松尾大社 Matsuotaisha

Matsuo taisha on ihan Matsuon aseman vieressä, ja siellä käytiin viimeiseksi. Tämä on jo selvästi iso shintō-temppeli, nimensä mukainen, Matsuon vuoren juurella.

 Portilla on jousimiehet vahdissa, paksusti vaatetettuina niin että tarkenevat hyvin niin talvet kuin kesätkin. Puun palasiin ja riisikauhoihin on kirjoitettu toiveita. Ylimmässä naisen käsialalla toivotetaan Makimuralle onnellista loppuelämää. Ehkäpä suhde on katkennut. Jotain traagista siinä on, koska nimi ei ole kirjoitettu tavalliseen tapaan.

 Kun Matsuotaisha on ollut kahden voimakkaan zen-temppelin naapurustossa kauan - Kegonji ja Sammaltemppeli - niin sen temppelin takainen puutarha ei ole ollenkaan tyypillinen shintō-kokoelma, vaan selvä buddhalainen kivipuutarha. Tämä puro on hyvin aistikkaasti tehty.

 Koko rinne. Nuo atsaleat kukkii punaisina toukokuun lopulla tai kesäkuussa. Ja tuolla ylimmässä rakennuksessa on jotain, mitä en odottanut näkeväni missään. Siellä näkee mitä voi olla shintōtemppeleiden takimmaisten rakennusten kaikkein pyhimmässä, mitä ihmissilmä ei muuten koskaan näe. Ne ovat ikivanhoja, ja monet niistä ovat jo pitkälle lahonneita. Kun niitä ei kukaan satoihin vuosiin voinut katsoa, niin ne hiljalleen kostuivat ja alkoivat mennä sitä tietä mitä kaikki muukin elollinen menee. Nyt ne ovat tuolla kuivassa ja säilyvät. Niiden oleminen siellä ei tarkoita, että kaikissa shintōn temppeleissä olisi sisällä jotain samanlaista. Voi olla että niissä ei ole mitään. Mutta nuo ovat ainakin olleet. Olin oikein ihmeissäni.

 Matsuo taishassa voi myös käydä tervehtimässä putouksen juurella naisjumalaa. Toivotin hänelle rauhaista oloa seuraaviksi tuhansiksi vuosiksi ja kuivia olosuhteita.

Melkein kaikki ajavat Hankyūn junilla perille Arashiyamaan kävelemään tungoksessa, mutta koska olen ne temppelit jo moneen kertaan nähnyt, niin taidan tästä lähtien jäädä junasta pois tällä edellisellä asemalla. Nämä temppelit on pienempiä ja persoonallisempia.

梅の宮大社 Ume no miya taisha

Kun käveltiin Kegonjista poispäin, niin sama herrasmies tuli autollaan vastaan. Hän tiesi kuinka kauan temppelissä menee - tunti suunnilleen - ja oli päättänyt viedä meidät seuraavaan temppeliin, Luumutemppeliin. Nimen loppuosa Taisha tarkoittaa shintōn suurtemppeliä, mutta ei se kovin suuri kuitenkaan ole, enemmän perheyritys varmaan. Äiti ja poika siellä vaikuttivat toimistossa olevan. Tämäkään ei ole kaikkein kuuluisimpia temppeleitä, mutta nätti, mukava ja miellyttävä. Laaksossa Matsuon aseman toisella puolella muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä. Ensimmäiset luumut oli alkaneet kukkia siellä.

Siellä on myös sadan kierroksen kävelyreitti. Jos jotain oikein kovasti toivot ja haluat, niin kävelet noiden kahden kivipilarin väliä 100 kertaa. Se vahvistaa toivetta ja voi auttaa sen toteutumisessa. 

Puutarha on nätti. Se ei ole samalla tavoin kurinalainen kuin buddhalaiset puutarhat, vaan rönsyää aika vapaasti shintōn tapaan, mutta sen on tehnyt joku tai jotkut, jotka tykkäävät kasveista. Lukuisten luumulajien lisäksi siellä on atsaleoja ja paljon erilaisia vesikukkia, jotka kesän mittaan tuolta nousevat. Polkuja ja siltoja. Eikä kovin paljoa ihmisiä, niin että siellä saa kävellä varsin rauhassa. 

Voikukkakin jo nousee. Mehiläiset on ruvenneet töihin, vaikka juuri nyt tässä ei näykään, ja satakielet laulaa, tekevät pesiään. 

