Valse Triste

Sain suruviestin Tokiosta. Entinen englannin oppilaani on juuri kuollut, rintasyöpään. Tyttärensä kirjoitti. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa syksyllä 1986 muun luokan kanssa, tulimme hyvin toimeen, ja pidimme yhteyttä yli 20 vuotta, tutustuen myös toistemme perheisiin. Hän itse oli ikebanan ja origamin opettaja. Emme koskaan edes suudelleet, mutta hän antoi joskus ryypätessämme minun juoda pohjat laseistaan.

Isänpäivää

Isänpäivä on keksitty naisia varten, niin kuin yleensä kaikki juhlat. Minusta tämän päivän ohjelma olisi ollut, että luen ja kommentoin koko ensi viikon esseepinon valmiiksi, ja tarkistan että jokaisen päivän luennot ovat ok kunnossa. Lähtö on huomenna 6.30, eikä viikolla taas paljoa ehdi mitään valmistella. Autot voisi pestä, sekä käydä koko porukan kanssa pitkällä kävelyllä.

Naisten mielestä taas tällainen päivä on keksitty paakelsien paistamista varten, ja että minun tehtäväni on kantaa biojätettä kompostiin, ja hakea pakastemansikkaa yms tarpeita. Sekä odottaa, että ruokakin joskus valmistuisi.

No, ei se mitään, tällaiset vain pitää ottaa naisten päivinä. Pesin minä sen auton, tytär jopa ehti lopussa huuhtelemaan, ja vaimo lähti illalla mukaan koiralenkille. Paakelseja on syöty, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Mutta päivän kunniaksi hyvää musiikkia:



Vuodelta 1977, sanat Järvenpää-Valtonen, sävel Jagger-Richards
Tästä ei laulu enää parane.

Elämänuraa

Päättyneen viikon kunniaksi:



Jos olet julkku
niin käy toki julkusta.
Kävele kadulla
kilistä kulkusta.
Hei juu ja elämänuraa.

Nuoruustango

Ajelin kotiin, ratiosta kuului mehtäratio, ja sieltä tämä laulu, jota en ole kuullut vuosikymmeniin. Minulla oli joskus tyttöystävä, joka lauloi tätä. Hänellä oli kamalan kaunis SKDL-naisen ääni. Vähän niin kuin Kiti Neuvosella. Tätä laulua ei ohita pysähtymättä.



NUORUUSTANGO
Anu Kaipainen sanat, Kaj Chydenius sävel, Kiti Neuvonen laulu
1971 [1970]

Lämpöni lempeni annan
kaunis on nuoruutein
Nää suven ruusut kannan
itseni yksin tein

Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa
en ota itsellein

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin
kaikkoaa kokonaan

Huominen päivä ei meitä
vaaranna varjollaan
kun sinun saan vain olla
täysin ja kokonaan

Pakkanen

Tykkään kovin kirkkaasta selkeästä syyspakkasesta. Se voittaa hyvin juhannuksen valon ja elokuun lämpimät tummat yöt. 

Annoin tyttärelle kamerani, ja hän otti.

Arvoisa Lepis, mestarivalokuvaaja, liitti minut tällaiseen.

Esse blog mexe com meus sentidos

Tämä blogi rassaa aistejani, siinä sanotaan. Sanoja lienee ihminen, joka vast'ikään on tullut 20-kymppiseksi. 

Kyseessä on kiertokirje, ja siihen liittyy ohjeistus:
Laita tunnustus blogiisi
Kirjaa sinne nämä säännöt
Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen
Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle
Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti

Minua ei ole ennen sotkettu tällaiseen, mutta liitin kuvan kuvana blogiini. Säännöt on aina luotu rikottaviksi, joten en jatka tätä kenellekään, mutta aisteistani voin kertoa.

1. Tuoksuaisti on mukava, etenkin nyt kun minulla on taas koira. Haistellaan paljon kaikenlaista.
2. Kosketusaisti on vielä mukavampi. Tykkään rapsuttelusta, ja rapsuttelemisesta.
3. Tasapainoaisti on kätevä. Kun märässä metässä mäenrinnettä kulkiessaan liukastuu pihlajanjuureen, heti huomaa olevansa vinossa, ja saa itsensä myös saman tien oikaistua.
4. Näköaistikin on mukava. Ilman sitä ei näkisi naisia.
5. Ja on se makuaisti myös mukava, kunhan käyttää ykköstä, kakkosta ja nelosta sen varmistamiseen, mitä suuhunsa panee, ja kolmosta suunsa asemoimiseen kohdalleen. Maku on paras, kun se suuhun menevä on kaunista, tuoksuu hyvältä, ja tulee perille sormissa, niin että sen tuntee sen lähestyessä.

Oli siellä toinenkin lätkä, mutta se oli luoville bloggaajille, enkä minä ole sellainen.  Eiköhän näitä nyt yksi riitä. 

Mutta Lepis halusi tietää  minusta seitsemän asiaa, joita kukaan muu tässä maassa ei tiedä. No, 

1. Minulla on luomi vasemmassa poskessa.
2. Juon tätä kirjoittaessani portviiniä.
3. Syön valkosipulia viipaleina leivän päällä.
4. Käyn mielelläni kusella metässä polun viereen. Niin koirat, jänikset ja hirvetkin tekee, vieläpä suoraan polulle. Luonnon kiertokulkua.
5. Olen jo kirjoittanut muistelmani, mutta en tule niitä julkaisemaan.
6. Tykkään saippuasta, joka haisee kielolta. Ne myy sitä hunajakaupassa.
7. En ole joutunut tappeluun vuosikymmeniin.

Miina

Miina on nyt ollut meillä jo useamman viikon, en muista enää tarkasti. Tykkää selvästi olla. On hyvää kaveria kaikkien kanssa, mutta makaa päivät ja yöt minun vieressäni kun olen kotona, ja kulkee minun kanssani kävelyllä. On jäntevöitynyt ja vahvistunut, tekee pitkätkin lenkit jo reippaasti.

Miinaa on selvästi pidetty edellisissä paikoissa kohtalaisen ystävällisesti, mutta löperösti. Se tuntee peruskomennot, osaa istua, mennä maahan ja tulla. Tassuakin se osaa antaa, vaikka se on ihan turha taito, enkä itse käytä sitä komentoa koskaan. Seuraamaan ja odottamaan sitä ei ole opetettu. Eikä opetuksessa olla oltu erityisen tiukkoja eikä ehkä johdonmukaisiakaan; totteleminen on aika hidasta ja laiskaa. Ruualla palkitsemiseen se on tottunut, alussa odotteli aina tuleeko jotain, mutta minä taputan vain kaulalle, en ole oppinut jatkuvaan syöttämiseen. Ehkä Miina on vähän laihtunutkin, en ole nyt punninnut. Laiha se ei missään tapauksessa vieläkään ole. Ja se on mitä ilmeisimmin ulkoillut tähän asti vain tepastelemalla pihalla ja lyhyillä lenkeillä. Paskat se on opetettu tekemään siististi ojaan, tielle se ei tee koskaan, eikä pihaan. Maha toimii hyvin nykyään, kiinteää sulanutta tavaraa, ei hermostunutta ripulia kuten alussa.

Olen aikoinani oppinut sivistyneeseen eurooppalaiseen koiran kanssa kulkemisen tapaan, missä koira koulutetaan niin hyvin, että se kulkee mukana ilman remmiä. Minua ärsyttää nykyinen lainsäädäntö, joka määrää koirat kytketyiksi ulkona. Hankalaa kävelyä niin koiralle kuin isännällekin. Edellisen koirani kanssa en sitä lakia ikinä noudattanut, mutta Miina on vielä vähän arvaamaton. Se haukkuu kovaa hoiperteleville humalaisille sekä toisille koirille. Känniset se lienee oppinut tuntemaan ensimmäisessä perheessään, ja vihaa niitä ilmiselvästi. Toisille koirille se ei varsinaisesti ole vihainen. Päästessään lähelle häntä heiluu ystävällisesti, eikä tappeluita ole tullut koskaan, mutta kun sillä on niin jykevä haukku, se etäämmältä helposti pelottaa sekä toisen koiran että sen taluttajan. Mistähän tuollainenkaan tapa lienee peräisin? Olen saanut sitä vähän hillittyä, mutta en poistettua.

