Mainz

Viime sunnuntaina ajettiin Marburgissa ja Mainzissa tapaamassa tuttuja. Marburgista nähtiin vain esikaupunkialueella italialainen ravintola, mutta Mainzissa käveltiin enemmän. Se on helvetillinen paikka ajaa autolla; auton navigaattori ei tuntenut rautatieaseman osoitetta, ohjekilpiä sen parkkiin oli, mutta ne katosivat aina lähellä asemaa. Kiertäminen väärän kaistanvaihdon seurauksena vaati aina 2-3 km matkan, ja niitä reissuja tehtiin monta, ennen kuin naama punaisena karjuin perkelettä ja löysin jonkin kaupan parkkipaikan, minne auton jätin. Ei tullut sakkoja. Rautatieasema piti löytää siksi, että tuttu tuli sinne junalla. Tosin hyvä että ei löydetty. Sinne oli yksityisautoilla ajo kielletty ja poliisit odottamassa sakkoja antaen. Saksalaiset, jotka osasi ajaa paremmin perille, niitä saivat. Missä se aseman parkkipaikka oli jäi ikuiseksi mysteeriksi. Mutta voin elää ilman sitäkin tietoa.

Saksan kaupungeissa on siitä hankala ajaa, että tiet on tehty paljoille autoille. Tiet levenee äkkiä moniksi kaistoiksi, kuutta seitsemääkin löytyy kerralla, ja sitten ne taas äkkiä hajaantuvat kahden tai yhden kaistan väyliksi. Liikennekulttuuri on kohtalaisen siistiä, paitsi kovaa ajavat joka paikassa ja tööttäävät heti jos mokaa ja jää miettimään 1.5 sekunniksi. Toisaalta nämä saattavat myös viileästi pysäyttää autonsa keskelle kaistaa, jos parkkipaikkaa ei löydy, ja käydä kaupassa ostoksilla. Nopeilla tosin, mutta kuitenkin. Ajelee täällä kuitenkin. Ei tämä niin vaikeaa ole kuin vain joskus.

Mainzissa on helppo ja miellyttävä kävellä. Nätti ja siisti paikka. Gutenbergin patsas siellä on. Täällä hän syntyi, kierteli ja opiskeli sitten muualla, mutta palasi tänne lainaamaan rahaa ja perustamaan kirjapainonsa 1448. Menetti sen tosin muutaman vuoden päästä oikeuden päätöksellä, koska ei pystynyt maksamaan lainojaan takaisin - mutta lainasi rahaa ja perusti uuden painon. Tänne tuomiokirkkoon hänet on haudattukin: painettuaan Raamatun hänestä tuli tärkeä henkilö katoliselle kirkolle. Tämä on hyvä paikka käydä katsomassa, jos joskus kirjoja lukee. Toki niitä painettiin irtokirjaimin Koreassa ja Kiinassa ennen Gutenbergiä, mutta hän ainakin keksi ottaa tekniikan käyttöön Euroopassa.

 Ja toinenkin patsas, tai vain pää oikeastaan, Gutenberg-museon edessä. Wäinö Aaltosen veistämä ja tänne lahjoittama. Ensimmäinen kerta kun Suomi on tullut tällä reissulla missään muodossa vastaan.

 Aurinkoisena lämpinämä sunnuntaina ihmiset olivat ulkona. Swingi soi, musikantteja joka toisessa kadunkulmassa. Hyvä tunnelma.

 Mainzin katedraali. Takaa päin, petuniapuistosta käsin. Ensimmäinen petuniapuisto jonka olen nähnyt.

 Samasta suunnasta, lähempää. Aurinko paistoi kohti, eikä tämä kuva ole teknisesti oikein täydellinen, mutta ei tätä voi olla panematta tähän.

