北野天満宮 Kitano Tenmangū

Kun jatkaa Imadegawan katua vielä eteenpäin, tulee viimein Pohjoisniityn Tenmanin temppeliin. En ole varma etymologiasta, mutta Taivaantäysi nimen merkitys on kun sen suoraan lukee. Tenmanguita on Japanissa tuhansia eri puolilla maata, ja tämä on niistä ensimmäinen. Historian mukaan Sugawara no Michizane -niminen oppinut ja runoilija nousi 800-luvun lopulla vaikutusvaltaisimpaan asemaan keisarin ohella maan hallinnossa, mutta 900-luvun alussa Fujiwaran suku onnistui saamaan hänet menettämään maineensa ja hänet karkotettiin kauas Kyūshūn saarelle. Hänen siellä kohta kuoltuaan Kiotoon tuli kova ukkonen joka teki paljon tuhoa, erityisesti Fujiwaran suvulle, mistä keisari päätteli että Michizane oli palannut äkäisenä Kiotoon, ja että häntä vastaan nostetut syytteet olivat olleet perättömiä. Niinpä keisari perusti tämän temppelin, ja nimesi Michizanen uudelleen Taivaan jumalaksi (天神 Tenjin), eli lähinnä ukkosen jumalaksi. Tenjin otti ja leppyi, eikä tuhonnut Kiotoa.

Vielä ollessaan Michizane, runoilija oli Kyūshūlla kirjoittanut runon, jossa hän kaipasi Kiotoon jäänyttä luumupuuta, josta hän oli kovasti tykännyt. Niinpä Tenmangūissa on lähes aina luumuja, sekä istutettuina että yleensä myös alttarilla. Täällä ensimmäisessä temppelissä niitä on nykyään noin 1500. Kaiken värisiä ja kokoisia, kaikki kukassa tähän aikaan. Helmikuussa ne jo olisivat lämpimänä vuonna kukkineet, mutta tänä vuonna tosiaan aika on venynyt maaliskuun lopulle.

 Luumu on jotensakin hienostuneempi kuin kirsikka, josta tuli villitys Japanissa oikeastaan vasta Edon kaudella 1600-luvulta eteenpäin. Kukinta ei ole niin raju kuin kirsikalla, ja useiden lajien pitkät versot tuovat kukintaan oman tunnelmansa. Punaiset ovat kaikki kohtuullisen uusia lajikkeita.

 Jos katsoo satoja vuosia vanhoja temppelimaalauksia, niin luumut olivat ennen joko aivan valkoisia, tai tämän verran punertavaa väriä niissä myös saattoi olla.

 Alue on laaja ja luumuja isoilla alueilla. Löytyy myös vaahteroita syksyksi, sekä paljon muitakin kukkivia kasveja. Siellä on aina nähtävää.

 Yhden luumupuiston reunalla on teehuone, jossa saa puistoihin tarvittavan pääsylipun hinnalla myös leivoksen ja kupillisen luumuteetä. Voin suositella. Se on hyvää.

 Temppelissä on paljon myös lehmäpatsaita. Voi ne olla härkiäkin. Syyksi sanotaan se, että kun Michizanen Kyūshūlta tuotuja jäännöksiä Kiotossa vietetyn uuden hautajaisseremonian jälkeen kuljetettiin härkävankkurissa länteen päin - ehkäpä suunnilleen samaa tietä jota tänne kävelin - niin härkä pysähtyi kesken matkan, eikä suostunut enää kävemään eteenpäin. Se on tämä paikka. Kun Tenjiniksi nyt nimetty runoilija kerran härän välityksellä ilmoitti että tähän!, niin tähän temppeli rakennettiin. Härkäpatsaita on temppelissä monta, siellä täällä, eri värisistä kivistä veistettyinä.

 Siellä on myös paljon koululaisia, ja heidän jättämiään toivelappusia. Telineitä on paljon, eivät mahdu samaan kuvaan. Koska Michizane oli myös oppinut, hänestä kehittyi vuosisatojen mittaan erityisesti oppineisuuden jumala. Koululaiset käyvät täällä ja muissa Tenmangūissa rukoilemassa ennen tärkeitä kokeita, tai yliopistojen sisäänpääsykokeita, menestystä itselleen. Jos sitä tulee, on korrektia käydä vielä toisen kerran kiittämässä. Joten telineitä tarvitaan.

