keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tytär töihin

Sinne hän taas häviää, töihin, aamulla klo 05.25. Itse asiassa aloitti jo eilen aamulla, mutta silloin olin vielä itse nukkumassa.

Mansikkaa taas poimitaan. Nyt toisena kesänä, 14-vuotiaana, hän on jo vanha tekijä, joka osaa homman. Mutta miksiköhän kävi taas samoin kuin viime kesänä? Kun tytär lähtee mansikkaan, alkaa isot paarmahelteet. Sellaiselle ei isä mahda mitään. Taidot loppuu. Vaikka monenlaista osaakin, ei osaa tehdä tuulista kuivaa pilvipoutaa +17C silloin kun sitä tarvittaisiin.

Mukava se olisi ollut kotonakin kaverina, mutta ei vain. Valittaa kamalasti kotiin tultuaan paarmoja, kuumuutta, selän kipeyttä ja mansikoiden vähyyttä, mutta ei puhettakaan etteikö seuraavana aamuna olisi taas menossa. Mikä on päätetty ja luvattu, se pidetään. Aamulla aikaisin on viileämpi kerätä, paarmoja ei vielä ole lennossa, ja mansikat on saatava tuoreina kauppaan; se että ne vasta alkavat kypsyä merkitsee parempaa hintaa. Tulee hän sitten kotiin jo kahdelta iltapäivällä ja ottaa loppupäivän rennosti.

Ihminen, joka pärjää mansikkapellolla, pärjää kyllä missä vain.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Hyvästi työhuone

Tämän huoneen tyhjentämiseen meni yhteensä kolme työpäivää. Aloitin jo ennen juhannusta. Sitä on käytetty reilu 30 vuotta. Talo on rakennettu 1970-luvun lopulla, toisen öljykriisin jälkiaikoina, ja silloin on suuntauduttu nimenomaan energian säästöön, eikä tuuletukseen. Tasakatto, joka on vuotanut useaan kertaan.

Kuinka monta käyttäjää huoneellani lieneekään ollut, en tiedä. Minä olen ollut siinä vähän yli kymmenen vuotta ... tosin niistä kaksi eri vuotta muissa töissä maailmalla, eri ihmisiä silloin sisällä. Suurin osa tavaraa oli minun, mutta oli siellä vanhempiakin kerrostumia. Yhdessä kaapissa oli jopa lerppuja 1980-luvulta, ja kovin nuori lukija ei kyllä tiedä mitä ne ovat.
Noita vihreitä kierrätyspaperipönttöjä tuli täyteen kolme. 5 jätesäkkiä. Sohva. Siitä tiedän, että se on hankittu 1980-luvulla antikvariaatista, joten hyvin se oli käytetty. Minä uusin joku vuosi sitten yhden jalan pidikkeet; ei kestänyt enää kolmea ihmistä. Kirjani toin pääasiassa kotiini, ja tauluni. Viltin ja tyynyn sohvalta. Siinäkin olen nukkunut, joskus öitä, joskus päiväunia. Talo on homeessa ja missä lie aerosoleissa. Minä en ole sen kummempaa huomannut, mutta ihmisiä sairastuu eri puolilla. Joten se tyhjennetään ja revitään kaikki auki. Harkitsevat sitten tehdäänkö uudet sisukset, vai puretaanko koko roska ja tehdään uusi talo tilalle. Aika monet perus- ja homekorjaukset on epäonnistuneet; kahden vuoden päästä odottaa uusi remontti. Tyttären koulussa on sellainen tilanne. Joten ehkä ne tekee uuden talon. Toivotaan. Meillä on ainakin kahden vuoden evakko edessä; saa nähdä riittääkö se.

Muuttoa tehdessäni panin merkille miten paljon muovi liittyy paperiin. Ihmiset, sellaiset huolelliset ihmiset etenkin, harrastavat kansioita. Ihmeellisin tapaus oli yksi työharjoitteluraportti, missä tekijä oli siististi asetellut joka ainoan sivun erilliseen muovitaskuun, ja ne sitten kaikki kansioon. Minä en niitä ole juuri käyttänyt; niitillä yhteen ja pinoon hyllylle. Muovitaskuja olen kuitenkin käyttänyt jonkin verran, mutta niistä oli aika helppo pudottaa paperit erilleen.

1980-luvun tapa näkyi olevan valokopion tai parin ottaminen kaikesta varmuuden vuoksi, ja sen kaiken säästäminen. Kansioihin. Talo on ollut silloin vielä uusi ja tyhjä, tilaa vaikka kuinka paljon hyllyille ja kaapeille. Nyt siellä oli töissä pari ihmistä skannaamassa kaikkein tärkeimpiä papereita, ja paperi sinänsä tuhotaan. Mitään ei saa viedä uuteen taloon, koska myrkyille ja pölylle herkistyneet ihmiset saavat voimakkaita reaktioita ollessaan samassa tilassa tuossa talossa olleiden kirjojen kanssa. Päästään lähes paperittomaan olomuotoon, mikä kyllä sopii minulle. Tietysti tässä hösäkässä katoaa kaikenlaista, mitä myöhemmin kaipaa tai tarvitsee. Mutta historiallisen dokumentaation kannalta tällainen tuho on vain hyödyksi. Historian jäänteiden arvohan on sitä suurempi mitä vähemmän niitä on.