Pienemmillä teillä, poluilla ja metsissä kuljetaan hiljaiseen aikaan vapaasti ilman hihnaa, tosin valjaat kaiken varalta päällä ja hihna taskussa. Miina on nyt jo niin tiukasti minun koirani, että sitä on varsin helppo opettaa. Vähän kuin rakastunut nainen, joka on päästään sekaisin ja sanoo: "päätä sinä kaikesta". Se pysyy aina lähellä, seuraa kohtalaisen hyvin käskettäessä, ja muutenkin tekee ilmeisen mielellään kaiken mitä sanon, vaikkei kuitenkaan nopeasti eikä tarkasti. Eikä pitkäjänteisesti; sitä ei ole kukaan opettanut nuorena keskittymään. Seuraaminen aina keskeytyy mielenkiintoiseen hajuun jossain vasemmalla.

Tämä riittää kuitenkin minulle, mistään näyttelykoiratoiminnasta en ole ikinä ollut kiinnostunut. Haluan vain helppoa ja miellyttävää elämää niin minulle kuin Miinallekin, ja kohtuullinen määrä kuria ja taitoja helpottaa elämää. Toisaalta on jo 15 vuotta siitä kun edellisen kerran oman koiran koulutin, ja olen nyt vanhempana ja töistä väsyneempänä tullut selvästi löperömmäksi itsekin. Riittää, että minulla on tarvittaessa auktoriteettia ottaa tilanne kokonaan omaan hallintaani, hihnan kanssa tai ilman, mutta muuten mennään niin kuin kummallekin on mukavinta.

Iloinen olen Miinasta. Kiintymyksemme on molemminpuolista.

Musiikkia väsyneelle miehelle

Danielle Licari
Aria de J.S. Bach concierto para una sola voz

Työelämää

Meitä on periaatteessa kuusi, käytännössä puolet. Yksi on jatkuvalla sairaslomalla, pitäisi päästä jo sairaseläkkeelle, mutta koska hän pystyy vielä liikkumaan ja puhumaan, eivät laske. Toinen ei tule toimeen viinan kassa, on sen takia erittäin kevennetyllä työohjelmalla, mutta ei se auta, hävisi taas pariksi viikoksi. Opiskelijat häneltä ovat pitkälti jo kaikonneet.  Kolmas piipahti alkusyksystä töissä, mutta onnistui saamaan pätkän tutkimusrahaa, ja häipyi britteihin. Neljäs on ratsastajanainen, jolta meni polvi tohjoksi hevosen selästä pudotessaan. Pää toimii, ja on tehnyt kovaa töitä tähän asti, mutta menee kohta leikkaukseen ja on sen jälkeen liikuntakyvytön ja pitkälti poissa pelistä loppusyksyn. Nuori assistentti on terve, ja nuori lyhytaikainen viransijainen myös, sekä minä, jota kuitenkin jo selvästi ikä painaa. En jaksa niin paljon kuin kolmekymppisenä. Rahaa ei ole näin laihan vuoden loppupuolella kassassa enää paljon mitään, ei voi palkata ketään ylimääräistä, eikä siitä paljon hyötyä edes olisi. Nämä nuoret terveeni hoitelevat nyt sisään tulleet ihmiset kandidaateiksi.

Ihmisen kuljettaminen kandidaatista maisteriksi vie 2-3 vuotta, maisterista tohtoriksi 4-5 vuotta, ja se sujuu pienimmin ongelmin kun ohjaaja pysyy aina samana, tai ainakin on tuttu ja kokenut henkilö, niin että ohjausvastuun vaihto sujuu helposti. Apua tulee vähän dosenteilta ja vanhemmilta tutkijoilta, mutta ihmisiä on näissä vaiheissa kuitenkin useita kymmeniä. Hevosnaiseni ja minä ollaan luettu koko syksy valtavia määriä gradujen ja väitöskirjojen käsikirjoituksia, tutkijoiden seminaaripapereita, artikkelikäsikirjoituksia ja kirjojen käsikirjoituksia, sekä tutkimussuunnitelmia, joilla ne hakevat seuraavaa pätkäpalkkaa itselleen, ja joihin kirjoitetaan suositukset. Normaalin opetuksen, hallinnon, ja kaikenlaisen yliopistosälän lisäksi.

Kyllä tässä toimeen tullaan. Me pidetään tälläkin porukalla keskimääräistä parempaa huolta opiskelijoistamme, ja saadaan aikaan kohtuullisen korkeatasoista jälkeä niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Minä yritän järjestellä kohtuudella töitä itse kullekin muuttuvien tilanteiden mukaan, ja kyllä ne tekee ja venyy, ottavat töihin kykenemättömien kollegojen töitä itselleen, kun vain pyydän. En ole koskaan käskenyt; en tiedä tekisikö ne mitään, jos yrittäisin. Onneksi ei tarvitse. Mutta puolitoista kuukautta syyslukukautta on mennyt ja tässä aletaan olla kaikki jo hyvin väsyneitä. Minullakaan ei ole ollut yhtään varsinaista vapaapäivää sitten elokuun loppupuolen, joka ainoa viikonloppukin menee gradujen ja muun kommentointiin. Kaiken matkustamisen olen lopettanut, ei ole varaa lähteä mihinkään, töitä kasaantuisi liian paljon.

Kyllä näinkin mennään, mutta joskus käy mielessä, että mitä jos meitä olisi kuusi tervettä ihmistä töissä? Jokainen hoitaisi omat hommansa. Minua ei tarvittaisi palomieheksi sammuttamaan jatkuvasti paloja siellä täällä. Ihmiset pitäisi päästää nykyajan työelämästä eläkkeelle 55-vuotiaina, tai viimeistään silloin kun ensimmäinen aivoinfarkti tulee,  niin ettei tarvitsisi rampana yrittää olla töissä. Alkoholisteilla pitäisi olla pääsy kunnon terapiaan ja hoitolaitokseen niin pitkäksi aikaa kuin he tarvitsevat; kolmen päivän sulkeminen katkaisuasemalle ei korjaa mitään.  Töihin sisään 30-40 vuotiaita hyvin koulutettuja terveitä ja reippaita ihmisiä vakituisiin työsuhteisiin, joissa saisi keskittyä töihinsä, eikä seuraavan työpaikan tai rahoituksen katseluun. Millaistahan sellainen olisi?

Onneksi yksi asia on helpompaa viime vuoteen verrattuna. Opetusministeriö rääkkää nyt urakalla Suomen Akatemiaa, CIMOa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta yms spesialisoituneita paikkoja, eikä ehdi nyt paljoakaan kiusaamaan yliopistoja. Se helpottaa selvästi. 

Kyllä tähän sopeutuu. Mistään, mistä ei ole pakko, ei kehtaa enää huolehtia. Huolehtikoot niistä ne, joita kiinnostaa. Jos ei ketään kiinnosta, niin olkoon. Koiran kanssa kävelyistä olen sen sijaan huolehtinut hyvin, ja kohtuullisesta määrästä pihatöitä. Ruumis on kohtalaisessa kunnossa, ja öisin useimmiten nukun. Jos minäkin tästä sorrun, niin siitä ei seuraa hyvää kenellekään.