浄福寺 Jōfukuji

Kun jatkaa Imadegawan katua länteen, tulee vasemmalla puolella vastaan kyltti Jōfukun buddhalaistemppeliin. Se on 1400-luvulta peräisin oleva Puhtaan maan temppeli, eli siis nimenomaan rahvaan temppeli. Turhanpäivisiä turisteja se ei nytkään juuri houkuttele. Tuolla tien päässä on temppeli, sen takana hautausmaa ja vielä siellä on lasten päiväkoti. Luulenpa, että tämä on paikka, missä yhden tutun poika oli päivähoidossa 30-vuotta sitten; lähellä he silloin asuivat. Siihen aikaan Japanissa ei vielä julkista päivähoitoa ollut ollenkaan; buddhalaistemppelit armeliaisuutena järjestivät sellaista palvelua eronneille, nuorille leskille ja naimattomille äideille, joiden oli pakko käydä töissä tai opiskelemassa ja saada lapset siksi aikaa johonkin. Ilmeisen hyvä ja reipas päiväkoti se on ollut; ruotsinsuomalaispoika puhui vuoden päästä täysin sujuvaa lastenjapania ja kävi siellä mielellään. 

 Suuria nähtävyyksiä siellä ei ole, hautausmaaltakin pyytävät turisteja pysymään poissa. Tuon punaisen portin vieressä on kuitenkin iso, vanha ja keskeltä jo ontto kamferipuu, jota voi halutessaan käydä taputtamassa.

白峰神社 Shiramine jinja Valkohuipun temppeli

En tiedä miksi nimi on tuollainen; laaksossa tämä on. Joka tapauksessa: jos lähtee kävelemään keisarillisen palatsin pohjoispuolelta Imadegawan katua länteen päin, tulee aikansa käveltyään tänne. Temppelinä tämä ei ole vanha, vaan keisari Meijin perustama 1868. Hän rauhoitti tänne yhden 700-luvulla (Junnin) ja yhden 1200-luvulla (Sutoku) kesken hallituskauden karkoitetun keisarin. Sieltä löytyy myös keisari Shōwan (hallitsi 1926-1989) omin käsin istuttama petäjä, joka ei vielä ole kovin iso. Mutta kuten kaikkialla Kiotossa, jos vähän raaputtaa, tulee vastaan vanhempaa historiaa. Täällä sanotaan keksityn 600-luvulla paikallisen jalkapallon, nimeltään kemari (蹴鞠), eli marin potkiminen. Mari on peuran nahasta tehty pallo, ja tarkoitus on, että koko joukkue yrittää pitää sen ilmassa mahdollisimman pitkään koskematta siihen käsillään; kyynärpäitä ja kaikkia muita ruumiinosia saa käyttää. Pallo on patsaassa kuvatun kokoinen.

 Joukkueeseen, joita siis on vain yksi, näyttäisi kuuluvan puolenkymmentä urhoa, ja kenttä on tämän kokoinen. Keisarin palatsissa on myös oma pihansa kemarin peluuta varten.

 Kemarin lisäksi temppeli toimii kaikkien muidenkin pallopelien temppelinä. Yhdessä pyhäkössä niitä on alttarilla monenlaisia.

京都植物園、三月。Kioton kasvitieteellinen puutarha maaliskuussa

Luumut on nyt täydessä kukassa. Siellä on paljon muutakin, mutta luumut vievät nyt kaiken huomion. Niitä on paljon, ja ne tuoksuvat.

 Täällä saa rauhassa kävellä puiden lomassa. Lähes kaikki ihmiset ovat kiotolaisia; turisteille ei varmaan tule edes mieleen käydä täällä, koska Kioto mieltyy niin voimakkaasti temppeleiksi. Tapasin täällä kiotolaisia tuttuja, enkä ollut yllättynytkään. Hieno paikka sunnuntai-iltapäivän viettoon. Ihmisiä oli kohtalaisesti kaikkialla, mutta ei pahaa tungosta missään.