 Tsubaki vasemmalla juuri lopettelee ja luumu on tässäkin auennut. Narsissit nousee myös.

 Aikaista tämä on vielä luumuillekin. Oikeastaan vasta pienimmät ja aikaisimmat olivat kukassa, isot luumut, joita niitäkin oli paljon, vielä nupuillaan.

華厳寺 Kegonji eli 鈴虫寺 Suzumushidera

Täällä taas, tytär tykkää tästä temppelistä. Niin moni muukin. Vaikka tämä on pieni, kaukana ja syrjässä, niin aina tänne on jonoa. Yksi vetonaula lienee temppelin sirittävät hyönteiset, mutta toinen varmaan se, että täällä ei saa yksinkertaisesti vain käydä katselemassa ja ottamassa, vaan pitää myös syödä leivos, juoda ahtaasti pinottuna pieniin pöytiin teetä ja kuunnella buddhalaista saarnaa. Se on hyvin mielenkiintoinen ja hauska saarna, mielellään sen kuuntelee. Sisällä ei oteta valokuvia.

Mutta toinen, mikä mieleen tulee on, että japanilaiset ovat käyneet uskonnollisemmiksi. Samaa tapahtuu toki muuallakin. Isessä se tuli mieleen, ja niin se tuli täälläkin. Etsitään kokemusta jostakin tärkeästä.

Täällä ollaan niin kaukana Kioton toisella puolella, että kotivuori Hieizan näkyy vain hämärästi usvan lävitse horisontissa. Parhaiten tänne pääsee Hankyūn junalla, joka menee Arashiyamaan ja sen suuriin temppeleihin, mutta ei mennä sinne asti, vaan jäädään pois edellisellä asemalla 松尾 Matsuo. Vai oliko Matsuo taisha? Sitten kiivetään kohtalainen matka vuorta ylös asuntoalueen halki. Me ei itse asiassa kiivetty kovin paljoa jalkaisin; aseman edessä tavattiin kaksi tyttöä tekemässä kyselytutkimusta, ja siihen tuli rupattelemaan myös vanhempi herrasmies, joka oli 2 vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle Hankyūn rautatieyhtiön sähkömiehen hommista. Hänellä oli nyt oma pieni palvelu, missä hän 1000 yenin = 8 euron tuntipalkalla teki vähän kaikenlaista: sähköhommia, rakennushommia, koiran kävelyttämistä, kaupassa käyntiä, kukkien kastelua, ja melkein mitä vain. Toimi tarvittaessa myös kenen tahansa tuuraajana häissä ja hautajaisissa, paitsi ei morsiamen, sulhasen, eikä vainajan. Eli hän oli hyvässä kunnossa ja aika kului eläkkeellä paremmin, kun hän oli ympäristölleen hyödyksi. Oikein mukava mies. Kukaan ei hänen palveluksiaan juuri silloin tarvinnut, joten hän lähti autollaan meidän perään, ja tarjosi kyytiä siinä vaiheessa kun oltiin kävelty puolisen kilometriä. Vei perille näyttäen erilaisia paikkoja naapurustossa matkalla ja puheli mukavia. Ei toki maksua ottanut, koska ei häntä oltu tilattu.

 Kogenjissä kukki vielä sazankat, luumut olivat vielä nupullaan vuoren rinteellä.

 Zen-buddhalaista siisteyttä, kuria ja järjestystä joka paikassa.

伊勢神宮 Ise jingū 内宮 Naikū

Tätä sanotaan sisätemppeliksi (Naiku), tai vain temppeliksi (Jingū). Tämä on kaikkein pyhin, Auringonjumalattaren 天照大御神 Amaterasu-ōmikamin temppeli. Täällä säilytetään tiettävästi myös sitä peiliä, jolla Auringonjumalatar houkuteltiin ennen aikojen alkua ulos luolasta, minne hän oli piiloutunut murjottamaan suututtuaan huolimattoman veljensä riehumisesta, ja aiheutettuaan pimeyden laskeutumisen niin taivaaseen kuin maan päällekin (muut jumalat ottivat riehujan kiinni ja ajan tavan mukaan leikkasivat hänen tukkansa, kiskoivat kynnet irti sormista ja varpaista, sekä ajoivat hänet ulos taivaasta maan päälle riehumaan). Auringonjumalattaresta ei kerrota, että hän henkilökohtaisesti olisi laskeutunut maan päälle, joten hän on ehkä vieläkin taivaassa, mutta täältä käsin hänet kuitenkin ruokitaan riisillä aamuin ja illoin, eli täältä on suora yhteys taivaaseen. Toisaalta  temppelin kotisivut kertovat kuitenkin hänen asuvan juuri täällä temppelissä, joten ehkä hän siellä sittenkin on. Shintō on niin yksinkertainen uskonto, että se on monimutkainen.