Ja onneksi näistä opiskelijoista riittää iloa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksi kirjoittaa Norrbottenista meän kielellä, ja sille minä vastoon tietysti savoks. Toinen on lähdössä Peruun inkojen pariin ja sotkee sähköposteihinsa epsanjaa ja ketsuaa; minä vastailen omalla sekoituksellani, jossa on ketsuan tilalla guarania. En sitä juuri osaa, mutta minulla on joskus Paraguaysta ostettu Kastiliano-Guarani -sanakirja. Vielä on sen verran kunnossa, että jaksaa leikkiä lasten kanssa. 

Pihatöitä

Tämän illan kävelylenkki ei ollut pitkä. Isäntä on ollut liikkeessä koko iltapuolen päivää, kun karvainen leidi vain makaili auringossa ja katseli. Tytär venäytti eilen koipensa, koko nilkka on paksusti turvoksissa. Vaimo käytti sen kuvattavanakin, mutta ei se ole kuin tavallinen venähdys, ei mitään murtumaa. Käärin siihen ideaalisiteen, ja tytär oli pihassa kaverina. Ei töissä, kaiveli vain, auringossa hänkin, auringonkukista siemeniä ja söi niitä.

Minä panin pihan talvikuntoon. Kalusteet pinoon katon alle, kaislamatot rullalle ja liiterin vintille, vaimon paleltuneet kesäkukat kottikärrillä kompostiin (isoja painavia ruukkuja vaikka kuinka monta), painoina ja alustoina olleet betonikivet siistiin pinoon kompostin viereen, talon ympäryksen haravointi ja harjaaminen. Viimeiset salaatit ja retikat nostin maasta, ovat tähän asti pärjänneet harson alla, mutta nyt ei ole enää päivisinkään kovin lämmintä. Kuitenkin vielä lokakuussa on salaatia syöty omasta maasta. Jäävuorisalaatti on syksyisin parasta ja rapeaa, muut menevät vähän kitkeriksi. Daikonit eivät ole kovin kirpeitä, niitä voi syödä melkein kuin porkkanaa polttamatta suutaan. 

On tässä syksyllä tehty muutakin kuin Miinaa kävelytetty. Pitkin syksyä viikonloppuisin olin lapion kanssa pellolla paljon, kaivoin ojia, keräsin sieltä kivet mullan ja saven seasta, ja täyttelin takaisin mullalla ja muilla aineksilla. Kompostia ei enää olekaan, ennen kuin tämän kesän naatit, lehdet ja ruuantähteet on hajonneet, eli ensi syksynä taas on. Muutin sitä 10 cm tiukkaa multakerrosta lapion syvyisiksi kuohkeammiksi penkeiksi. Missä vaan pääsi; jos oikein kovaa ja hirvittävän kivistä savea oli, niin annoin olla. Kasvaako siinä ensi kesänä sitten paremmin on toisarvoinen juttu, töitä vartenhan minulla kasvimaa on. Mutta luulenpa kasvavan. Etenkin daikoneita saisi tulla enemmän kuin nyt, vaimo syö niitä määrättömästi. 

Sitten levittelin väleihin ruokohelpiä, n. 500 kg eli kaksi isoa pyöreää paalia. Olki olisi sileämpää ja hiukan miellyttävämpää, mutta eiköhän tuokin asiansa aja. Peitteet päälle. Ei talvea varten; talvi ei maata haittaa, vaan ensi kesää varten. Vähentää kitkemistä, ei ole sitä juuri ollenkaan, eikä juuri tarvitse kastellakaan, kosteus säilyy peitteen alla. Lannoittaakin sitä maata, ja pitää lahotessaan madot tyytyväisinä. Sitä kohtaa, minne aikoo kylvää, ei kannata peittää. Tekisi kyllä maalle hyvää, mutta räksät tulee ohuemmin peitettyihin kohtiin ja peitteen rajoihin porukalla etsimään matoja ja kaivavat samalla siemenet ylös, tai heittävät oljet sirkkataimien päälle.

Saa sitten nähdä mitä ensi kesänä tapahtuu; ainakin kauran ja vehnän oljissa on mukana siemeniä, ja niitä on sitten kasvanut siellä täällä pitkin peltoa. Kelpaavat syksyllä linnuille. Ruokohelpista saattaa kasvaa miehen mittainen sankka ruovikko. Näin varoitteli ainakin ne paalit minulle myynyt isäntämies. Mutta tuskinpa kuitenkaan kovin pahasti. Peitteen alla itävä siemen ei pääse pinnalle, eikä peitteen pinnassa itävä siemen juurtumaan. Muutama helpi saisi kasvaakin, en ole sitä kasvavana missään nähnytkään.

Sitten ei muuta kuin lunta ja pakkasta, molempia paljon. Piha on pääosin valmis siihen. Talvi painaa sekä penkit että helpit vähän matalammiksi ja tasaisiksi, keväällä ei tarvitse kuin heittää sekaan vähän kanankakkaa ja siemeniä. Kohtahan se kevät jo tulee.

Nainen itkee

Taas yksi väitöskirjantekijä oli jäänyt jumiin. Puhelimeen oli tullut useita soittoja ollessani pihatöissä; soitin vastaan ja hän itki puhelimessa. Sitä vartenhan minä olen olemassa, ei se mitään. Ihmiset helposti vaatii itseltään täydellisyyttä, mutta sen täydellisyyden kanssa menee äkkiä eksyksiin, kun kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Hyvä riittää. 

Miina

Koira tuli taloon, ja asettui asumaan. 8 vuotta, 41.4 kiloa lämpöä. 

Musta noutaja. Sillä on selvästi kultaisen noutajan pää ja karvoituksen muoto, mutta se on jykevämpi, enkä tiedä mistä tulee musta väri, ja silkinpehmeä karva. Turkki on niin kamalan pehmeä ja miellyttävän sileä, että en ole ennen tuollaista tavannut. Isoon päähän mahtuu aivoja, miksi tykkään noutajista; toinen syy on niiden hiljainen rauhallinen luonne. Sopivat minulle.

Se on ollut pentuna Helsingin seudulla jossain alkoholistipariskunnan luona, mistä se on otettu rääkättynä poliisin toimesta huostaan. Sitten puoli vuosikymmentä Karjalassa jollain poikamiehellä, joka on joutunut luopumaan siitä töiden muututtua sellaisiksi, ettei kotona ole enää voinut paljoa olla. Vuoden  Tuusulassa isossa lapsiperheessä, missä sitä pikkupojat ovat kuitenkin kiusanneet niin, että noinkin rauhallinen koira on alkanut olla niille vihainen. Viimein sitten muutaman viikon äitini luona, joka sääli koiraa, ja toisaalta halusi itselleen jonkun, joka pakottaa hänet kävelemään.

Äitini on kuitenkin jo melkein 80-vuotias. Kun Miina on puistossa tavannut jäniksen, ovat sekä koira että mummo menneet kovaa kyytiä märkien pusikoiden läpi, jos äitini ei ole saanut heitettyä hihnasta irti. Hän mieluummin kävelisi hissukseen pusikoiden ympäri. Eikä hän oikein jaksakaan joka päivä kovin pitkiä lenkkejä, ei ehdi lihakset enää palautua. Niinpä sitten minulle.

Oikein hyvä. Minun on tehnyt mieli koiraa sen jälkeen kun Oona 2 vuotta sitten kuoli, kypsässä 14 v 10 kk iässä. Oikeassa talossa pitäisi olla koira. Suhde koiran kanssa on erilainen kuin ihmisten kanssa, ja tärkeä sellaisena. Tytär jo no nyt niin iso, että voi huolehtia Miinasta koulun jälkeen, ja saapahan samalla voimaharjoittelua, on saman painoinen kuin Miina, mutta vahva hänkin. Minä olen oikein tyytyväinen, kun tyttärellä on iltaisin seuranaan tukeva iso jötikkä, joka on ehdottomasti hänen puolellaan, jolla on syvältä rinnasta lähtevä matala jykevä murina, ja joka tarvittaessa ei pelkää mitään. Miina on vähän kuin pieni karhu. Tyttärellekin on hyväksi joutua huolehtimaan pikkusiskosta, koska on ainoa lapsi, ja vielä näin vanhojen vanhempien lapsi, jotka häntä kyllä lellivät. 

