaisin. Minä vielä jaksoin hyvin. Hiki virtasi auringon lämmittämässä porraskuilussa.

Veljentytär kävi välillä hakemassa verhot ikkunoista. Pesee ne kotonaan ja vie kierrätykseen. Sellainen puhdas tavara menee eteenpäin. Hän palasi kuitenkin lastenhoitoon. On vähän niin kuin sanaton sopimus, että kuolleesta seuraava sukupolvi hoitaa päävastuun sekä hautaamisesta että tavaran järjestelyistä. Sitä seuraava sukupolvi auttelee, ja neljäs sukupolvi pidetään poissa kuolinpesän ongelmista. Minusta tämä kaikki hikoilu on kuitenkin tärkeää, kun hyvin jaksaa tämän tehdä, eikä asu niin kaukana etteikö päivittäin voisi sinne ajaa. Näin kun tekee, niin tekee työt loppuun asti täsmälleen niin kuin ne pitäisi tehdäkin, ja se imperatiivi tulee jostain kaukaa suvun toimintatavasta ja lasten kasvatuksesta lähtien. Tämä kaikki tuo hyvin voimakkaasti esiin sukupolvien portaittaisen virtaamisen tunteen; minä olen siellä tietyssä kohdassa hoitamassa sen kohdan velvollisuuksia.

Vein tyhjät pullot kauppaan; kaupan kotikaljaa, limpsaa, karpalolla maustettua vissyä ja pari viinapulloa. Ei juuri koskaan juonut itseään humalaan, mutta otti mielellään pieniä määriä päivittäin. Tuosta kotikaljastakin saa pienen pöhnän jos koko litran pullon juo, 2.2% siinä on alkoholia. Isä lantrasi sitä, teki koktaileja; puolet kaljaa ja puolet keltaista limpsaa. Sain pulloista reilun 5 euroa. Ostin rahoilla munariisipasteijoita Miinalle ja minulle, sekä pullon porkkanavissyä. Eli se osa perinnöstä meni meidän mahaamme. Lepotauko lajittelun ja kantamisen välillä.

Eri hyllyistä ja laatikoista löytyi lehtileikkeitä. Isä ei lukenut kirjoja, mutta sanomalehdet tarkkaan. Leikkeet oli melkein kaikki yleisönosastokirjoituksia, joista ilmeisesti aika monet hänen omiaan. "Satunnainen ohikulkija" on puuttunut milloin mihinkin, puistolammen puhdistuksesta kaupungin vesaikkojen raivaukseen ja virkamiesten valintoihin. Jos hän olisi siirtynyt internetaikaan, hän olisi saattanut olla raivokas ja ahkera kommentoija verkon anonyymeillä keskustelupalstoilla.

Pyörävajasta löytyi polkupyörä. Ei ole käyttänyt sitä 2-3 vuoteen, sen jälkeen kun meni nurin sillä isossa risteyksessä kauppareissullaan. Sen jälkeen ostinkin isälle pyöräpotkurin. Sama pyörä millä hän ajoi vuosikymmenet töihin, nyt jo hyvin vanha rottelo, kumit lintallaan, ketjut liian löysät ja pudonneet, maali rapistunut, ruostetta siellä täällä, satula melkein puhki. Sekin kannattaa muuttaa jo esineestä materiaaliksi.

-------------

Kotiin päin ajaessani jäin tupakalle leirintäalueen parkkipaikalle. Siinä on nätti järvimaisema, lampaat syömässä saaressa heinää. Siihen ajoi mersu viereen. Mies puhutteli minua nimeltä ja kysyi "tunnetko?" Mietin nopeasti, ja vastasin että "Eskohan siinä, terve!"

Ei ollut Esko, oli Jouni, mutta moka ei ollut niin paha kuin voisi kuvitella; Esko ja Jouni oli kavereita ja aika saman näköisiä. En ole kumpaakaan nähnyt vuosikymmeniin, lukioaikaisia kavereita. Jouni oli jo eläkkeellä. Toista vuotta jo. Veturimiehet pääsee eläkkeelle 55-vuotiaina. Hän on paljon minua nopeampi mies. Oli ehtinyt väsätä lapsen, erota, raitistua ja jäädä eläkkeelle, kaikki minua vuosikymmentä tai paria nopeammin. Oma tyttäreni on vasta 15-vuotias. Tässä taas näki että en sovi oman sukupolveni rytmiin. Jouni jo tekee mökillä polttopuita ja yrittää estää mahansa kasvua. Kateeksi kävi.

Yritti myydä minulle Mersuaan. Liian kallis auto eläkeläiselle. En ostanut. Mitäpä minä sellaisella; Mersut ei käy kateeksi.

------------------

Kotoa löytyi vaimo pitkään nukkuneena, tutkimuksissa käyneenä ja antibioottikuurilla. Jo aika terveen oloinen ja tuntuinen, tyytyväinen saadessaan olla rauhassa kotona vielä viikon.

Tavaraa

Olin tyttären kanssa viikonlopun mökillä, siellä siivoaminen jatkui. Mihin koskee pieni sormenpää, siihen jälki jää. Katto pitäisi maalata joskus, alkaa vanhat maalit rapista ja pientä ruosteen alkua siellä täällä. Ajettiin lasia, metalleja, paperia ja muovia keräilypaikkoihin, kolme säkillistä vaatetavaraa odottaa käyntiä kierrätyskeskuksessa.

Soitin isäni talon isännöitsijälle. Taloyhtiöllä ei ole velkoja, eikä isällänikään. Kattoremontti siihen taloon on lähivuosina odotettavissa. Vessan hajallisen valokatkaisijan korjaa taloyhtiö, saunan hajallisen oven lukon minä.

Vaimo on tulossa kipeänä kotiin. Pitää soittaa sille kunhan pääsee Frankfurtiin; tästä taitaa tulla perheen syysmatka Vantaan lentokentälle ja takaisin. Pidemmistä ollaan luovuttu, jos ei sitten myöhemmin syksyn mittaan.

Jokapäiväinen sateemme on langennut luotettavasti ja varmasti, pituus ja kellonaika vain on vaihdellut. Järvien vesi ei ole ainakaan vielä ruvennut nousemaan, mutta kylmää niissä on kuin juhannuksena. Mökin kaivossa sen sijaan vettä oli yhtä paljon kuin huhti-toukokuun vaihteessa normaalisti, eli se oli täynnä. Pohjavettä on siis lumen sulamisen ajan verran. Mielenkiintoista nähdä jatkuuko syksy ja talvi samanlaisina, ja onko järvien pinta ensi keväänä vielä korkeammalla kuin tänä vuonna. Koska sekä meidän talo että mökki on kannaksella/ rinteessä kaukana vedenpinnasta, ei tästä sateesta eikä korkeasta vedenpinnasta meille mitään oikeaa haittaa ole.

Lehdestä tuli sähköpostiin kuolinilmoituksen taittovedos. Vastasin että ok.

Niin rankka kuuro että pisarat hyppää takaisin ylös 20 cm kiveykselle pudottuaan.

------------------

Vaimo palasi kotiin. Muutamaan päivään ei juuri mitään syöneenä ja reiluun vuorokauteen ei juuri nukkuneena, mutta tapansa mukaan ihan hyvällä tuulella. Taudin nimestä ei tietoa; kuumetta, päänsärkyä ja paha olo, mutta ei mitään niistä enää pahasti. Söi kokeeksi lentokentällä yhden Cafe Picnicin myslimustikkajukurtin ongelmitta. Kuorsasi kotimatkan Miinan kanssa kilpaa auton takapenkillä. Tytär ja minä laulettiin etupenkillä Nocturnea kunnes minäkin aloin muistaa sanat ulkoa. Ihan hyvä reissu.