Japanin keisarillisen suvun mytologiaan kuuluu, että he polveutuvat suoraan Auringonjumalattaren lapsenlapsesta, joka laskeutui maan päälle ja ryhtyi hallitsemaan maata mummonsa valttuuttamana. Nykyäänkin temppelin pääpapin on kuuluttava keisarilliseen sukuun, ja suvun jäseniä voi olla samaan aikaan useampiakin johtavissa teologin viroissa täällä, niin miehiä kuin naisiakin.

Tänne on Prinsessa Toyouken temppeliltä matkaa 6 km, bussi kuljettaa ihmisiä portilta portille. Helppo täällä on liikkua. Hyvä tapa on käydä ensin Gekūssa ja sen jälkeen vasta siirtyä Naikūn. Tämän temppelin sanotaan olevan 300-luvulta peräisin; temppelin oma kotisivu sanoo, että se on 2000 vuotta vanha. Kun noin 1700 tai 2000 vuotta sitten Yamaton valtakuntaan, mikä sijaitsi jossain nykyisen Naran alueella, iski onnettomuuksien ja tuhon sarja, lähetettiin yksi prinsessoista - Yamatohime-no-mikoto - etsimään jumalattarelle rauhallinen asuinpaikka. Hän vaelsi Auringonjumalattaren kanssa maita pitkin ja poikin, kunnes tuli Iseen, ja siellä jumalatar ilmoitti hänelle haluavansa jäädä sinne asumaan. Sinne temppeli rakennettiin. Temppeliin kuljetaan puista siltaa myöten. Se vie 五十鈴川 Isuzugawan eli 50-tiu'un-joen ylitse lumottuun metsään.

 Lumotussa metsässä on monenlaisia villipuita, sekä oikein hienoihin muotoihin leikattuja petäjiä. Petäjä on yksi Shintōn pyhistä puista, koska siinä on aina vihreitä neulasia. Se ei hylkää ihmisiä kuten lehtipuut talveksi tekevät.

 Täällä, kuten kaikkialla muuallakin, puhdistaudutaan koko ajan. Kädet ja suu.

 Samoin Viidenkymmenen-tiu'un-joella käydään pesemässä kädet, ja vettä voi myös juoda. Joen varrella on kyltti, jossa kielletään kolikoiden heittäminen jokeen, mutta näkyy niitä pohjassa olevan. Japanilaiset tottuvat temppeleissä siihen, että kaikesta maksetaan, mutta tällaisissa paikoissa vain pikkurahalla. Likaiset kolikot kuitenkin periaatteessa likaavat joen, shintōn kannalta katsottuna. Vesi on joka tapauksessa hyvin kirkasta, puhdasta ja kylmää näin talvella. Hyvän makuista vettä; maistoin.

 Sugit ovat täälläkin mahtavia kun itse temppeliä lähestytään.

 Noita vähän sinertäviä kiviportaita myöten noustaan Auringonjumalattaren temppelin eteen. Ensimmäisestä portista pääsee sisään, sen edemmäs ei. Siellä on tiettävästi vielä 4 aitaa edessä ennen kuin jumalattaren asunnolle pääsee. Valokuvia ei oteta, mutta katsoa saa aivan rauhassa.

 Amaterasu-ōmikamin riisi, jonka Prinsessa Toyouke on kasvattanut, säilytetään tässä vajassa.

20 vuodessa maalaamaton ja kyllästämätön puu, ja etenkin sen olkikatto, menee ikivanhan näköiseksi. Etenkin olkikatto saattaa lahota jo hyvin pitkälle. Tämä on pieni sivutemppeli, jota ei rakennettu uudelleen päätemppelin tavoin viime vuonna, vaan se tehdään tänä vuonna.

Sama rakennus lähempää. Tällaista arkkitehtuuria oli Miyazakin Mononokehime-elokuvassa.