Kerran viikossa vien Miinan äitini luo, joka pitää urheilupäivän. Sen vertainen tekee hänelle hyvää, ja pitää seikkailumieltä yllä. Ainakin niin kauan kuin ei tule kovin liukasta.

Minä kävelen Miinan kanssa päivittäin aamuin illoin reilut 10 kilometriä, mikä tekee minullekin hyvää. En heräile juuri enää öisin, enkä jouda edes istuksimaan illoin täällä Lokkerissa, kunhan joskus nopeasti käyn Veispukin katsomassa. Miina ei ilmeisesti kovin pitkiä matkoja ole viime vuosina kävellyt. Alussa häntä sai melkein vetää, ja askel oli hidas. Nyt kun reilu pari viikkoa on kuntoiltu, menee ensimmäiset 3 kilometriä jo kummaltakin aika reippaasti, tosin välillä tietysti haistellaan paskaa ja kusta, kuten asiaan kuuluu, ja tehdään omia viereen. Miina siis. Sen jälkeen on kävelty ylämäet kilometrin parin verran kohtuullisen hitaasti, kunnes taas on saatu voimia palautettua. Tämä käy minulle hyvin, teräkunnossa en ole itsekään. Viime vuoden matkustamisesta, aikaeroista ja kamalasta väsymyksestä viisastuneena olen kieltäytynyt tänä syksynä kaikenlaisista ulkomaankeikoista, joten on tässä aikaakin koiraa kävelyttää. Olen oikein tyytyväinen. 

Koirat liikkuu nykyään kuin ihmiset. Pidemmistä ja lyhemmistä suhteista toisiin. Miina tarvitsee nyt kokolailla paljon paijausta, niin kuin adoptiolapsi, jotta tietää olonsa tykätyksi ja turvalliseksi. Jonkinlainen shokkihan tällainen muutos aina on, mutta paijataa. Minun vieressäni se yleensä aina makaa, kun kotona olen, niin kuin koirilla on tapana tehdä. Kohtelen niitä selvästi kovakouraisemmin kuin perheeni naiset, mutta koirat vain tykkää siitä. 

Nyt olen vain väsynyt. Viikko takana. Mutta ei se paha viikko ollut, hyvin täysi vain. 

Olen surullinen. Tapasin jonkun.

Danielle Licari Les Parapluies de Cherbourg 1964



Depuis quelques jours je vis dans le silence
Des quatres murs de mon amour
Depuis ton départ l'ombre de ton absence
Me poursuit chaque nuit et me fuit chaque jour
Je ne vois plus personne j'ai fait le vide autour de moi
Je ne comprends plus rien parce que je ne suis rien sans toi
J'ai renoncé à tout parce que je n'ai plus d'illusions
De notre amour écoute la chanson

Non je ne pourrai jamais vivre sans toi
Je ne pourrai pas, ne pars pas, j'en mourrai
Un instant sans toi et je n'existe pas
Mais mon amour ne me quitte pas
Mon amour je t'attendrai toute ma vie
Reste près de moi reviens je t'en supplie
J'ai besoin de toi je veux vivre pour toi
Oh mon amour ne me quitte pas

Ils se sont séparés sur le quai d'un gare
Ils se sont éloignés dans un dernier regard
Oh je t'aim' ne me quitte pas.

Michel Legrand & Jacques Demy

Englanninkieliset sanat ovat myös kauniit.

Connie Francis - I will wait for you

If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're back beside me, till I'm holding you
Till I hear you sigh here in my arms

Anywhere you wander, anywhere you go
Every day remember how I love you so
In your heart believe what in my heart I know
That forevermore I'll wait for you

The clock will tick away the hours one by one
Then the time will come when all the waiting's done
The time when you return and find me here and run
Straight to my waiting arms

If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're here beside me, till I'm touching you
And forevermore sharing your love

English Words by Norman Gimbel

Lämmintä syyskuuta

On ollut leppeää ja lämmintä, hallasta ei tietoakaan. Kukat edelleen kukkii. Colchium autumnale on vasta saanut nuppunsa kaikki auki. Se vain jaksaa vuodesta toiseen, ei sitä myyrät syö. Tai jos syövät, niin ilmeisesti kuolevat nopeasti. Kolkisiini tappaa yhtä hyvin kuin arsenikki.



Echinaceae purpurea. Näistäkin tykkään. Pitäisi saada enemmän.



Rudbeckia fulgida.



Lilium lancifolium. Tämä on kasvanut niin varjoisessa paikassa, että kukkii vielä, vaikka sen auringossa kasvaneet kaverit on jo lakastuneet ruskeiksi.


Heräsin jostain syystä aamuyöstä levottomana. Jospa näiden kukkakuvien kanssa väsäämisen jälkeen taas nukahtaisi.

Rosmariinilahnaa

Joskus kuulin kreikkalaisen kalanvalmistusohjeen. En muista siitä muuta kuin rosmariinin, mutta sehän riittää. Leikattiin tyttären kanssa eilen illalla pihan rosmariinista pisimmät oksat pois ja kaivettiin se maasta ruukkuun; ei pysy hengissä ulkona talvella. Otettiin kesällä pyydetty iso lahna ja tungettiin rosmariinit sen mahaan ja ympärille. Vähän suolaa, ja ruikattiin vähän oliiviöljyäkin vähentämään kuivumista ja antamaan lisää Välimerta makuun. Käärittiin se leivinpaperiin, sitten kerrokseen sanomalehtiä lämmön tasaamiseksi, ja lopuksi tungettiin paketti vuorokaudeksi uuniin. Talo jäähtyy jo, pitää joskus lämmittää. Tänään syötiin. Mielenkiintoisen makuista, ei pahaa ollenkaan. Ruodotkin oli jo pehmeitä ja syötäviä. Lapsi tarvitsee luunrakennusaineita.

Hyvä sauna

Hyvässä saunassa on hyvä ilmastointi, niin että siellä on aina raikasta hengittää. Koneellisesti ilmastoidussa talossa se tarkoittaa tuloventtiiliä keskellä laipiota ja poistoventtiiliä lauteiden alla. Saunassa käydessä koneen nuppi käännetään kaakkoon. Kiukaan takana sen yläpinnan tasalla on myös ilmaputken venttiili, vedetty suoraan ulkoa lattian alapuolitse, mutta ei sitä juuri ole tarvinnut avata kuin kiuasta lämmitettäessä.

Siellä on Aitokiuas, joka lämmitetään päivällä hyvissä ajoin, monta tuntia ennen saunomista, niin että koko sauna lämpenee pehmeäksi. Hyvä ylälaude on klinkkeröityä 100 mm paksua betonia, joka lämpenee iltapäivän mittaan lämpimäksi. Nuohousta varten on päästävä piipun juureen, joten alalaude on tehty puusta. Tuhkaluukku, joka kuvassa näkyy, on naapurihuoneen takkaa varten. Kiukaan viereen on paras muurata tiilistä muuri, johon alalauteen kiinnittää. Rakenne on täysin paloturvallinen, eikä pienetkään lapset putoa siltä lauteelta. Se on leveä, niin kuin ylälaudekin. Aitokiuas ei ole pinnaltaan hirvittävän kuuma, eikä tee pahaa jälkeä jos sitä nopeasti koskettaa, mutta hohkaa kuitenkin lämmintä niin, että lapset ei kurkottele muurin ylitse. Muurin yläpintaan lapset piirtelee löylyvedessä kostutetuilla sormilla kuvia; se on sen verran kuuma, että kuvat haihtuu minuutissa, muttei polta märkää sormea.



