伊勢神宮 Ise jingū 外宮 Gekū

Isen kaupunki on Shiman niemimaalla Nagoyasta etelään, eli Kioton ja Tokion välissä. Siellä on Japanin arvokkaimmat Shintō-temppelit. Gekū eli ulkotemppeli, koko nimeltään 豊受大神宮 Toyouke Daijingū, on omistettu Prinsessa Toyoukelle, jonka tehtävänä on pitää huolta siitä että pääjumalattarelle Amaterasu Ōmikamille aamuin ja illoin tarjottavaa riisiä riittää joka päiväksi. Prinsessa Toyouke on erityisesti riisin, mutta samalla maanviljelyksen, rakentamisen ja kaikenlaisen tuotannon pääjumala. Tämän temppelin sanotaan olevan perustetun 500-luvulla, pari sataa vuotta päätemppelin perustamisen jälkeen. Ehkä tuolloin on ollut katovuosi, ja ruuan saannissa on ollut ongelmia.

Täällä arkkitehtuuri on pääosin ajalta ennen buddhalaisen ja kiinalaisen arkkitehtuurin saapumista, eikä maalia käytetä ollenkaan. Torii (鳥居 Linnunistumapaikka) on vanhaa puuta, otettu talteen purettaessa edellisiä temppelirakennuksia.

Kaikki rakennetaan uudelleen 20 vuoden välein; päätemppelit on uusittu viimeksi 2013, ja pienempiä temppeleitä ja muita rakennelmia uusitaan tänä vuonna. Siellä näkee siis nyt sekä uutta että vanhaa yhtä aikaa. Uusinta tällä puusepäntaidon tarkuudella, ikivanhoja menetelmiä käyttäen, on erittäin kallista, mutta valtio tämän ilmeisesti maksaa. Mitään pääsymaksuja tänne ei ole, mutta toki suuret määrät vieraita ostavat kaikenlaista. Täällä näkee myös paksuimmat sugit mitä missään muualla, jopa Kioton vanhat temppelisugit ovat vähän ohuempia.

 Prinsessa Toyouken temppelin pääportti. Tavalliset vieraat eivät pääse tuon pidemmälle.

 Hänen temppelinsä on tuolla perimmäisenä. Erityisvieraat, joilla on siihen jokin syy, ja joilta edellytetään täysin korrektia vaatetusta - musta puku miehillä ja naisilla, hillitty tai musta ravatti miehillä, hame ja mustat sukat naisilla  - ja joilta myös peritään erityinen maksu, saavat papiston kanssa käydä täällä sisäpihalla kumartamassa. Tästä ei itse asiassa olisi saanut edes ottaa valokuvaa, mutta ohje jättää se tekemättä oli ihmisten takana, joten tuli otettua. Wikipediassa on vastaava päätemppelistäkin. Lumimyrskyn - paikoitellen Koillis-Japanissa tuli päivässä metri lunta joitakin päiviä sitten - jälkiä täällä näkyy vielä siellä täällä.

 Sivutemppeleitä on vielä 20 vuotta vanhassa kunnossa. Uusimisen ajatuksena on uskonnon kannalta se, että temppelialue on yhtä aikaa sekä ikivanha että tuore. Käytännön kannalta tarkoituksena on pitää yllä tarvittavaa puusepäntaitoa. 20-, 40-, 60- ja 80-vuotiaana pääsee tekemään, joten taito säilyy kautta sukupolvien. Sekä Isen kaupunki että myös naapurikaupunkien ja -kylien ihmisiä organisoidaan kuljettamaan sekä puutavaraa että noita pyöreitä kiviä, ja he pääsevät niissä seremonioissa sisemmille pihoille kuin turistit.

