Miina

Miina on pysynyt tiukasti vieressä sen jälkeen kun kotiuduin. Makaa aina vieressä, kulkee yhdessä ulos ja sisään, vahtii vessanovella kun käyn paskalla. Vahtii kuin emo pentuaan, mutta tässä kuitenkin isäntäänsä. En ole ennen nähnyt naaraskoiraa, joka noin selkeästi kiinnittyisi nimenomaan mieheen. Pysyttelee yleensä kädenojentaman päässä, niin kuin tässä sohvan vieressä. Olen maannut tai nukkunut sohvalla koko päivän, paitsi tuon jäljempänä olevan rekikeikan ajan. Sika jyllää sisuksissani, olen hyvin väsynyt ja vasen käsi on kipeä.


Kun tapaa kennelihmisiä ja puhuu niille mustasta noutajasta, niin ne aina yrittää tunkea Miinaa johonkin rotuun. Flätti yleensä tulee esiin. Sileäkarvainen noutaja, joka usein on musta. Noiden rotujen kohtelu on jotensakin kammottavaa. Siellä noudatetaan edelleen Francis Galtonin eugeniikan perusteita, hoidetaan rotuhygieniaa, kilpailutetaan jatkuvasti, pidetään, tai yleensä yritetään pitää sotilaallisessa kurissa (apinat kouluttamassa susia ei ole tehokkain yhdistelmä), pidetään nälässä ulkonäön tähden, ja seksikin sallitaan ulkonäön perusteella. Mitä ihmisille ei avoimesti ja laillisesti voi tehdä enää, sitä voi tehdä koirille kiitettynä ja ihailtuna toimintana. Eikä tästä ole 100 vuottakaan, 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta, kun suomalaisilta alhaisen mongolirodun jäseninä oli muutamissa Yhdysvaltain osavaltioissa laillisesti kielletty naimisiinmeno ylempien rotujen, eli lähes puhdasta arjalaisuutta edustavien anglosaksien ja skandinaavien, kanssa.

Flätin rotumääritelmään kuuluu mm: "Kuono- ja kallo-osat ovat samanpituiset ja linjoitukseltaan yhdensuuntaiset. Otsapenger on vähäinen, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa." Pahaa enteilevä lause. Kun koirilla huskyjä ja ajokoiria lukuunottamatta ei ole enää juuri mitään hyötykäyttöä, niin esteettiset kriteerit nousevat eugeniikassa väkisinkin hyvin tärkeään asemaan. Muoto ja väri. Flättikin voi 40 vuoden kuluttua olla koira, jolla on neulanterävä luisu pää, ei minkäänlaisia aivoja, ja se kuolee viisivuotiaana syöpään. Mitä emootiota tuleekaan flättibloggaajan tekstiin, kun hänen pitää perustella "värivirheisen" koiran pitoaan, samalla kuitenkin rotuhygieniaa ylistäen.

Voi Miinassa flättiäkin olla. Flätistä, labradorilaisesta ja jostain isommasta pohjoiseuraasialaisesta metsästyskoirasta voisi saada tuollaisen yhdistelmän.

Meillä on koirat aina olleet mitä sattuu, eikä niitä vuosikymmeniin ole ostettu. Tavalla tai toisella hylättyjä tai poliisin huostaanottamia. Äitini niitä on aina esiin kaivanut. Pienemmät ovat pysyneet hänen hoidossaan, isommat kulkeutuneet ennen pitkää minulle. Äitini ei koiriaan koskaan ole mitenkään kouluttanut, muuten kuin elelemällä tiiviisti niiden kanssa, mutta aina ne häntä tottelevat. Ja hyviä koiria niistä kaikista on tullut. Miinan haukkuminenkin alkaa vähitellen laantua silloin kun kiellän sen, vaikka ei se vieläkään aina onnistu. Enkä aina kielläkään, kun se kerran näyttää olevan niin mukavaa. Ja tältä se näyttää:

Ajelulla

Tytär kävi taas rekiajelulla. Siellä ei pitkiin oikein ole voinut käydäkään. Yhtäältä minä en ole ollut kotona, ja toisaalta vanhukset ei enää oikein tarkene olla pakkasella ulkona pitkiä aikoja, sydäntäkin ahdistaa pakkasilmalla. Nyt kun lauhtui, niin taas pääsi. Antoivat tyttärelle oman reen tällä kertaa, ja hyvin hän sillä selvisi, toisen reen perässä ajaen, ja vain kaksi koiraa reen edessä. Tunnin reissu paksussa lumessa. Koirat oli tullessaan väsyneitä, mutta hyväntuulisia. Kyllä ne tykkää vetämisestä. Minä tein tavan mukaan sen tunnin pihassa lumitöitä ja rupattelin isännän kanssa. Hän ei lähde enää koirilla liikenteeseen, ja emäntäkin mielellään ottaa tyttären mukaan. Ei ole enää niin varmajalkainen jalaksilla.



On ne huskyt kepeäjalkaisia olentoja. Niin hentoisen oloisia, mutta niin vahvoja kuitenkin. Itsekin tuntee voiman, kun niitä taluttaa tarhaan tai tarhasta, ja tytärtä yksi sellainen vetää miten haluaa. Tykkään näistä koirista. Terveitä; vielä 13-vuotiaina ulvovat päästä mukaan vetämään. 14-vuotiaat olivat jo eläkkeellä, ja asustelivat sisällä pakkasimpien aikaan.



Voimastaan ja villeydestään huolimatta ne on kuitenkin ihmiselle hyvin kilttejä. Niin kai ne olisi sudetkin, jos olisivat tuttuja. Minusta on mukavaa että tytär opettelee tuntemaan muitakin koiria. Koirien kanssa on vähän kuin musiikin kanssa. Kun nuorena aloittaa harjoittelun, niin oppii luonnolliseen suhteeseen.

Itsensä kehumista, mutta menköön nyt

Tuli postia Lauttasaaresta: 

De: n.n.@ 
Date: Ven 29 janvier 2010 18:37
À: X.X.
Priorité : Normale
Messagerie : Webmail

Hei,
Valmistuin vuonna 2004. Te veditte elämäni parhaan luentosarjan. Kiitos siitä!