Byrokraattisessa organisaatiossa on tietysti kaikenlaista säilytettävä. Gradut ja väitöskirjat ikuisesti, samoin tenttitulokset ja erilaiset kokouspöytäkirjat. Tenttipapereissa, esseissä, esitelmissä ja raporteissa on 1-2 vuoden säilytysaikoja, ja konferenssipaperinippuja on aikoinaan jäänyt hyllyihin siltä varalta että niistä jotain tarvitsisi. Erilaisia hakemusasiakirjoja, joista on pitänyt kirjoittaa lausuntoja vuosien mittaan, oli niitäkin isot pinot. Nykyään en enää ota vastaan mitään mikä ei ole sähköisenä. Asiakirjavirran määrä on 1980-luvulta lähtien noin kuusinkertaistunut, karkeasti arvioiden. Sähköllä ne saa talteen, varmuuskopiot erilliselle kovalevylle, ja hakurilla löydettyä helposti kansioiden paljouden keskeltä. Helposti ja helposti, riippuu tiedostonimistä, mutta kuitenkin. Ja jos jotain häviää niin hävitköön; ei tässä maailmassa mikään niin kamalan tärkeää ole, paperi ainakaan.

Mitenkään kovin ekologinen muutto tämä ei ole. Kun kaikki on leimattu saastuneeksi, niin kaikki kuuluu silloin yhteen kategoriaan. En tiedä kuinka moni muu erotteli huolellisesti muovit papereista. Samaan Lassilan&Tikanojan autoon ne kaikki pöntöt taisi mennä. Minä keräsin metallitkin talteen, kupari- ja teräsniitit, klemmarit, kirjapidikkeet, hajottamieni kansioiden kiinnikkeet, kolmet vanhat sakset eri laatikoista, yms yms. Kai niistä kilo tuli. Toin ne kotiin omaan kierrätysastiaani, mistä vien ne kierrätyskeskukseen. On tottunut kotona niin tarkaksi kaikkien materiaalien kanssa, että ei oikein voinut heittää kaikkea roskalavalle. Mutta kun mitään ei viedä mukana, niin ei viedä. Kalliita ovat ihmisten sairaslomatkin, ja ennen kaikkea epämiellyttäviä niin heille itselleen ja työkavereille.

Evakkoon sitten. Elokuussa luultavasti päästään uuteen taloon. Vanhassa saa vielä käydä jos haluaa, mutta ei ole velvoitetta. Työt sujuu myös kotoa käsin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Tuon kitkeminen - koivun taimet ja heinät - sammalten kaavinta ja tasaiseksi vetäminen laudalla. Pieniä patteja ja laaksoja syntyy vuosien mittaan. Mutta kokonaisuudessaan: kyllä se tasaisena on pysynyt.

Etenkin tämä koivu kylvää kivituhkapintaan satoja taimia vuosittain. Helppo ne silti on siitä nykiä pois. Tänä kesänä ei tosin kylvä, koska eihän koivuissa ole siemeniä. Olematon kukinta, aivan kuten kuusellakin.

Bachin kantaatti 147

metsässä Kyushussa, Japanissa. Tämä on ollut tarkkaa työtä.

http://www.flixxy.com/musical-wood.htm



lauantai 25. kesäkuuta 2011

Heiniä

Kun tytär on kerännyt jo kaikki tavalliset villikukat, mitä täältä löytyy, pitää hänen siirtyä vähän vaikeampiin, eli heiniin.

Ne on itse asiassa aika nättejä kun menee läheltä katsomaan, mutta niitä on vaikea kuvata. Ei oikein tiedä miten niitä kuvaisi.

Lajimäärityksiä en vielä rupea tekemään. Se asia on kesken, mutta tytärhän näitä rupeaa tutkimaan. Nämä on aika samannäköisiä kuin edelliset, punertavia vain.

Ja tämä on aivan erilainen. Tunnen nämä heinät kyllä, tästäkin voi saada haavan käteensä jos väärällä tavalla antaa lehden liukua tiiviisti nahkaansa pitkin. Mutta ne nimet ...

Juhannusta

Lahnan savustusta. Muutama iso ahvenkin yläritilällä.


Siellä on kuumaa ja savuista sisällä.

Juhannusjärveä.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Etelän laumat

ovat taas saapuneet. Suurin osa asiallista väkeä toki, joukossa myös tavallinen määrä barbaareita. Erilaisia valittajia ja etuilijoita. Tiet ja aamulla kaupat tupaten täynnä. Pitää lähteä itse pohjoiseen päin, väljemmille vesille.

