keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puista lämpöä

Lämmin on hyvä ja tarpeellinen asia. Tästä pinosta sitä löytyy. Kuivaa ja uunin sekä takan kyljessä valmiiksi lämminnyttä puuta.

Nämä on talvella 2008 kaatuneen/kaadetun petäjän puuainesta. Blogini alkaa jo selvästi ikääntyä. Täällä voi viittailla jo näin vanhoihin asioihin.
http://yamabana.blogspot.com/2008/04/teki-mieli-hajottaa-jotain-ja-is-soitti.html

Nuoruuden energiaa

On suvussa hautaan kannettujen vanhusten vastineeksi sitten näitä nuoriakin. Joilla riittää energiaa tehdä koko ajan jotain, piparitaikinasta lumen kolaamiseen. Minulle riittäisi sohvan pohja vielä joksikin aikaa.
En tiedä pitäisikö tyttärestään olla huolissaan. On murrosikäiseksi niin kovin kiltti. Sai todistukseensakin 5 kymppiä. Minä olin 14 vuotiaana ottanut jo perskännit, poltin päivittäin tupakkaa, enkä ikinä saanut tuollaisia todistuksia.
Eilen oli taas aika kuunnella Händelin Ombra mai fu kappelin uruilla. Palanen sukua kannettiin taas hautaan. Vanhuksia on vielä muutama jäljellä ennen kuin minä ja serkkuni ollaan vanhin elossa oleva sukupolvi.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Sininen

Aurinkoisempina päivinä, mitä kaksi edellistä olivat, taivaalta tulee sinistä sävyä hangen pintaan.
Auringon lähtiessä laskemaan sininen lisääntyy hissukseen. Aivan alin kuva ei kyllä enää ole ihan todellinen.
Tällainen talvi on ollut hyvä jääkävelyille ja hiihtelylle siellä. Kalastajat auraavat teitä; yhtäältä ahkeria auratessaan, toisaalta laiskoja koska tiet on sitä varten että pääsevät verkoilleen autolla. Kai se pääasia on että pääsevät käyttämään koneitaan, tekivät mitä tahansa. Joka tapauksessa se tekee kävelyistä koiran kanssa helppoja. Teitä joille ei kesällä ole asiaa.

Tänään on ruvennut tuulemaan rajusti idästä. Tuuli lähtee vastaan lounaasta tulevaa lumisadetta. Helsinkiläiset pääsevät taas varmaan valittamaan. Täällä pääseuraus on että lumet lähtee puista. Pihaan sitä ei luultavasti paljoa nytkään kertyne.

Harmaanvalkoinen

Suomessa on niin toisenlaiset värit talvella kuin lämpimämmissä ilmastoissa. Vähän sumuisempana hämäränä päivänä ne saattavat kadota kokonaan. Tämä voisi yhtä hyvin olla mustavalkoinen valokuva, mutta ei ole. Näissä väreissä on jotain hyvin rauhallista. Näkymää keittiön ikkunasta hiljaisena pakkaspäivänä pari päivää sitten.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Aatto

meni sopuisasti. Talon töitä pitkälti iltaan uunien lämmityksestä ja vaimon juoksupoikana toimimisesta koiran pesuun. Pukki ei käynyt, mutta sain lahjaksi kaksi kaulaliinaa, toinen vaimon, toinen tyttären neuloma. Siitä voi päätellä, että asiat ovat jokseenkin hyvin. Asiat ovat hyvin kun naisihmiset antavat miesihmiselle jotain lämmintä ja pehmeää ruumiin ympärille kiedottavaa. Siinä on symboliikkaa.

Miinan ympärille puolestaan käärittiin minun vilttini. Märkä koira on pidettävä talvella lämpöisenä. Vilustuu helposti. Ulos en sitä laskenut ennen kuin tänä aamuna lähdettiin seitsemältä kävelylle.

Minä annoin tyttärelle nipun kirjoja, mukaan luettuna Ruususadun, ja vaimolle kukkia sekä kynttilöitä. Ne käytetään pian pois, eivät jää vastuksiksi komeroihin.

Jos rupeaisi syömään torttuja ja katselemaan animeita tyttären kanssa. Ei kiirettä mihinkään.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Turpa huurussa

Jouluaattoa, pakkasta -28 C. Lämmintä; eilen oli kylmempää, tosin ei enempää kuin kaksi astetta. Turvat huurussa täällä taivalletaan.