Niin kauan kuin tällaisia posteja silloin tällöin tulee, taidan jaksaa töissäni, myös silloin kun tekemistä on kamalia määriä. 

Rokotus

Vaimo määräsi minut sikarokotukseen. Kävin sen hakemassa. Mutta turha hänen toivonsa varmaan on. Tuskin minusta sillä rokotuksella sen parempaa aviomiestä saa.

Odotellessa oli aikaa katsella mitä muilla ukoilla oli jalassa. Samat mitä minulla. Lämpöhousut ja Sievin saappaat, joko täys- tai puolipitkinä versioina. Ne on hyvät saappaat. Kelpaa kahlata lumessa ja vesisohjossa, kävellä pakkasessa, ja pitävät hyvin jäällä. Niillä tiällä Lumenmuassa pärjätään hyvin. Niiden ainoa ongelma on, että ne on suunnattu vanhojen ukkojen markkinasegmentille. Ei ole pieniä kokoja. Vaimokin tykkää niistä, mutta pystyy käyttämään pienimpiä saappaita vain kaksien villasukkien kanssa. Taas naisia sorretaan.

Rokotusjono oli rauhallinen ja kohtelias, henkilökunnan työskentely tehokasta ja ystävällistä. Vartissa koko homma. Kyllä minä tykkään asua täällä.

PS. Nyt illan mittaan alkaa vasen käsivarsi tulla kipeäksi. Saa nähdä millaiseksi kehittyy.

Valkeaa lunta

Takaisin täällä missä lumi on valkeaa. Lumen puhtaus merkitsee näköjään paljon onnellisuudelleni. Jotensakin järkyttävää käydä näissä rantakaupungeissa, missä joutuu aina kävelemään nihkeän kosteassa ruskeassa liassa.

Mutta oli Norjassa hyviä asioita:

1. Pääkaupungista selvästi näki, että öljyrahaa ei ole käytetty palatsien rakentamiseen sinne. Se on viisasta ja kertoo hyvin selkeästi tasa-arvoisuudesta. Ei tilanne paha ole Suomessakaan. Molemmat pääkaupungit ovat toistaiseksi vain puolimiljoonakaupunkeja.
2. Oslossa oli hyvin kohteliaat autoilijat. Moni pysäytti jo kun vasta läheni jalkakäytävää. Liikennekulttuurista näki selvästi, että Norja on sivistysmaa.
3. Oslossa harjattiin katuja puhtaaksi lumesta. Niillä oli pieniä raktoreita, joiden edessä oli pyörivä harja, eikä edes mitään keräilyvälineitä. Mutta ne veti niillä nopeasti pääkatujen jalkakäytävät puhtaaksi lumesta ja loskasta. Vain se suolan nihkeys tietysti jäi. Helsingissä joutui yhtenään taarustamaan 2-3 cm paksun suolatun mössökerroksen päällä. Saisivat käydä Oslosta ottamassa mallia. Täällä kotona on tietysti vielä kätevämpää: lumi aurataan pois aikanaan, ei suolata, hiekkaa heitetään tarvittaessa perään, ja jalkakäytävä on kova, luja, puhdas, kuiva ja miellyttävä kävellä.

Joudun vaaratilanteisiin kun täällä kokeilen ajaa liikepaikassa Norjan tyyliin. Takana tulijat yrittävät ajaa perään. Mutta ei siinä muuten mitään vaikeutta ole. Autossahan istuu lämpimässä nojatuolissa, joten helppohan siinä on pysäyttää jalkakäytävän eteen ja sallia viimassa odottelevan panssaroimattoman ihmisen mennä ensin. Siinä on vain pidettävä mielessä, että minulla on käytössäni kaikki maailman aika. Kunnollinen niskatuki liikkuvassa nojatuolissani myös on. Ilman sitä voi kohteliaisuus täällä käydä hengen päälle.

Kylmän viileää

Ehkä tämä ei niin kovin miellyttävä konferenssi ole. Kielen tutkijoissa on niin outoa väkeä. Ruotsalainen jolla on ilmeisiä natsisympatioita, amerikkalainen republikaani joka tekee Obamanvastaista propagandaa, ja paranoidisia eurooppalaisia, jotka ylpeänä julistavat etteivät he tiedä mitään Länsi-Euroopan ulkopuolisesta kielimaailmasta. Norjalaisia, jotka viihtyvät parhaiten omassa porukassaan. Norjalaiset pitää huolta siitä että työt alkaa aikaisin, aikataulut pitävät ja jos eivät, niin leikataan kahvista ja syömisestä, ei työnteosta. Se on hyvä, mutta aika kylmäkiskoisesti hoidettuna. Ei-humaaneja humanisteja tänne on monta kerääntynyt. Täällä olen kuullut vain kaksi iloista, selkeää ja mielenkiintoista esitelmää, toinen nuorelta naiselta Helsingistä, toinen vanhalta valkotukkaiselta saksalaisvaarilta.

Ei tämä millään tavalla hukkareissu ole. Pitää nähdä mihin suuntaan tutkimus eri puolilla on menossa, ja erilaisia hyödyllisiä tiedonmurusia on saanut kerättyä. Porukassa on hyvin sympaattinen turkkilainen kielenkääntäjä, jonka kanssa on kävelty pimeinä aamuina ja iltoina vajaan tunnin taipaleet yliopistolle ja takaisin. On Algeriassa syntynyt berberi, joka puhuu sujuvaa japania kanssani ja tekee tutkimusta suahilista opetuskielenä Tansaniassa - siellä nimittäin Maailmanpankin vaatimuksesta yritetään nyt opettaa matematiikkaa ja luonnontieteitä englanniksi globalisaation tarpeisiin, eikä lapset opi mitään.

Mutta näitä muutamia miellyttävyyksiä lukuunottamatta tästä jää varsin kylmäkiskoinen mielikuva. Samanlainen kuin Oslosta itsestään. Pakkasta on -10 aamuisin, vähän vähemmän illemmalla. Kosteus, joka tullessa tuntui pehmeältä, tuntuu enää vain märältä kylmältä. Huoneen ikkunasta vetää.