Onhan niistä suurin osa eksoottisen herttaisia. Niitä on vain niin paljon.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Kylvö

Vielä tässä ehtii jotain kylvääkin. Punaisia retikoita tähän. Mustia toiseen paikkaan, salaattia ja pinaattia. Ne kaikki kasvaa nopeasti. Härkäpapua ja perunaa, jotka on vähän myöhässä, mutta katsotaan mitä tulee.


Tyttären kanssa. Mukavampaa niin. Nykyään varsinkin, kun hän ei ole enää puutarhatöitä vastaan. Haluaa niitä pinaatteja, koska niistä saa parhaat letut, ja härkäpapuja, joista saa hyvää chili con härkäpapuja. Mutta ei ole vielä niin kiinnostunut, että itse viitsisi kylvää mitään.

Prius 2009

Elämä Riuskin kanssa jatkuu. Ei ole vikoja, eikä ole valittamista. Kyyti on pehmeää ja ketterää.


Suurin innostus säästeliääseen ajamiseen karisi talvella. Töitä liikaa, aina piti ehtiä johonkin. Kulutus oli suurempaa kuin ensimmäisenä talvena. Auton mittarin mukaan se kohosi 6.0 l/100 km varsinaisen talven aikana. Kovaa pakkasta, tiet aina lumipeitteisen nypyläiset, ja vauhtia enemmän. Nyt pitkän reissun jälkeen kun olen ajanut tasaisemmin ja varonut kiireitä, on kulutus pudonnut 4.7 l/100 km, samaan mitä se oli vuosi sitten loppukeväällä. Jos tiet olisivat kuivat, voisi olla vähemmänkin, mutta aika usein saa ajaa sateessa tai ainakin märillä teillä. Bensan tyypin muutos ei näytä vaikuttaneen mitään keskikulutukseen; 95+10% pirtua minä tankkaan.

Asemille näkyy ilmestyneen myös 98-10 laatua. Vaikeaa on näköjään pirtubensaan siirtyminen. Vaimon Aven kanssa ei ole tarvinnut miettiä. Siihen käy vain 98-5, sen verran vanhaa mallia jo.

Riuskin varakanisteriin tankkasin kuitenkin sitä samaa; ostin pienen 5 l kanisterin kaiken varalta takakonttiin. 98-5 on fleksifuelia nyt. Kelpaa autoon kuin autoon. Pitää pitää mukana, koska en aina muista varmistaa että autossa polttoaine riittää, ja joskus on joutunut auttamaan muita tielle jääneitä. Riuskin kanssa minulta ei ole kyllä auto jäänyt tielle koskaan, mutta keskimäärin kerta vuoteen on joutunut ajamaan viimeisen 1-3 km hissuksiin sähköllä bensa-asemalle, kun neste on jo ehtinyt loppua. Sähkömoottorista on tällaisessa autossa monenlaista hyötyä.

Tyytyväinen autoon siis olen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Palanut kotitalo

Kävin yhden entisen kotikaupunkini yhdessä entisessä kotitalossa. Kuulin sen palaneen, ja niin se olikin. Ulospäin näkyy lähinnä katto ja yläkerros, mutta vahinkoa, sekä tulen että veden, on kuulemma alakerroksissakin. Siellä on ollut 6 palokuntaa tuota sammuttamassa. Pienkerrostalo, vuokralla siellä joskus asuttiin. Kävin sieltä 3 vuotta lukiota. Minun huoneeni oli 1. kerroksen vasemmanpuolisin iso ikkuna, tuossa lähimmässä kulmassa siis. Joku on istuttanut sen eteen puun ja pystyttänyt aidan; silloin kauan sitten niitä ei ollut. Katselin aivan vapaasti ikkunasta kirjoja lukiessani kadulla kulkevia ihmisiä. Siitä kulki joskus tyttöjä ohitse; aika useinkin. Tie vei koululle. Ja tähän taloon toin ensimmäistä kertaa tyttöystävän käymään kotonani.

Ikkunat on isoja, koska ne on alkuaan olleet kaupan näyteikkunoita. Viimeiset vuotensa talo on toiminut hotellina. Monena se talo on ollut. Meidän siellä asuessa naapurissa oli sosiaalityöntekijän vastaanotto, ja porraskäytävässä usein puliukkoja joko paremmalla tai huonommalla tuulella. Niihin tottui. Kovaa ääntä niistä saattoi lähteä, ja pahalta ne haisivat, mutta ei niistä muuten ollut haittaa.


Enpä sinne ja siihen aikaan suuremmin kuitenkaan kaipaa, sitä tyttöystävää lukuunottamatta. Kyllä nuoren ihmisen elämä on pirun vaikeaa. Vanhana on paljon helpompaa.