 Täänne pääsisi kuitenkin niin helposti, maanalaisella Kitayaman asemalle, joka on ihan vieressä. Vieressä on myös mukava vesi- ja taidepuutarha ... 名画の庭 ... jossa näkee sekä virtaavaa vettä,

 että komeasti tehtyjä taidejäljennöksiä, kuten tässä koko seinällinen Michelangelon viimeistä tuomiota. Tämä on myös ihan oikeasti mukava paikka. Kumpaankin on pääsymaksu, mutta paljon halvempaa se on kuin temppeleihin.

上賀茂神社 Kamigamo jinja Ylempi sorsatemppeli

Sorsatemppelit ja Sorsajoki ovat saaneet nimensä Kamon klaanista, joka asui seudulla ennen kuin keisarillinen perhe ja byrokratia työntyi alueelle Narasta ja Nagaokasta 794. Nimiä ei aina kirjoiteta sorsan merkillä (鴨), mutta siitä kysymys kuitenkin klaanieläimenä on ollut. Päätemppeleitä on kaksi, alempi, jossa olen käynyt aiemmin, ja ylempi sorsatemppeli, missä nyt kävin ensimmäistä kertaa; yksi Japanin vanhimmista temppeleistä 600-luvulta, ukkosen jumalalle erityisesti pyhitetty. Täällä on aurinkoisena sunnuntaipäivänä väkeä paljon; joka kuukauden 4. sunnuntaina on käsityömarkkinat, ja ruohikolle voi tulla piknikille muuten vain. Lähinnä ihmiset vaikuttivat kiotolaisilta; tämä on niin kaukana, että paikallisia täällä oli suurin osa vieraista.

 Tämä on kävelymatkan päässä, mutta kuitenkin niin kaukana, että koti on jo lähempänä horisonttia.

 Tässä temppelissä on vaikka mitä. Kaksi hiekkahuippua, joille matkailevien jumalien on helppo laskeutua, ja joilta on helppo taas jatkaa matkaa.

 Tämä on tietääkseni ainoa Kioton shintō-temppeleistä, joka rakennetaan uudestaan joka 20. vuosi. Kaarnakaton varjoisempi pääty alkaa kasvaa jo pusikkoa, joten se on selvästi lahoamassa. Ensi vuonna uudelleenrakennus tapahtuu päärakennuksessa, mutta sivurakennuksia on itse asiassa uusittu jo viimeisen 10 vuoden ajan, jotta urakka olisi helpompi.

Täältä on myös suora yhteys Isen päätemppeliin, niin että paikallisten ei tarvitse matkustaa sinne voidakseen tervehtiä Amaterasua. Tuon puun kautta terveiset menee suoraan perille. Hyvin kätevää ja ekologista. 

Koska temppeliä rakennetaan uudelleen lähes jatkuvasti, siellä on myös eri puolilla näytteillä moottorisahataidetta. Tässä yksi kokoelma. En sano etteikö suomalaisetkin osaisi, mutta en ole nähnyt siellä yritettävän muuta kuin niitä ainaisia karhu- ja metsuripatsaita. Täkäläiset yrittää monenlaista muutakin. 

 Koska tämä on niin vanha temppeli, täällä on jumalallista alkuvoimaa. Ainakin kahdet häät oli menossa yhtä aikaa eri rakennuksissa; morsian valkeissaan näkyy tuolla portaiden yläpäässä kiipeämässä. Suurin osa jonottajista on kuitenkin vain temppeliin jumalia tervehtimään tulleita. He tuovat myös rahaa; uudelleenrakennus maksaa, ja vierailta sitä kerätään. Halukkaat saavat esimerkiksi nimensä uuden temppelin uuteen kattoon.

Tämä on vilkas, hyvin toimiva, mukava temppeli. Sen takana on palanen muinaista aarniometsää ... joka tosin ei suuresti eronnut siitä metsästä, jota Kioton vuorilla muutenkin on. Apinoita siellä kuulemma voi tavata, myös temppelialueella, mutta ei nyt. Ei haittaa, niillä ei ole kovinkaan hyvät käytöstavat.