No, jos loikoilisi vielä tunnin lämpimässä peiton alla. Tulisin paremmalle tuulelle.

Trygghet

Oslo on mielenkiintoinen paikka. Näyttäisi siltä, että tämä on muuten pysähtynyt 1980-luvulle, mutta palkka- ja hintataso on moninkertaistunut. Kaikki on aika nuhjuista, eikä ainakaan täällä kuninkaanlinnan takapuolella, missä liikun, sen kummempia investointeja näytä tehdyn oikein minnekään pitkään aikaan. Ravintolassa keikkuu pöytä, koska yksi jalka on lyhyempi, mutta sitä on vaikea suhteuttaa laskun loppusummaan. Pensionaatissa saa lämmintä vettä vain vääntämällä vivun täysin punaiselle. Kadut on mitä on. Tammikuinen Oslo ei ole mitään herkkua. Silti kahviloissa näkee nuoria naisia minkkiturkeissa. Oslon yliopiston kirjastolla on 150 000 sähköistä kirjaa käytössään. Ruotsalaiset ja muut ulkomaalaiset hoitaa tarjoilun ravintoloissa. Ja nuoria norjalaisia miehiä kyykkii kadunvarsilla pipo silmillä kerjäämässä rahaa kuppiin; Oslo on tiettävästi Pohjoismaiden heroiinipääkaupunki, ja käyttäjiä on paljon. Mutta ei täällä mitenkään turvattomalta tunnu, liukkaita katuja lukuunottamatta.

Brandkår, ambulans og politi kryssar på gator pillit vinkuen så att de norska kan kose seg i trygghet.

Lounaassa

Niin sitä löytää itsensä sumuisena sunnuntai-iltana Oslosta muutaman asteen pakkasessa. Samanlaista kuin Helsingissä, suolaa kaduilla ja jalkakäytävillä. En ole ollut täällä 25 vuoteen, mutta ei tämä nyt kovin suuresti tunnu muuttuneen. Tuntuu pieneltä merenrantakaupungilta, aivan niin kuin Helsinkikin. Täältäkin varmasti löytäisi jotain nättiä, jos olisi aikaa etsiä. Täällä on paljon ihmisiä, jotka kuljeskelevat kaduilla kantaen olkapäillään suksia. Lumityöt on tehty huonoiten kuninkaanlinnaa ympäröivien katujen jalkakäytävillä. Ei taida olla kuningas kotona, kun ei ole joutanut lapioimaan.

Koiria kävelee isäntiensä ja emäntiensä kanssa ilman hihnaa pitkin katuja. Rauhallisina ja tottuneesti, asiallisesti käyttäytyen. Niin pitää ollakin. Kannatan tätä maata ja norjalaista lainsäädäntöä.

-25

Jos olisin vapaa liikkumaan, niin tänne muuttaisin. Ei se iso ole, mutta mukava. Isä joskus rakensi, minä remontoin sisältä ja asensin aurinkosähkön, sekä tein puutarhan ja pienen arboretumin ympärille. Pakkasta tietysti, mutta kyllä siellä tarkenee ihminen hyvissä vaatteissa, kun liikkuu riittävän nopeasti.

Pohjoisessa

Kotona taas. Täällä on kotoisen kylmää, -25 astetta aamuisin. Sisällä vedetään jalkaan lämpöhousut, päälle 3-4 kerrosta paitoja ja puseroita. Vielä vilttiä jaloille jos aikoo istua paikallaan pitkään lukemassa tai kirjoittamassa. Yöllä pidetään peitto tiukasti ympärillä, eikä potkita sitä sivuun kuten etelässä. Kyllä tämänkin talon kuumaksi saisi, mutta ollaan totuttu kohtuullisen viileään. Sisällä ei ole missään lämpömittaria, joten en tiedä varsinaisia numeroita.

Olivat lämmittäneet saunan tuloiltanani ja kylpeneet. Tulin niin myöhään, että en enää itse kehdannut, menin suoraan nukkumaan. Mutta aamulla menin saunaan. Ylälaude oli vielä niin kuuma, että juuri ja juuri kärsi laatoille nahkansa laskea. Löylyä en heitellyt, mutta ei sitä tarvinnutkaan. Kun kuumalla kivellä makaili rauhassa pimeässä 20-30 minuuttia, oli täysin lämpimäksi haudottu, luita myöten rentona. Mielenkiintoista oli etelässä, mutta mukavaa on kotonakin.

Picasso

Kävin Ateneumissa katsomassa Picasson näyttelyä. Kylläpä niin monet niistä maalauksista tihkuivat seksiä. Mukava näyttely.

Näissä seminaareissa tehdään töitä, vessataukoja on harvakseltaan, ja ruokaillessa pidetään johtoryhmän kokousta. Ihan hyvä. Töihin minä tänne tulin.

Illalla ei onneksi enää ollut sosiaalista yhteisyyden luomista, joten häivyin. Pitää saada olla valveilla vähän yksikseenkin. Kävelin Töölönlahden ympäri. Siellä oli kaunista ja kovapohjaiset valkeat tiet, hyvin jäässä eikä edes yritystä suolata niitä. Kävin kaupasta ruuakseni pinon roiskantteja. Vitamiineja on saatu aivan kylliksi tänään, ja lämpimään keittiöruokaan kyllästyy jos sitä on joka päivä. Roiskantit on hyviä silloin tällöin, gintonicia päälle. Helkan verkko toimii nyt baarissa, muttei huoneessani.

Tässä maisemassa on jotain karua kauneutta.


Ja Kopiosto vain loistaa iloisesti niin valon kuin pimeydenkin halki.

Hotelli Helka

Etelässä taas. Täällä on nukuttu Kopioston loisteessa, mutta viileämpi se on kuin Smarket. Lämpöpatterikin on valmiiksi kiinni. Ihan ok kuumaa.

Hotellin verkko on nurin, eikä respan pojat osaa buutata sitä. Kännyllä blogaaminen ei ole herkkua.