Reissu pieni

Kävin mökillä isääni katsomassa. Ostin sinne uuden ruohonleikkurin. Vanha oli isän hankkima, yhdessä olivat ikääntyneet, ruohonleikkurin päivät päättyivät ensin. Vuoti jostain bensaa, ei uskalla enää käyttää. Oli sen runkoa useaan kertaan jo hitsattu ja muita kohtia tököteillä paikattu. Jospa jo kierrätykseen.


Käytännössä asia meni kuitenkin siihen, että minä jouduin ajamaan. Ei tahdo vanha mies enää jaksaa, etenkään pidemmäksi päässyttä nurmea. Kone kyllä ajaa puolimetristäkin heinää, sehän ei ole täällä yhtä tiheää kuin lannoitetuissa nurmissa, mutta on siinä työntämistä.

Tukka sillä oli alkanut mennä valkeaksi, nyt kun ikää on 83, joten oli ajattanut itsensä muliksi. Kehui, että maksoi vain 13 euroa. Verkoilla käytiin pariin otteeseen; veneeseen tulo on jo aika vaikeaa. Iso maha painaa. Mutta aina se veneeseen pääsi, laiturin portaita myöten, perätuhdolle, minä airoilla pidin venettä paikoillaan. Kädet on vielä vahvat, ja hän hoitelee verkkojen käsittelyn tottuneesti, mutta jalat alkaa olla heikommat. Hänen ikäluokkaansa oli aikoinaan yhdessä työpaikassa 10 miestä, ja 9 niistä on jo haudassa. Tämä yksi vielä lahnaverkoilla isoja kaloja kalastelee; joskus saa, joskus ei. Sekä lahnoja että järvilohia. Pienempiä on jo hankala perata, joten niistä ei ole väliä.

Mutta ruohon leikkaus taitaa jäädä minulle. En siitä suuremmin iloitse; kotona olen pitänyt ruohon niin minimissään, että sen 10 minuutissa vetäisee lihasvoimaisella koneella. Mökillä heinikkoa taas on isot alat. Isä niitä on vuosikaudet leikellyt, vähän niin kuin robotit, eli vähän aina päivässään, mutta jatkuvasti. Hän siitä tykkää, tai tykkäsi ainakin. Minä olen tehnyt jonkun kesän töitäkin ruohonleikkaajana, enkä suuremmin sitä kaipaa. Kiintiö täyttyi 30 vuotta sitten, mutta kai tähän pitää alkaa orientoitua.

Hyvä kone se tosin on. Muovirunkoista on kevyt työntää, mutta moottori on vahva. Jönsered jokin, en katsonut mallinumeroa. Sillä leikkaa kevyesti pienet kuusetkin. Moottoreiden taloudellisuus on selvästi kasvanut 30 vuodessa. Tankillisella ajaa nykyään paljon pidempään kuin silloin. Siinä suhteessa ei ole valittamista.

Ja mikäs sieltä löytyikään! Jättiputki; luultavasti kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum), mutta en osaisi erottaa sitä persialaisesta. Olen niitä onnellisia, jotka 20 vuotta sitten keräsivät jostain löytämiään ison ja komean putken siemeniä ja kylvivät niitä omalle tontilleen. Minä taisin ottaa jonkin hotellin edessä olevasta kukkapenkistä. Hienosti se kasvoi, mummoani paljon korkeammaksi. Jossain lienee valokuvakin mummosta putken varjossa. Sitten se rupesi leviämään, samalla kun alkoi liikkua tarinoita sairaalaan joutuneista siimaleikkurin käyttäjistä. Sen jälkeen sitä on meiltäkin tapettu. Helpostihan se kuolee, ei se ihmiselle mitään mahda. Useaan vuoteen ei ole enää näkynytkään, mutta siemen säilyy itävänä monet vuodet. Siinä se nyt herttaisesti lehtiään levittelee, leikatun nurmikon keskellä. Itseään sitä en leikannut. Tapan sen Roundupilla, kunhan seuraavan kerran käyn siellä.

Sitten on kasvi, jota jotkut myös kovasti vainoavat, mutta mistä itse tykkään kovasti. Lupiini- ja koiranputkikasvustojen reunustamat tiet, joita juuri nyt pääsee ajelemaan, ovat minusta oikein kauniita. Lupinus polyphyllus, hyvä kasvi, Suomen luonnon monimuotoisuuden lisääjä. Senkin siemeniä olen mökilleni kylvänyt, ja on se aikansa kasvanut hakkuuaukealla hyvin, mutta nyt siellä alkaa olla petäjien ja tammien alla jo niin pimeää, että sen päivät lienevät siellä luetut. Tässä maantien poskessa se kuitenkin hyvin kukkii.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Isänmaan ilmoja

Yhtenä päivänä +31, toisena +28, kolmantena +8. Isänmaa näyttää tuhlaajapojalleen millaista rikkautta ilmaston suhteen Suomesta löytyykään.