Portaat on muurattu paikalleen leca-harkoista, niin että ne eivät vahingossakaan lipeä vanhankaan ihmisen jalan alta. Etureunaa on vähän viistottu, jotta askeltaminen olisi helpompaa. Lattia on klinkkeröity, niin että se on helppo pitää puhtaana. Puuosat ovat vaaleaa haapaa, joka on miellyttävää koskea, eikä pihkaa. Tosin nyt käyttäisin harmaaleppää, mutta tehdessäni minulla ei sitä vielä ollut lautoina eikä lankkuina. Värejä ei pidä olla kovin montaa, ja niiden pitäisi olla laajoja pintoja. Hyvässä saunassa on täyspuuovi, millä ulkopuolisen maailman saa suljettua pois, ja voi halutessaan olla ihan pimeässä. Kiveä saunassa ylipäänsä pitää olla paljon, niin että se säilyy lämpimänä pitkään. Talvella pakkasella on mukava mennä lämpimän kiven päälle makaamaan uudestaan seuraavana päivänä. Pehmeään pimeään.

Kun itse tekee ja kuskaa kaiken tavaran peräkärrillä kotiinsa, isot kivilaatat tosin muutaman sadan kilometrin päästä louhimolta Pihtiputtaalta, niin ei hyvä sauna ole kovin kalliskaan. Kiuas itse on kaikkein kallein kapine, mutta käyttökustannukset on pienet, ja se kestää. Puuovi ilman tarpeettomia ikkunoita on halpa, mutta sellaista voi joutua etsimään. Rautakaupat yrittää väkisin myydä kaikenlaisia lasiviritelmiä.

Japanilaiset naiset

Jotensakin kammotavaa, että monet japanilaiset naiset eivät voi mennä saunaan alasti toisten naisten kanssa. En minä sinne ole työntymässä sekaan. Luulin, että se tauti vaivaa vain nuorempia naisia. Kesällä oli kylässä yksi kolmekymppinen, jolle se oli absoluuttinen kauhistus. Mutta nyt täällä on yksi yli 60-vuotias, eikä meinannut onnistua siltäkään. Tyttären kanssa viimein suostui, mutta vaimon kanssa ei.

Vaikka Japanista sinänsä tykkään, niin minusta siinä maassa on outoja tabuja. Tosin, olihan minulla kesällä myös kiinalainen perhe täällä, eikä perheen äiti meinannut mennä saunaan millään edes omien aikuisten tyttäriensä seurassa. Ei ollut ikinä näyttäytynyt edes heille alasti, enkä tiedä oliko miehelleenkään. Tyttäret sentään eivät ujostelleet. Ehkä he pitävät meidän tapojamme sairaina. Mutta niin paljon kuin olen Aasiassa asunutkin, ja kaikenlaiseen tottunut, niin tässä minulle näköjään tulee jonkinlainen ylittämätön kulttuuriraja vastaan. Minusta se vain tuntuu kammottavalta. Porukalla nakuna saunaan menossa on jotain hyvin rehellistä.

En kyllä tiedä ovatko suomalaiset naiset samanlaisia, voihan täälläkin olla vaikka mitä. En tosin ole vieraidemme joukossa koskaan sellaista tavannut, enkä vieraisillakaan.

Erään rusakon tarina

Se asusteli tuossa metässä pusikoissa päivät, ja kävi öisin syömässä meidän sekä naapurin salaatit ja herneet, sekä linnuille kasvattamani kaurat. Etenkin herneet, sitä mukaa kuin maasta jotain nousi. Eikä perhe suostunut syömään salaattejakaan, kun niissä oli rusakon syömisjälkiä. Harson alla sitten loppukesästä salaattia kasvatin sen verran että pöytään saatiin.

Joku tappoi sen muutama päivä sitten meidän perunapeltoon. Puri irti pään ja toisen etukäpälän, söi niistä lihat ja nahkat. Kuka lie ollut, kissa vai kettu?

Nostin lopun ruumiin kompostoriin. Minun herneideni proteiineilla se on kasvanut. Ikkunaan törmänneet pienet linnut siellä ainakin häviävät jäljettömiin. Katsotaan häviääkö rusakko. Lämpöä on sisällä +50 astetta, pitäisi siinä tuoreen luunkin pehmetä päivien mittaan. Polttaminenhan luun kovettaa, tuoreen pitäisi lahota kohtuullisen nopeasti. Aika näyttää.

Viikko se on tämäkin. Kuuntelen päivisin 10-15 ihmisen ongelmat, huolet ja toiveet, sekä neuvon, ratkon, rauhoitan ja tyrmään minkä pystyn; graduja ja väikkäreitä on taas lähdössä alkuun, tai jatkumassa solmuun menon jälkeen roppakaupalla. Heidän lisäkseen minulla on taas yksi japanilainen vieras ihmettelemässä Suomen PISA-tuloksia. Järjestän hänelle vierailu- ja haastattelupaikkoja, ja illat selitän asioita, joita hän ei päivällä ymmärtänyt. Sekä järjestelen rahattomalle laitokselle erilaista kansallista ja kansainvälistä opetusta milloin mistäkin hanasta muutaman euron puristamalla, tai vaihtokauppoja tekemällä. Kohti luontaistaloutta. Tunnen kyllä jälleen itseni helvetillisen tarpeelliseksi henkilöksi, tietäen tosin että kuka tahansa muukin tekisi samassa tilanteessa samat hommat yhtä hyvin tai paremmin kuin minä. Olen iltaisin aivan pyörryksissä. Kummasti niinkin epäsosiaalinen olento kuin minä saa tämänkin jotensakin tehtyä.

Näitä aikoja varmaan muistelen 75-vuotiaana nostalgisesti, jos sinne asti elän, vanhainkodin kiikkustuolissa yksin torkkuessani: "Kyllä minä silloin ... ... nyt ei ne nuoret ..."

Omenoiden puristelua

Oli niitä omenoita enemmän kuin 100 kg. Niistä tuli tänään tasan 80 l mehua. Juuri ja juuri sai melkein kaiken mahtumaan pakkaseen. Yksi 10 l sangollinen ei enää millään mahtunut, mutta naapuri suostui ottamaan sen juotavakseen. Mehu on kohtuullisen makeaa, vaikka omenat ovatkin niin kirpeitä. Hyvää paksua tuoretta mehua.



Mehuaseman emäntä oli miellyttävä, harvapuheinen nainen.

Oli hurja viikko, sirkuksen käyntiin veivaaminen ei ole tasaista koskaan. Hämeenlinnakin tuli saman tien tutuksi, ja Nurmijärvi. Kilometrejä auton mittariin.

Tänään käytiin koko perheen voimin mökillä keräämässä 100 kg omenoita. Niitä oli niin paljon, että osan sai jättää suosiolla puihin. Ei niitä määräänsä enempää tarvitse. Lisää kilometrejä, mutta rauhallista ajoa.

Sirkus

Nyt on sirkuksessa täysi rähinä päällä. Niinkuin joka syksy. Näin se aina alkaa.

Siporex ja pyykinkuivaus

Eilen kun satoi kaatamalla vettä ja vaimo pesi ison pyykin, päästiin käyttämään vinttiäkin kuivaamiseen. Ennen vanhaan, kun talo oli vielä keskentekoinen, vintti meillä pääasiallinen kuivauspaikka olikin. Kun sitä sitten muutettiin asuttavaan kuntoon, hitsautin sepällä kahteen lattarautaan mutterit, jotka ruostesuojasin ja muurasin vastakkaisiin seiniin. Kiersin tapetoinnin jälkeen muttereihin kiinni veneenrenkaat seinän läpi poratuista rei'istä. Siporeksiin ei saa ruuveja kiinni kuin roppaamalla, eikä roppu kestä pitkään suoraa ulospäinvetoa, etenkin jos siihen liittyy ajoittaista nytkytystä. Niinpä sen kanssa pitää keksiä mielenkiintoisempia systeemejä.