Mutta illallinen oli hyvä. Ruoka ok, ja seurana nuori, kaunis ja älykäs nainen. Harvinaista illallisherkkua.

Grüss Gott!

Kautta kirkkonummelaisten pienten mutkaisten teiden pääsin pohjoiseen, kuntaan missä on Rantatie ja rantasaunojakin vielä joku pystyssä, mutta järven pohja kasvaa AIV-nurmea. Siitä lienee kunnan nimi tullut, en tiedä.

Tapasin vanhan ystävän, jolla on ollut puolentoista vuoden päänsärky. Ollaan puheltu paljon über Arbeit und Baierische Sachen, aus Radio Nachrichten über Spielen in Bundesliga, und irgendeine Musik aus Baierische Rundfunk 1. Druck eine Flasche Baierische Wein.

Täällä S-marketin loisteessa on vielä kuumempi kuin etelässä viime yönä. Väänsin patterin ihan kiinni ja pidin jonkin aikaa ikkunaa auki, ennen kuin sain aamuyöllä taas nukuttua.

Täällä minua on pidetty hyvin. Kohta sanon "Servus" baijerilaiseen tapaan, ja suuntaan uudelleen etelään kohti seuraavia töitä. Saa nähdä millaisen ilmaston siellä nyt kohtaa.

Työt tehty on. Aika kevyt kaksi päivää tämä oli, kohtalaisen tyhjänpäiväisiä. Liian vähän raakaa työtä ja liian paljon sosialisaatiota. Vanhoja ja uusia tuttuja näki paljon, kuunteli jokusen osuvan ja jokusen pieleen menneen puheen, luki pinon papereita, joista todella mielenkiintoinen oli vain yksi. Lepsuja puheenjohtajia, jotka antoivat alkupään ihmisten puhua ummet ja lammet, leikkasivat sitten lopusta. Sitä kommentoi minkä kommentoi, kahden minuutin puheenvuoroissa ei paljoa voi. Liikaa väkeä joka paikassa, ja ajat oli organisoinut joku sosiaalinen rupattelusta tykkäävä ihminen. Piiitkät kahvi- ja ruokatauot. Ei vanhaa protestanttista etiikkaa, vaan nykyeurooppalaista verkostotehokkuutta. 

No, tulipahan käytyä, kolmeen vuoteen ei ainakaan tarvitse.

Sitten taas matkaan, kohti pohjoista tällä kertaa. 

Seitsemännellä saarella

Siuntiossa ollaan, paljoa etelämmäs ei autolla suoraan enää pääsekään. On täällä selvästi lämpimämpää (4 astetta) ja suolaisempaa. Kotona jo monta viikkoa tottui siihen että niin oma kuin melkein kaikkien muidenkin autot olivat jatkuvasti puhtaita ja vastapestyn näköisiä, mitä nyt vähän lunta tai huurretta pinnassa. Hämeen jälkeen alkoi teiden suolaus ja autojen ulkonäkö muuttui. Suolan, maantiepien ja ravan sekoitukseksi. Nyt minullakin on autossani paikallisväri päälle vedettynä. 

Ajoin tullessa Helsingin lävitse ja näin kuuluisaa Helsingin lunta. Vielä jäljellä monin paikoin, autojen ympärillä ja parkkipaikoilla, jossain Mechelininkadun lähistöllä 20 cm paksuna suolansekaisena ruskeana massana, minkä läpi vain jonossa ajettiin. Ehkä siihen oli vain kipattu suolattu lumikuorma sulamaan autojen pyörissä. Voi ihmisparkoja, missä joutuvat asumaan. Helsinki on kaunis kesäkaupunki, mutta talvista Helsinkiä en ole oikein koskaan kunnolla ymmärtänyt. 

Siuntiossa on puhtaampaa. 

Matkaan!

Aamulla, kohti etelää. Kai siellä on lämmintä. 

Järven lämpöä

Käytiin päivällä taas Miinan kanssa järvellä kävelemässä. Järvi työntää jatkuvasti uskomattomia määriä lämpöä jäälle. Siellä oli tunteja vanhoja moottorikelkan jälkiä, missä velloi vapaa vesi. Pakkanen on lauhtunut tuntuvasti, mutta oli sitä vielä 5 astetta kuitenkin. Jään päällä vesi ei jäädy, eli ennen jääpeitteen tuloa järviin jäi syvemmälle jäljelle aika suuria määriä lämpöenergiaa. Missä on lumetonta jäätä, on se paksulti täynnä kuurankukkia, mikä myös kertoo siitä miten paljon lämpöä järvestä edelleen virtaa jään lävitse ilmaan. Mielenkiintoinen talvi. On siellä vettä joskus muinakin talvina jään päällä, mutta ei tällaisia määriä. 

Suksia tuonne jäälle ei kannata tarjotakaan. Niistä saa kuntoharjoittelun painot hyvin äkkiä. Mutta minä en sellaisia painoja harrasta. Riittää että liikun kohtuullisen ripeästi. 

Elokuvia

Kiinnostuin tästä miettimään nykyisiä elokuvia.  Katseltiin joulun aikaan tyttären kanssa muutamia. Yksi niistä oli Miyazakin 崖の上のポニョ, Gake no ue no Ponyo, eli Jyrkän kallion Ponyo. Toinen oli Guillaume Ivernelin ja Arthur Qwakin Chasseurs de dragons, Lohikäärmeiden metsästäjät. Kolmas oli Carlos Saldanhan Ice Age 3. Pocahontasia en ole katsonut koskaan, koska en siedä Disneyn elokuvia, enkä usko katsovani Avatartakaan. Eikä varmaan katsota Jääkauttakaan toista kertaa. Amerikkalaiset elokuvat on niin tiukkaan tyyliteltyjä tiettyihin myyttisiin toimijatyyppeihin, tai arkkityyppeihin, että ne pakottavat tarinat kerta toisensa jälkeen samoihin muotteihin. En kerta kaikkiaan jaksa katsoa niitä. Disney on vienyt sen pisimmälle. Saan niistä jonkinlaisen lievän klaustrofobisen tunteen, jota tasaisin väliajoin toistuvat vitsit eivät saa murrettua. 