Vesi on selvästi märempää kylmänä kuin lämpimänä. Ainakin jos se on vaatteissa ja sitä tulee taivaalta koko ajan lisää.

Se tähän on vielä lisättävä, että en ikinä ennen eläissäni ole uinut järvessä kesäkuun alkupuolella lämpimässä vedessä. Se oli aika yllättävää, kuin olisi kesä tullut kesäkuun keskelle.


lauantai 11. kesäkuuta 2011

Jäähyväiset до свидания Россия

Illalla, aikaa kuluttaen, katuja kuljeskellen. Oli poppelien siementen aika, niin kuin yleensä tähän aikaan kesäkuun alussa Moskovassa. Niiden lähettäjiä sanotaan balsamipoppeleiksi, mutta en tiedä, varsinaista botanistin analyysiä puista en ole nähnyt. Balsamipoppeleiksi voidaan sanoa monia lajeja, ei välttämättä ainoastaan Populus balsameaa, joka tekee kamalat määrät juuriversoja. Joka tapauksessa niitä on Moskovassa paljon, ilmeisesti aikoinaan pistokaslisättyjä, koska ne on lähes kaikki naaraspuita. Nehän siemeniä lähettävät, ja nämä siemenet ovat järjestään hedelmöittymättömiä, eli niissä ei oikeastaan ole siementä ollenkaan. Joku sanoo että näitä naaraspoppeleita on Moskovassa 300 000, toinen että 400 000. Niiden istuttamisen aloitti Stalin, rakennettuaan ensin kaupungin uusiksi, ja huomattuaan sitten että jotain vihreääkin tarvitaan. Poppeli kasvaa nopeasti, haisee keväisin ja sateella hyvältä, ja tulee komeaksi puuksi. Hrustsevin aikana Moskovan laajentuessa nopeasti uusille kerrostaloalueille istutettiin myös vihreää, eli samaa poppelia. Niiden haituvat voivat aiheuttaa joillekin ihmisille allergisia reaktioita, ja tuollainen kuiva haituvakasa roihahtaa liekkiin helposti. Tuli etenee haituvissa nopeasti, jos sitä on useiden neliöiden tai aarien kokoisina mattoina, ja siirtyy kätevästi puisen talon tai autotallin rakenteisiin. Koska venäläiset tykkää kovasti tulien teosta, on vuosikymmenten kuluessa palanut talo tai vaja jos toinenkin kesäkuussa. Muuten ne eivät ole iso vaiva, vaikka moskovalaiset niistä kovasti valittavatkin. Tarttuu ne naamaan kiinni, ja niitä lentää ilmassa koko ajan, mutta ei ne ole mitään itikoihin verrattuna. Reikää nahkaan ne ei pistä.


Ilta saapuu, ja junan lähtö lähenee. Jo tässä on päivää kuljeskellen kulutettukin. Vähän evästä ja litra vettä matkaan, ja täältä joutaa.

Nuo aseman seudut on vähän levotonta aluetta. Sinne kerääntyy juoppoja ja muuta joutilasta porukkaa, sekä miliisejä heitä katselemaan. Päivisin siellä seisoskelee työnhaussa olevia miehiä, joita työnantajat käy hakemassa erilaisiin likaisiin töihin, hyvin pienellä palkalla. Siellä on oikeat kapitalistiset työmarkkinat; jos tarjottu palkka ei kelpaa, jää työvoima myymättä. Kysyntä ja tarjonta määrää hinnat. Venäjällä on kyllä laki, jonka mukaan vähimmäispalkka on kuussa hiukan vajaa 100 euroa, mutta en tiedä päteekö se millään tavalla näillä aseman edustan työmarkkinoilla. Työsuhde on usein vain päivän kestävä.

Leningradskii vokzal, kyrillisillä rakennuksen katolla. Täältä Suomen junat lähtee, ja tänne ne tulee. Myös junat Tveriin ja Pietariin.

Tolstoi ei ole samanlainen kuin Siperian junat. Se on menossa rikkaaseen maahan, ja se näkyy junan varustelu- ja palvelutasossa. Uutta, tilavaa, puhdasta, tekniikkaa siellä ja täällä. Vaunuisäntä ei kysellyt passeja kun junaan noustiin, mikä oli outoa sekin; pelkät matkaliput riittivät. Passin hän haki hytistä vasta myöhemmin säilöönsä, mikä oli jo normaalimpaa. Eikä hän heittänyt hyttiin lakanapussia, mistä olisin tehnyt itse petini. Kaikki oli jo tehty valmiiksi.

Kouvola ... Suomi ... luulin, että venäläisnaisten hameet vaihtuisivat suomalaisnaisten housuiksi, mutta ei. Suomessa on vielä kamalampi helle kuin Moskovassa, lämpötila pyörii 30 asteessa, ja hameet on päällä täälläkin.