 Katedraali sisältä. Hiljainen ja rauhallinen, ei poliittinen kirkko kuten Aachenin tuomiokirkko. Vähemmän väkeäkin, melkein vain näytti olevan paikallisia. Aika koruton, tosin patsaita oli paljon. Miellyttävän viileä kuumana päivänä, katolisen suitsukkeen tuoksua ilmassa. Oikein hyvä katedraali.

 Nättejä taloja köynösruusuineen ja petunioineen vanhassa kaupungissa.

 Reinin rantaa 2.5 tuntia kotoa yläjuoksulle päin, autolla siis. Mainzin rannoista on suurempi osa nurmikolla kuin Düsseldorfissa, vaikka on nurmikkoa sielläkin. Täällä kuitenkin keskustassakin enemmän. Keskustan rantojen siistimmillä nurmikoilla oli kuitenkin niin suuri osa kaupungin 30 000  opiskelijasta makailemassa erittäin vähissä vaatteissa, niin että ujostelin ottaa kameraa edes esiin. Täällä kaupungin reunalla vähän kauempaa.

Rheinufer

Iltaisin on usein kävelty Reinin rannoilla. Täällä on vähän samanlaista kuin Kiotossa Sorsajoen ympäristössä, mutta kaikki on monta kertaa suurempaa. Aurinko laskee reinin ylle, Theodor-Heuss-Brücken länsipuolella. Kerran minuutissa - suunnilleen - tuosta lentää lentokone. Lentokenttä on hyvin vilkas.

 Samalta sillalta itään. Tuolla metsän takana häämöttää televisiotornin huippu. Meiltä on sinne tunnin kävelymatka.

 Tässä se torni näkyy vastakkaisesta suunnasta Joseph-Kardinal-Frings-Brückelta, joka vie naapurikaupunki Neussiin. Täältä sinne on puolentoista tunnin reipas kävelymatka; joki tekee ison mutkan, joten matkaa on enemmän kuin luulisi. Mutta rantateitä on hyvä kävellä. Ratikalla tänne, ei kotoa asti kävellen.

 Joen rannasta voi löytää vaikka mitä, merirosvojakin.

 Televisiotornin juurella on tyypillisiä düsseldorfilaisia taloja.

 Samat toisesta suunnasta. Tuollaisessa olisi mukava asua, mutta en tiedä onko asuntoja vuokramarkkinoilla. Ja mitä niistä pyydettäisiin.

 Reinin puistoissa on monenlaisia harjoittelijoita.

 Joki on täynnä lotjia, hollantilaisia ja saksalaisia. Kuskaavat tavaraa Rotterdamista ja sinne päin. Tässä kivihiiltä, luultavasti ei Rotterdamista asti. En tiedä ... Reininmaalla ei taida olla jäljellä enää kuin ruskohiiltä. Alajuoksulle päin ne menee aika kovaa, yläjuoksulle paljon hiljemmin. Koti on tuolta pyöreästä Ergon tornista kilometri eteenpäin.

Düssel

Düsseldorfin nimi tulee Düsselin joesta, eli tämä on Düsselin kylä. Joen nimen merkitystä eivät tunnu paikalliset tietävän. Kovin iso joki se ei ole, kaupungin halki virratessaan. Tosin sillä ilmeisesti on useampia uomia.

Onpahan nyt tämäkin nähty.

Heinrich-Heine-Universitätin kasvitieteellinen puutarha

Sinne pääsee maanalaisen linjalla U79 ja ratikalla 707, päätepysäkki Universität, josta kävelyä satasen metriä. Helppo tulla. Miellyttävä paikka. Monenlaisia kukkia, joista suurin osa ei enää nimiensä osalta ole päässäni. Ei tämäkään.

 Eikä tämä.

 Tämän tiedän: ruusupuu.

 Araucaria alkaa varmaan kukkia kohta.

 Atlantin seetri käpyineen.

 Lasikuvun alla banksianoja Australiasta. Ihan oikeita.