Mukava ilma. Kirkasta ja kaunista. Olen ollut nyt muutaman päivän Suomessa ja tottunut takaisin oikeaan lämpötilaan. Vaatteitakin on tietysti reilusti päällä.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Talven töitä

Talvella tehdään puutarhatyöt. Japanilaiset ei itse hoida puitaan, vaan jättävät sen yleensä ammattilaisten hommaksi. Ne tulevat paikalle pakettiautolla, leikkaavat puita varsin ronskisti, siivoavat jäljet auton perään ja siirtyvät seuraavaan paikkaan.
Japanilaisilla työmiehillä on mielenkiintoiset saappaat. Kumipohja, kangasvarsi, tiukasti jalanmyötäiset. Nimeltään 地下足袋 jikatabi. Japanilainen keksintö 1900-luvun alkupuolelta. Mielenkiintoisinta niissä on, että ukkovarvas on erillään muista varpaista. Sitä väliä pystyy tarvittaessa käyttämään tavaroiden pitelyyn, ja kiipeilemistä se helpottaa. Samanlaisia saappaita käyttävät niin puutarhurit kuin rakennusmiehetkin. Niihin tarvitaan tietysti omanlaisensa sukat, missä joka varpaalle on oma lokeronsa. Suomessakin sellaisia sukkia näkee joskus, pääasiassa naisilla; Japanissa ne on nimenomaan miesten sukat, joita käytetään tavallisissakin kengissä. Miesten sukkaosastolla näkee paljon erilaisia malleja. Naisten osastollakin on, mutta huomattavasti vähemmän.

Yhtäältä nämä leikkaa puitaan aina hyvin rajusti. Luonnon objektissa pitää selvästi näkyä että ihminen on sitä kontrolloinut. Muuten se ei ole kaunis. Mutta toisaalta nämä myös hoitavat puitaan tarkkaan, vähän kuin lapsia. Tuttipullosta ravintoa vanhoille puille.


Työni alkaa täällä päättyä. Japanilaiset jää omiinsa; minun pitää työntää nippu likaisia vaatteita kassiin ja alkaa siirtyä kohti vielä talvisempia maisemia.

Mielellään jakautuisi useaksi mieheksi ja eläisi yhtä aikaa erilaisia elämiä eri paikoissa. Yhden ruumiin kanssa on niin rajoitettua ja hankalaa.

Talven värejä

Silloin tällöin löytää vielä pitkälti joulukuussakin Japaninvaahteroita lehtineen, vaikka varsinaisesti niiden aika Kiotossa on marraskuussa. Niitä värikkäämpää ei tähän aikaan vuodesta oikein mikään ole. Tieteelliseltä nimeltään se on Acer palmatum, japaniksi 色葉紅葉 irohamomiji. Nimessä on paljon väriä, koska määre iroha tarkoittaa värikäslehtistä, mutta vaahteran nimi, momiji, jo itsessään kirjoitetaan kiinalaisilla merkeillä punalehtinen. Niitä ei kuitenkaan lueta "beniba", merkkien merkityksen mukaisesti, niin kuin voisi odottaa, vaan momiji nimenä on vanhaa japania ja tarkoittaa pienilehtistä vaahteraa. Isolehtisiä kutsutaan nimellä kaede. Joku vain joskus on halunnut kirjoittaa puun nimen tällaisilla merkeillä, mutta en tiedä kuka. Kiinalaiset eivät vaahterasta noita merkkejä käytä. Merkkien toinen lukutapa on kooyoo, mikä tarkoittaa syksyn ruskaa yleensä. Ehkä ne merkit ovat siirtyneet A. palmatumiin tätä kautta, koska se ruskan nimikkolaji on. Useimmat puut vain ruskettuvat, niin kuin lepät Suomessa; ei syksy ollenkaan niin värikäs täällä ole kuin Suomessa.

Vihreän harmaiksi talven värit yleensä käyvät. Puut ja pensaat kyyristyvät sellaisinaan odottelemaan kevättä, jos säilyttävät lehtensä yli talven, niin kuin nämä rodot. Pakkasta ja lunta on harvemmin, yleensä pyöritään nollan yläpuolella ja tuulista riippuen reilussa kymmenessäkin asteessa. Rodot tykkää sellaisesta säästä.

Sorsajoen rannoilla kasvaa matalana Miscanthus sinensistä, jota japanilaiset kutsuvat nimellä ススキ susuki. Sen siemenröyhyistä saa talveen valkeaa väriä.

Siitä on vaikka kuinka monenlaisia lajikkeita, hyvinkin korkeita. Olen joskus kokeillut kasvattaa sitä Suomessa, huonolla menestyksellä. Voi olla parempi; villiintyy helposti lämpimämmissä ilmastoissa. Suomeksi sanovat sitä elehvanttiheinäksi. En tiedä mistä nimi lie poimittu.