Uutisista kuulen, että Venäjän Karjalassa palaa monta hehtaaria mehtää, ja savu tulee Lappeenrantaan. Putinilla on vielä hommia tehtävänään.



Venäjän lapsipolitiikkaa

Venäjällä oli taannoin demografinen kriisi. Heitä kuoli 1990-luvun lopulla vuodessa n. 800 000 ihmistä enemmän kuin syntyi, ja maan väkiluku laski n. 10 miljoonalla ihmisellä 1991-2010. Nyt syntyvyys on lähtenyt jälleen nousuun, lähinnä elintason kohoamisen ja turvallisuuden lisääntymisen ansiosta, ja väkiluvun lasku on pysähtynyt. Ehkä tällaiset mainostaulut, joissa ihannoidaan vähintään kolmilapsista perhettä, ovat siihen suuntaan myös auttaneet. Harvassa kolmilapsiset perheet ovat, 1 tai 2 lasta on normaali määrä, jos lapsi yleensä hankitaan, mutta joka tapauksessa väkiluvun romahtaminen vaikuttaa nykyään pysähtyneen.


Se lapsiteema näkyi tavallisissakin mainoksissa. Tässä joku kuuluisuus ... saattoi olla tenniksen pelaaja tai jotain ... mainostaa kivennäisvettä. Kivennäisveden juominen viittaa terveelliseen elämään, ja T-paitaan painettu lapsi viitannee terveellisen elämän hyötyihin.

Alikulkukäytävissä yms paikoissa saattoi nähdä nationalistien iskulauseita. Tässä ei olla kuitenkaan rasismin asialla, vaan kehotetaan olemaan ryyppäämättä. Viina ja sen kylkiäiset oli lasten vähyyden lisäksi toinen syy, joka harvensi venäläisten määrää.

Terveellistä elämää ja lasten tuotantoa. Tälläkin suunnalla yritetään nostaa maata yhä tukevammin jaloilleen. Vielä ne kuitenkin sitä votkaansa kohtalaisen paljon juo.

Puhdas lampi Чистые пруды

Piti käydä lammella, missä Saatana saapui Moskovaan, mutta kun ilman karttaa kuljeskelin, niin löysinkin itseni Puhtaalta lammelta. Yhtä hyvä niin, nätti lampi tämäkin. Jossain Moskovassa se on ... kävelymatkan päässä rautatieasemilta.


Kun kävelee lammen päässä olevan rakennuksen toiselle puolelle, löytyy sieltä suihkulähteitä ja ihmisiä syömässä eväitään. Kun jatkaa eteenpäin, tulee puistoon ...

... mutta kun ei menekään sinne, vaan palaa takaisin ja lähtee Puhtaan lammen päästä jokseenkin oikealle jonkin matkaa, tulee toiseen puistoon. Se oli lämpimällä ilmalla täynnä opiskelijoita. Yhdet luki tentteihin - on koeaika - toiset juhli yhden tentin päättymistä ja kolmannet nukkui. Rauhallista elämää täällä.

Arbat Арбaт

Vanhalla Arbatilla näkee toisenlaista Moskovaa. Vähemmän pompöösiä. Se on kilometrin mittainen vanha kävelykatu, jossa myydään kaikenlaista, sekä tavaraa että esiintymisiä. Uudella Arbatilla en ole koskaan käynytkään, vanha riittää minulle. Arbat on Venäjällä käsite; muillakin paikkakunnilla voi nähdä paikallisia arbateja.


Katutanssijat pitivät hyvää showta. Useimmat oli nuoria miehiä, kuka parempi, kuka huonompi. Tarkoituksena on sekä esiintyä että kerätä vähän rahaa yleisöltä. Kaveri kiertää hatun kanssa pyytämässä kolehtiin killinkejä. Joka lähtee Arbatille suostuu valokuvattavaksi. En ole täällä peittänyt kasvoja millään. Vanhoista posteistani kävin sotkemassa liian selviä ihmisten kasvoja. Ei ehkä isosta asiasta ole kyse, mutta tekevät noita vakoiluhakureitaan jo aika tehokkaiksi, ja iso osa ihmiskuntaa alkaa jo olla verkossa kiinni.

Tämä pari oli kaikkein taitavin. Nämä osasivat.



Joku kokeilee viululla. Hän ei osannut soittaa kovin hyvin, mutta harjoituksesta yleisön edessä tämä vierailu Arbatilla varmasti kävi mainiosti.

Rumpalipojat taas pitivät erinomaisen shown. Nämä oli selvästi soittamisen ammattilaisia, tai ainakin hyvin harjoitelleita amatöörejä. Heillä oli hyvin tehokas, mutta kohtelias, rahankerääjä. Porukka tiesi hyvin mitä oli tekemässä.

