Joulu jatkuu, vaikka välillä on yksi arkipäiväkin. On ollut ihan mukavaa.

Talo on siivottu, kuusi seisoo tuvan ikkunan edessä, pukki kävi lasten ollessa saunassa (toinen on siis opiskelijavieraamme), lahjoja oli sopiva määrä, ainakin yksi jokaiselle, muttei paljoa, eikä vastuksiksi jäävää. Minäkin sain paketin suklaata ja viskipullon. Tyttärellekin riittää jo pari kirjaa ja muuta pientä, rojuleluja ei ollenkaan. Syöty on niin paljon kuin on jaksettu, myös sitä suklaata, jonka aiheuttama päänsärky hoituu Buranalla tällaisena aikana, kun ei tarvitse pakosti mitään tehdä. Mahanpurut hoituu Samarinilla. Ne kuuluu asiaan; syöminen ihan pelkkänä syömisenä on välillä mukavaa.

Yhden pienen kaapin ehdin aattona vielä ropata eteisen seinään.

Joulupäivän aamuna käytin äitini joulukirkossa, ja lapset otin mukaan saman tien; vaimo nukkui pitkään ensimmäistä vapaata aamuaan yli viikkoon. Myöhemmin päivällä suku kerääntyi kasaan Iisalmesta ja Helsingistä; Zürichista ja Yangoonista, meiltä ja syntymätalosta. Mukava niitä kerran vuoteen on nähdä, ja serkku lapsineen tekee hyvää ruokaa. Tämä joulupäivän traditio periytyy tädiltäni joskus heti sodanjälkeisiltä vuosilta, ennen kuin olin syntynytkään; ennen sotaahan ei joulupäivänä saanut käydä muualla kuin kirkossa.

Tapaninpäivänä on maattu, syöty, käyty kävelyllä, katsottu elokuvia ja kirjoitettukin.

Ei ole elämässä valittamista. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.