Ponyo ja Chasseurs ollaan katsottu jo kahteen kertaan, ja tullaan vielä katsomaan. Ponyo tietysti on aika pienten lasten elokuva, mutta ei se haittaa. Tietysti, noin kun tarkemmin ajattelee, niin arkkityypit näissäkin seikkailevat, mutta silti niissä on jotain raikasta ja ennalta arvaamatonta. Chasseursissa vielä enemmän. Tykkäsin siitä kovasti, Ponyo taas oli tyttären suosikki. 

Muuten katsoin lävitse Jacques Demyn tuotannon joulun aikaan. Les parapluies de Cherbourg on minusta aina ollut niin kummallinen elokuva, että halusin tietää miehestä enemmän. Sieltä löytyi vaikka mitä, 1960-luvun alusta tiukkoja elokuvia naisista ja pelureista, sitten Parapluies 1964, minkä jälkeen ote löystyi. Äärimmäisen kamala svingimusikaali Les Demoiselles de Rochefort, sitten ihan mukavia historiallisia spektaakkeleita jotka kelpasivat vaimolle ja tyttärellekin, sekä sitten jo aika vanhana 1970-luvun lopulta taas mielenkiintoisia pieniä elokuvia, parhaina niistä hyvin vähällä rahalla tehdyt La Naissance du Jour 1979 (vanhasta naisesta joka siirtää rakastajansa nuorelle naiselle aviomieheksi) ja Parking 1982 (Orfeuksen ja Eurydiken myytti nykyaikaan; Manalan hallitsijattarella Persefonella on ylimaallisen kaunis ääni). Tuli katsottua kunnolla melkein tuntematonta ranskalaista elokuvaa, ja tykkäsin useimmista kovasti. Omalaatuinen tarinankerrontatapansa, Michel Legrandin musiikki osittain hyvää, missä ei innostunut liiaksi swingistä. Kaikkialla poltettiin koko ajan tupakkaakin niin että kateeksi kävi. Lapsia Demy ei osannut ohjata ollenkaan, ne on aika puisevia, mutta naisia hän osasi ohjata oikein hyvin. Ne on kaikki nautittavia. 

Meinaa ruveta uhkaavasti lämpenemään. Mitä turhia. Oltiin pakkaseen ihan tyytyväisiä. Kyllä meillä taretaan.



Sain kirjoitettua jo 2 kappaletta. Vauhti kiihtyy hiljalleen.

Käveltiin perheen kanssa jäällä 5 km. Paksu lumi on painanut jään pintaa, niin että siellä on kauttaaltaan vettä jään päällä, sekä uveavantoja. Eikä ne jäädy, lumi eristää niin hyvin. Niinpä siellä voi kävellä vain moottorikelkkojen urissa, missä pakkanen on päässyt suoraan veden kimppuun. Tai sitten välillä urasta toiseen vesisohjossa kahlaten; Sievin talvisaappaat pitää hyvin vettä ja pakkasta, mikä tässä mainoksena kerrottakoon. Vettä on paikoitellen 10 cm jään päällä, jään paksuus n. 20 cm. Löydettiin sieltä yksi puhelias kalamies, ja tytär löysi jääpuikon. Hyvä reissu.

Valaanlihaa

Kesällä yksi tuttu toi Norjasta valaanlihaa tuliaiseksi. Se on vähän ongelmallista lihaa. Norjalaiset ja japanilaiset sitä syö uhmakkaasti, ja kai jotain sellaista oli lahjankin takana. Se on tyhjiöpakattua, suolattua ja savustettua, säilyy vaikka kuinka kauan. Pitkään mietittiin mitä sille tehdään, tai ehkä me vain unohdettiin se jääkaapin nurkkaan. Tänään sitten päätettiin, että syödään pois. Vaimo paistoi sen pannulla palasina ja söi muutaman. Tytär yhden, ja minäkin yhden palasen. Aika vahvan makuista lihaa. En oikein osaa verrata. Tulisiko siitä poron liha mieleen, sitä olen syönyt joskus parikymmentä vuotta sitten. Sika ja lehmä, rehuilla kasvatetut, on selvästi miedompia. Ei kukaan siitä valaasta oikein tykännyt. Paitsi yksi meistä, ja kun hän kerran siihen niin suuresti ihastui, niin hänelle me sitten kaikki loppu annettiin.





Katsoin illalla saunan jälkeen tyttären kanssa Spielbergin Jurassipuiston. Sen seurauksena tytär nukkuu nyt yön äitinsä vieressä, ja minä nukun sohvalla. En muistanutkaan miten kamala elokuva se on, olen nähnyt sen vain kerran kauan sitten. Vaan ei tytär keskenkään halunnut jättää, tiukasti kyljessäni kiinni ja välillä minua hakaten ja potkien katsoi koko kamaluuden loppuun asti.

Kohtuurauhallisia päiviä

Pitäisi kirjoittaa. Kuukausien jälkeen. Eilen uskalsin vilkaista tiedostoa, jossa on tekstin pohjaa ja hahmotelmaa, mutta suljin sen heti kauhuissani. Tänään uskalsin jo katsella sitä, muotoilla otsikon ja kirjoittaa yhden lauseenkin. Aloittaminen on aina kamalaa.