Tämä oli jo Arbatin päässä, missä on metroasema, jota kautta pääsee pois. Lähellä on myös Muumuu -ravintola, josta saa ok ruokaa. Mikään ei Arbatilla ole halpaa - paitsi nuo esitykset - mutta Muumuu on kohtuuhintainen, ja hyvin suosittu. Kokit tekee koko ajan erilaisia ruokia, ja asiakkaat käy tiskiltä valitsemassa, kantavat itse ruokansa pöytään. Paras systeemi ulkomaalaiselle, joka ehkä vähän kirjaimia osaa, mutta sanasto on aika vähäinen. Samasta syystä Mongolian barbeque oli niin kätevä.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Moskova Москва

Moskovan vierailu meni aika läskiksi. Sikäläinen ohjelma peruuntui, "henkilökohtaisista syistä", mitä sitten lienee ollutkaan. Venäjä on saarivaltio, jossa ei oteta vieraita välttämättä vakavasti. No, sitten oltiin siellä turisteina pari päivää. Katseltiin suurvallan monumenttejä.

Aloitettiin Kristuksen ylösnousemuksen kirkosta. Se on iso, vaikkei maailman isoin. Stalin purki sen 1930-luvulla, ja aikoi rakentaa siihen maailman korkeimman pilvenpiirtäjän, New Yorkin Empire State Buildingia korkeamman. Se valmistui 1931 ja oli silloin maailman korkein rakennus. Stalinilta loppui kuitenkin rahat kesken, kohta alkoi sotakin, ja tuloksena oli vain iso kuoppa. Hrustsev teki sitten myöhemmin kuoppaan yleisen uima-altaan. Kirkko on nyt rakennettu uudestaan vanhojen piirustusten mukaisesti ja kupolit kullattu. Minua ei laskettu sisään, koska olin syntisesti shortseissa. Naisten on käytettävä pitkää hametta ja huivia.


Etualalla on jokin pienempi kirkko, ja taustalla yksi niistä rakennuksista, joita suomalaiset sanoo Stalinin hampaiksi. Eli yksi hänen rakennuttamistaan pilvenpiirtäjistä. Venäläiset ei kuitenkaan tunne tätä hampaan metaforaa. En tiedä kuka sen on keksinyt.

Presidentin työpaikka Moskovan Kremlissä Кремль eli linnoituksessa. Moskovalaisille olisi helpompaa, jos Medvedev asuisikin siellä, mutta ei. Hän asuu kaupungin ulkopuolella, kuten pääministeri Putinkin, ja ajaa aamuin illoin mustassa autosaattueessa kaupungin halki. Se aiheuttaa liikennetukoksia, koska hänen käyttämänsä kadut tyhjennetään totaalisesti hyvissä ajoin ennen hänen tuloaan.

Tämä on koko Moskovan ja ehkä koko maailman ihmeellisin rakennus. Siirtäisin sen mielelläni takapihalleni grillimökiksi. Riittäisi naapureilla ihmettelemistä. Voisi päästä sanomalehteenkin. Sen voisi myös syödä, jos se olisi sokerista, niin kuin se näyttää olevan. Pyhän Vasilin katedraali Собор Василия Блаженного eli Pokrovan Jumalanäidin kirkko Храм Покрова Божией Матери 1500-luvulta, Iivana Julman rakennuttama. Stalinkin jätti sen pystyyn.

Kremlin muuria. Punaisine tiileineen ja vihreine kuusineen se on ihan nätti.

Sama paikka hailakammin valotettuna. Väkeä siellä on aina, yksi keskeisimpiä Venäjän turistikohteita.

Vielä yksi Stalinin hammas, ulkoministeriön talo. Ainoa Moskovan keskeisistä rakennuksista, jonka ulkoseiniä ei ole koskaan puhdistettu. Moskovan kaupunki on pyytänyt lupaa tehdä sen, ja ilmeisesti maksaisi koko operaation, mutta ulkoministeriö on sanonut yksiselitteisen tylysti: "Ei". Eivät pääse vakoojat lähelle ikkunoista sisään tirkistelemään. Rakennuksessa on vielä kaikki Neuvostoliiton symbolit. Sen luona ei juuri huomaa että Neuvostoliitto romahti kaksi vuosikymmentä sitten. Eikä sitä aina huomaa Venäjällä muuallakaan. Menneisyys elää.

Moskova on vähän mahtipontinen paikka. Pidän enemmän Ekaterinburgista. Pietarikin menettelee. Ja Siperian kaupungit on mukavia nekin.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Uralin vuoret Уральские горы

Uralin vuorten mahtavuus yllättää ensi kertaa täällä matkailevan. Voi näitä jylhiä vuorenhuippuja.


Uralin ylängölle rakennettu kaupunki kerrostaloineen. Meren pinnasta mitaten se on monen metrin korkeudessa.

Kaikkein korkeimmalle vuorelle täällä päin on rakennettu mäkikin talviurheiluja varten. Se kilpailee tasapäisesti Lahden hyppyrimäen, Jyväskylän Laajavuoren, tai Kuopion Puijon kanssa. Se on paljon petäjän latvoja korkeampi, mutta tuo valkea sen huipulla ei kuitenkaan ole lunta.