Arvioita

Kävin valokuvaamosta isäni kuvan kehystettynä ja parista muusta kuvasta kopiot veljentyttärille.

Kävin veljentyttärien kanssa taas isäni asunnolla. Jaoteltiin eri kierrätykseen meneviä tavaroita: lasipurkkeja, metallia, kierrätyskeskukseen kelpaavia vatteita ja suoraan jätteisiin meneviä, sekä kaikenlaista pientä kuulakärkikynistä hammasharjoihin, jotka saa panna sekajätteisiin, ja vielä erilaiset saippuat, shampoot, ja muut kemikaalit. Ihminen tarvitsee elämässään kaikenlaista, ja kaikenlaista tarpeetonta myös kerääntyy kotiin, jossa pitkään asutaan.

Asunnonvälittäjä soitti ovikelloa. Reipas keski-ikäinen nainen. Kävi asunnon lävitse; hyvin siistissä kunnossa 30 v vanhaksi asunnoksi, kaikki 1980-luvun alun tyyliä ja kuosia. Yksi valokatkaisin on remppana, sekä sauna oven suljin. Muuten hyvässä kunnossa. Kylpyhuoneremonttikin 1990-luvulla, jolloin isä vaihdatti muovipinnat kaakeleihin ja klinkkereihin. Kyseltiin häneltä kaikenlaista markkinoista ja minne huonekalut saisi. Tarvittiin häneltä ennen kaikkea arvio asunnon hinnasta perunkirjoitusta varten, ja hän sen osasi antaa. Ei kovin korkea; kolmas kerros hissittömässä talossa poistaa kaikki vanhukset mahdollisten ostajakandidaattien joukosta, ja he olisivat suurin ostajaryhmä, mutta saunallisia kaksioita kuitenkin kysytään. Etelä-Suomessa on ihan toisenlaiset neliöhinnat, oli asunto minkälainen vain. Myyntiprosessiin ei vielä edetty; sellaisen aika tulee vasta perunkirjoituksen jälkeen.

Käytiin kolmestaan pankissa lakimiehen luona. Nuori nainen. Käytiin lävitse perunkirjoituksessa tarvittavat paperit; suurin osa meillä on, joko käsissämme tai tallelokerossa. S--pankista tarvitaan vielä toinen paperi joka kertoo kuinka lähelle siellä on 100 euron jäsenmaksun arvosta kertynyt bonuksia. Ei iso asia, mutta hoidettava. Taloyhtiöstä pitää ottaa selville onko lainoja; luulen että ei ole, mutta selvitettävä joka tapauksessa. Hautajaiskulut perunkirjoitukseen tarvitaan, ja arvio nimenkaiverruskuluista hautakiveen. Kuolinilmoituksen kulut. Kaikenlaista mikä pitää hoitaa. Samalla hänen tehtävänään oli selvittää liittyykö asiaan mitään yllätyksiä, jotka voisivat muuttaa perunkirjoituksen tilannetta joksikin muuksi kuin miltä se nyt näyttää; en tiedä kuinka hän sen aikoo tehdä.

Käytin ravintolassa syömässä veljentyttäret lapsineet, eli meitä marssi sinne sisään 9 ihmistä. Ladyt eli isosisko ja 9-11 vuotiaan tytöt menivät yhteen pöytään. Siellä syötiin sivistyneesti. Pikkusisko, kaksi 5-6 vuotiasta poikaa, 2-v pikkutyttö ja minä istuttiin barbaarien pöydässä. Siellä levisi ruokaa pitkin pöytää ja meteliä riitti. Ravintola oli yllättävän täynnä alkuiltapäiväksi ja keittiö hyvin hidas. Käytin poikia välillä juoksemassa sateessa rinkiä pihalla, jotta he eivät hajottaisi pöytää. Eteisessä tehtiin lautasliinoista palloja ja heiteltiin niitä toisillemme. Pöydässä itse asiassa aloitettiin, mutta siirryttiin sinne kun alkoivat lentää naapuripöytiin. Pissillä ja kakalla niitä käytin. Reipasta jälkikasvua kaikki lapset, mutta ne pojat on ylivilkkaita. Eivät ilkeitä ollenkaan, mutta eivät kerta kaikkiaan pysty olemaan yhtään paikallaan hereillä ollessaan. Eikä se nuorin neitobarbaarikaan, mutta 2-vuotias oli vielä sen verran hidas, että ei ollut ympäristölleen samalla tavoin vaaraksi. Mutta mukavaa oli ja kaikki saatiin ruokituksi, mitään ei särkynytkään. Jokainen kävi erotessamme vuorollaan halaamassa. Sekä minua että Miinaa, jonka viereen autossa kaksi nuorta ladyä pääsi mennen tullen istumaankin. Poikia en Miina viereen laskenut, pitää sääliä vanhusta. Pikkusiskon vanhin tytär muisti Miinan vielä hyvin, oli ikävöinytkin, ja oli kuin liimattu hänessä kiinni koko automatkan.

Kävin sanomalehden toimituksessa ja sovin kuolinilmoituksen julkaisemisesta siunausta edeltävänä sunnuntaina. Sekin hoidettu.

Kävin osakkeessa vielä jonkin aikaa lajittelemassa tavaroita. Isän pyöräpotkurin, jonka sille pari vuotta sitten ostin, pakkasin mukaan. Menee äidilleni, joka täyttää tänä vuonna 80 ja alkaa vähitellen käydä epävarmemmaksi jaloistaan. Olin ollut epävarma siitä suostuuko hän ottamaan isäni tavaroita, mutta kelpasi. Isän vierasastiastoa otin myös muutaman lasin ja kahvikupin. Vien mökille, uusin vähän siellä olevia ruokailuvälineitä siistimpiin.

Jokapäiväinen sateemme lankesi jälleen koko päivän, mutta ei nyt yhtenäisenä sateena, vaan nopeina kuuroina joiden välissä aurinko paistoi. Hankala sää Miinan kannalta. Jätin takaikkunat aina kohtuullisen auki kun aurinkoisessa vaiheessa mentiin johonkin, ja sieltä palattuamme oli takapenkin reunat aina märät. Ei mahtanut mitään; Miinaa ei voinut paistaa autoon, mutta ei hän missään muualla halua aikaansa viettää. Omalla pedillä on turvallista ja mukavaa.

Illalla kotiin ajettuani purin lastin ja läksin ajamaan uudestaan. Vein tyttären kesäteatteriin naapurikuntaan. On hyvin innostunut paitsi näyttelemisestä että muiden esitysten katsomisesta. Mukavaa se oli minustakin.

Ilmoituksia

Tein hautajaiskutsut. Siihen saattaa olla jotain valmiita korttejakin tai asiakirjapohjia olemassa, en tiedä. Tein Wordillä muutaman lauseen kutsun tilaisuuteen, selittäen myös ettei sillä kertaa oikeastaan haudata ketään, ja kopioin perään GoogleMapista kartan kumpaankin paikkaan, siunaus- ja muistotilaisuuteen. Kaikilla ei ole gepsejä, ja kaikki eivät hyvin tunne niitä Savon seutuja. Printtasin niitä 15 kpl, panin kirjekuoriin ja lähetin. Mikään kiire niillä ei ollut; samat tiedot olin kertonut isäni sisaruksille ja serkuilleni jo puhelimitse viime viikolla.

Väsäsin myös kuolinilmoituksen. Käytin mallina sitä mikä veljelleni joskus oli tehty; en muista enää kumpi, mutta joko isäni tai äitini. Sama lakoninen teksti käy joka tapauksessa isällenikin:

Isä ja pappa

seurakuntamestari Pentti 

s. 11.3.1928

poistui luotamme 1.7.2012

Syvästi kaivaten

Omaiset

---------------------------------------------------------------------------------------

Siunaus kappelissa 4.8.2012 klo 11 ja muistotilaisuus sen jälkeen kirkolla.

