Parsat

Kaikki taas vähän myöhässä. Istutettiin tyttären kanssa parsan taimet lopulliselle paikalleen. Maan muokkasin syvältä syksyllä 2008, siemenet kylvettiin potteihin keväällä 2009, ja 2015 pitäisi syödä sieltä parsaa tyttären ylioppilasjuhlissa. Sen jälkeen se häipyykin jonnekin opiskelemaan tai töihin tai maata kiertämään, seikkailee erilaisten poikaystävien kanssa, eikä sitä enää juuri tapaa kuin jouluna ja vastaavina. Paitsi jos tekee lapsen ja tarvitsee silloin tällöin vanhuksia hoitajaksi. Niin tämä tästä tulee menemään, sikäli kuin itse kullakin elämää ja terveyttä riittää. Tuskin se peräkammarin tytöksi tänne kotiin rupeaa, vaikka isä sitä salaa voi toivoakin.

Toivotaan onnea parsan kasvulle.

Juhannus

meni hyvin perinteiseen tapaan mökillä isäni seurana. Tapettiin itikoita, käytiin saunassa ja uitiin, syötiin savulahnaa, kuunneltiin sadetta peltikatolla, pelattiin paskoo ja mäntiin nukkumaan. Ryyppäsin kolome pulloo lonkeroo.

Lahnaverkko oli tarttunut isoon hakoon. Niitä puita on nostettu järvestä ylös polttopuiksi jo kymmeniä. Vähän kauempaa ja syvempää löytyi vielä yksi. Saatiin sen kevyempi pää pintaan, soudettiin pitkän aikaa rantaan päin. Raskaampi pää raahasi pohjaa myöten. Kun jalat yletti pohjaan heitin vaatteet pois ja hyppäsin veneestä järveen. Irrottelin siellä verkon haosta ja laitoin isän soutelemaan kotiin. Talutin itse haon raskaammasta päästä pitäen 200m kotirantaan, missä nostettiin se laiturille kuivamaan. Järvessä käsiteltävissä, kuivalla hirveän painava.

Laituri on helppo paikka missä isä pääsee sitä pienimään. Ei pääse työt loppumaan. Aika vahva se on vielä 82-vuotiaana. Pieniä aikoja tosin vain, sitten on aina huoahettava. Vuan kuitennii. Hakoa se ei pystynyt enää kannattelemaan, mutta souti, välillä leväten.

Milloin lie puu järveen kaatunut? Ehkä joskus Isonvihan aikaan? En tiedä yhtään millä nopeudella puu siellä maatuu. Mutta Isovihakin oli vasta äsken.

Prius vuoden päästä

Reilu vuosi sitten ostin Riuskin, joka on siis 2004-2009 tyyppiä. Tunnelmat siltä ajalta täällä. Tuttavuuden syvennyttyä voin sanoa tykkääväni autosta entistä enemmän. Aina luotettava, kätevä, ketterä ja halpa käytössä. Navigaattorin käytön opettelin vasta viime kesänä, minkä jälkeen sitä on käytetty paljon. Myös Tukholmassa ja Trondien kotona se aina kertoo miellyttävillä naisäänillä miten pitäisi ryhmittyä ja milloin kääntyä. Suomea se ei puhu, mutta melkein kaikkia länsieurooppalaisia kieliä kuitenkin.

Talvella keskikulutus oli 5.2 l/100 km. Lämmitykset moottoriin ja sisätiloihin, sekä kitkat niin koneistossa kuin tietä vasten vievät energiaa.

Kuivilla teillä lumien sulettua ja lämpötilan noustua selvästi nollan yläpuolelle kulutus putosi lukemaan 4.7 l/100 km normaalissa työmatka-ajossa. Jo silloin kun ajoin vielä kitkarenkailla. Vaihto kesärenkaisiin ei sitä lukemaan pudottanut ollenkaan. Kitkoihin olen siis myös hyvin tykästynyt. Hiljainen pehmeä kyyti, pitoa kohtuullisen hyvin, ja ne suostuttelevat kuskin tasaiseen ennakoivaan ajoon. En enää vaihtaisi rapiseviin nastoihin.