Muuten aika on kulunut paria gradua ja paria väikkäriä neuvoessa. Sillä rintamalla on kuitenkin ollut kohtuullisen hiljaista syksyyn verrattuna. Ne jotka halusivat työnsä valmiiksi jouluksi tai vuodenvaihteeksi on hoidettu, tammikuu ei ole mikään erityinen psykologinen kuolemanviiva kenellekään. Sähköposti raksuttaa silti koko ajan, niin monella on niin paljon kysyttävää. Vastailu on kuitenkin helpompaa kuin pitkien käsikirjoitusten lukeminen. Tätä blogia ehtii kirjoittaa, ja katsoa muitakin. Olen tammikuun alkupuolen pääosin kotona, ei minulla ole vielä opetustakaan. Osa oppilaistani on ulkomailta, kieltäytyvät olemasta Suomessa tammikuussa, vaikka täällä juuri nyt olisi kaikkein eksoottisinta. Ei niille kannata seminaareja vielä järjestää, kun eivät tule kuitenkaan. Olen kokeillut ja suuttunut niiden kanssa, mutta mitä turhia. Helmikuussa ehtii hyvin aloittaa, toukokuuhun on aikaa. Hyväkin olla kotona nyt, lumen kolaamista on jatkuvasti, lämmittelen 2-3 tulisijaa päivittäin näin pakkasella, ja teen ruokaa perheelle. Käytän Miinaa kävelyllä. Haahuilen sitä sun tätä. Olen ottanut jopa monta valokuvaa, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Ei tarvitse ajaa autoa pimeässä ja vaimolla on helpompaa kun joku tekee kotityöt.

Kuun loppupuolisko onkin sitten melkein matkustamista. Konferensseja ja tohtoriseminaareja siellä täällä. Ehkä sekin on hyvä. Syksyllä oli pakko lopettaa lähes kaikki liikkuminen, mutta on hyvä nähdä mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Kävin katsomassa Googlen analyysitkin. Ei täällä paljoa väkeä käy, vanhat miehet eivät ole kiinnostavia, mutta jokunen kuitenkin, useimmat eksyjiä, jotka häipyvät välittömästi. Hakusanoista on vuosikausia ollut yleisin "pimeä ravintola", mutta nyt on joku ruvennut etsimään "Yamabaa" hakurilla. Taidan olla minä itse pari kertaa, uusista koneista. "hyvä sauna" on nousussa. Pornoa hakusanoissa ei juuri ole, eipähän sitä tässä blogissa juuri löydy. Ei niin ettenkö tykkäisi naisten kuvista, niin vaatteet päällä kuin ilmankin, mutta yritän pitää tämän kohtuullisen siistinä isän ja aviomiehen blogina.

Ihmisten käyttämät selaimet minua kiinnostavat, ja ehdoton ykkönen täällä käyneillä näkyy olevan Firefox, jäljessään, tässä järjestyksessä, Safari, Opera ja Eksplooreri. Mielenkiintoista että IE ei erityisen suosittu ole. En käytä sitä itsekään kuin pakosta. Ja oma suosikkini Opera pärjää ihan hyvin, mikä on tärkeää senkin takia että haluan sen pysyvän pystyssä, jotta voin käyttää sitä jatkossakin. Vielä on vähäisiä määriä käyntejä Caminolla ja Chromella. Kummastakaan en tiedä mitään.

Kippurahäntä

Kyllä Miinalla selvästi häntä helposti nousee kippuraan.

Tässä se näkyy koristeellisella kaarella.


Tässä aika hämärästi, mutta


tässä kuvassa hyvinkin selvästi. Ei se nyt silti aivan pystykorvan kippura ole, vaan ikäänkuin lippu, jota Miina kantaa ylhäällä kävellessään. Tässä tulen minä.

Vaalean harmaa on tammikuinen lumisateinen maisema.

Aperture 2

Ongelma selvisi. Kuvasin kameralla RAW formaatissa, mitä yleensä vältän, koska se tekee kaikesta hitaamman. Otin ne sitten kamerasta suoraan Apertureen - ja mitä tapahtui: ei toimi vieläkään.

Jos formaatti kerran on varmasti oikea, samoin kuin importointi, niin sitten vika on ohjelmassa. Tein siihen päivityksen. Jumalauta ettei se tullut heti mieleen. PC:ssä tottui siihen ettei päivityksiä tarvinnut ajatella, ohjelmat päivitteli itseään, ja etenkin uudet ohjelmat lähti heti etsimään päivityksiä. Aperture vain ei tee sitä. Se yksinkertaisesti jököttää koneessa käyttökelvottomana, kunnes käyttäjä tajuaa päivittää koneensa. Niin yksinkertaista. Eikä hävetä yhtään.

Ei siinä mitään, nyt on luettu paljon manuaaleja, katsottu opetusvideoita ja seurattu keskustelupalstoja. Aperturessa ihan oikeasti näyttää olevan kohtuullisen paljon bugeja ja siihen tulee helposti jumittumia. Mutta on se myös varsin näppärä käyttää, tosin minulla ei vielä ole hyvään editointiin herkkyyttä sen kanssa, kunhan lähinnä leikkaan masterista tarpeettomia osoita pois, ja panen niihin vähän lisää valoa. Tammikuun alussa on vielä hankala kuvata.

Aperture

Ostin Maciini myös Aperture 2:n, latasin sen vasta tänään ja yritin opetella käyttämään. Siitä ei tullut mitään, tunnit tosin kuluivat. Se yksinkertaisesti kieltäytyi toimimasta .jpg fileitteni kanssa. Se importoi kyllä valokuvia, niitä pystyy katselemaan yksi kerrallaan Aperturessa, mutta ei tee niistä edes peukalonkynsiä, ja minkäänlaiset editointitoimenpiteet eivät onnistu. Vanhoja editoimiani kuvia se ei edes suostu importoimaan, väittää vääräksi tiedostomuodoksi, vaikka niidenkin nimen perässä lukee jpg. Minulla on kuitenkin 1990-luvun loppupuolelta lähtien kymmeniä tuhansia kuvia.

Manuaalit ja tekniset oppaat sekä Macin keskustelupalstat väittävät että jpg on ok. Silti mikään ei toimi. En taas tiedä mitä tästä Macista ajattelisi. Alla olevan postauksen kuvat ajattelin Aperturella editoida julkaistavaan kuntoon, mutta iPhotolla ne sitten piti tehdä. Se ei mukise mitään, tekee kaiken mihin vain pystyy. En tiedä mitä tämän kanssa taas tekisi. Suoraan kysymykseen miksi Aperture ei toimi jpg:n kanssa ei saa Applelta vastausta.