Kutsumme kaikkia Pentille läheisiä osallistumaan tilaisuuksiin kanssamme.

Aika monet tunsivat hänet hänen töissä ollessaan, tyttö- ja poikakerholaisista lähtien, ja hänellä on kohtuullisen iso suku eri puolilla keskistä Savoa, vaikka ei juuri ole siihen yhteyksiä pitänyt. Muuten kuin käynyt itse kunkin kuolleen hautajaisissa. Arvelin, että on asiallista tiedottaa kuolemasta riittävän laajalti ja Savon Sanomissa se tieto varmaan menee sinne minne pitääkin. En usko että sieltä montaa hautajaisvierasta tulee, mutta voi joku tullakin. Yleensähän ne ilmoitukset vain luetaan, tai vanhat ihmiset niitä lukevat, ja kommentoivat lähipiirissä että Penakii jo sitten kuol. Jos teksti kelpaa veljentyttärille, niin pannaan lehteen. 

Pesin panepesurilla mökin matot, ripustelin autokatokseen kuivumaan. Silitin mökin verhot. Ei nyt ihan sileää jälkeä, käytän silitysrautaa aika harvoin, mutta sileämpää kuin koneesta otettuna.

Jokapäiväinen sateemme lankesi reippaana sekä aamulla että iltapäivällä, mutta piti jonkun tunnin taukoa välillä. Jos maa olisi ollut rutikuivaa, niin kylläpä tuollainen sade olisi tehnyt sille hyvää.

Syyskuu näyttä alkaneen jo näin heinäkuussa. Iloitkaamme siis menossa olevasta pitkästä lämpimästä syksystä!

Tanssityttöjä

Teatterin esitykset on loppu ja tytöillä tyhjä olo. Sellaista se on performanssitaiteilijoilla. Tekemisen kestäessä paniikkia ja sen jälkeen tyhjyyttä jonkin aikaa. Se oli heille hyvin iso tapahtuma, toinen iso näytelmä jo tosin, mutta tällä kertaa aikuisten kanssa. Talvella kaikki olivat mukana koululaisteatteriesityksessä, mutta tämä oli varsin kokeneiden ja pitkään näytelleiden harrastajien kanssa tehty taiteellisesti varsin kunnianhimoinen kantaesitys, ohjaaja ja osa muusikoista ammattilaisia. Se ei oikeastaan edes ole kesäteatteri, koska sillä on tuotantoa ympäri vuoden ja sitä tullaan katsomaan kauempaakin niin, että lipputulot riittävät parin kolmen ammattilaisen ajoittaiseen palkkaamiseen. On alkanut erikoistua musiikkidraamoihin.

Tytöistä ei otettu esityksien aikana kunnollisia valokuvia, vaikka juuri he saivat aina kaikkein kovimmat aplodit. Niin voi epähuomiossa käydä; puhenäyttelijät ovat olleet teatterin omissa valokuvissa keskiössä. Itse kävin katsomassa näytökset neljään kertaan. Näytelmä oli muutenkin hyvä, mutta erityisesti nämä tanssijat oikein eläytyviä ja reippaita. Tosin minä olen puolueellinen arvioitsija, mutta omasta mielestäni kuitenkin objektiivisesti puolueellinen.

Tytöt pyysivät jättämään oman rekvisiittansa koulun liikuntasaliin vielä yhdeksi päiväksi, ja käytiin illalla ottamassa heistä valokuvia, niin että riittää muistoksi. Oli vain lokakuisen pimeä päivä sateen pudotessa koko ajan niin rankasti että ulkona ei voinut kuvata ollenkaan. Sisällä sai joko vähän suttuisia tai salaman jyrkentämiä kuvia, mutta kuvia kuitenkin.

Ymmärrän hyvin miksi halusivat itsestään kuvia. Ovat oikein nättejä noissa vaatteissaan. Otin n. 160 kuvaa, joista puolet sai deletoida huonoina tai irvistyskuvina, mutta toisessa puolessa pitäisi olla jokaiselle kyllin katseltavaa ja muisteltavaa.

Iltaruoka meillä oli isä-tytär-koira -taloudelle tyypillinen herkkuateria: ohuina viipaleina paistettuja perunoita, leipää, juustoa ja muutama sentti salaattia. Koiralle oli lisäksi koiranmurusia; salaattina perunoiden kuoret, joista se tykkää.

Minusta tulisi luullakseni ihan kelvollinen koti-isä. Pitäisiköhän lopettaa työt. Nyt tuntuu siltä että ei palaa niihin mielellään.

Pieniä järjestelyjä

Hiljaisempi päivä eilen. Kävin oman kuntani kirkkoherranvirastossa hakemassa itselleni virkatodistuksen perunkirjoitusta varten. Kaikki perilliset ja meidän kotipaikkamme pitää selvittää verottajalle. Sovin kiinteistönvälittäjän kanssa tapaamisesta perjantaina isäni asunnolla. Sen arvosta pitää myös saada arvio samaa perunkirjoitusta varten. Samalla aloitetaan asunnon myyntiä; ei siellä kukaan meistä halua asua. Pieni kaksio väärässä kaupungissa tai väärässä paikassa lasten koulunkäynnin kannalta. Vuokranantajaksikaan ei kukaan halua ruveta, jokaisella muutakin tekemistä paljon. Soitin lävitse listan pitoemäntiä, etsin sellaista joka joutaisi siunauspäivänä järjestämään ruokailun ja kahvit vieraille. Kesällä tapahtuu paljon, useimmilla jo töitä, mutta löytyi sieltä ennen pitkää yksi. Sama ihminen järjestää samassa paikassa seuraavana päivänä konfirmaatiotarjoilun, joten mennään samalla ruokalistalla. Helpointa hänelle, voi valmistella osan ruuista yhdellä kertaa molemmille päiville. Sekä äitini että veljeni ennen vanhaan järjestivät samanlaisia tilaisuuksia, ja auttelin itsekin monta kertaa. Niissä on oma työnsä, joten suhtaudun sympaattisesti pitoemäntien töiden helpottamiseen. Lopputuloksen minä vain tarvitsen. Menu on tavallinen hautajaismenu, ainakin keskisessä Savossa päin: karjalanpaistia, suolalohta, perunoita, laatikoita, pari salaattia, leipää, kaljaa/maitoa/vettä, lopuksi täytekakku sen hetken marjoilla ja kahvit. Siitä saavat niin lihan- kuin kalan- kuin kasvinsyöjätkin ravittua itsensä ennen kuin lähtevät pitkillekin paluumatkoilleen. Tilasin kirjeitse poliisilaitokselta isäni kuolinsyyn selvityksen. Se pitää tehdä kirjallisesti omalla lomakkeellaan, saanti kestää n. 5 viikkoa. Luultavasti syy oli vatsa-aortan pullistuman puhkeaminen, mutta koska asia joka tapauksessa on poliisille selvitettävä, niin joutavat sen minullekin kertomaan. Nukuin kahdet päiväunet. Jotensakin väsynyt. Jokapäiväinen sateemme lankesi tyynenä ja hiljaisena aivan koko päivän. Ei tauon taukoa.