 Tähän nousee syksyllä uudisrakennus. Isen temppelillä on yli 5000 ha omaa metsää, jossa kasvaa istutettuja sugeja nimenomaan tätä uudisrakentamista varten. Heidän ei tarvitse paljoa puutavaraa hankkia muualta. 20-vuoden uudisrakentamisen sykli ei tietysti periydy 2000-vuoden takaa, vaan 700-luvulta. Toki sen näkee itse syklin pituudestakin; se on mielekäs vain kymmenjärjestelmän sisällä, ja se puolestaan saapui tuohon aikaan Intiasta buddhalaisuuden mukana. Myös samat numerot, joita me Suomessakin käytetään.

 Kaikki on Isessä hyvin korutonta. Kukkivia puita, kuten luumuja tai kirsikoita, ei ole missään. Mutta löytyi sieltä kuitenkin pari lampea, joissa oli ihan tavallisia värikkäitä karppeja.

 Yksi pieni sivutemppeli on lasten onnea varten. Sinne on tuotu paljon rukouksia, joissa toivotaan lasta, yleensä ensimmäistä, mutta yhdessä pyydetään toistakin. Myös Japanissa mennään niin myöhään naimisiin nykyään, usein kolmekymppisinä, jos mennään ollenkaan, että lasten saaminen on onnesta kiinni. Joskus Amaterasu auttaa, mutta ei se varmaan aina.

伊勢神宮 Ise jingū 外宮 Gekū

Isen kaupunki on Shiman niemimaalla Nagoyasta etelään, eli Kioton ja Tokion välissä. Siellä on Japanin arvokkaimmat Shintō-temppelit. Gekū eli ulkotemppeli, koko nimeltään 豊受大神宮 Toyouke Daijingū, on omistettu Prinsessa Toyoukelle, jonka tehtävänä on pitää huolta siitä että pääjumalattarelle Amaterasu Ōmikamille aamuin ja illoin tarjottavaa riisiä riittää joka päiväksi. Prinsessa Toyouke on erityisesti riisin, mutta samalla maanviljelyksen, rakentamisen ja kaikenlaisen tuotannon pääjumala. Tämän temppelin sanotaan olevan perustetun 500-luvulla, pari sataa vuotta päätemppelin perustamisen jälkeen. Ehkä tuolloin on ollut katovuosi, ja ruuan saannissa on ollut ongelmia.

Täällä arkkitehtuuri on pääosin ajalta ennen buddhalaisen ja kiinalaisen arkkitehtuurin saapumista, eikä maalia käytetä ollenkaan. Torii (鳥居 Linnunistumapaikka) on vanhaa puuta, otettu talteen purettaessa edellisiä temppelirakennuksia.

Kaikki rakennetaan uudelleen 20 vuoden välein; päätemppelit on uusittu viimeksi 2013, ja pienempiä temppeleitä ja muita rakennelmia uusitaan tänä vuonna. Siellä näkee siis nyt sekä uutta että vanhaa yhtä aikaa. Uusinta tällä puusepäntaidon tarkuudella, ikivanhoja menetelmiä käyttäen, on erittäin kallista, mutta valtio tämän ilmeisesti maksaa. Mitään pääsymaksuja tänne ei ole, mutta toki suuret määrät vieraita ostavat kaikenlaista. Täällä näkee myös paksuimmat sugit mitä missään muualla, jopa Kioton vanhat temppelisugit ovat vähän ohuempia.

 Prinsessa Toyouken temppelin pääportti. Tavalliset vieraat eivät pääse tuon pidemmälle.

 Hänen temppelinsä on tuolla perimmäisenä. Erityisvieraat, joilla on siihen jokin syy, ja joilta edellytetään täysin korrektia vaatetusta - musta puku miehillä ja naisilla, hillitty tai musta ravatti miehillä, hame ja mustat sukat naisilla  - ja joilta myös peritään erityinen maksu, saavat papiston kanssa käydä täällä sisäpihalla kumartamassa. Tästä ei itse asiassa olisi saanut edes ottaa valokuvaa, mutta ohje jättää se tekemättä oli ihmisten takana, joten tuli otettua. Wikipediassa on vastaava päätemppelistäkin. Lumimyrskyn - paikoitellen Koillis-Japanissa tuli päivässä metri lunta joitakin päiviä sitten - jälkiä täällä näkyy vielä siellä täällä.