Saunanetteisessä ja koenhoetohuoneessa on kuitenkin riittänyt tilaa pyykeille tähän asti, joten ensimmäistä kertaa n. 6 vuoteen vintin systeemin tekemisen jälkeen se viimein otettiin käyttöön. Siellä on nykyään kaikenlaista kalustetta tiellä, mutta lakanat kuivui joka tapauksessa. Keksintöä saa vapaasti käyttää, en ole sitä patentoinut. 

Lisäänpä tänne vielä asiasta, siltä varalta että tänne tulisi joku hakurilla, ja tästä olisi hänelle hyötyä. Tällaisista ei puhuta siporexin rakennusohjeissa kuitenkaan mitään.

Kodinhoitohuoneeseen ja saunan suihkuhuoneeseen, missä pyykit talvella yleensä kuivataan, tein pyykinkuivaustelineet teräsputkesta. Hain Kuusakoskelta rosteriterästä pari pitkää salkoa. Sitä saa sahattua rautasahalla siististi poikki, rälläkälläkin jos on kiireempi. Mitähän se paksuus oli, jotain 20-30 mm luokkaa. Porasin puuporalla seiniin reiät sopiviin kohtiin niin, että putken pätkät on 50-100 mm seinän sisällä. Ulkoseiniin vähän syvemmät, niin että putken sai ujutettua sisäseinien reikiin. Laatoittaessani tein kaakeleihin reiät samalle kohdalle. Vanhalla pieneksi kuluneella pienen rälläkän terällä on helppo tehdä pieniä siistejä reikiä, kun rällättää molemmilta puolilta. Saa ne reiät nakertaa laattojen kulmistakin, jos tähtää niihin kohtiin ristisaumat, mutta siitä tulee liiaksi ammattilaisen jälki, eli että on tehnyt kaiken helpoimmalla tavalla. Minusta on miellyttävimmän näköistä kun teräsputki painuu seinään laatan keskeltä. Saumasin putket juurestaan silikonilla, jotta eivät pyöri, ja lopuksi työnsin päälle rautakaupoissa valmiina myytävät koristerikat. Niitä on LVI-osastolla, ja onneksi teollisuus käyttää kaikessa standardimittoja, niin että sopivat täsmälleen yhteen.



Teräsputki ei ole niin paksua että sen varassa pystyisi vetämään leukaa, mutta märät pyykit se hyvin kantaa. Ei ole tässä muutaman vuoden mittaan taipunut yhtään, eikä tietysti ruostunutkaan. Naruja niihin saa viritellä niin tiheään kuin haluaa, sekä ripustella pyykkipoikatelineitä. On khhssa paikka koneelliselle kuivaimellekin, muttei sitä olla tarpeettomana koskaan hankittu. Ja on siellä sähkökäyttöinen putkikuivain, muttei sitäkään ole tarvinnut kuin ehkä kerran talvessa, jos jonkun vieraan vaatetta on pitänyt saada nopeasti kuivaksi. Noilla kylmillä putkilla on pärjätty hyvin.


Tällekään keksinnölle ei ole patenttia.

200 kukkaa

Kirjallisten töiden keskeydyttyä tein muuta hyödyllistä. Kävin vaihdattamassa vaimon autoon uudet kesärenkaat, entiset oli jo kohtalaisen sileät. Nopeiden, tarkkojen ja kokeneiden ammattimiesten töitä oli mukava katsoa. Ei yhtään turhaa liikettä.

Puhdistin moottorisahani ja vein huoltoon. Valuttaa teräketjuöljyä. Sekä seisoessaan että liian nopeasti käytössä. Öljytankki tyhjenee ennen bensatankkia. Teen sahalle kyllä itse perushuollot, mutta viat saa korjata ammattilainen. Osaa sen minua nopeammin ja varmemmin. Tulevan talven puut alkaa olla liiterissä, seuraavan on kuivumassa pinossa, mutta sitä seuraavan talven puut on vielä metässä pystyssä.

Hain isäni kännykkään mökkilaturin, toimii aurinkosähkön tasavirralla. Eli siis samalla kuin autolaturi. Niitä ei juhannuksena saanut Doron pappakännykän uuteen malliin mistään, enkä kesällä muistanut hakea tilaamaani, minkä olivat sitten kaupanneet jollekin muulle. Tilasin sen uudestaan, ja nyt ehdin hakeakin. Itselleni hain vielä uuden pankkikortin, joka jonkun viikon on pankissa odotellut.

Metsästin maahumaloita (Glechoma hederacea). Kun etsii, niin löytää, aika paljonkin. Sitkeä otus. Se muutaman vuoden ehti tehdä rauhassa siemeniä, joita maasta itää tasaisin väliajoin. Saa nähdä kuinka monta vuotta. 

Istutin tyttären kanssa reilun 200 kukkasipulia. En tiennyt niitä niin paljon olleenkaan, mutta kertyi niitä kun alkoi laskea. Iso osa ostettuja, jonkin verran omasta maastani kaivamia ja uuteen paikkaan haluamiani. Pieniä kukkia kaikki. Meillä on vaimon kanssa työnjako. Hän istuttaa ne kamalat isot kerrotut kukat, ja minä pieniä, joissa käy ötököitä. Minusta mitään, missä ei käy kimalaisia, mehiläisiä, perhosia tai edes kärpäsiä ei kannata istuttaa, mutta vaimo ajattelee asian toisin. Hän katselee asiaa maiseman ja naapureiden kannalta. Se hänelle suotakoon. 

• Fritillaria meleagris pikarililja, kungsänglilja
• Chionodoxa luciliae
• Ipheion uniflorum
• Muscari eri lajikkeita
• Tulipa pulchella
• Scilla mischtschenkoana
• S. siberica, lisää entisiin
• Hyacinthoides hispanica
• Narcissus lajike, pieni keltainen
• Allium, ihan pieni punainen

Tuleeko niihin kaikkiin mettä jää nähtäväksi. Kauppaavat ostajille vaikka mitä. Joka tapauksessa niin sipulit kuin kukatkin ovat kohtalaisen pieniä ja sopivat minun kukkaimaihini, kelpasi ne sitten ötököille tai ei.

Mielelläni istuttaisin sellaisiakin kasveja, missä käy kolibreja. Muttei niitä meillä päin lennä. Ei taida kannattaa. 

Wordin saatana

hirtti taas itsensä ja tuhosi kesken kirjoittamisen lukuisia tänä päivänä kirjoittamiani sivuja. Edelliset on tallessa, muttei tämä päivä. Tekstissä on jumalauta tarpeeksi miettimistä, en vittu saatana muista joka välissä tehdä varmuuskopiota, enkä muista välttämättä edes tallentaakaan. Perkele monen tunnin työ taas hukkaan. En pidä OpenOffiksesta, mutta kai siihen tottuisi jos jatkuvasti käyttäisi. Mutta sen kanssa on epävarmaa konvertoida niin monikielisiä ja -symbolisia tekstejä kuin minullakin on, kuvat ja kartat ja alaviitteet siellä vielä sotkemassa. Ja vuosikymmenen kirjallinen historia on Wordiä, sen jälkeen kun se onnistui runnomaan mormoonien tekstinkäsittelyohjelman WordPerfectin henkihieveriin ja karkoittamaan sen Euroopasta. Linuksiinkin voisi siirtyä, mutta koko ajan on kuoleman viivoja odottamassa jotain tekstiä, jonka vastaanottaja haluaa Wordillä, ja uuden opetteluun menee aina aikaa. Perkeleen perkele. Lopetan tältä päivältä saatana.