Moresnet

100 v sitten tuolla paikalla oli 4 erilaista valtakuntaa, yksi niistä hyvin pieni. Moresnetin autonominen alue. Se oli tärkeä, koska siellä oli iso sinkkikaivos, ja Napoleonin sotien jälkeen naapurivaltiot eivät saaneet päätettyä kenelle sen pitäisi kuulua, joten autonomisoivat sen reiluksi sadaksi vuodeksi. I maailmansodan jälkeen siitä tuli osa Belgiaa; ei Saksaa koska Saksa sen sodan hävisi, ja tappoi sodassa koko joukon belgialaisia. Nyt siellä asuu Belgian saksankielinen vähemmistö, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään.

 Moresnetin pääkaupunki on Kelmis, vanha roomalaiskaupunki. Siitä ei ole enää muita jälkiä kuin tuo nimi, alkuaan Calaminis, jonka sanotaan tarkoittavan "sinkkikaivoksen lähellä". Nyt se on hiljainen pieni siisti kaupunki, jossa asuu paljon eläkeläisiä. Siitä piti 100 v sitten tehdä myös esperanton kielen pääkaupunki, mikä oli yksi yritys säilyttää Moresnetin autonomia yhä nationalistisemmassa maailmassa, mutta ei sekään onnistunut. Eikä esperanto enää näy katukuvassa.

 Kelmiksessä on tehty ranskalaisten perunoiden maailmanennätys. Ainakin tämä Ralfin grilli mainostaa paistaneensa kerralla 1.2 tonnia niitä ja päässeensä ennätykseen. Hyvin hyvin belgialaista.

 Kelmiksessä on pieni mukava museo, jos haluaa tutustua esperanton ja sinkkikaivoksen historiaan. Se on ihan oikeasti mukava ja mielenkiintoinen. Siellä on myös nätti Dieter Portugallin maalaus. Saksalainen taiteilija. En tiedä miksi taulu siellä on. Minulla ei tosin ole siihen mitään julkaisulupaa, mutta se on nätti taulu, hyvin miellyttävä asettelultaan ja tunnelmaltaan, ja luulen että moni ei mene varta vasten sitä Kelmikseen kahtomaan. Kannattaisi kyllä käydä.

Hollannin Alpit

Hollannin Alpit sijatsevat 3 km Aachenista länteen. Aivan rajalla, missä Hollanti kohtaa Saksan ja Belgian. Tuossa tolpan kohdalla on 3 valtion rajapiste.

 Tässä on Hollannin Alppien korkein kohta, 322,7 m. Vaalserbergiksi eli Vaalsin vuoreksi hollantilaiset paikkaa kutsuu. Täällä näkee paljon pyöräilijöitä harjoittelemassa ylämäkeen ajamista. Tärkeäähän sekin taito on osata. Me tultiin autolla. Me jo osataan. Otin kuviakin, mutta auto tärisi alppitiellä niin, että deletoin ne pyöräilijäkuvat. Olivat tehneet oikein serpentiinitien alppiensa laelle.

 Hollannissa ja Belgiassa paistetut perunat ei ole mitään lisäkkeitä. Ne on usein koko ateria, joko kastikkeella tai ilman. Ihan hyvin paistettuja ne olikin, paikallisen omenamehun kanssa.

 Rajalla on myös vahtitornin näköinen turistitorni, jonne saa nousta lipun maksettuaan. Paikalliset turistit nousi hissillä, mutta me käveltiin. Voin suositella. Polvet aivan vetelinä koska koko ajan näki verkkoportaiden lävitse alaspäin. Tämä oli hyvin tunteellinen turistikokemus. Tekisin sen kyllä uudestaankin; yhtä aikaa kamalaa ja viehättävää.

 Tornin laelta näkee valtakunnanrajoja. Tässä näkyy kaksi, puuston eroista sen voi huomata. Maastossa ei ole mitään rajoja.