Varsinaisia kukkia talvella on vain tässä kasvissa. Camellia japonica, japaniksi 椿 tsubaki. Siitä on tuhansia lajikkeita; en tiedä olenko edes koskaan nähnyt luonnonlajia. Puutarhoissa sitä on paljon. Sen kukinta on vasta alussaan, jatkuu läpi kylmien kuukausien. Ei pelkää pieniä pakkasia kunhan maa ei mene routaan; kuolee kuivuuteen jos ei saa koko ajan imettyä kosteutta. Kiinalaiset kutsuu sitä nimellä 山茶花 shancháhua, eli vuoritee, koska se on teepuun sukulainen. Tee vain kasvaa vielä vähän lämpimämmässä ilmastossa. Tsubakia ei tietääkseni juoda, mutta ehkä siitä tehdään jotain kosmetiikkaa. Kaupoissa näkee pulloja, joiden kyljessä lukee Tsubaki. Mutta ne kuuluvat naisten maailmaan; en tiedä mitä niissä pulloissa on sisällä ja mihin mystiseen niitä käytetään.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Sinisen tynnyrin arvoitus

Kioton yliopiston pääportin luona on sen pääsymboli, vanha kamferipuu. Sen eteen oli ilmestynyt sininen peltitynnöri, jossa lukee 5年でくび, gonen de kubi, eli viidessä vuodessa leikataan kaula. Toisin sanoen sanotaan ihminen irti.

Tynnörin sisältä löytyi vettä, kultakaloja ja kelluva kasvi. Kultakalat siinä tynnörissä vaikuttivat symboloivan elämän epävarmuutta.

Selitys tynnörille löytyi toisena päivänä tuolta polkupyörien takaa rakennelmasta. Teräsputkirunko, muoviset seinät, aaltopeltikatto. Se on ユニオン・エクスタシー Union Ecstasyn päämaja.

Puolitoista vuotta sitten kaksi määräaikaista työntekijää pantiin ulos niin, että heidän työsuhdettaan ei jatkettu, ja määräaikaisten työntekijöiden ammattiyhdistys riitautti asian. Siihen mahdollisesti liittyi myös työpaikkakiusaamista. Asia on epäselvä. Syytetty esimies kieltää kiusaamisen ja on ilmoittanut halukkuutensa asian puolueettomaan tutkimiseen. Yliopiston johto on kieltänyt asian selvittelyn.

Yhdistyksen epätavallinen nimi tulee siitä, että ammattiyhdistystoiminta on mukavaa sen perustajan mielestä. He pitivät aluksi päämajaansa kamferipuussa, kunnes Kioton yliopiston hallitus oikeuden päätöksellä hääti heidät pois sieltä. Sen jälkeen he rakensivat 20 metrin päähän nykyisen rakennelmansa. Puolitoista vuotta vanha riita on edelleen kesken; siitä käydään kampanjaa plakaateilla eri puolilla kampusta. Sininen tynnyri liittyy yliopiston hallituksen uuteen päätökseen, jonka mukaan kenenkään määräaikaisen työntekijän työsuhdetta ei ketjuteta yli viiden vuoden, vaan työsuhde automaattisesti lopetetaan kun 5 vuotta tulee täyteen. Tämä aktivoi unionin uuteen kampanjaan.

Kiotossakin takana on yhtäältä työlainsäädäntö, joka edellyttää työsuhteiden vakinaistamista jos ne jatkuvat pitkään, ja toisaalta yksityistäminen sekä erilaisen määräaikaisen projektirahoituksen suhteellinen lisääntyminen yliopiston toiminnassa. Sama mikä kaikkialla muuallakin tapahtuu. Projekteihin tarvitaan omat spesialistinsa, ja käytännössä se usein on jokin tietty porukka joka saa hankittua projektin itselleen. Yliopistoissa pyörii siksi paljon väkeä lyhytaikaisilla työsuhteilla. Jos heidät vakinaistettaisiin sitä mukaa kuin he sisään tulevat, kävisi tilanne hyvin nopeasti mahdottomaksi yliopiston budjetin kannalta. Toisaalta Japanissa ei kukaan mielellään jää työttömäksi, koska työttömyysraha on pieni, kestää muutaman kuukauden, eikä töitä ole helppo hankkia, etenkään mitä vanhemmaksi tulee.