Prunus maackii ja muita puita

Kävin päivän mökillä. Vein sinne 2 Prunus maackiin tainta. Elikkä tuohituomen. Jouduin kesällä 2008 pistämään poikki pihassani kasvaneet kolme puuta; eivät kestä kohtalaisen ravinteikasta kukkamaata tässä ilmastossa. Viisi niitä yhteensä oli siinä joskus kasvamassa. Kantovesoja niistä ei koskaan noussut, mutta pari siementainta muualla puutarhassa. Linnut syöneet marjoja ja kantaneet siemeniä.



Mökillä vein ne samanlaiseen maahan kuin siellä hyvin pärjäävä yksilö, eli tuoreeseen kangasmehtään petäjien seuraksi. Eikä mitään lannoitusta. Mehtäpuu se on. Jospa se siellä pärjäisi. Sen kukat ei ole suurensuuret, mutta tykkään sen rungosta.

Samassa paikassa kasvaa korkeimmaksi päässyt niinipuunikin. Kuvassa taaempana, keskellä, tummarunkoinen lehtipuu. Maaperä ei välttämättä näytä kangasmetsältä, mutta sellaista se oli. Siinä oli sankka koivikko, joka alkoi lahota ja myytiin Kutsetille reilu vuosikymmen sitten. Sen jälkeen siihen kasvoi heinikko, jonka olen kerran vuoteen niittänyt siimaleikkurilla, jotta siellä pääsisi mukavasti kävelemään säällä kuin säällä.



Kuvan Tilia cordata on jo reilusti yli 5 m, sikäli kuin elämä jatkuu, pääsen pian jo kiipeilemään siemenestä kasvattamani puun oksilla. Tosin se on istutettu jo koivujen aikaan, varmaan 20 vuotta sitten. Etualalla on Tilia japonica, japaninlehmus, joka kasvaa paljon hitaammin, mutta pysyy vain vuosi vuodelta hengissä. Samoin pysyy hengissä Abies concolor, harmaa jalokuusi, Kalliovuorilta kotoisin, taimi Mustilasta. Sen ongelma siellä Pohjois-Savossa on, että se helposti yrittää lähteä syksyisin uudelleen kasvuun, ja palelluttaa tietysti ne jälkikasvaimensa, mikä hidastaa kovasti kasvua. Pakkanen sinänsä sitä ei niinkään ole haitannut.



Paljon paremmin kuin odotin on pärjännyt Juglans ailanthifolia, eli japaninjalopähkinä.


Siinä ei ole minkäänlaisia pakkasvaurioita ollut, ainakaan toistaiseksi, ja se kasvaa kovaa kyytiä. Latvus alkaa jo levitä, ja runko vähitellen paksunee. Paikan maaperä on muuten samanlaista kuin petäjikössä yllä, mutta tässä on kasvanut vuosisadan verran lepikkoa, pappani isän viimeisen kasken jäljiltä, joten maassa on ravinteita kohtalaisen paljon. Kovin isojen puiden kanssa sen ei tarvitse kilpailla, vaikka vieressä oleva leppä sitä korkeampi onkin, mutta aika harvalehtinen. Juglansin takana oleva Corylus avellana, euroopanpähkinäpensas, on paljon tuuheampi, mutta jää jo matalemmaksi. Yhtään pähkinää en ole koskaan metästäni saanut. Puut kyllä kestää, mutta kukat näköjään palentuu. Tai sitten ne ei pölyty. En tiedä.

Hyvin siellä kasvaa myös Ulmus glabra, vuorijalava, kunhan pääsee niin korkeaksi että jänikset ei runtele niitä talvisin. Se on julma eläin, ja nuorinjalava kelpaa sille erittäin hyvin. Luultavasti kaikki jalavani, joita siellä on vajaa 10, on jo nuorina eriasteisesti lahoja jatkuvan jänisten tekemän raiskaamisen takia. Mutta ei se niitä isosti näy haittaavan, kasvavat vain. Esimmäiset ovat alkaneet tehdä jo vähän siementäkin. Pakkanen ei niitä pane. Jänikset vain.



Muuten löysin sieltä päivän kävelyjen tuloksena pienen rasiallisen kantarelleja, sekä palluumatkalla kuopiolaesen muikkukukon. Molemmat tuliaiset syyvään tännään, kantarellit keittona, kukko semmosennaa.

Uudet lapset tupaan

Minulla on töissä pieni suvantovaihe, joudan vielä olemaan kohtalaisen paljon kotona kirjoittamassa, kunhan puhelin on vieressä ja sähköposti auki. Ihmisillä on kamalasti kysyttävää vaikka mistä. Monta tuhatta opiskelijaa pölähtää ensi viikolla sirkukseen, ja täysi rähinä alkaa.

Uusia pieniä lapsia kyllä kulkee käytävillä ja pihoilla tutoreidensa paimentamina info- ja tutustumistilaisuudesta toiseen. Ovat vuosi vuodelta nuorempia. Jotkut itsevarmoja maailmanmiehiä ja -naisia, toiset eksyneinä hädissään paikkoja etsimässä, kyyneleet silmissä. Jotkut suoraan lukiosta, toisilla jo muuta opiskelu- tai työkokemusta takanaan. Mutta silti ne kaikki tuntuvat vielä niin kovin nuorilta ja osa ihan oikeasti lapsilta. Herttaisia.

Luultavasti ärsyyntyisivät, jos tietäsivät minun heitä lapsiksi kutsuvan. Lienevät nuoria aikuisia.

Peltohommia

Maa täällä on ihan tavallista, hiesua ja sinistä savea, seassa kaiken kokoisia kiviä paljon. Jääkauden kivien lisäksi pellossa on paljon 0-100 mm mursketta, jota siinä oli talon rakentamisen aikoihin kasoissa odottelemassa pillaria niitä levittelemään. Kun siihen tehtiin peltoa, ajettiin paikalle turvetta ja hiekkaa, sekä kalkkia, minkä raktori kävi sekoittamassa. Niin kauan kuin se turve oli tuoretta oli pintamaa kohtalaisen kuohkeaa, mutta se on tässä vuosien mittaan maatunut ja painunut. Hiekka on hävinnyt jonnekin. Jäljellä on hiesupohjainen multamaa, jossa on kyllä matoja, mutta joka silti on aika tiivistä ja raskasta. Eikä sitä ole kuin 10 cm kerros parhaimmillaan. Sen alla on kivikova jankko. Ja siellä alla 0.5-1 m syvyydessä kallio. Maan etuna on, että se pitää hyvin vettä, eikä peitteillä päällystettyä maata juuri tarvitse kastella. Sipuli tai persilja siinä kasvaa, koska niiden juuret voi mennä mihin vain. Mutta joku mustajuuri tai daikon tarvitsisi ainakin 30 cm kuohkeaa maata kasvaakseen kunnolliseksi, eikä porkkanakaan siinä oikein viihdy. Ja sekin tarvitsisi kivetöntä, tai edes vähäkivistä maata.

Niinpä olen viimeillat ollut pellolla lapion kanssa. Kaivanut parin lapion levyisiä ja sikäli kuin on kohtuudella uponnut, lapion syvyisiä ojia. Kiviä, pienistä pään kokoisiin, sieltä on noussut yhdestä pienestä ojasta parhaimmillaan kottikärrillinen. Tilalle olen kärrännyt 4 kärrillistä kompostia, 3 kärrillistä karkeaa hiekkaa ja iskenyt sinne vielä säkillisen dolomiittikalkkia kuhunkin. Sotkenut lapiolla kaiken ja mättänyt ojaan. Siitä on saanut aika hyviä kohopenkkejä. 

Näihin nimenomaisiin ei sitten tullutkaan ensi keväänä mustajuuria, vaan saman tien mansikkaa. En tiedä onko lannoitusta mansikalle liikaa, ja onko maassa sille likaa kalkkia, mutta sen näkee aikanaan. Ainakin on kokemusta, että liian vähässä lannoituksessa mansikasta ei tule paljon mitään, vaikka joka paikassa varoitellaan ettei mansikka tykkää paljosta lannoituksesta. Vanha mansikkamaa ei oikein jaksa tehdä enää kuin pieniä mansikoita, eikä niitäkään yhtään liikaa. 