Uralin vuorten laelle on pystytetty maantieteellinen muistomerkki Asian ja Euroopan rajan osoittamiseksi. Sinne huipulle voi kiivetä varsin kätevästi taksilla; sijaitsee Ekaterinburg-Perm valtatien varressa. Täällä voi seista yksi jalka yhdellä ja toinen jalka toisella mantereella. Jotensakin vain seisoessa tuntuu kuin kovin suurta eroa ei olisi ...

Ural Euroopan ja Aasian rajana on itse asiassa venäläis-ruotsalainen huijaus, jonka Suuren Pohjan sodan jälkeen Uralilla sotavankina vuosikymmenen viettänyt Philip Johan Stralenberg esitti ensimmäisenä tässä Tukholmassa 1730 julkaisemassaan kirjassa Das Nord und Ostliche Theil von Europa und Asia. Mukava kirja sinänsä, 400 sivua kaikenlaisia eriskummaisia juttuja Venäjästä, jos joku haluaa maantieteen kulttuurihistoriaan tutustua. On Uralilla siellä täällä pohjoisemmassa ihan oikeitakin vuoria, toista kilometriä korkeitakin, mutta ei mitään 5 km korkeaa selvää seinämää 2500 km matkan. Silloin 1730 kyse oli paremminkin siitä, että Länsi-Euroopassa yleistyi 1600-luvulla tapa esittää Euroopan itärajana katolisuuden ja protestantismin itäraja, eli Itävallan, Puolan ja Ruotsin valtakuntien itärajat Turkin, Tataarien ja Venäjän islamilais-ortodoksisia imperiumeja vastaan. Stralenberg venäläisine kavereineen siirsi Euroopan itärajan kauemmas itään, ja samalla Pietari I:n kovalla kädellä eurooppalaistaman Venäjän Aasiasta Eurooppaan. Siperiasta tuli samalla Venäjän aasialainen siirtomaa, eli se nousi siirtomaaimperiumien joukkoon, sellaisten kuin Iso-Britannia, sen ajan mahtavin valtio. Pietari I jätti arvonimen tsaari syrjään, ja alkoi kutsua itseään latinaksi imperaattoriksi. Kun Uralin vuoriston kokoa ei kovin moni käynyt aikoinaan tarkastamassa ja Stralenbergille vastaan väittämässä, niin mantereiden raja jäi sitten totuudeksi lasten koulukirjoihin kaikkialle maailmaan. Hyvin mielenkiintoinen operaatio.

Historian ihmeellisyyksiä junassa miettien, maukasta ja ravitsevaa ateriaa syöden: lusikan varrella leikattua juustoa ja teemukista konjakkia. Uralin kunniaksi!

Ekaterinburgin patsaita

Tänne blogiinsa ehtii vain silloin tällöin pikimmiltään; luppoaikoina siellä täällä ehtii kuitenkin järjestellä kuviaan ja tekstejään, niin että näitä on sitten helppo työntää tänne pitkät pätkät.

Kaupungilla on tietysti myös taidetta. Vastatuulen mies on paikoillaan torilla, täällä kohtuullisen leppeässä tuulessa. Koska Lenin on aina jollain keskeisellä paikalla, liittyy hänen visuaaliseen hahmoonsa nykyään mielenkiintoisesti hyvin usein naisten kosmetiikkaan liittyviä naamoja. Jotka nekin asetetaan aina keskeisille paikoille. Kaupunkitilan rakentuminen on aina mielenkiintoista.


Ekaterinburgin kävelykatu on miellyttävä. Siellä on paljon penkkejä, ja hyvällä ilmalla paljon ihmisiäkin. Tässä on pieni väli kylmien kuurojen välissä illalla, eikä siellä nyt ollut mitään tungosta. Ovat asentaneet sinne ihmisen kokoisia patsaita; tässä kulkukauppias myy hajuvettä. Hänellä on niin miellyttävä olemus, että arvelisin kaupan käyvän, jos hän todellinen olisi. Tällainen taide, joka sopii ympäristöönsä, on selkeää, eikä ole väkisin yleisölle tungettua taideaktivismia, sopii minullekin hyvin. Näissä ei myöskään ole sitä mahtipontisuutta, mitä Lenineihin liittyy, ja koko tämä kävelykatu on minusta sopusointuinen kokonaisuus.

Nämä sinisen talon kulman patsaat ilmeisesti liittyvät tarinaan, missä miehen ja koiran ystävyyden täytyy päättyä, koska morsian ei tykännyt koirasta. Arvelivat.

Hän ei ole patsas, mutta sopinee tänne taideteosten joukkoon kuitenkin; tämänkertainen oppaani ja tarinoiden kertoja, hiukan tunnistusta vaikeutettuna.