Siinä on asetelma, jolle ei liene ratkaisua. Yliopiston johto ei antane periksi, eikä ammattiyhdistyskään. Japanilainen ryhmäkuri, jos se etenee taistelun asteelle, on erittäin luja, eikä Ecstasy varmaan anna periksi tuumaakaan, jos se onnistuu rekrytoimaan uusia jäseniä. He pitävät aina päämajassaan systemaattisesti miehitystä, yksi tai useampi ihminen siellä istuu kirjaa lukemassa, symbolisina merkkeinä taistelun jatkumisesta. Jos uusien jäsenten virta ehtyy, loppuu sen toiminta kun viimeisenkin työsuhde päättyy. Joka tapauksessa puolentoista vuoden mittainen julkinen kiista voi jatkua sellaisenaan vielä vuosikausia.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

龍安寺 Ryooanji

Ryooanji on yksi Kioton tunnetuista buddhalaistemppeleistä. Kuvia tästä hiekka- ja kivitarhasta on useimmissa Japanin kulttuurihistoriaa tai estetiikkaa käsittelevissä kirjoissa. Niissä kerrotaan kuinka paikasta saa sitä suuremman esteettisen elämyksen mitä kauemmin sitä katsoo ja miettii.

Toinen nähtävyys Ryooanjissa on hiekkakentän katselijat. Sitä voi katsoa vain yhdeltä sivulta, ja sielläkin on pysyttävä koko ajan puun päällä, kiveykselle ei saa laskeutua. Muille sivuille ei saa mennä. Puuportailla istuu yleensä rivi ihmisiä katsomassa. Kuka pidempään, kuka lyhyempään; talvella kylmyys ja kesällä kuumuus vaikuttavat tähän esteettiseen aikaan huomattavan paljon. Mutta harva siellä hyvälläkään ilmalla 5-10 minuuttia pidempään istuu. Aukea haravoitu hiekkakenttä ja muutama kivi; äkkiähän tuommoisen katsoo. Nopeimmin esteettiseen elämykseen päässeet minuutissa. Tuuli oli taas Siperian suunnasta, mutta aurinko lämmitti välillä, joten ihmiset rivistössä vaihtuivat varsin rauhalliseen tahtiin. Kengät jätettiin temppelin eteiseen ja siellä kuljettiin kumisandaaleissa. Puulattia oli niin kylmä, että sukkasillaan ei olisi tarennut kauaakaan kävellä. Sandaali sentään lämpisi jalassa.

Ryooanjissa on kaikenlaista muutakin. Se on kohtalaisen vanha iso temppelialue, jossa vuosisatojen mittaan ei olla pidetty suurta eroa shintoon suuntaan. Sieltä löytyy yhdeltä saarelta pieni shintoopyhättökin, ja muutenkin siellä kasvaa kohtalaisen paljon hinokeja ja sugeja, puita joita yleensä löytää shintootemppeleistä. Mutta eipähän shintoosta ja buddhalaisuudesta oikeastaan tullut Japanissa uskontoja ennen kuin kristinusko tuli maahan ja toi uskonnon käsitteen tullessaan. Sitä ennen molemmat olivat yhdenlaisia tapoja olla maailmassa muiden tapojen rinnalla, eikä niiden välillä välttämättä tehty selvää eroa.

tiistai 14. joulukuuta 2010

水杉 shuishan メタセコイア Metasequoia glyptostroboides

Löysin näitä rivistön, syysasussaan. Kiinan sekvojoita. Kalifornian mammuttipetäjän sukulainen, ainoa joka vanhalla mantereella kasvaa. Puu joka tunnettiin ensin vain fossiilina, mutta joita löydettiin elävänä Kiinasta 1944. Kiinaksi vesikuusi ... suunnilleen ... muilla kielillä tunnetaan usein metasekvojana tai punapuuna, saksaksi muinaisen maailman mammuttipuuna (Urweltmammutbaum).
Ne on nättejä, pehmeäneulasisia puita. Rungot alkaa näkyä nyt kun iso osa neulasista on jo pudonnut. Mielelläni kasvattaisin kotonakin. Selviävät talvesta ilmeisesti vain Etelä-Ruotsissa ja siitä etelään. Pärjäävät kuitenkin kylmemmässä kuin amerikkalaiset sukulaisensa, jotka eivät edes lehtiään syksyllä pudota. Tämä puu muistaa selvästi äskeisen jääkauden.
Neulasia on paljon, ja maa puiden alla peittyy niistä kokonaan.

Nämä oli ruokatuntikuvia. Tuuli Tyyneltämereltä on jatkunut, ja kun aurinkokin tänään paistoi, nousi lämpötila lähelle +20 astetta. Kävin ruokatunnilla kaupassa; söin penkillä merilevään käärittyä riisiä (お握り) näitä katsellen. Eilisen illallisen jälkeen ei ole oikein ollut nälkä.