Aachenin tuomiokirkko

Mitään täällä ei oikein ehdi julkaista. Mokkula toimi sen yhden yön, minkä jälkeen siitä loppui lataus. Uutta en ole viitsinyt ostaa, eurot kuluu pääasiassa odotteluun. Töissä taas on päivän jälkeen, kun on hoitanut täkäläiset ja Suomen asiat, niin väsynyt että ei jaksa enää mitään yksityistä. Mutta jos nyt vähän päiväkirjaakin kirjoittaisi.

Aachenissa on käyty. Pieni kaupunki lähellä Belgian ja Hollannin rajaa. Hyvin vanha ja hyvin historiallinen. Tärkein paikka siellä on tuomiokirkko, joka on n. 1200 v vanha, tai sen vanhimmat osat ovat. Sen jälkeen siihen on rakennettu uusia osia joillakin vuosisadoilla, joten se on arkkitehtuuriltaan ulkoapäin aika monipuolinen.

 Sisältä se on varsin häikäisevä. Siellä on värejä ja koristeluja hyvin yltäkylläisesti, vanhaan katoliseen tapaan.

 Täällä on keskiaikainen kuva maailmasta. Veden ympäröimä pyöreä paikka, Jerusalem keskellä pääkaupunkina.

 Mosaiikkeja.

 Kruunaushalli. Noin 30 Saksan kuningasta on täällä kruunattu, ensimmäisenä heistä Kaarle Suuri, tosin ei Saksan vaan Rooman keisariksi vuonna 800. Hänet on tänne haudattukin; piti Aachenin kylpylöistä ja asusteli aikanaan täällä paljon. Lattian alla on paljon muitakin kuninkaita.

 Kruunaushallin katto.

 Katolisia kirkonpenkkejä. Välillä polvistutaan kovalle puualustalle, jotta syntiseen koskisi. Elämä on kärsimystä ja se on pidettävä mielessä, etenkin sunnuntaisin.

Hyvin häkellyttävä paikka, etenkin jos on opas joka kertoo mitä mikin asia tarkoittaa. Katolisuus on täyttä mystiikkaa.

Mokkula

Sanoivat, että mokkulaa voi täällä käyttää vain öisin. Miljoonat puhuvat koko ajan puhelimiinsa päivisin niin, että linjalle ei kerta kaikkiaan mahdu. Niinpä tässä ollaan aamulla neljän jälkeen verkossa, ja tätä pystyy todella käyttämään, vaikka ei tämä hirveän nopea olekaan. Tällaista se vain on Saksassa. Aina jotain uutta oppii.

Uusi koti

Illalla seitsemältä Düsseldorfiin. Kaveri oli vuokrannut meille valmiiksi asunnon, jonka minä maksoin hänelle. Saatiin avaimet ja kannettiin tavarat sisään. 100-vuotiaassa talossa, sisältä kohtuullisen uusittu asunto. Düsselforf on yksi Euroopan muoti- ja muotoilukeskuksia, ja muutenkin hyvin monipuolinen talousrakenne, joten täällä on niin paljon erilaista lyhytaikaista asiantuntijatyötä, että on yksityiset markkinat kuukauden mittaisille kalustetuille vuokra-asunnoille. 1200 e/kk ei ole halpa, mutta näissä hinnoissa täällä liikutaan. Uerdingerstraße 24 Golzheimin kaupunginosassa, aivan Reinin yli menevän Theodor-Heuss-Rheinbrücken vieressä. 

 Koska talo on noin vanha, on se jollakin tavalla museoitu; Nordrhein-Westfalenin vaakuna on lyöty seinään.

Talon edessä on kova liikenne, mutta meidän asunto on talon takapuolella ensimmäisessä kerroksessa, eikä sinne juuri kuulu mitään ääniä ulkoa. Auto on parkissa sillan alla; siellä saa pysäköidä vapaasti, kunhan vain löytää vapaan ruudun. Saksalaiset ei valkeita autoja harrasta, se on tuolla kauempana rivissä ainoa valkea.