Jakamisia

Toisenkin veljentyttären loma alkoi, ja matkustettiin kaikki isäni asunnolle. Miina tunsi kyllä entisen emäntänsä, mutta minun koirani siitä on jo kokonaan tullut. Katsottiin ensin paperiasiat lävitse, ja jaettiin sitten keskenämme isän tavaroita. Otettiin kaikenlaista pientä mitä itse kunkin teki mieli, taulu sieltä, valokuva-albumi täältä, kehystettyjä veljeni ja veljentyttärien lapsuuskuvia, ennen sotia omalla pellolla viljellystä pellavasta kudottuja pyyhkeitä ja lakanoita, veihtiä ja kahveleita, pora ja siihen teriä remonttia tekevälle veljentyttärelle. Käytiin kaikki kaapit rauhalliseen tahtiin lävitse. Minä kerroin tavaroista tarinoita sen minkä tiesin. Melkein kaikki mukaan otettava itse asiassa oli äitini hankkimaa tai perimää. Hän sekä keräsi kauniita tavaroita että yritti hankkia laatua jos jotain osti. Isälle riitti käyttökelpoisuus ja halpa hinta, eikä hänellä oikein ollut muuta kuin vaatteet, huonekalut, astiat, kokoelma meisseleitä, puukkoja ja vasaroita, sekä televisio.

Isäni hyllyssä oli säilössä äitini kotitalosta peräisin oleva 1832 painettu suomenkielinen Raamattu, jonka pappani isä oli ostanut käytettynä joskus 1800-l loppupuolella. Hintana oli ollut täysikasvuinen hieho, eli kohtuullisen kallis se oli ollut. Nahkakantinen, 14 cm paksu, painaa pari kiloa. Luulisin, että se oli koko asunnon ainoa arvokas esine. Äitini luvalla ja kehotuksesta minä otin sen ja nipun 1800-luvun lopun hartauskirjoja. Lutherin yksi postilla ja virsikirjoja. Ne on tavaraa, jotka äitini pyysi säilyttämään. Mutta eipä ollut itsekään viitsinyt lähteä kantamaan niitä aikoinaan pois muuttaessaan. Pappani oli polttanut suurimman osan oman isänsä jäämistöstä, joka oli lähinnä uskonnollisia kirjoja, ja niinpä sitä ei paljoa olekaan. Pappani toimi viisaasti, vaikka tekoon lienee vaikuttanut sekin ettei hän tullut toimeen isänsä kanssa ollenkaan. En kuullut hänen koskaan ääneen lausuvan isämeitää enkä laulavan virsiä missään tilaisuudessa. Isä lienee hoitanut kaiken uskonnon myös poikansa puolesta niissä sukupolvissa. Joka tapauksessa hyvä ettei liikoja säilyttänyt. Ei voi aina vain lisätä ja kartuttaa, välillä pitää vähentää ja tuhota. Nämä kirjat ovat nyt joka tapauksessa ennakkoperintöä äidiltäni.

Jaettiin rahat isän lompsasta. 75 euroa siellä oli. Panin lisää 50 e, niin että saatiin jaettua kummallekin veljentyttärelle siitä 60 e ja minulle 5 e. Tehtiin tämä perunkirjoituksen ohitse. Menee minun tulkintani mukaan vähäisen koti-irtaimiston kategoriaan. Itse kullakin on tämän asian puitteissa pieniä satunnaisia kuluja, virkatodistuksen hankintaa, puhelimella soittelua, matkakuluja ja sen sellaista, joten hoidettiin kuolinpesän varoista ne menot tällä tavalla.

Annoin tytöille avaimen, voivat käydä siellä viikon mittaan, jos heidän alkaa tehdä mieli jotain muuta tavaraa. Tytöt ... kolmekymppisiä he tietysti ovat, mutta minuun verrattuna aina yhtä nuoria. Poltettiin pihalla kaikki tupakat perinnönjaon ensimmäisen vaiheen kunniaksi. Tytöt vielä itkeskelivät; papan kuolema konkretisoitui heille nyt ensimmäistä kertaa kun se muuttui käsinkosketeltaviksi tavaroiksi ja tyhjäksi asunnoksi. Minä olen tehnyt tätä hommaa jo monta päivää. Kuoleman jälkien hoito on kovaa täyspäiväistä työtä, mutta on hyvä kun sen tekee. Tytöt lupasi hoitaa kunnolliset palttoot ja muun kierrätykseen kelpaavan tavaran asunnosta. Osaavat sen paremmin, ja pääsevät itsekin konkreettiseen työhön.

Nuorempi lihonut jo aika pyöreään kuntoon. Selkä hajalla ja nilkoista nivelsiteet tohjona. Toinen vielä ihan laiha nelikytkiloinen eikä ongelmia missään, ei enää migreeniäkään kun hankki itselleen silmälasit. Ei se liika liha ole ihmiselle terveellistä. Jos ei tule yllättäen nälänhätää, mutta ei sitä vielä ole näköpiirissä.

Käytiin hautaustoimistossa. Tytöille kelpasivat varaamani arkku ja uurna. Tilattiin kukkalaitteet, valittiin niihin värssyt nauhoihin. Isän tahdon mukaisesti niihin ei tuhlattu paljoa rahaa. Tilasin äidillenikin kukat, hänen pyyntönsä mukaisesti ihan pienen kimpun, pyysin valkeita ja tummanpunaisia pieniä neilikoita muutaman. Aikoo istua satunnaisena vieraana kappelin takaosassa. Ehkä hän ei siinä porukassa kuitenkaan aivan incognito onnistu olemaan. Tilattiin hautakiveen isäni nimen kaiverrus ja kultaus, veljeni nimen kultauksen uusinta ja koko kiven puhdistus.

Haettiin toiselle tyttärelle virkatodistus perunkirjoitusta varten, toinen toi omansa Tuusulasta.

Käytiin Ossuuspankissa, missä tytöt tiskillä todistetusti allekirjoittivat valtakirjan, jolla minusta tuli kuolinpesän hoitaja, ja kaikkien tilien ja papereiden vastuu tuli minulle. Laskujen maksu, perunkirjoituksen valmistelu, asunnon myynti ja muu mitä tarvitaan. Hoitakoot he sitten saman minun sukupolveni kuolleille.

S-pankissa käytiin tarkistamassa myös tilanne. Isällä oli S-ryhmän bonuskortti ja sitä myöten pankkitili. Siellä saldo olikin täydet 0 e. Ei ollut kolmessa vuodessa ehtinyt saada bonuksilla täyteen 100 euroa, joka olisi oikeuttanut varsinaiseen jäsenyyteen ja alkanut kasvattaa tilin saldoa. Ei niistä bonuksista pienasiakkaille mitään hyötyä ole. Niillä on merkitystä vain todella suurille ostajille.

Tytöt lähti siitä sitten lapsiaan hoitelemaan. Yhteensä niillä on kuusi. Hyvä kun ovat lapsia tehneet.

Meidän päällemme lankesi koko päivän pienin tauoin jokapäiväinen sateemme.

Kävin O-pankissa isän tallelokerolla kahden pankkivirkailijan kanssa. Luetteloitiin sisältö. Asuntoyhtiön osakkeet, pankkitalletuspaperit ja avioeron aikaiset omaisuuden osituksen paperit. Niihin liittyvät kuitit. Hyvin isäni tyylinen sisältö.

Tehtiin vielä pankissa minulle verkkopankkiyhteys isäni käyttötiliin, niin että laskujen maksu sujuu ongelmitta.

Kävin valokuvaliikkeessä. Sellainenkin vielä löytyi, sisällä oikea vanha alan ammattimies. Isäni vaatekaapin yläkomeron pohjalta olin löytänyt vedostamiani mustavalkeita 30x40 cm kokoisia valokuvia 30 vuoden takaa. Teetin parista äitini ja veljeni kuvasta veljentyttärille kopiot, ja isäni kalastuskuvan pyysin kehystämään. Oli mökillä saanut ison lohen ja hauen. Se kuva oli niin hänen tyyppisensä että olin tehnyt siitä useita vedoksia, yksi oli albumissakin. Hän on siinä suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt, vanhan saunan edessä.