がんこ高瀬川二条苑 Ganko Takasegawa Nijooen

On täällä vielä joissakin vaahteroissa punaisia lehtiä jäljellä.

Ganko Takasegawa Nijooen on Sorsajoen varrella oleva ravintola, vanhan kauppiassuvun entisiin rakennuksiin tehty. Sen vetonaula on ehdottomasti sen puutarha, joka on epätavallisen hieno, iso ja aistikas.
Ruoka on vähän sitä sun tätä. Ei pahaa ollenkaan, mutta ei mitenkään ihmeellistäkään. Liian paljon, liian nopeaan tahtiin työnnettynä, ja liian kallista. Liian suosittu paikka: ryhmä sisään, ruokaa nopeasti täyteen ja ulos, jotta seuraava rahoistaan eroon pääsevä porukka mahtuu sisään. Puutarha on hieno, mutta muuten näistä jokivarren kalliista perinneravintoloista jää aina hiukan tyly olo jäljelle. Harvoin olen käynytkään, ja aina vain kohteliaisuusillallisilla.

maanantai 13. joulukuuta 2010

鴨川 Kamogawa

Tuuli kääntyi Siperiasta Tyynellemerelle. Lämpötila nousi monta astetta, mutta sateen muutos toi tullessaan. Alkoi heti kun pääsin tämän jokikävelyn toiseen päähän. Sorsajoki on kuitenkin vielä melkein kuiva. Syksyn sateet on olleet vähäisiä.
Japani on järjestyksen maa. Luonto on olemassa jotta se voidaan panna säännölliseen uomaan ja säädellä virtauksia putouksilla ja hidasteilla. Mikä voidaan betonoida, betonoidaan. Sitä ainetta joen pohjakin on; vuorilta vain tulee veden mukana hiekkaa, joka kinostuu paikoitellen.

Joesta pääsee nyt hyvin ylitse kävelemään. Korkeamman veden aikana nämä jää peittoon, taifuunien aikaan reilustikin.

Monen kerroksen väkeä. Köyhimmät alhaalla, rikkaimmat keskellä ja keskituloiset ylimpänä.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Illalla

Ei täällä sen kummempaa tapahdu. Illalla, tai iltayöstä, kun ei enää tarvinnut paimentaa ketään, eikä kääntää kenellekään, eikä selittää sitä eikä tätä, oli mukava lähteä kävelemään yksikseen kaupungille. Katetuille kauppakujille Teramachiin. 


Kattamattomille Kawaramachiin.


Gioniin Sorsajoen rannalle, missä papat soittivat jatsia toppatakit päällä ja pipot päässä. Lämmintä oli jonkin verran yli nollan. Ovat varmaan olleet päivän töissä niin kuin minäkin, tulleet illalla tähän soittamaan sekä yhdessä että yleisölle. Oli niillä tuossa rumpukotelossa rahankeruutakin, mutta ei se näyttänyt olevan pääasia. Kunhan jammailivat huvikseen. Hyvin taitavasti, ja olivat varmasti soittaneet vuosikymmeniä, mutta tuskin he ammattilaisia olivat - koska kerran siinä soittivat. Kuuntelin niin kauan kuin tuulessa tarkenin, ja jatkoin sitten matkaa.

Kahden tunnin iltakävely siellä täällä, tutuilla kaduilla, vuosikymmenien mittaan kuitenkin koko ajan muuttuneilla, oli mukava. Söin sushit välillä kun nälkä tuli. Alan päästä tasapainoon, en ole enää äkäinen enkä ärtyinenkään, alan nauttia olostani täällä. 

... on 24 vuotta siitä kun olen ensimmäistä kertaa käynyt Kiotossa ... näilläkin kaduilla ... suurin osa kaikesta on ihan entisellään ... silloin olin yötä muutaman sadan metrin päässä nykyisestä hotellista, vanhassa ruskeassa puutalossa, joka on jo purettu ja siihen on rakennettu korkeita kivitaloja ... en tunnista enää edes tarkkaa paikkaakaan ... mutta silti suurin osa kaikesta on entisellään ...