Päivisin joka paikka on täynnä, mutta iltaisin, toimistojen ja liikkeiden työntekijöiden palattua koteihinsa, paikkoja löytyy. Katujen varsille saa pysäköidä vain jos voi osoittaa olevansa alueen pysyvä asukas, eli kirjoilla täällä. Muut saa sakot väärästä pysäköinnistä; sakotusaika on määritelty omilla liikennemerkeillään, eli se on yleensä silloin kun vierailijat kaikkein eniten parkkipaikkaa tarvitsisivat.

Hiljaisia ovat naapuritkin. Seinät on paksua kiveä, niistä ei juuri mikään mene lävitse. Koska täällä ei ole ollut tänä keväänä mitään helteitä, vaan koko toukokuun Suomea kylmempää ja sateisempaa, niin tämä asunto ei ole paljoa lämmennyt talven jäljiltä. Villapaitaa päälle niin tarkenee istua paikoillaan. Sellainen on tietysti mukana. Mokkulalla ja prepaid-systeemillä minulla on verkkoyhteys, mutta se toimii vain kun vie koneen ikkunalaudalle. Kiveä on päällä ja ympärillä hyvin paksusti. 

Lattiat on vanhaa lautaa, josta on hiottu maali pois ja lakattu perään; ihan nätti, mutta narisee kovasti kävellessä. Keittiö on eurooppalaisen hankala; pöytätilaa vähän, yhden hengen aamiaispöytä kolmelle korkeilla tuoleilla, ei mitään astiankuivauskaappeja eikä edes telinettä mihin kupit ja lautaset panisi valumaan; pesu, kuivaus ja asettelu oven taakse alas kuivaan kaappiin. Tiskipöydälle mahtuu turhan iso induktioliesi, kahvinkeitin ja pesuallas; työtilaa ei paljoa jää. Jätteet lajitellaan, mutta niille ei ole mitään lajitteluastioita; pitkin pieniä pöytiä niitä kerätään. Pimeäkin tämä on, alin kerros takapihalle päin. Sen verran kylmää ja öisin tietysti täysin pimeää, että hyvin täällä nukuttaa. Tytär tykkää omasta huoneestaan ja isosta saksalaistyynystään.

Keskiviikkona päivä ruoka-, leikkuulauta-, pöytärätti-, yms ostoksilla, kuukausikortti kaikille paikallisjuniin, linjoilla ajelua ja kaupungin rakenteen tapailua. Käytiin nostalgiakävelyllä Pfaltzstrassella, missä 5 vuotta sitten asuttiin. Siellä oli paljon pienempi asunto, jossain yläkerroksissa, mutta halvempi ja valoisampi. Tuolla jossain.

Syötiin tutussa kapakassa päivälliseksi parsaa ja perunaa hollandaisekastikkeessa. Kotona parsa vasta juuri alkoi nousta, mutta siellä oli niin kiire ettei niitä joutanut leikkelemään ja syömään siellä.

Aamiainen haetaan paikalliseen tapaan nurkan takaa leipomosta. Salatilla yms täytettyjä tuoreita sämpylöitä. Teet myö on keitetty kotona; leipomo on aina tungokseen asti täynnä töihinsä meneviä aamiaisennauttijoita. 

Saksaa ei ole käyttänyt vuosikausiin; puhuminen on melkoista tapailua, mutta kaupassa sentään saa asiansa toimitettua. 

Illalla jo töihin. Paikallisjunalla naapurikaupunkiin Duisburgiin ja seminaariin. Jan Aart Scholte Briteistä vierailevana tähtenä. Edustamista illallisella. Takaisin kotiin ja nukkumaan puolen yön jälkeen. 

Tänään perjantaina sain viimein vierailijatunnukset yliopistolle ja pääsin kunnolliseen verkkoon pitkästä aikaa. Tai ei tämä niin vahva ole tämäkään. Mokkula ei ole siitä parantunut, ja paikalliset vain sanoo että sellaisia ne on. Yöllä toimivat parhaiten, sanovat, niin myöhään, että paikalliset ei enää tuki linjoja. Ei tämä ihan niin pitkällä oleva tietoliikenneyhteiskunta ole kuin oletti olevan. 