Panen sen hautajaispöytään. Ottamiani arkielämän kuvia olen niissä ennenkin käyttänyt. Veljestäni polttopuuntekokuvia. Ne saa ihmiset puhumaan, hymyilemään ja muistelemaan, olemaan jäykistelemättä, ja käyttäytymään muistotilaisuudessa kunnolla. 

Kävin lopuksi isän asunnolla hakemassa valitsemiani tavaroita. Tapasin siinä isän alapuolella asuneen leskirouvan, joka oli juuri muuttamassa toiseen asuntoon, lähemmäs kauppoja. Ikää alkaa olla hänelläkin, jalat heikkenemässä. Kehui muuttavansa pitserian viereen, niin että ruokaa on aina lähellä. Sanoi heittävänsä kaiken tavaransa pois nyt, niin että häneltä ei jää jälkeen kuin matonkuteita, eli vaatteensa. Se on oikein. Ihmisen on hyvä hankkiutua tavarasta eroon hyvissä ajoin ennen kuolemaa, silloin kun vielä jaksaa kantaa sen pönttöihin. 

Mökin siivousta

Vein perjantai-iltana tyttären kaupunkiin tyttöjen viikonloppua varten. 16-vuotiaita + meijän tyttö vielä 15-vuotias. Oli siellä valvottu aamulla kolmeen asti, tehty ruokaa, katsottu videoita ja puhuttu paljon, mutta ei oltu käyty kaupungilla toikkaroimassa. En usko että minun olisi tarvinnut huolehtia. Tyytyväisen tyttären sieltä pois hain.

Kun vapauduin hetkeksi kesäleski-isän velvollisuuksista, läksin Miinan kanssa mökille. Tein ensin sen minkä olisin tehnyt viikko sitten jos olisin löytänyt isäni hengissä ja terveenä. Ajoin pihanurmikot niittokoneella ja siimaleikkurilla vapautin vatut ja viinimarjat pitkän heinikon vallasta. Ajoin teiden ja polkujen reunukset vapaiksi. Isä piti aina pienenä häpeänä mökkiläisille jos teitä ei oltu niitetty niin että pitkä lakoontuva heinä laahasi ajettaessa auton kylkiin tai polkupyöräilijän jalkoihin. Meidän mökkinaapureita sellainen ei ole koskaan häirinnyt, joten kautta vuosikymmenten me ne tienvarret on niitetty. Joskus isä vielä jaksaessaan, useimmiten kyllä kuitenkin minä. Ennen viitakkeella, nyt leikkurilla. Sama tulos, nykyään vain kevyempää ja nopeampaa.

Ja lankesi jokapäiväinen sateemme.

Joten siirryin sisähommiin. Keräilin pois isäni tavaroita, vaatteita lähinnä. Jos kaupunkiasunnossa olevat oli vanhoja, niin täällä olevat oli vielä vanhempia. Reiällisiä Nokian mustia kumppareita 1970-luvun alusta lähtien; ei ole tiennyt jos vaikka joskus tarvitsee. 6 paria sellaisia löytyi, jo aikoja sitten niin lahoja ettei niitä ollut kannattanut paikata. Jokunen taisi olla omianikin; ne jää helposti mökillä talteen. Mutta samaa sarjaa muukin mökkivaatetus oli. Paitsi pilkkihaalari, joka oli uusi ja siisti. Melkein käyttämätön; suunnitelma on ollut käydä talvella pilkillä, mutta käytännössä se ei ole montaakaan kertaa viitsinyt, jos kertaakaan. Uistimet säästin myös, mutta verkoista osa lienee minuakin vanhempia. Ainakin muistan osan niistä jo pikkupoikaajoilta. Mustalla kalastajalangalla paikattuja. Uudempiakin verkkoja toki oli, mutta reikäisiä kaikki. Ei juurikaan isojen kalojen takia, vaan siksi että järvi on täynnä kiviä ja hakoja. Sieltä on nostettu puuta niin paljon että niillä on lämmitetty saunaa monet kesät, mutta niitä vain riittää. En itse kyllä ole kalastanut vuosikymmeniin, maalla on aina ollut liian paljon tekemistä, mutta ei tiedä jos eläkkeellä rupeaisin taas.

Pesin hellan ja kaasuhellan ympärykset, kaapit  ja erilaiset tasot. Ajaxilla ne alkoi lähteä, ei oikein millään muulla. Siellä on paistettu vuosien mittaan kymmeniä kiloja järvikalaa. Isä pesi kyllä astiat ja ikkunat, mutta hellan päällys sitä ei haitannut.

Tuossa on kaikkein ensimmäinenlaatoitus minkä olen eläissäni tehnyt. Tein ensin kaksi ensimmäistä rivia ihan hellan taakse. Siellä oli jo veljeni tekemää laatoitusta, mutta niistä oli pari laattaa mennyt hajalle. Kun oma kokeiluni onnistui odottamattoman hyvin, menin saman tien takaisin rautakauppaan ja ostin laattoja niin että ne riitti kaiken muuratun pinnan peittämiseen lattiasta kattoon. Maalasin hellan samalla mustaksi; siinä oli isän useaan kertaan laittama hopeaväri, mutta se ei siinä oikein pysynyt. Ei tosin pysy tuo mustakaan rautaosissa, mutta vähän paremmin kuitenkin. 

Isän rakentama mökki oli 25 vuodessa jo jonkin verran rapistunut. Asuttiin silloin vaimon kanssa vielä kaupungissa kerrostalossa ja käytettiin mökkiä paljon. Vettä tuli joskus katosta sisään verannan kohdalla, mikä johti kokonaisremonttiin. Tämä n. vuosina 1995-97. Korjasin peltikaton ja maalasin sen uudestaan; tein uudet portaat mökin eteen. Revin sisällä seinistä lastulevyt ja vaihdoin petäjäpaneeleihin, laatoitin kaikki betoniset paikat, uusin lattiamatot, keittiön kalusteet ja ruokapöydän, maalasin ovet ja ikkunat, ostin uuden kunnollisen ulko-oven. Isä oli hankkinut kaiken mahdollisen käytettynä purkutaloista, ja osa siitä oli aika sekundaa. Asensin aurinkosähkön katolle niin että syksyilloiksi sai sähkövalon kaikkiin huoneisiin. Rakensin uuden saunan; vanha lahosi joka puolelta pystyyn. Raivasin puustoa jotta itikoiden määrä väheni, käytin paikalla kaivinkoneen joka repi pihasta kivet ja kannot, ja tasoittelin maan. Se on sen verran rehevää maata että sitä ei voi pitää luonnontilassa niin kuin kuivaa kallioista tonttia voi; metrinen heinä siinä kasvaa jos antaa kasvaa. Helpompi leikata kun maa on kohtuullisen tasainen eikä lyö viikatettaan kiveen koko ajan. Vaimo autteli näissä hommissa silloin kun jouti. 

Isä ei siihen asti kovin paljon ollut mökillä viihtynytkään, ei viitsinyt ruveta remontoimaan. Ei halunnut käyttää rahaa, eikä aloittaa isoa urakkaa. Remontin jälkeen se muutti sinne kesiksi pysyvästi asumaan. Tuli huhtikuussa ja lähti lokakuussa pois kun oli vielä vahvassa kunnossa, toukokuusta syyskuun alkupuolelle sen jälkeen kun heikkeni. Eli tein siitä isälleni eläkepäivien kesäasunnon. Hyvä remontti, maksoi itsensä hyvin takaisin ainakin käyttötuntien määrässä. 

Nostelin kaapeista pois myös kaikenlaista muuta tarpeetonsa. Kuten nämä paistinlastat. 