 Sivutemppeleitä on vielä 20 vuotta vanhassa kunnossa. Uusimisen ajatuksena on uskonnon kannalta se, että temppelialue on yhtä aikaa sekä ikivanha että tuore. Käytännön kannalta tarkoituksena on pitää yllä tarvittavaa puusepäntaitoa. 20-, 40-, 60- ja 80-vuotiaana pääsee tekemään, joten taito säilyy kautta sukupolvien. Sekä Isen kaupunki että myös naapurikaupunkien ja -kylien ihmisiä organisoidaan kuljettamaan sekä puutavaraa että noita pyöreitä kiviä, ja he pääsevät niissä seremonioissa sisemmille pihoille kuin turistit.

 Siellä on kaikenlaista, mutta kaikki on hyvin yksinkertaista. En tiedä mikä tämä on, mutta tärkeä paikka kuitenkin. Aidalla se on eristetty. Shintō on yksinkertaista. Jos lakaiset puhtaaksi pienen läntin maata, se jo osoittaa kunnioitusta sitä paikkaa kohtaan, ja jumala on saapunut paikalle. Shintōn jumalat eivät ole välttämättä kovin isoja. 神 kami on merkki, jolla jumala yleensä kirjoitetaan; siinä kuvataan tilanne missä alttarille asetetaan lahja ja sen jälkeen puhutaan kunnioittavasti. Tämä merkki tulee kuitenkin Kiinasta ja kuvaa jo sikäläistä teologiaa, joka jo 2000 vuotta sitten oli monimutkaisempaa kuin silloisessa Japanissa. 上 kami on merkki, joka tarkoittaa 'yläpuolella', ja on Shintōn jumalkäsityksen pohjana. Kami, jumala, on mikä tahansa, mitä kohtaa osoitat kunnioitusta. Jos siis lakaiset palan maata puhtaaksi, tai keräät puhtaita kiviä johonkin, niin se riittää. Puhtaus tässä on se tärkeä asia. Olet suorittanut shintoolaisen uskonnollisen teon.

Nämä kivet tässä lienee kerännyt kauan sitten joku erityinen henkilö, niin että niissä on voimakkaampaa arvokkuutta. Sen päällä käsiään lämmitelleet ihmiset eivät kysyttäessä tieneet mitä erityistä niissä oli, mutta riitti, että niissä jotain selvästi kunnioitettavaa oli.

Shintōn maantiede on hyvin yksinkertainen. Siinä ei ole horisontaalista ulottuvuutta ollenkaan, vain vertikaalinen. On yläpuolella olevia asioita, ja niiden yläpuolella olevia, ja siitä ylöspäin pitkän matkaa. Se on ainoa ulottuvuus.

 Tämä sivutemppeli siis on rakennettu uudestaan viime vuonna.

 Jokaisen temppelirakennuksen alue oikeastaan jakaantuu kahteen puoliskoon, joista toisella seisoo rakennus, ja toinen on melkein tyhjä. Vain pieni mökki siellä on, vaalean mukulakivikentän takaosassa. Pienen mökin sisällä on jonkinlainen keskuspilari, jota ei koskaan nähdä. Samoin rakennuksen sisällä olevaa jumalaa ei koskaan nähdä. Kun on aika purkaa tuo yllä oleva rakennus vuonna 2033, viedään jumala tuohon pieneen mökkiin. Sen jälkeen rakennetaan uusi talo sen ympärille, minkä jälkeen pieni lahonnut mökki puretaan ja jumalan annetaan asettua omalle paikalleen uuteen taloonsa. Keskuspilari on luultavasti maahan lyöty puinen seiväs, mutta kukaan ei osannut kertoa tarkkaan. Voi se olla ajatuskin. Shintōssa ei ole oikein mitään teologiaa, eikä mitään pyhää kirjaa Kojikin ja Nihonshokin tapaisten legendojen lisäksi, mikä määräisi mitä mikin asia tarkoittaa. Se on yhtäältä pelkkiä jumalia, jotka leijailevat siellä täällä niin kuin tykkäävät, ja toisaalta se on hyvin konkreettisiä materiaalisia asioita, kuten kivi toisen päällä tai mahdollinen puinen pilari juntattuna maahan. Lopuksi vanhan mökin keskelle tehdään uusi keskuspilari odottamaan 20 vuotta uutta rakentamista, sen ympärille uusi pieni mökki, ja vanha rakennus puretaan pois. Vain mukulakivikenttä jää jäljelle. Sisimmäistä salaisuutta ei nähdä koskaan, ei ainakaan yleisö.