Vedin tyttären kanssa muovit penkkeihin. Reunat peitettiin hiekalla, kun sitä nyt kerran on kasa pihassa, pitkin peltoa levitettävänä. Etualalla on yksi vielä pois kuskaamaton isompi kivi. Napsittiin vanhasta maasta juurtuneita rönsyjä, ja istutettiin uuteen paikkaan. Nyt on jo syyskuu, ja niiden juurtuminen riippuu siitä miten kauan pysyy lämpimänä. Jos eivät juurru, niin keväällä saa kaupasta taimet. Tosin saatiin niihin aika hyvin multaa mukaan, joten eiköhän ne siinä pärjänne. 


Vielä tähän valokuva kompostistani. Rakennusaikaisista siimuista tehty, hyvin on kestänyt 10 v, ja kohtalaisen pitkälle maatunutta multaa tulee puolisen kuutiota vuodessa. Raaka-aineena on puutarhajätteet ja ruokajätekompostorista niiden sekaan jäähtymään siirtämäni tavara. 


En neuvo ketään tekemään samalla tavalla kuin minä. Minä vain teen näin. Helpommalla pääsisi jos tilaisi autolla pari kuormaa multaa lisää, ja käyttäisi taas raktoria pihassa. Mutta minä tarvitsen töitä, ja sitä vartenhan puutarha on olemassa. Ei tulosta varten. Ammattiviljelijät pitää huolen siitä tuloksesta. Tykkään olla illalla väsynyt hikisesta työstä. Aristoteles ja Hannah Arendt nimittivät sitä poiesikseksi. Aristoteles jätti sen naisille ja orjille, Arendt työläisille. Minä olen maalaispoika, ja olen tottunut tekemään poiesista mielelläni. 

Mansikka on Bountya, sekä Ydymiä. Yytymistä en luovu. Vuosikymmeniä vanha mansikka, pitkulainen, vaalea, pehmeä ja miedon makuinen, herkkä mätänemään ja homehtumaan, ei kestä säilytystä pitkään, mutta silti niin hyvä. Tykkään mausta, mistään sitä ei pysty enää ostamaan, ja sillä on historiallista arvoa. Taimet olen saanut parikymmentä vuotta sitten Suonenjoelta. Se on se mansikka, mitä siellä viljeltiin tuhansilla hehtaareilla, ja Suomessa syötiin, 1960-luvulla. 1970-luvulla Senga sitten syrjäytti sen. Senga oli ensimmäinen näitä nykyisiä pyöreitä tummanpunaisia ja kovapintaisia mansikoita, jotka kelpaa hyvin teolliseen käsittelyyn ja markkinaprosessiin. Myöhemmissä lajikkeissa, joita pellossa nykyisin on, on vain tehty hienosäätöä ulkonäön, makuvivahteiden, taudinkestävyyden ja sadon ajankohdan suhteen. Hyviä mansikoita nekin on, mutta yytymin tunnelmaa niissä ei minulle ole.

Niinipuita

Koulutin illalla 30 niinipuun (Tilia cordata) tainta, osa niistä 1-vuotiaita, jokunen jo 2-vuotias. Siemenet poimin toissa syksynä Jyväskylässä käydessäni, tapasin siellä vanhalla campuksella paljon aitoja vanhoja isoja mehtälehmuksia, jotka tekee hyvin itävää siementä. Käänsin puutarhan perällä rauhallisesta paikasta lapiolla läntin maata ympäri ja kylvin ne siihen, muuta en niille juuri ole tehnytkään, vähän kitkenyt heiniä ja leskenlehtiä ympäriltä joskus kesällä. Sinänsä hyväkin että ovat olleet melkein unohduksissa, koska näkyvät itävän paremmin vasta toisena vuonna. Maa on siinä melkein pelkkää kovaa savea, joka mehtäpuulle kyllä periaatteessa riittää, mutta tein niille vähän paremman maan, kuohkeutin paikkaa mullalla ja hiekalla, ja rajasin tilan heinikosta betonin palasilla. Kuohkeammassa maassa kasvavat nopeammin istutuskuntoon ja tekevät tuuheamman juuriston. Ne joutuu tappelemaan ennen isoksi pääsyään vatun ja nuorten pihlajien kanssa

Ei nämä tässä kuvassa nyt paljon miltään näytä, mutta on niitä oikeasti se 30. Osa tuosta vielä kuolee, mutta aika monen odotan selviävän puun mittaan ennen pitkää. Istutan ne mökille, minne teen niinipuista pienen metsikön. Kaatelen vanhaa puustoa polttopuiksi. Siellä niitä jo kymmenkunta onkin, vuosien mittaan istutettuja, isoimmat jo 5-metrisiä tuuheita puita. Niiden taimia ei saa juuri mistään, paitsi joskus Mustilan arboretumista Elimäeltä. Normaalit taimitarhat myy vain puistolehmuksen (Tilia vulgaris) lajikkeita, tai joskus isolehtilehmusta (Tilia platyphyllos). Niitä on helppo ja halpa hollantilaisissa taimistoissa lisäillä. Aidon suomalaisen niinipuun siementä ei saa juuri mistään, ainakaan vaivaa näkemättä, ja useina vuosinahan siemen ei edes ole itävää. Niinipuu on levinnyt Suomeen Litorinameren aikoina, jolloin kesät olivat pidempiä kuin nykyään. Sehän kukkii vasta heinäkuussa, ja vain lämpiminä pitkinä kesinä siemen ehtii kypsyä itäväksi. Kivi ja asfaltti, kuten Jyväskylän yliopiston campuksella, tietysti edistää siementen kypsymistä, ja kun siellä on niitä puita niin paljon, niin siemen on hyvää. 

Niinipuu on erinomainen mehtäpuu, jos ei tarvitse ajatella asiaa kuolevan perinteisen puuteollisuutemme kannalta. Varjopuuna se sietää hyvin varjostusta nuorena, jänis ei sitä syö, vaikka voi maistaa, enkä ole havainnut minkäänlaisia myyrätuhojakaan. Ei siinä näy tautejakaan, eikä sille erikoistuneita tuholaisia. Täysin kylmänkestävä kovimpinakin pakkastalvina. Vattujen yli päästyään se kasvaa nopeasti ja alkaa luoda niin sankkaa varjoa, että mehtä sen juurella käy taas kulkukelpoiseksi. Paksu lehdistö pitää maapohjaa hyvässä kunnossa. Kukkii isona mukavasti ja antaa kimalaisille ruokaa, kasvaa isoksi, korkeaksi ja komeaksi puuksi. Vuokot pärjää hyvin sen alla. Niitä on ollut paljon ennen Suomessa, mutta Ruotsin suurvalta-aika vaati paljon niintä laivojen varustuksiin, mitä kerättiin verona, ja sen takia hyvä puu melkein hävisi meiltä. Siellä täällä on metissä jokunen yksilö jäljellä, ja harvakseltaan vanhoissa puistoissa.

Tykkään Ruissalon metistä. Sielläkin itse asiassa iso osa niitä kuuluisia tammimehtiä on niinipuumehtiä. Eli semmoisen minä yritän tehdä, Varsinaes-Savvoon, vaikkakin pienemmällä alalla, enkä tule koskaan näkemään lopputulosta. Hehtaari minulla siellä vain on. Voi tietysti olla, että joku ne puut muutaman vuosikymmenen päästä kaataa ja istuttaa paikalle kuusta, joka lehtomullassa hyvin kasvaa. Mutta se on hänen oikeutensa, jos omistaja sattuu kerran olemaan. Minä voin antaa niinipuilleni vain mahdollisuuden, mutten vahtia niitä niiden elämän ajan. Sama se on tyttären kanssa.