Hotelli on ihan hyvä. Meillä on tänne jonkinlainen ison porukan alennus hiljaisen sesongin aikaan. Kiotossa ei juuri nyt ole mitään erikoista nähtävää, ei kukkia, ei kevään hennonvihreitä lehtiä eikä ruskaa, eikä mitään erityisiä seremonioitakaan. Turisteja on vähän, ja hotellin ilmeisesti kannattaa majoittaa meitä huoneitaan täyttämässä ja kohtuullisessa määrin erilaisia palveluitaan käyttämässä. 70 euroa vuorokausi, aivan Kioton keskustassa. Sesonkien aikaan täällä ei oltaisi. Eikä ilman paikallisia tinkijöitä. 

lauantai 11. joulukuuta 2010

Pöytä

Tällä reissulla tuskin käydään temppelissä. Pelkkä työmatka, tekemistä aamusta iltaan, samalla kun yrittää totuttautua aikaeroon. Eihän siihen heti; nyt ollaan taas aamuyöstä hereillä. Pannaan tähän nyt edes yksi valokuvakin. Kun koko päivän istuminen samassa seminaarissa ei riitä, tavataan vielä illalla kohtuullisen ruuan ja vähäisen viinan merkeissä. Meillä jätettäisiin kukkien hankkiminen pois rahan tuhlauksena, mutta näillä niitä usein on. Onhan ne näyttäviä, olutpullojen korutonta kontrastia vasten. Ei mitään ikebanaa, runsas ja korkea asetelma vain. Sen vieressä on hyvä ihmisten otattaa itsestään muistokuvia tilaisuudesta. 

Bloggerin mielestä kello oli 19.35. 02.35 se minulle oli.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Finnair ...

Finnair näkyy lopettaneen lakkonsa juuri kun olen monenlaisten mutkien jälkeen päässyt viimein Kiotoon. SAS hjälpte, mycket vänligt. Mutta lakkoilee nekin välillä. En tiedä kuka Finnairin lakon voitti; minä ja moni muu siinä hävisi.

Työväenliikkeen voimasta ei ole enää paljoa jäljellä. Vain kansainvälisen kaupan ja liikenteen avainkohdissa olevilla aloilla on enää strategista merkitystä, ja niitä käytetään sitten työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välisiin yhteenottoihin. Tavallaan sen ymmärtää, historian kannalta; toisaalta pitää sitä helvetillisen epäoikeudenmukaisena työmatkustajien kannalta. Kerta vuoteen se yhtiö työntekijöineen pilaa jonkin matkan; milloin tarjoilijat, milloin laukkupojat, milloin kuskit päättää ryhtyä oikeutettuun lakkoon / yhtiö päättää kokeilla saako se jonkin ammattiryhmän luopumaan saavutetuista eduistaan. Sille ei taida olla loppua näkyvissä.

Mielelläni vaihtaisin koko Finnairin vaikka Singapore Airlinesiin. Ne käyttää malesialaisia lentoemäntiä, jotka on tehokkaita, ystävällisiä ja kielitaitoisia. Tämäkin lakko varmaan auttoi yhden askeleen eteenpäin Finnairin nurinmenoa. Sitä onnen päivää odotellen, lähden nukkumaan aikaeroja pois.

torstai 25. marraskuuta 2010

Mielenkiintoinen marraskuu

En ole tällaista marraskuuta pitkään aikaan nähnyt, jos silloinkaan. Järviä olen kyllä nähnyt jäässä marraskuussa, mutta en näin pitkiä pakkasia, etenkään näin kovia. -10 ja raju koillis- ja itätuuli. Tykkään kuitenkin kovasti. Tyyntyisi tuo tuuli vähän, niin kannattaisin tällaisen sään jatkumista muuttumattomana huhtikuun alkuun. Turvallista pakkasta, lunta muttei kovin paljon, tasaisen värisiä maisemia.

Hyvä kun pääsee jo jäälle kävelemään. Mielenkiintoisempaa kuin niiden ainaisten tuttujen polkujen ja teiden kävely.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Rauhoittumassa

Täällä ei ole ketään. Yhen närhen näin koko päivänä.
Kesämökkiläiset ei enää mökeillään käy. Järvessä on rannat jäässä, sen verran että ihan rannassa kestää kävelläkin, mutta selkä on vielä vapaa. Ei sinne pääse kukaan edes pilkille, eikä enää veneelläkään minnekään. Ei täällä kyllä ole kävijöitäkään.
Tein talven 2012-13 polttopuita. Ei haittaisi jos riittäisi talvelle 2014 myös. Tällaista isoa koivua polttaa hyvin kuukauden pari. Suurin osa puista on kuitenkin varsin tiheässä kasvanutta lepikkoa, niin että ne ei ole kovinkaan paksuja. Mutta sen edestä helppoja käsitellä. Ei paljon mitään karsimista, kunhan latvan katkaisee. Ne pitää pätkiä niin lyhyiksi että jaksan reuhtomatta kantaa tai vetää tukkisaksilla ne pinoon.
Miina ei ilmiselvästi ole edellisissä kodeissaan savottoihin tottunut. Mukana kuitenkin kulkee. Välillä metässä lumessa pyörimässä, välillä makaa auton takapenkillä. Takaovi on auki. Toimii hyvin koirankoppina, eikä sille tule turkissaan kylmäkään näin pienellä pakkasella (4-6 C) kun makuualusta on lämmin. Kun se on autossa, ei jää kaatuvien puiden alle. Sinne se menee kun saha pörähtää käyntiin. Kun se hiljenee, saattaa Miina tulla ehdottelemaan josko lähdettäisiin jo kotiin. Eihän sitä heti, vasta kun on aika lopettaa.