Saksaa

Aamulla taas tien päälle. Koska navigaattori ei uutta tietä tuntenut, ei siitä ollut hyötyä. Tienviitat oli merkitty puolalaisella logiikalla, joten pääsy Poznanista ulos aamuruuhkassa kesti tunnin, mutta sitten mentiin taas moottoritietä kovempaa siellä, missä ei satanut; varovasti siellä, missä satoi. Lähellä Saksan rajaa tankattiin ja vaihdettiin jäljellä olevat zlotit euroiksi. On tuollaiset latin, litun ja zlotin tapaiset pikkuvaluutat romanttisia ja tarjoavat autenttisia turistikokemuksia, ja taloudellisesti niistä on se suuri hyöty että ne ainakin jarruttavat heikompien kansantalouksien ylivelkaantumista, mutta matkailijalle yksi ja sama euro joka maassa olisi kaikkein kätevintä. 

Saksan puolella Autobahn vaihtui kolmekaistaiseksi. Se olisi periaatteessa looginen ja sujuva kaistamäärä. Rekat ja muu hidas liikenne ajaa oikeaa kaistaa. Keskikaistaa ajavat kulloistakin nopeusrajoitusta noudattavat, ja vasenta kaistaa ylinopeutta ajavat. Saksassa tietysti ideologisista syistä ei Autobahnilla periaatteessa ole nopeusrajoituksia, mutta 130 km/h suositus on kaikkialla, ja käytännössä pitkät pätkät tiestä ovat 120 km/h tai hitaammaksi rajoitettuja. Käytännössä liikennevirrat kaistoilla rikkovat oikealta kaistalta keskikaistalle kimpoilevat rekat, jotka minimaalisen pienillä nopeuseroilla yrittävät ohittaa toisia rekkoja. Yhtenään on liikennemerkkejä joissa rekkoja kielletään ohittamasta, mutta ei ne usko. Keskikaistan liikenne siirtyy silloin vasemmalle kaistalle, missä 130 km/h ajava saa äkkiä peräänsä 160 km/h ajavan bemarin tai mersun, joka vilkuttelee valojaan ja tööttäilee. Autobahnilla ajo on jatkuvaa kiihdyttelyä ja jarruttelua; tasaista nopeutta ei voi pitkiä pätkiä ajaa, sekä jatkuvaa liikennekäyttäytymisen seuraamista eteen, taakse ja kummallekin sivulle. Saksalaiset on erittäin aggressiivisia kuskeja, ja ideana on ajaa aina kullakin kaistalla edellisen auton perässä ilman liikennettä rauhoittavia pitkiä turvavälejä. Jos jätät pitkän välin, joku on kohta yrittämässä työntää sinua rekkakaistalle. Autobahneja pääsee nopeasti eteenpäin, mutta ei ne kaikkein mukavimpia teitä ole. Viroa pidän edelleen kaikkein miellyttävimpänä maana missä ajettiin. Siitä eteenpäin vain huonompaan suuntaan. 

Puolassa ja Saksassa, missä tankkailtiin, huomattiin että tankattuaan autoa ei saa siirtää bensamittarilta mihinkään ennen kuin käy maksamassa. Auto ei saa liikahtaa, eikä kuski saa mennä paikalleen istumaan. Sitä pidetään jo varkausyrityksenä. Auto vain lukkoon ja maksamaan, samalla ehkä kahvilasta jotakin ostamaan, samalla kun muut tankata haluavat odottavat kärsivällisesti jonossa. Yhden auton häivyttyä seuraava tekee samat hitaat liikkeet. Korttiautomaatteja en nähnyt kummassakaan maassa; kassalla käydään aina henkilökohtaisesti, kiirettä pitåmättä. Kassallakin tietysti jonotetaan. Suomessa on enemmän luottamusta kuin täällä; nyt toki maksetaan vain kortilla, mutta ennen vanhaan siellä auto piti ajaa tieltä pois parkkiruutuun ennen kuin kävi tankkauksen maksamassa. Yhdysvalloissa on vielä vähemmän luottamusta; siellä maksetaan ensin ja tankataan vasta sen jälkeen. Japanissa taitaa olla sama kuin Saksassa nykyään; lähiaikoihin asti siellä ei edes saanut itse tankata vaan huoltoaseman mies teki sen, ja rahasti auton ikkunasta. Nyt sielläkin on menty itsepalveluun. Mitenkähän Venäjällä ... en tuota tiedäkään. Siellä olen liikkunut vain junilla ja pieniä kaupunkimatkoja busseilla tai takseilla. 