 Siellä on kaikenlaista, mutta kaikki on hyvin yksinkertaista. En tiedä mikä tämä on, mutta tärkeä paikka kuitenkin. Aidalla se on eristetty. Shintō on yksinkertaista. Jos lakaiset puhtaaksi pienen läntin maata, se jo osoittaa kunnioitusta sitä paikkaa kohtaan, ja jumala on saapunut paikalle. Shintōn jumalat eivät ole välttämättä kovin isoja. 神 kami on merkki, jolla jumala yleensä kirjoitetaan; siinä kuvataan tilanne missä alttarille asetetaan lahja ja sen jälkeen puhutaan kunnioittavasti. Tämä merkki tulee kuitenkin Kiinasta ja kuvaa jo sikäläistä teologiaa, joka jo 2000 vuotta sitten oli monimutkaisempaa kuin silloisessa Japanissa. 上 kami on merkki, joka tarkoittaa 'yläpuolella', ja on Shintōn jumalkäsityksen pohjana. Kami, jumala, on mikä tahansa, mitä kohtaa osoitat kunnioitusta. Jos siis lakaiset palan maata puhtaaksi, tai keräät puhtaita kiviä johonkin, niin se riittää. Puhtaus tässä on se tärkeä asia. Olet suorittanut shintoolaisen uskonnollisen teon.

Nämä kivet tässä lienee kerännyt kauan sitten joku erityinen henkilö, niin että niissä on voimakkaampaa arvokkuutta. Sen päällä käsiään lämmitelleet ihmiset eivät kysyttäessä tieneet mitä erityistä niissä oli, mutta riitti, että niissä jotain selvästi kunnioitettavaa oli.

Shintōn maantiede on hyvin yksinkertainen. Siinä ei ole horisontaalista ulottuvuutta ollenkaan, vain vertikaalinen. On yläpuolella olevia asioita, ja niiden yläpuolella olevia, ja siitä ylöspäin pitkän matkaa. Se on ainoa ulottuvuus.

 Tämä sivutemppeli siis on rakennettu uudestaan viime vuonna.

 Jokaisen temppelirakennuksen alue oikeastaan jakaantuu kahteen puoliskoon, joista toisella seisoo rakennus, ja toinen on melkein tyhjä. Vain pieni mökki siellä on, vaalean mukulakivikentän takaosassa. Pienen mökin sisällä on jonkinlainen keskuspilari, jota ei koskaan nähdä. Samoin rakennuksen sisällä olevaa jumalaa ei koskaan nähdä. Kun on aika purkaa tuo yllä oleva rakennus vuonna 2033, viedään jumala tuohon pieneen mökkiin. Sen jälkeen rakennetaan uusi talo sen ympärille, minkä jälkeen pieni lahonnut mökki puretaan ja jumalan annetaan asettua omalle paikalleen uuteen taloonsa. Keskuspilari on luultavasti maahan lyöty puinen seiväs, mutta kukaan ei osannut kertoa tarkkaan. Voi se olla ajatuskin. Shintōssa ei ole oikein mitään teologiaa, eikä mitään pyhää kirjaa Kojikin ja Nihonshokin tapaisten legendojen lisäksi, mikä määräisi mitä mikin asia tarkoittaa. Se on yhtäältä pelkkiä jumalia, jotka leijailevat siellä täällä niin kuin tykkäävät, ja toisaalta se on hyvin konkreettisiä materiaalisia asioita, kuten kivi toisen päällä tai mahdollinen puinen pilari juntattuna maahan. Lopuksi vanhan mökin keskelle tehdään uusi keskuspilari odottamaan 20 vuotta uutta rakentamista, sen ympärille uusi pieni mökki, ja vanha rakennus puretaan pois. Vain mukulakivikenttä jää jäljelle. Sisimmäistä salaisuutta ei nähdä koskaan, ei ainakaan yleisö.

Shintō-papitkin puhdistautuvat erityisessä rakennuksessa ainakin päivän, ja tarvittaessa toisenkin, kylpien, syöden, keskittyen ja nukkuen siellä, ennen kuin suorittavat erityisen tärkeitä seremonioita. Heidän varmaan pitää nähdä tuonne kaikkein sisimpään kunhan ovat riittävästi valmistautuneet, koska laho vie muuten kaiken materian. Kukaan ei kuitenkaan tiedä varmasti, tai jos tietää, ei kerro.

Shintō on periaatteessa hyvin yksinkertaista, mutta käytännössä kovin monimutkaista.