Lyhyt on jo marraskuinen päivä. Neljältä on niin hämärää, että ei kannata enää tehdä töitä moottorisahan kanssa. Eikä enää jaksaisikaan, epätavallinen liikkuminen painavissa varusteissa 10 cm lumessa ja risuissa kahlaten alkaa äkkiä tuntua lihaksissa, kun päätyöni teen tällä helvetinkoneella sohvassa istuen. Vahvoja ovat olleet, isäni sukupolven miehet. Puun kaatoa päivästä toiseen talvella, pokasahalla. Karsinta kirveellä, ja kuorien poisto petkeleellä. Tukit on nostettu rekeen miespelissä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

lauantai 13. marraskuuta 2010

Sauna on mukava marraskuussa. Tuntuu ihan eri tavalla kuin kesällä. 

Isänpäivänaattoa

Soitin isälle ja kysyin pitäisikö siellä käydä huomenna. Mitä turhia. Se välittää sellaisista päivistä yhtä paljon kuin minäkin. Mutta pyysi käymään joskus viikolla. Tarvitsee kuskia ja kantajaa kauppareissulle. Ei suostu ottamaan vastaan kunnan ruokapalvelua. Aika kuluu paremmin kun keittelee itse. Saakin juuri sitä mitä haluaa. 

Räntää sataa niin paksusti että ei tiellä auton valoilla edes näe paljon mitään eteensä. Sohjoa tiellä niin paksusti, että auto tahtoo lähteä liukumaan tai heittelehtimään jos vauhti vähänkin nousee. Ei ole suurta herkkua ajaminen tällä ilmalla. 

Paras lukea tämä viikonloppu graduja ja muita opiskelijoiden papereita kotona, pitää viikolla päivä vapaata.  Jos vaikka pakastuisi ja kuivuisi. 

Miinakaan ei kehtaa paljoa kahlata märässä lumirännässä, jota ylhäältä päin tulee koko ajan silmät täyteen. Sen että suoli herää ja paskat tulee. Sitten kyselee jo kuivaan lähtöä. 

Kyllä minä tykkään marraskuusta. Aina jotain mielenkiintoista. Tähän kuukauteen ei koskaan pitkästy. 

perjantai 12. marraskuuta 2010

Harmaa

Tytär löysi tukasta harmaan hiuksen. 

Tässä on sitten astuttu taas yksi porras kohti vanhuutta ja kuolemaa. Sopii hyvin. 

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Kotona ...

Pitää nyt totutella taas tällaiseen maisemaan ... ja ajamaan jää- ja lumipeitteisillä teillä. Mikä kyllä hyvin onnistuu vanhasta muistista, ja on mukavaa, kun laskee vauhtia. Kävin viemässä äitini kotiinsa, missä putkiremontti on nyt tehty, eikä häntä tarvita enää meillä koiranhoitajanakaan. Halusi lähteä heti sinne siivoamaan.
En tiedä mitä tälle lammellekaan oikein tekisi. Koska se tarvitsee muovinsa pohjalle ollakseen vedenpitävä, ei sille voi paljon tehdä. Jotensakin se on kuitenkin vielä keskentekoinen. Jospa jonain vuonna keksin miten siitä saa nätimmän, niin teen sitten. Jos en keksi, niin en keksi.
Kesällä avattu polku on edelleen hyvässä kunnossa ja helppo kulkea. 
Värit häipyy maailmasta vähitellen, ja jäljelle jää vain harmaan sävyjä, joihin on siellä täällä sekoitettu vähän ruskeaa, vihreää tai sinistä. Tästä minä tykkään talvessa. Liian yksityiskohdat ja visuaalinen levottomuus katoaa.
Menee vielä monta kuukautta ennen kuin tuoltakaan laiturilta hypätään veteen uimaan.