Noita on tehty koulun puukäsitöissä joskus 10-vuotiaana. On niitä aika paljon käytetty, mutta ei ne kovin hyviä ole. Vuosikymmeniin ei enää ole käytetty ollenkaan. Panin hellaan, lämmitin niillä pesuvettä jäljelle jättämieni astioiden pesuun. Tästä isäni jälkien hoitamisesta opin että mitä vähemmän jätän kuolessani tavaraa jälkeeni, sen parempi. Valokuva niistä muistoksi kuitenkin. Aikanaan niitä kovasti väkersin. Joku, ehkä parikin, noista lienee veljeni tekemä. 

Tällainen siivoaminen, peseminen ja tarpeettomiksi jääneiden tavaroiden poistaminen on varmaan jonkinlainen puhdistautumisriitti. Ihmisen kuolema on jälkeen jääneille sekoitus surua, inhottavuuden tunteita ja vapautusta. Sekä hyvässä että pahassa jotain ei enää ole, ja jälkeen jääneestä liasta pääsee eroon pesemällä. Tavaroiden hävittäminen ja peseminen on inhottavien yksityiskohtien eliminoimista ja muistojen kultamaalauksen aloittamista. 

Pesukone pyörii. Verhot, pöytäliinat ja pannulaput on noessa ja rasvassa. 

Mökillä isä tosin oli paljon voimakkaammin läsnä kuin kaupunkiasunnossa. Joka paikassa oli hänen kädenjälkiään. Osakkeessahan sillä ei ollut mitään tekemistä paitsi ruuan laitto, lenkeillä käynti, siivoaminen, lehden luku ja television katsominen. Niistä ei jää kummoisia jälkiä. 

Mansikkaa

tulee paljon omastakin maasta. Koskaan ei ole tunnut näin paljon. Syödään mikä jaksetaan, mutta joka toinen päivä saa panna pakkaseenkin 5 kg survosta. Mehtämansikka tekee samalla tavalla marjaa. Niitä saa syödä vaikka kuinka monta kourallista mahansa täyteen. Sateinen mutta mansikkainen kesä.

Poistoja ja lopetuksia

Minulla on nyt kuolintodistus, hautauslupa ja virkatodistus, joka osoittaa minut kuolleen miehen pojaksi. Sillä pääsi pankkiin aloittamaan sikäläiset järjestelyt, eli varaamaan ajan tallelokeron tarkastusta ja luettelointia varten, sekä varaamaan ajan lakimiehelle perunkirjoituksen valmistelua varten. Kun isän raha-asiat on kaikki Ossuuspankissa, ja hän asuu saman pankin rakennuttamassa ja isännöimässä kerrostalossa, on kätevintä hoitaa lakiasiatkin siellä. S-pankin tili isältä myös löytyi, mutta sen saldo on 0 euroa. Niin pienet ostokset, että ei ollut ehtinyt saada bonuksilla jäsenyyteen vaadittavaa 100 euroa täyteen ollenkaan.

Isäni kuolinpäiväksi oli merkitty 1.7. Se lienee tekninen päivä, siinä mielessä että KELA ehtii katkaista eläkkeen maksatuksen ilman että sen tarvitsee periä mitään takaisin.

Sanoin irti TV-luvan (vielä ehti sellaisenkin tehdä tämän vuoden puolella, koko lupa kai poistuu vuoden vaihteessa), Savon Sanomat, vesimaksun ja verkkopuhelimen. Sanoin irti Seurankin, mutta ei sitä nyt kesällä näköjään enää tulekaan. Savon Sanomatkit oli keskeytetty kesäksi; oli taas isä suunnitellut mökkikesää itselleen. Kännykän lopetin myös, mutta se olikin minun kännykkäni ja liittymäni. Isä ei suostunut hankkimaan mökille kännykkää itselleen, joten ostin itse hänelle helpon pappakännykän ja maksoin liittymän kulut. Kyllä se sitä sitten käytti ihan mielellään.

Posti toi tänään uuden OP-Visa pankkikortin. Olisi kelvannut vuoteen 2015 asti.

Isän paperit oli helppo käydä lävitse. Järjestelmällinen mies. Kaikki laskuihin, veroihin, eläkkeisiin ja pankkiasioihin liittyvät paperit oli kirjahyllyissä ja piirongin laatikoissa siisteissä pinoissa, kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sellaiseen pitää itsekin pyrkiä siinä vaiheessa kun kuolema alkaa häämöttää. Tosin verkossahan minulla jo melkein kaikki on. Se tekeekin asiat vaikeammiksi asioideni selvittelijälle - jos eivät löydä koneen tiedostoista salasanalistaa. Kaipa ne arvaavat sellaista etsiä.

Löytyi niistä isän papereista naisystäväkin. Monta nättiä korttia lähettänyt, niihin kauniita tervehdyksiä kirjoittanut. Platoninen tämä suhde lienee jo ollut, mutta niinpäs vain ukko on pystynyt vielä yhden ihmissuhteen vanhanakin solmimaan ja säilyttämään pitkään. Se on varmasti piristänyt elämää.

Tyhjensin jääkaapin, pakastimen ja kuivaruokakaapin sisällöt biojäteastiaan. Miehen keittiö. Tavaraa oli kaikkinensa vain kaksi muovikassillista täynnä 6 litran biojätepusseja. Ruokaa sen verran että sillä kohtuullisen matkan tulevaisuuteen elää, mutta muuten tyhjät hyllyt. Talven sillä kävi ruuan tuoja joka toinen päivä ja sairaanhoitaja kerran pari viikossa katsomassa, mutta sanoi molemmat irti huhtikuun lopussa. Oli olevinaan sen verran hyvässä kunnossa. Ja gourmet-kokkina teki parempaa ruokaa kuin kaupungin suurkeittiössä tehtiin.

Maustehyllystä löytyi vielä äitini mausteita. En usko että isä on kynteliä tai kirveliä mihinkään käyttänyt, eikä ainakaan sellaisia ole ostanut. Ne on olleet siellä siitä lähtien kun äiti 22 vuotta sitten häipyi; hyvin ovat mahtuneet, eivätkä ole olleet tiellä. Isä käytti pippuria, paprikaa, kanelia, sipulia, liemikuutioita ja suolaa, mutta siinä se suunnilleen taitaa olla. Niillä on saanut paistit, lihakeitot, perunalaatikot, kalakeitot, kaura- ja riisipuurot yms herkkuruuat maustettua.

[Korjaus: kyllä siitä on 27 vuotta kun äiti lähti siitä asunnosta. Ensin 7 vuotta erillään asumista ja sen jälkeen virallinen avioero. Joka tapauksessa vanhoja ne mausteet oli. ]

Miina veti naamaansa 8 paksua pitkää grillinakkia, jotka löytyi pakastimesta. Minä en oikein voi vieläkään syödä siellä. Kannoin kuitenkin pois kaupan kotikaljat ja limpsat. Itse ne ennen juhannusta olin sinne vienyt. En sellaisia yleensä juo, mutta jos mökillä elelisi vähän isänsä tapaan. Ei tulisi mökille niin ikävä.

Pesin lopuksi astiat kahvipöydältä ja tiskipöydältä. En siksi että niitä joku vielä joskus käyttäisi. Aika kulunutta tavaraa. Vaan ihan vain tehdäkseni isältä kesken jääneen homman loppuun.