Loppiaisen rekiajelu

Tytär kävi ajelemassa reellä pianonopettajansa kanssa. Yli 70-vuotias eläkkeellä oleva mummo, asuu miehensä ja koiriensa kanssa kaukana metsän keskellä. Muutti sinne eläkkeelle jäätyään ja musiikkioppilaitoksen rehtorin hommat lopetettuaan. On näihin aikoihin asti tykännyt ajella 200 km reissuja valjakollaan talvisin, mutta alkaa vähitellen vanheta. Näyttäisi mielellään opettavan tyttären rekikoira-ajajaksi; ei tiedä vaikka meillä joskus olisi pihassa myös 20 huskya. Niille tarvitsee aika ison aitauksen, jotta niillä on juoksutilaa. Pitäisi lainata kunnan metsää siihen ... Opettaja ei tahdo aina enää pysyä reessä vaan putoaa ja teloo itseään, luunmurtumien paraneminen vie aina jonkun viikon, mutta ei anna periksi. Koirat pitää juoksuttaa, ja hän tykkää siitä itsekin kovasti. 

Lähtiessä koirat ovat aina niin innokkaita että hyppivät ja reki pitää pitää ankkurissa kunnes kaikki on valmista. Lähtö on aina repäisevä, sitten kun se tapahtuu. Lunta satoi rankasti paksuista pilvistä aamulla yhdeksän jälkeen. Oli vielä niin pimeää että hädin tuskin sai otettua kuvia. Ja niin paljon pakkasta ettei siellä seisten pitkään odotellut; niinpä kolasin ajankulukseni vanhusten pihan. Siinä hyvin lämpeni.


Reilun puoli tuntia juostuaan koirat alkaa olla jo rauhallisempia, ja tytär sai itse ajaa reen takaisin pihaan. Hänelle se on vielä sekä mukavaa että pelottavaa.


Huskyt on nättejä koiria. Paljolti suden näköisiä, vaikka susia selvästi kevyempiä ja hennompia. Ihan kilttejäkin ihmistä kohtaan, mutta koska ne elää pääosin omassa laumassaan aitauksessaan, ei ne ole samalla tavalla kesyjä kuin sisäkoirat. Miina oli mukana tietysti, ja sai rähistä tarpeekseen niiden kanssa aidan eri puolilla, mutta varuilta pantiin Miina autoon makaamaan silloin kun huskyt oli pihassa. Vaikka ne on hontelon näköisiä, ne on hyvin vahvoja. Miina ei autossa hauku, vaan makaa rauhassa.

Juoksun jälkeen koirat saa lämmintä rasvavettä, jossa on lihanriekaleita tai kalanpaloja mukana. Mutta noista neljästä koirasta vain kaksi narttua joi, se lenkki ei niin kovin pitkä ollut. Aitauksessa on myös yksi kiimainen naaras, jonka luo pääseminen rassaa urosten mieltä. Se saattoi olla toinen syy siihen miksi niille ei edes juotava kelvannut. Juokseminen kyllä mielellään. Naaraat on urokselle monimutkainen asia.

Mac-gallup

Tein käyttäjätyytyväisyyskyselyn Macista. 

Miina: Mac OK; ei käytä. 

Vaimo: Mac OK; käyttää sähköpostia ja etsii kuukkelilla asioita, skypettää. Sama se millä koneella.

Tytär: Mac OK; sähköposti, kuukkeli, videot, tuubi, romaanin kirjoittaminen wordillä, erilainen leikkiminen koneella. Ei halua palata PC:hen. Macissa on vielä paljon tutkimista ja iso näyttö. 

Minä: Mac kokonaisuutena ihan ok, lukemattomissa pienissä asioissa rassaa ajoittain. Ongelmat oletettavasti vähenevät hiljalleen, kun opin missä mitäkin on, mitä tällä voi tehdä, ja mitä tällä ei voi tehdä. 

Zippien ongelmakin ratkesi. Ipon kommenteista viisastuneena hain mysmithmicrolta StuffitExpanderin, joka saa kaikki zippikansiot auki nopeasti ja ilman mitään ongelmia. Se riittää minulle tässä vaiheessa. Tässä Macissa itsessään on yksinkertainen Arkistotyökalu, joka osaa tehdä zippejä, sekä avata itse tekemiään, mutta muualla tehdyistä se ei ymmärrä mitään. Olisi odottanut että näinkin kalliissa uudessa koneessa olisi asialliset perustyökalut mukana, mutta mitä ei ole, ei ole. Vanhemmissa versioissa ilmeisesti on ollut. Macin Downloadien kokoelmassakaan ei ollut mitään asiallista zippeihin liittyvää, ja verkossa löytyvä Macin manuaali on sama yksinkertainen läpyskä kuin mikä tässä koneessa on sisälläkin. Sitä ei ole tehty PC-logiikasta Mac-logiikkaan tuleville. Toimeen tullaan, ongelmat pitää vain ratkoa yksi kerrallaan. 

Mac

Mitäs tänne vielä kannattaisi muistiin kirjoittaa, tässä mietin. Vaihdoin huvikseni macciin. Minulla on 4 vuotta hyvin toiminut Acer, kevyt pieni ja kätevä, ostovaiheessa uusinta teknologiaa. Sen ainoa vika oli että Word meni pilalle ja alkoi tuhota tiedostoja. Poistin sen ja asensin uudestaan, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. 

Mietin Ubuntua, mutta Word ei toimi siinä. Tarvitsen sen; töistäni on niin iso osa editoijan hommaa ja tekstien kommentointia eri muodoissaan, ja koska tuleva tavara on pääosin wordillä tehtyä, minullakin on parasta olla se. OpenOfficen kirjoitusohjelmaa käyttelin jonkin verran, mutta on se kömpelö, ja marginaalikommentointia sillä ei pysty lukemaan eikä tekemään. 