さようなら畳部屋 Sayoonara tatamibeja


No niin, lähtö tuli viimein tästä tatamihuoneesta. Minä asuin siinä kaksi viikkoa, vaimo ja tytär kävivät muuallakin reissussa välillä. Lainattiin yhden kaverin äidin asuntoa, joka on pääasiassa aina tyhjänä. Äidillä on toinen asunto muualla, missä on hänen lapsenlapsiaan, ja melkein vain elelee siellä. Siivottiin asunto jäljiltämme, pestiin lakanat ja pyyhkeet kolikkopesulassa, missä oli isot kuivurit. Asunnot on niin pieniä, että ei niihin yleensä kuivuria mahdu, eikä oikein ole tilaa mihin lakanat ripustaisikaan. Parvekkeelle niitä saisi yhden kerrallaan kuivumaan. Vietiin jätteet ja muu pois heitettävä tavara aamulla kadun varteen - kaikki keltaisissa pusseissa; kierrätystavaraa saattoi seuraavan kerran viedä vasta seuraavana tiistaina. Peltipurkit, maitotölkit ja muovipullot sai vietyä yhden tavaratalon keräilypisteeseen. Lähtö tavallisesta asunnosta on aina Japanissa monimutkaista. Joka tapauksessa jätettiin asunto siistiin kuntoon jäljiltämme.

Siirryttiin viimeiseksi yöksi Kioton asemalle hotelliin nukkumaan. Aamulla vain laskeuduttiin sieltä aamiaisen jälkeen alakertaan, käveltiin vähän käytävällä ja noustiin lentokentän junaan. Kätevää. Ei ihan halpaa, mutta kahden viikon reissulla ei muuten tarvinnut maksaa asumisesta mitään.

Japanissa on hyvin kauniita näkymiä, mutta ei se maisemana yleensä ole kovinkaan kaunis. Jos nyt ei rumakaan. Nämä keskeiset kaupunkialueet vain on rakennettu täyteen horisontista horisonttiin.

Tytär mutisi koko kotimatkan. Suomessa odotti pimeys, koulu ja taas uusi koeviikko. Kieli- ja kulttuuriopinnot Japanissa, mihin hänelle yksi viikko syyslomaa lisää saatiin, olivat tietysti paljon mielenkiintoisempaa elämää. Käytännön kulttuuria meidän ja tuttujen japanilaisten opiskelijoiden kanssa kadulla ja erilaisissa paikoissa, ei kursseilla istumista. Mutta hän on nyt taas kerran puhunut 2 viikkoa putkeen lähes pelkkää japania ja lukenutkin joka päivä aika paljon; mangoja tosin melkein vain, mutta kohtalaisen ison pinon. Opetellut iltaisin merkkien käsinkirjoitusta - missä hän, niin kuin minäkin, kaikkein huonoimpia olemme. Ei reissu koulutuksen kannalta mitenkään hukkaan heitetty ollut.

torstai 4. marraskuuta 2010

神社 Jinja Shintootemppeleitä

八神社 En tiedä kuinka nimi luetaan.

?祖神社 En osaa lukea tätäkään nimeä, eikä koneessa ole ensimmäistä merkkiä

吉田神社 Yoshida jinja


Käveltiin tyttären kanssa aamupäivällä muutamissa pienissä shintootemppeleissä. Niissä on aina reippaat värit. Näissä ei ole kummoisempia puutarhoja, eikä niitä ole merkitty turistikarttoihin; ne on ihan tavallisia temppeleitä naapuruston asukkaiden käyttöön. Yoshidan jinja tässä alimpana on vähän isompi, mutta ei iso sekään. Noista pienemmistä ei koskaan tiedä käveleekö sieltä joskus Totoro nurkan takaa vastaan, metsän sisässä kun ovat, eikä siellä ole ketään muita.  

Kännykän kamera ei oikein jaksa toimia kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta en jaksanut raahata painavampaa rohjoakaan tänne. 



Niin, tuollaisen portin nimi on とりい torii. Sellainenkin olisi mielenkiintoinen rakentaa kotinsa eteen ... vähän eri mallilla kuitenkin, eihän meidän koti mikään shintootemppeli ole.

平安神宮 七・五・三 Heian Jinguu 7-5-3





Eilen oli päivä, jolloin 3, 5 ja 7 vuotiaat lapset puettiin kimonoon ja vietiin Shintoo-temppeliin siunattavaksi. Jotta kasvavat terveinä. Valokuvia otetaan. Heian temppeli on Kioton isoin, ja siellä niitä oli paljon.