Vanhoja valokuvia

Selailin vanhaa sotilaspassia. Sotaan ei ehtinyt; meni 19-vuotiaana armeijaan talvella 1948. 160 cm, 49 kg. Pieni ja hyvin laiha, niukalla ravinnolla kasvanut poika. Varusmiespalvelus oli lyhyt, 6 kk kiväärimiehen oppia. Valtiolla ei ollut varaa järjestää pitkiä koulutuksia, eikä kansakunnalla ollut varaa pitää työkykyisiä nuoria miehiä poissa tuotannosta ja rakentamisesta. Maa piti jälleenrakentaa ja sotakorvaukset maksaa. Kotiutus ja takaisin töihin. Pienuudestaan huolimatta se oli hyvin vahva aikuisena, paremmalle ruualle päästyään. Aina ruumiillisessa työssä, lihakset paljon minun lihaksiani isommat. Olen minäkin kaikenlaista tehnyt, mutta en samalla tavalla jatkuvasti todella raskasta työtä, niin kuin puiden kaatelua, karsimista, pätkimistä ja tukkien nostelua rekeen lumihangessa päivästä toiseen koko talven. Mökillä on vielä isän pokasaha, pitkä ja painava rautainen metsurin saha. Siihen käy vielä nykyisetkin terät, ja hyvin sillä polttopuut katkeaa. Pienenä poikana kävelin iltaisin isän selän päällä. Kipeytyi ne vahvatkin lihakset.

Nuoruudesta on muutama valokuva. Niissä näkyy leveästi hymyilevä iloisen ja rempseän näköinen nuorimies, maailma auki tehdä mitä vain. Seuranaan toisia nuoria miehiä, ja albumissa on myös paljon minulle tuntemattomaksi jääneiden nuorten naisten kuvia. En tuntisi isää niistä kuvista, jos se ei olisi itse joskus sanonut että hän siinä on. Leveä hymy näyttää valokuvien perusteella hyytyneen naimisissaolon ensimmäisten vuosien aikana, ja muutos kohti sitä totista, väsynyttä ja äksyä ukkoa, jonka tunsin, on alkanut. Ei ole elämässä eikä naimisissa aina helppoa, sen enempää naisille kuin miehillekään.

Järjestelyjä

Kävin eilen siivoamassa lisää isäni asuntoa. Vielä siellä haju tuntui. Pinttynyt tiukkaan. Keräsin jätesäkkeihin kaiken lähistöllä olevan pehmeän tavaran, matot ja vaatteet. Kävin kaikki pinnat lävitse moneen kertaan ensin isän kaapista löytyneillä pesuaineilla, mutta silti pesuhuoneen lattiassa tuntui se haju edelleen. Klinkkerien saumoissa varmaan. Sitkeä ukko, niin eläessään kuin kuollessaankin. Ajattelin kokeilla seuraavaksi kloriitilla ja läksin kaupungille.

En ruvennut kuolintodistuksia odottelemaan. Menin kirkkoherranvirastoon ilmoittamaan kuolemasta. Siellä hänet hyvin tunnettiin. Oli kirkon talonmiehenä vuosikymmenet. Ei siksi että olisi uskonnollinen ollut, sattui vain pääsemään sinne töihin. Punikkiperheen lapsi, sotaorpo, ison lapsikatraan keskivaiheilta, palkkatöissä jo kymmenvuotiaasta. Kouluja laillinen minimi eikä mitään muuta. Metsurin hommia, renkinä, puhelinyhtiöllä pystyttämässä tolppia ja vetämässä lankoja, sahalla lautasahurina. Siellä meni yksi peukalokin. Kaupunkiin muutettuaan sekatyömiehenä milloin minkinlaisissa hommissa. Yksi satunnainen pesti oli haudankaivajan tuuraaminen, joka jatkui joitakin vuosia ja muuttui ennen pitkää kirkon talonmiehen hommaksi, joka jäi pysyväksi. Niin tuli punikkiperheen lapsesta seurakuntamestari ja sisällissodan muistot oli jo hyvin haaleita siinä vaiheessa. Oppi se toki puhumaan seurakuntakieltä töissään, mutta ei se kotona puhunut jumalasta, eikä siellä virsiä veisannut. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä oliko se yhtään uskonnollinen, ja jos oli, niin mihin se mahtoi uskoa.   Sanomalehden luki, ja Seuraa, ja televisiota katsoi.

Virastossa sattui eteen ikäiseni nainen, joka tunsi isäni tyttökerhoajoiltaan. Toinen kanslisti tunsi hänet jo työtoverina, läheni nyt omaa eläkeikäänsä. Hekään eivät jääneet kuolintodistuksia ja hautauslupia odottelemaan, vaan päätettiin pitää hautajaiset 4.8, sen verran kauempana että on pelivaraa jos ruumiinavauksessa ja muussa mitä poliisit saattaa haluta menee aikaa. Isäni aikaiset papit oli jo kuolleet tai siirtyneet muualle, joten pyysin naispapin siunaamaan. Pidän enemmän naisista saarnaajina, eikä isällänikään ollut mitään naispappeja vastaan.

Hautapaikkansa hän oli järjestänyt itse jo aikoja sitten. Sen osalta kaikki oli selvää.

Sitten naapuriin kukka- ja hautauskauppaan. Siellä oli edelleen vanha pariskunta liikettä hoitamassa. Tunsivat tietysti isäni hyvin. Hänellä oli hautaamisestaan kaksi määräystä: ensinnäkin että arkku ei saa olla kallis. Rahaa ei pidä tuhlata turhuuteen. En ihan halvinta ottanut, vaan hyvin tavallisen vajaan 1000 euron hintaisen valkoisella kankaalla päällystetyn arkun. Pitäisi kelvata isälleni. Toinen määräys oli että hänet on tuhkattava. Yksi veljensä siunattiin muutama vuosi sitten Hietaniemessä Helsingissä; käytiin kahdestaan sillä reissulla; ja siellä hän päätti että hänen ruumiinsa pitää hoitaa samalla tavalla. Jäljelle jää 5 litraa siistiä tuhkaa joka haudataan maatuvassa uurnassa. Yksinkertainen ja helppo toimitus, ei raskaan arkun retuuttamista lumihangessa hautaan ja virren veisuuta pakkasessa sormet kohmeessa. Helppo kaivaakin, kuka sitten haudankaivajana silloin on. Joten tuhkaamisen tilasin. Mukava toimia sen pariskunnan kanssa, asiantuntevaa ja luotettavaa väkeä, tunsivat minutkin aika nuoresta pitäen.

Palasin kloriittipurkin kanssa ja läträsin sillä lattiaa, ensin laimentaen ja purkin lopun suoraan lattialle kaataen. Sillä haju tuntui ainakin toistaiseksi kadonneen.

Aloitin papereiden tutkimisen. Nuhjuinen remontin tarpeessa oleva asunto-osake ja vähän säästöjä pahan päivän varalle. Ei paljoa perittävää, pienestä eläkkeestä säästettyjä rahoja, mutta kaikki hautajaismenot voi niillä hyvin maksaa ja vielä jää vähän ylitse perukirjaan merkittäväksi.

Lompsasta löytyi kuitti parin kymmenen vuoden takaa, joka osoitti hänen perineen silloin kuolleen äitinsä; ihan pieni summa, mutta nekin rahat edelleen pankissa tallessa määräaikaisella pankkitilillä, isän omalla panoksella kartutettuna. Pula-ajan poikia, piti aina tiukasti kiinni rahoistaan. Toinen kuitti samalta ajalta, jolla hän oli maksanut veljeni hautakiven. Niitä oli kantanut mukanaan kaksi vuosikymmentä.