Ostin sitten Macin, tai kaksi oikeastaan. Syliin itselleni yhden ja ison iMacin vaimon työhuoneen nurkkaan. Sieltä hajosi pöytäkone kokonaan. On tämä teknisesti hyvin kehittynyt, hyvät näppäimet ja näytöt, mutta kone se vain tämäkin on. Mihinkään ei koskaan ole täysin tyytyväinen, ilmeisesti. Tämänkin käyttö on kömpelöhköä, vaikka kaiken pystyy tekemään. Tiedostojen siirtely on oudon vaikeaa; ilmeisesti niitä pitää vain käyttää työpöydän kautta. Finderistä ei suoraan pysty ottamaan kahta eri tiedostoa samaan aikaan pöydälle. Zippejä tämä ei osaa purkaa, mikä on hyvin ihmeellistä. Yrittää kyllä satunnaisesti, mutta jää jumiin siinä missä PC tekee kaiken valittamatta. Koneen sisällä olevat ohjeet on hyvin minimaaliset ja ylimalkaiset. Oudompia merkkejä kuten kreikkaa tai venäjää ei saa sopivalla fontilla lisättyä suoraan tekstiin taulukosta, vaan pitää vaihtaa näppäimistö niihin kieliin ja etsiä sopivat merkit kokeilemalla; en tiedä onko se MacWordin vai Macin ongelma. Deletenappulaa ei ole, sellaista mikä deletoisi oikealta puolelta, mikä on hyvin outoa ja kömpelöä. Ohjauslevy on oudon tunnoton, etenkin kahden sormen näpäyksiä joutuu usein tekemään kahteen kolmeen kertaan. Tyhmä automatiikka vaihtaa sekakielistä tekstiä editoidessa kysymättä kielestä toiseen, vaikkapa englannista kiinaan, ja kieli pitää palauttaa käsipelissä. Opera jumittaa välillä, ei toimi täydellisesti. Safari kyselee typeriä palattaessa sivuilla taaksepäin. Typerää käynnistysääntä ei saanut tapettua asetuksista, piti ladata erikseen ohjelma, tosin ilmainen, jolla sen sai hiljennettyä. Aivan kuten Microsoftilla, Applellakin on kaikissa ohjelmissa hirveästi pöhöä, ominaisuuksia ja automatiikkaa, joilla ei tee mitään, ja joita ei saa asetuksista poistettua. Tässä on koko ajan jotain pientä ärsyttävää ja hidastuttavaa.

Mutta on tämä teknisesti hyvä peli, langattomat verkkoyhteydet löytyy helposti, käynnistyy nopeasti, akku kestää tuntikausien käyttöä, muistia on, ohjelmat jumittaa harvoin, on esteettisesti miellyttävä kone. Tuntuu hyvältä käteen ja silmään. En minä millään tavalla ostosta kadu, ja kyllä tätä oppii käyttämään, vaikka käyttötapojen logiikka tuntuu välillä niin kovin ontuvalta. Pääasia oli päästä eroon Microsoftista, Wordia lukuunottamatta. Ei tämä silti niin ihmeellinen kone ole kuin mäkistit hehkuttavat. Fanaattista mäkistiä minusta tuskin tulee, mutta Microsoftiinkaan ei tee mieli palata. Kunhan saavat Wordin toimimaan Ubuntussa tai jossain muussa Linuxissa, niin pitää harkita käyttöjärjestelmän vaihtoa. Vaikka ei sekään mikään taivaan lahja liene. 

Uuttavuotta

Siivosin aaton huonettani kotona. Paperia on kertynyt vuodesta 2005 lähtien, milloin viimeksi kunnolla siivosin. Ammattilehtiä, aikakauslehtiä, opiskelijoiden esitelmiä, omia ja muiden konferenssipapereita, laskuja yms. Sellaisia on jo toista kymmentä vuotta lyöty kerran pari vuodessa pahvilaatikoihin ja nostettu pinoihin, mutta nyt alkoi jo käydä paikat ahtaiksi. Vaikka mielellään tekisi kaiken tietokoneella ja säilöisi asiat sähköisesti, niin maailma ei vielä ole samaa mieltä. Eiköhän sieltä puoli kuutiota tullut paperinkeräykseen vietävää, sekä kaikenlaista vanhaa elektroniikkaromua kierrätykseen.

Seasta löytyi myös pahvilaatikosta kaksi 5-vuotta vanhaa Kultakavaljeeripulloa yksiltä synttärijuhliltani. Kilistettiin niistä toinen vaimon kanssa eilen illalla. Minulla ei ole kummoista viinapäätä, tulen puolesta pullostakin jo ihan tuiteriin, väsyin ja menin klo 23 nukkumaan. Olen nähnyt jo niin monta uudenvuoden aattoa, että pauke pimeässä ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että kehtaisin yrittää valvoa jos kovasti nukuttaa. Ikä vapauttaa monenlaisista pakoista. Vaimo ja tytär valvoivat kyllä, minä ja Miina nukuttiin. 

Jos Miina olisi pelännyt, niin olisin tietysti valvonut sen kaverina. Useat koirat pelkää uudenvuodenpauketta, jotkut ihan hysteerisinäkin. Ei tämä. Haukkui ja murisi se jonkin verran paukuttelijoita metän takana, mutta ei niistä muuten mitään välittänyt. Erinomaista. Joten mentiin nukkumaan kun väsytti. 

Sen, että Miina on aito ja puhdas sekarotuinen koira, näkee siitäkin miten terve ja elinvoimainen se on. Naapureilla ja tutuilla on samanikäisiä isoja alta 10-vuotisia rotukoiria, jotka alkavat jo harmaantua ja kömpelöityä, joilta ei leikki enää suju, ja jotka eivät halua enää käydä kävelyilläkään. En ole ikinä ollut mukana missään kenneltoiminnassa, enkä tukenut sitä: niin sairaita koiria ne kehittävät. Sairaiden mielien harrastusta. 

Olisikohan Miinassa sanotaan 1/8 pystykorvaa tai jotain vastaavaa pohjoisen Euraasian vahti- ja metsästyskoiraa? Se on kyllä muuten täysin noutajan näköinen, mutta sen häntä helposti menee juostessa kippuraan, ja haukkuminen tuntuu olevan sille yhtä luonnollinen reaktio kuin pystykorvalle. Se on vain kolme kertaa pystykorvaa painavampi ja ääni viisi kertaa jykevämpi. On siinä minulla femina. Mutta oikein hyvää huolta se tyttärestä pitää. Hyvä Miina on.