Norjan reissun reilu 1000 km ajettiin 4.8 l/100 km. Siinä näkyy sekä Ruotsin teiden korkeammat nopeusrajoitukset, Norjan teiden korkeuserot, painavampi kuorma, että vaimon raskaampi kaasu- ja jarrujalka. Eli ei suurta eroa.

Toissapäivänä ajoin 70 km tietoisesti yrittäen säästää polttoainetta, rauhallisin kiihdytyksin ja pitkin moottorijarrutuksin, taajama + maantieajoa, hyvin mäkistä maastoa suurin osa, parin rekan ohitusta lukuunottamatta nopeuden vaihdellessa 50-90 km välillä, keskinopeuden ollessa koko matkalla n. 70 km/h. Auton mittarin kulutuslukema oli 4.2 l/100 km. Toyotan ilmoittama EU-yhdistetty kulutus on 4.3 l/100 km. Eli kyllä siihen halutessaan pääsee, mutta normaali kulutus on kuitenkin tuota vähän suurempi.

Säästö ei sitten niin ihmeellisen suuri ole, jos sitä vertaan vaikka vaimon farmari-Avensikseen, missä olisin itse ajajana. 2 l vähempi kulutus kuin Avella x 30 000 km ajoa vuodessa/100 x 1.40 e/l = 840e. On se kuitenkin 600 l vähemmän kulutettua polttoainetta. Jos laskin oikein. Paljonko se tekee CO2 päästöinä en tiedä, siihenkin on luultavasti kaava jossain olemassa.

Ajoin keväällä autoa määräaikaishuollossa käyttäessäni Riuskin tämän vuoden mallin. Sille luvataan 3.9 l/100 km kulutus. Se on myös vähän nopeampi kiihtymään, koska siinä on 1.8 l moottori; minun mallissani kone on 1.5 l. Ero ei käytännössä kovin suuri ole, minun autossani moottorin ääni vain muuttuu kimeämmäksi kaasutettaessa, ja nopeuden nousu on hiukan hitaampi. Nykyiselläkään ei kuitenkaan ole ohituksissa mitään vaikeuksia. Sähkömoottori avustaa niin tehokkaasti. Uusi malli on selvästi hiukan parempi kuin tämä vanhani, mutta ei kovin paljon. Vaihtaa en aio, mikään tekniikkafanaatikko en ole. Mutta jonkun vuoden päästä luulen vaihtavani uuteen Riuskiin. Silloin se lienee jo varsin erilainen auto.

Päivitys

Tänne ei ole paljoa jaksanut kirjoittaa. Töitä ja konferensseja kuun alku, perheen kanssa Norjassa viikko, kylmässä sateessa ja tuulessa koko ajan. Sieltä palattua vein serkun hautaan ja sorruin sen jälkeen tautiin. Kahteen. Flunssaa viruksena, ja punkkikuppaa spirokeettabakteereina. Olin jo koko punkin unohtanut, upposi käteeni kauan sitten toukokuussa. Vaimo huomasi rinkulat nahkassani ja alkoi tiukata olenko ollut punkin kanssa tekemisissä. Vaimot on aika käteviä olentoja.

Olin minä kipeä. Nyt alkaa ruumis itse päästä voitolle viruksista, ja tuhti annos antibioottia päivässä alkaa hoidella borrelioosin. Ennen ihmiset kuoli tällaisiin. Sitä on mielenkiintoista ajatella.

Norjassa oltiin Tröndelagissa sellaisen kaverin luona, jonka kanssa olen joskus 35 vuotta sitten tehnyt yhden talven töitä kibbutsissa Israelissa. Lähinnä pessyt ruokalassa muutaman sadan ihmisen astiat kolme kertaa päivässä. Silloin tultiin hyvin toimeen keskenämme. Panin taannoin sen nimen huvikseni kuukkeliin, ja Norjasta se löytyi. Oli mennyt sikäläisen naisen kanssa naimisiin, kouluttanut itselleen ammatin, muuttanut pieneen kuntaan asumaan, rakentanut talon ja kasvattanut perheen. Eri ihmisiä me nyt oltiin kuin silloin alle 20-vuotiaina, mutta toimeen tultiin keskenämme hyvin edelleen. Samoin perheet.