Shintō-papitkin puhdistautuvat erityisessä rakennuksessa ainakin päivän, ja tarvittaessa toisenkin, kylpien, syöden, keskittyen ja nukkuen siellä, ennen kuin suorittavat erityisen tärkeitä seremonioita. Heidän varmaan pitää nähdä tuonne kaikkein sisimpään kunhan ovat riittävästi valmistautuneet, koska laho vie muuten kaiken materian. Kukaan ei kuitenkaan tiedä varmasti, tai jos tietää, ei kerro.

Shintō on periaatteessa hyvin yksinkertaista, mutta käytännössä kovin monimutkaista.

京都御所 Kyoto Gosho Kioton keisarinpalatsi

Perhe tuli käymään, joten käytiin vähän opiskelemassa historiaa. Kioton keisarinpalatsin alueelle on kohtuullisen helppo päästä. Tyhjähän se on, ei siellä kukaan asu, eikä siellä usein enää mitään tapahdukaan. Rakennuksiin ei pääse sisälle, mutta alueelle pääsee opastetusti kiertelemään kunhan varaa ajan. Temppelialueen luoteiskulmassa keisarillisen toimiston piste, missä käydään esittäytymässä passin tai japanilaisen henkilötodistuksen kanssa, sekä tehdään kirjallinen anomus päästä mukaan kierrokselle. Ainakin nyt talvella niitä on aamuisin kymmeneltä ja iltapäivällä kahdelta; samana päivänä pääsee mukaan. Toki se tarkoittaa sitä, että talvellakin samassa ryhmässä on helposti 50 ihmistä, joista jokainen yrittää ottaa valokuvia, joissa kukaan muu ei näy. Mitään vierailu ei maksanut; valtio pitää rakennuksista huolen.

Tokion käytössä oleva linna on hankalampi; sisään pääsee määrättyinä aikoina ja aika pitää käydä samanlaisessa toimistossa varaamassa henkilökohtaisesti viikkoja tai ainakin useita päiviä ennen. Tai niin oli silloin kun olen siellä joskus 15 vuotta sitten käynyt. Kioto on siis paljon helpompi. Samasta toimistosta voi pyytää pääsyä myös keisarin Kiotossa sijaitseviin huviloihin. Niihin vaaditaan vähintään 18 vuoden ikä, ja kun tyttärellä ei vielä sitä ole, niin ne on käymättä.

Siellä on paljon petäjäisiä sorakäytäviä. Ennen II maailmansotaa rakennuksia on ollut paljon enemmän, mutta mahdollisen palopommihyökkäyksen takia suurin osa niistä purettiin, jotta tuli ei leviäisi niin helposti arvokkaimpiin osiin. Keittiöt, varastot, palvelusväen asunnot ja sellaiset ovat hävinneet, ja vain seremonialliset rakennukset ovat jäljellä. Kun pääkaupunki siirtyi tänne 794, ei keisarin palatsi vielä ollut tällä paikalla. Se sijaitsi useissa paikoissa, vaihtuen aina kun rakennukset paloivat, ja niin kävi ilmeisen helposti. Vähitellen tärkeimmät rakennukset kuitenkin asettuivat tänne, ja noin tuhantisen vuotta ovat tässä sijainneet.

 Kaikki on vielä vanhaa tekniikkaa ja materiaaleja. Katot ovat hinokin (檜 Chamaecyparis obtusa) kaarnaa, säännölliseen muotoon leikattuina ja limittäin päällekäin aseteltuina. Kaarnassa riittää eteerisiä öljyjä karkottamaan hyönteiset 25 vuodeksi, minkä jälkeen katto pitää uusia. Vaikka rakennuksia on paljon purettu, niin on niitä vielä paljon jäljelläkin, joten työ on aika iso.

Krysanteemivaakuna (菊紋 kikumon) on keisariperheen vaakuna. Alkuperää en tiedä, mutta vanha se joka tapauksessa on. Mikään muu suku ei saa sitä käyttää, mutta jokainen kansalainen kyllä, hankkiessaan passin, jonka kannessa sama vaakuna on.

Jokaisessa rakennuksessa ei ole hinokikattoa. Kruunajaispalatsi on ympäröity shintō-rakennuksella, jossa on tiilikatto. Kaikki rakennukset on edelleen yhdistetty toisiinsa käytävillä, sen ajan muistona kun keisari vielä oli täällä. Hän ei koskaan astunut jalallaan maahan, vaan kulki paikasta toiseen puisia käytäviä myöten, tai hänet kannettiin.