Puolaa

Kaunasista lähdettiin aamulla kahdeksalta. Köröteltiin kohti Varsovaa. Rekkoja paljon kapealla tiellä, mutta ei niistä oikeastaan haittaa ollut. Rekkaletkan keskellä oli varsin rauhallista ajaa, kun ei lähtenyt ohittelemaan, vaan ajoi niiden vauhdissa. Hidasta se meno oli, 60-90 km/h, mutta toisaalta ei paljoa kulunut bensaakaan, reilu 4 l/100 km. Peltoa koko maisema, paitsi pieniä kaupunkeja yhtenään, etenkin Puolan puolella. 

Varsovan pitäisi olla Euroopan ruuhkaisin kaupunki, joten sinne sitten. Oli siellä paljon autoja, mutta ei se liikenne sen kummempaa ollut. Normaalisäännöillä pärjäsi. Keskustassa pantiin auto vähäksi aikaa parkkihalliin ja käveltiin vähän ympäriinsä. Ostin tietokoneeseeni uuden virtajohdon; kotona on samanlainen odottamassa koneen paluuta takaisin. Kokeiltiin kävellä vähän kaupungillakin, mutta siellä alkoi niin raju tuuli että se heitteli kahviloiden tuoleja pitkän matkaa. Tuulta seurasi rankka sade, mihin helteet meidän osalta loppuivat. +25 sinne tullessa, alle 20 sieltä lähdettäessä. 

Varsova-Frankfurt an der Oder -välille on juuri valmistunut moottoritie, A2 numeroltaan. En tiedä kuinka kauan se on ollut käytössä, mutta ei oheisrakennelmat - P-paikat yms - vielä kaikki valmista ollut. Navigaattori ei sitä tuntenut ollenkaan. Osin siinä on tietulleja, mutta ei kovin kalliita, jotain 3-6 euroa pätkänsä. Kolmella pätkällä niitä taisi olla, vai oliko neljällä. Sitä joka tapauksessa ajettiin, edeltävä matka oli ollut niin hidas. 140 km/h on Puolan moottoriteillä nopeusrajoitus, mutta satoi niin rajusti että paljon hitaammin täälläkin edettiin. Tulvaan ei kuitenkaan juututtu; päästiin niiltä alueilta ohitse, mutta uutisissa kerrottiin seuraavana päivänä vesivahingoista siellä ja eteläisessä Saksassa. 

Koska Liettuassa oli ollut niin hankalaa löytää hotelli tien varresta, olin varannut hotels.comin kautta yöpaikan Poznanista. Se ei ollutkaan mikään hotelli, vaan tavallinen pieni kerrostalokaksio. Jonkun nuoren ihmisen tärkeimmistä irtaimista tavaroista tyhjennetty asunto. Saatiin sinne avain illalla yhdeksän tienoilla, haettiin lähikaupasta vähän syötävää ja mentiin nukkumaan. Ei mitään luksusta, 70 euroa kuitenkin vain. Suihkun viemärin avasin; niin täynnä hiuksia että vesi ei juuri enää juossut pois. Autenttinen turistikokemus joka tapauksessa. Vierailu puolalaisessa kerrostaloasunnossa.