Norjassahan on aina nättiä, vaikka sataisi kuinka paljon. Muuallakin kuin siellä vuonon rannalla.

Alle Menschen müssen sterben

Tykkään savolaisista hautajaisista. Ensin puhutaan mukavia, sitten viedään seremoniat nopeasti mutta asiallisesti lävitse, minkä jälkeen taas puhutaan mukavia. Sitten mennään kotiin. Tällä kertaa kannoin serkkumiehen hautaan. Alkaa mennä väkeä jo omasta sukupolvestani, vaikka tervaskantojakin on vielä jokunen jäljellä.



Alle Menschen müssen sterben,
alles Fleisch vergeht wie Heu,
was da lebet, muss verderben, soll es anders werden neu.
Dieser Leib, der muss verwessen,
wenn er ewig soll genesen
der so grossen Herrlichkeit,
die den Frommen ist bereit.

Omena vielä kukkii

Olen kasvattanut ne 30 vuotta sitten rauhan aikana siemenistä, jotka on otettu tätini puista, jotka hän kasvatti jatkosodan jälkeen naimisiin mentyään uudistalonsa puutarhaan siemenistä, jotka on otettu mummoni puista, jotka hän kasvatti itsenäisyyssodan jälkeen siemenistä, jotka on otettu omenoista, jotka hän toi järven toiselta puolen taloon miniäksi tullessaan.

Niistä tulee taas mehua.

Suvivirsi

Oli suvivirren päivä. Tytär häipyi suoraan tilaisuudesta luokkakaverinsa kanssa Vantaalle aloittelemaan kesälomaansa, vaihtoi vain korkosandaalit tavallisiin kenkiin auton takakontista mennessään, otti pakatun kassinsa, heitti todistuksensa takapenkille, vilkutti mennessään. Kiihkeää ja nopeaa on nuori elämä.

Minä nukuin yön, puolen päivän aikaan 3 tunnin päiväunet, ja illalla 4 tunnin päiväunet; heräsin yhdeksältä jokin aika sitten. Kevätlukukausi ei lopu millään, vaan koko ajan kaatuu jotain joltakulta kesken jäänyttä niskaan kuin israelilaisia kommandoja. Tänään ei sitten ole jaksanut muuta kuin nukkua. Ihan heti ei kannata nyt taas itseään sänkyyn tarjota.

Miina hiljentyy

Jo meni Miina hiljaiseksi. Lopetti suosiolla haukunnan, ei tarvinnut minun edes komentaa. Mökkinaapurilla on tällaisia, mitä koiria sitten lienevätkään. Kaksi tällaista valkeaa Miinaa selvästi isompaa, ja kaksi tummanruskeaa, Miinan kokoista, näitä kahta arempia, taka-alalla räksyttäviä. Ei nämä koirat ihmisvihamielisiä ole, vaikkakin täysin kouluttamattomia, eivät usko isäntäväen komentoja, niin kuin yleensä Kennelväellä tahtoo olla. Sen takia ne on aidan takana. Mutta Miinaa kohtaan niistä lähti niin kova aggressiivinen meteli, että vaikka Miina kuinka yritti vastata, niin vähemmistöön se auttamatta jäi. Lopetti sitten haukkumisen kokonaan, piti minua itsensä ja naapurin koirien välissä. Kaupunkikotonamme lahden takaisten aitauksessa olevien hirvikoirien kanssa Miina vielä pärjää haukussa, vaikka niitä onkin kaksi, mutta ovat sentään pienempiä. Näiden neljän kanssa ei ollut mitään lähtöjä. Oli se vähän järkyttynyt.

Tavataan kyllä vielä. Kävelen siitä aidan vartta oman tonttini reunaa usein sinne istuttamiani puita katselemassa.

Toinen kuva samasta, erilainen aamuauringossa

Kimalaiset tykkää tästä niin illalla kuin aamullakin. Ei se paljon ihmisen nenään tuoksu, mutta on siellä mettä varmasti.