Tuolla portin takana näkyvässä rakennuksessa on kruunattu ainakin keisarit 明治 Meiji (1867–1912), 大正 Taishō (1912–1926) ja 昭和 Shōwa (1926–1989). Nykyinen keisari, joka kuoltuaan tulee saamaan nimen 平成 Heisei (1989–) (mutta jolla nimellä hänen keisarillista kauttaan jo nyt kutsutaan) on kruunattu Tokiossa. Hän on ensimmäinen siellä kruunattu keisari. Tuolta palatsista vietiin tarvittavat rakennelmat Tokioon kahdella isolla sotilashelikopterilla.

Lukuisten vuosisatojen aikana keisarilla ei kovin monimutkaisia töitä ollut, mutta ne piti joka päivä hoitaa. Aamuisin hän kävi rukoilemassa tuossa taittuvan seinän edessä olevalla kirkkaalla betonin näköisellä alustalla hyvää kasvua pelloille ja muutakin hyvää koko valtakuntaan. Betonia se ei ole, mutta jotain kiviainesta kuitenkin; ainoa paikka, missä hänen jalkansa koskivat "maahan". Valkea maali tolppien päissä, vähän jo rapistumassa, on tehty valkeista simpukankuorista polttamalla ja jauhamalla ne.

Aamurukouksen tehtyään keisari siirtyi päätyöhönsä, joka oli istumista jalat ristissä liikkumatta kuvassa näkyvän korokkeen päällä. Siellä häntä käytiin palvomassa ja pyytämässä erilaisille toimille siunausta. Varsinainen käytännön hallitseminen siirtyi jo varhain ensin hovisuvuille, kuten Fujiwaroille, ja 1300-luvulta lähtien sotilassuvuille. Keisarin tehtävänä oli vain olla fyysisesti näkyvissä ja tavattavissa olevana jumalana maan päällä. Jos häntä rupesi väsyttämään, hän saattoi välillä käydä takana olevassa teltassa lepäämässä. Siellä oli tuoli, jossa sai istua ja oikaista polviaan. Talvella hänet käärittiin monien silkkikimonokerrosten sisään, jotta hän ei paleltuisi liikkumatta istuessaan, ja hiiliastioita asetettiin hänen lähelleen. Maanpäällisenä jumalana oleminen on ollut sen verran rankkaa hommaa, että usea keisari lähti eläkkeelle välittömästi saatuaan kasvatettua yhden pojan niin isoksi, että oli hänen vuoronsa ryhtyä istumaan korokkeella. Opas ei välttämättä kerro kaikkea tätä, mutta näin väittävät historiankirjoissa. Muukin miespuolinen lähisukulainen on kelvannut, ja on Japanin 125 keisarin joukossa yhteensä kahdeksan naiskeisariakin. Aika tyypillinen hallituskausi oli siksi noin kymmenen vuotta, ja entisiä eläkkeellä olevia keisareita on voinut olla samanaikaisesti useita sukupolvia yhtä aikaa elossa. Nykyään keisarin töistä ei enää jäädä eläkkeelle, vaan töissä ollaan kuolemaan asti. Mutta työt on helpompia nykyään.

Palatsialueella on myös hyvin hoidettu iso ja pitkä maisemapuutarha.

Vesi siellä virtaa, siltoja myöten on aikanaan päässyt kävelemään kauniista paikasta toiseen kauniiseen paikkaan. Turistit ei toki silloille kiipeile.

Keisari täällä ei ole kävellyt, mutta ehkä häntä on sentään kannettu pitkin käytäviä.

お茶会 Teeseremonia

Kotijokea muutama kilometri ylöspäin. Se saa siellä ympärilleen kirsikoita, ja nimeksi muuttuu 哲学の道 Tetsugaku no michi/Filosofian tie.

 Kun sen kävelee melkein päähän, tulee itärannalla vastaan tällainen pieni ravintola, nimeltään 叶匠寿庵茶室. Merkkiyhdistelmä menee niin monimutkaiseksi, että en ole aivan varma miten nimi lausutaan; en tainnut kuulla sitä koskaan. Sieltä saa hyvin japanilaista ruokaa, ei ihan halvinta, ja siellä järjestetään myös sadōn eli teen tien opetusta. 