Minun, vaimoni ja tyttäreni sekä mökkinaapurin puhelinnumeroita, useille lapuille kirjoitettuina. Muutaman vuoden välein aina uusi lappu, että varmasti on tallessa. Ei kovin laaja elämänpiiri enää tuossa vaiheessa. Oli sillä eläkkeelle jäätyään vielä kavereitakin, joiden kanssa kävi lenkeillä, turisemassa S-marketin penkillä ja hedelmäpelejä pelaamassa, mutta ne kuolivat yksi toisensa jälkeen. Sitten se kävi lenkillä yksin, kunnes kävelyt supistuivat jo kaupassa, pankissa ja apteekissa käyntiin. Talvet kaupungissa, kesät mökillä, eläkeläisreissutkin se lopetti jo vuosikymmen sitten. Väsyneenä kärttyinen ja rääväsuinen vanha ukko, joka ei hävennyt mitään ja suututti helposti ihmiset, niin tutut kuin vieraat, eikä solminut vanhana uusia ystävyyksiä. Minulle se ei sanonut enää vuosikymmeniin poikkipuolista sanaa, lopetin sellaisen kerralla jo nuorena miehenä. Jos joku haukkui joskus jonkun, niin minä hänet. Mutta vastaavasti minä kai sitten olin lopulta ainoa vanhuuden turva ja perään katsoja, vaimoni auttaessa tarvittaessa. Olisin voinut soitella kerran viikkoon, enkä kerran pariin viikkoon, niin ei olisi hänen tarvinnut maata niin pitkään kuolleena pesuhuoneensa lattialla, eikä minun olisi tarvinnut läträtä siellä kloorin kanssa. Mutta meillä nyt oli sellaiset tavat kuin oli.

Kävin veljentyttären luona. Itki ensin. Odottelin rauhassa että hän lakkaa vapisemasta ja puhuttiin sitten, sovittiin alustavasti käytännön järjestelyistä. Hänellä ei pappansa kanssa ollut paljoa tekemistä ollut. Vähän pelottava ukko, joka ei oikein mitään osannut sanoa sen enempää nuorille kuin lapsillekaan, ja jonka luona ei tarpeettomasti vierailtu, vaikka samassa kaupungissa asuivat. Isä osasi puhua siitä mitä töitä on juuri tehnyt, mitä pitää tehdä kohta, mitä vähän kauempana tulevaisuudessa, sekä tarjota karuskia. Siitä ei tule kovin mielenkiintoisia keskusteluja lasten kanssa, joten isä jäi sille sukupolvelle aika vieraaksi ihmiseksi. Itketti häntä kuitenkin, ei ole vielä kovin monia kuolemia kokenut. Lapset taputteli Miinaa sillä aikaa kun puheltiin.

Kävin palvelutalossa kummitätini luona. Naimisissa isäni serkun kanssa. Samanlainen nainen kuin äitini, jonka kaveri hän oli ja siksi kummitätini. Molemmat keskikokoisten maalaistalojen tyttöjä joilla oli koti kirjoja täynnä, molemmilla kansanopistotason koulutus ja runotyttökerhojen jäsenyyksiä. Molemmat menivät naimisiin mitään lukemattomien työmiesten kanssa, jotka ei tehneet mitään muuta kuin töitä käsillään, jos eivät levänneet väsyneinä sohvalla ennen nukkumaan menoa. Naimisiin siitä sukupolvesta oli kuitenkin mentävä, jos ei halunnut jäädä ikuisesti lapsuudenkotiin, sama se kenen kanssa. Olivat itse asiassa naimisissa minun takiani; kummitäti oli lupautunut kummikseni ja saapui tilaisuuteen, mutta toinen lupautunut ei tullut, joten paikalla ollut isäni serkku repäistiin toiseksi kummiksi, ja hänestä tuli siten kummisetäni. Sen suhteen perusteella menivät kohta naimisiin. Kummitäti ja äitini lukevat edelleen kirjan päivässä. Kummitäti vain on äitiäni sitkeämpi. Hän sai aikaan nipun novelleja kulttuurilehtiin ja muutaman runokirjankin, tosin niin raskasta tavaraa ihmisen yksinäisyydestä että ei hänellä paljoa lukijoita ole koskaan ollut. Löytyy kirjailijaprofiili kuitenkin googlella. Hoiteli nyt palvelutalossa miestään, jolla oli alzheimer pitkällä. Vetää paitaa jalkaan ja pukee housuja päälleen. Heidän vielä omakotitalossa asuessaan tykkäsi rakennella nuotioita jos sai tulitikut käsiinsä, mieluummin sisätiloihin, joten sieltä oli pitänyt lähteä turvaan. Mutta kummitäti oli edelleen hyvin terävä. Hänellä oli viikon loma, mies muualla hoidossa sen aikaa. Tarvitsee kahdeksankymppinen jo neljä kertaa vuodessa viikon loman 24 h vuorokaudessa kestävästä vahtimisesta ja hoitamisesta. Kauempaa katsottuina vanhukset näyttää helposti kaikki samanlaisilta. Läheltä katsottuina he kaikki ovat hyvin erilaisia.

Tytär töihin

Sinne hän taas häipyi, tänäkin kesänä. Sateisena aamuna kohti mansikkapeltoa. Ensimmäistä kertaa tosin jo eilen, mutta silloin nukuin aamulla liian pitkään nähdäkseni tämän.

Iltapäivällä töistä, suihkuun ja äänen avaamisharjoituksiin teatteriin. Kiirettä pitää nuorella ihmisellä. Illalla taas näytös. Menen katsomaan kolmannen kerran. Hyvä näytelmä se on.

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Aleksis Kivi, Onnelliset 1866

Sirkusta yms

Soittelin isäni sisaruksille, serkuilleni ja muille asiaan kuuluville. Aloin ottaa selvää Finlexin avulla perintökaaresta, perunkirjoituksesta ja muusta paperisodasta. Lakikirja itse vaikuttaa monesti paljon selkeäsanaisemmalta kuin ne moninaiset epäselvät neuvot mitä verkosta löytää.

Ajoin aamupäivällä vaimon Helsingin junalle. Lähti reissuun pariksi viikoksi Paraguayhin. Onneksi minä en ollut aikonut tällä kertaa lähteä mukaan; olisin joutunut perumaan matkan. Vaimo on juuri nyt Frankfurtissa seuraavaa konetta odottamassa. On perillä viidakoiden keskellä ylihuomenna illalla. Sisaren luona ei noin vain piipahdeta mielijohteesta.

Ajoin iltapäivällä kolme tyttöä Sirkus Finlandiaan. Tyttäreni ja hänen tanssiryhmänsä muut jäsenet. Esiintyvien taiteilijoiden on hyvä käydä katsomassa muita esiintyviä taitelijoita ja havaita että satunnaiset mokat ei merkitse mitään; eteenpäin vain. Shown yleisö haluaa eikä välitä pienistä kunhan esiintyjä itse ei niistä välitä.

Olivat itse hankkineet liput, mutta tarvitsivat kuskin ja minä olin lupautunut. Itsekin toki lipun hankin. Tykkään sirkuksista, niin isoista kuin pienistäkin. SF on hyvin ammattitaitoinen sirkus, jossa on maailmanluokan tähtiä, ja esitykset oli poikkeuksetta hyviä. Surmanajoperinteen huomasin jatkuvan, mutta näyttävyys- ja vaikeusastetta on nostettu siitä kun viimeksi sellaista katselin. Pikkupoikana joskus 40 v sitten markkinoilla kierteli surmanajajia, jotka kaasutteli joko tynnyrissä tai teräspallossa, mutta moottoripyöriä niissä oli aina vain yksi kerrallaan. Nyt tungettiin pieneen palloon kerran valkoisiin puettu nainen kahden moottoripyörän kanssa, ja toisen kerran neljä moottoripyörää. Hurjan näköistä touhua. Palattiin sieltä kaikki tyytyväisinä. 15-16 -vuotiaille tytöille kelpaa ainakin tällaiset huvit yhtä hyvin kuin 56-vuotiaalle miehellekin.