 Kolme kertaa vuodessa kertoivat järjestävänsä myös teekokoontumisen, tuolla pihan perällä puiden takana. Se ei ole kaikkein muodollisin teeseremonian muodoista, mutta ei sinnekään kävellä sisään, vaan pitää olla kutsu. Minulla oli, ensimmäistä kertaa eläissäni. Olen kyllä seremoniateetä juonut useamman kerran erilaisissa näytösluonteisissa tilaisuuksissa. Ja itse asiassa juon samaa teetä markettiversiona joka aamu: vihreää jauhoa kuppiin, vettä pälle ja mikrossa lämpimäksi. Mutta lopputulos on vähän eri asia. お茶会 on epämuodollisenakin vakavahko tilaisuus, minne useimmat vieraat pukeutuvat kimonoon, ja heitä saattaa tulla parinkin tunnin ajomatkan päästä. 

 Mennessä puhdistaudutaan symbolisesti aivan kuin shintō-temppeliin mentäessäkin; vasen käsi, oikea käsi, vasemmasta kädestä suun huuhtelu, ja lopuksi kauhan huuhtelu. Kauha pitää näköjään palauttaa lappeelleen vesisuihkun vasemmalle puolelle. Kaikki on tarkkaa. Rannekelloa en käytäkään, mutta myös vihkisormus piti ottaa sormesta pois. Käsissä ei saa olla mitään metallia, joka voisi naarmuttaa vanhoja seremoniavälineitä.

 Odotuspenkillä on kupissa hehkuva hiili ja vieressä bambuinen tuhkakuppi. Jos sattuisi omistamaan klassisen japanilaisen piipun, niin tuossa voisi polttaa; savukkeiden polttoa varten paikka ei ole. Edo-periodin aikana vain oli kohteliasta järjestää tällainen tupakointimahdollisuus vieraille, joten välineet edelleen ehdottomasti laitetaan valmiiksi paikoilleen. Sain oman oppaan, joka selitti vieressäni koko reilun 2 tuntia mitä tapahtuu ja mitä minun pitäisi milloinkin tehdä. Joskus ihmisellä on onnea. Hän oli 10 vuoden opiskelunsa aikana kerran nähnyt yhden ihmisen polttavan tuollaisessa paikassa.

 Ulkona oli oikeasti niin kylmä, että ei siellä pitkään kimono päällä ilman takkia voinut istua. Siirryttiin sisemmälle odottamaan. Siellä lämmitti 火鉢 hibachi eli tuliruukku. Puuhiiliä hiekassa, ja se itse asiassa lämmitti aika hyvin. En ole varma puulaadusta, mutta ei se savunnutkaan, tuoksui vain savulta miellyttävästi. Ihmisiä kerääntyi vähitellen huoneeseen, pientä rupattelua ja esittelyjä odotellessa.

 Sitten seuraavaan huoneeseen, missä seremonia tapahtui. Pari kuvaa minulla vielä on, mutta panin kameran pois kun alkoi tapahtua, jotta en häiritse ketään. Tässä hiilirasia ja tuhkakuppi lähempää.

 Tässä pannu, jossa vesi keitetään, puuhiilillä sekin. Kiehuu jo.

Täällä syötiin makea leivos ja juotiin hitaaseen tahtiin yksi kierros vahvaa teetä, minkä jälkeen vaihdettiin jälleen eri huoneeseen, missä tehtiin sama ohuemman teen kanssa. Molemmat teet oli oikein hyvää.

Meitä oli n. 10 ihmistä, melkein kaikki 30-80-vuotiaita naisia. Kertoivat, että he käyvät näissä tilaisuuksissa, jotta voivat olla todella kauniissa ympäristössä ja koskettaa todella kauniita tavaroita, sekä pitää yllä vanhaa japanilaista traditiota. Minustakin siellä oli nättiä ja harrasta. Olin kovin vaikuttunut kun kaikki päättyi. Kävelin hyvin kevyessä mielentilassa Itävuoren rinnettä alaspäin.

Teeseremoniassa on sekä estetiikkaa että yhteisöllisyyttä, seremonia alkaa pian kantaa mukanaan kun ymmärtää kuinka pitää käyttäytyä, ja se ettei ole kiire vaikuttaa myös mielentilaan.

Ja ehkä myös se, että oli yli kaksi tuntia hyvin tiiviisti naisjoukon keskellä vaikutti jotain.