加茂波爾神社 Kamohani jinja

Kitashirakawan vartta alaspäin, vähän ennen kuin joki laskee Takanon jokeen, on oikealla puolella pieni shintō-temppeli. Nimi on tuolla otsikossa; 赤の宮 Akanomiya on sille toinen nimi. Punatemppeli siis, vaikka ei siinä taida olla punaista kuin tuo torī ja myöhemmät portit temppelin perällä.

Sitä ei ole useimmissa kartoissakaan, eikä siellä yleensä ole ketään. Siellä käy kuitenkin ihmisiä kauempaakin, koska temppelin veden sanotaan tuovan juojilleen rohkeutta. Kauhatkit ovat normaalia isompia, koska paitsi että tuolla vedellä puhdistaudutaan paikan päällä, ihmiset käyvät hakemassa vettä astioihin ja vievät kotiinsa.

Se on mukava, rauhallinen paikka. Osa sorsatemppeleiden ketjua; Kamigamo jinjan alatemppeli. Päätemppeliin pääsee, kun ylittää Takano-joen, kävelee kannaksen poikki Sorsajoen rantaan ja jatkaa siitä pari kilometriä ylävirtaan.

永富家のお茶 Nagatomin talon teetä

Himejin kaupungissa Kiotosta 100 km länteen päin on paitsi nätti vanha linna - juuri nyt korjattavana peitteiden ja telineiden takana -  myös erittäin hyvin säilynyt vanha maalaistalo. Rikkaan Nagatomi-nimisen maanomistaja- ja riisinviljelijäsuvun 1822 rakentama paikka. Sinne oli Himejin asemalta 15 km, mutta hyvin vaivan arvoinen vierailukohde se on. Taksilla hiukka reilu 1000 yeniä eli alta 10 euroa. Temppeleitä ja linnoja näkee helposti, mutta tällaisia rakennuksia ei. Se on kulttuuriperintökohde ja säilytetään sellaisenaan, mutta suvun jäseniä edelleen myös asuu ja toimii siellä. Riisipellot ympäriltä on rakennettu täyteen taloja, joten taloudellinen toiminta on enempi kulttuuriluonteista. Yksi on museoitujen rakennusten esittely, ja toinen on 茶道 sadōn eli teeseremonian opettaminen. Suvussa on harjoitettu sitä vähintäänkin 1700-luvun lopulta lähtien, jolloin ensimmäinen teehuone aikaisemman rakennuksen yhteyteen perustettiin, joten sillä on pitkät traditiot. Minut juoksutettiin lävitse paikkojen, joissa olisin mielelläni viipynyt pari tuntiakin, joten valokuvat on vähän mitä sattuu. 「二条城よりずっと面白いです」sanoin lähtiessäni. Pannaan se tähän, jos talon väki käy nettosessa ja ihmettelee kuka tämän kirjoitti. Talon nimi ja kulttuuriarvo on tässä pylväässä.

 Kivipolkua päästään nykyiseen teehuoneeseen.

 Siellä on vanha sammalpuutarhakin.

 Sekä hiekkakenttä niin kuin missä tahansa muussakin tärkeässä kulttuuripaikassa.

Pääasia vierailun aikana oli kuitenkin kokeilla käytännössä teehen liittyviä seremonioita. Tässä olen ihan itse asetellut hiilet tulikuoppaan. Hiilten raaka-aineena on erilaisia tammilajeja, mutta tässä paikassa puulajina on 椚 kunugi, eli Quercus acutissima. Kotoperäinen tammilaji täällä ja laajemminkin Koreassa ja Kiinassa. Sen puulaji ei ole yhtä sitkeää kuin monien muiden tammien, vaan siihen tulee tuoreenakin helposti säröjä ja halkeamia. Teeseremoniassa tätä pidetään nimenomaan arvona, koska siihen voi saada isoimmassa hiilen palassa näkyvän krysanteemin kukan muotoisen kuvion. Sitä edistetään vielä niin, että annetaan tämän muutenkin nopeakasvuisen tammilajin kasvaa kohtalaiseen kokoon, jonka jälkeen se leikataan juurestaan poikki, esiin tulevien versojen kasvaessa vielä nopeammin. Osa puutavarasta voidaan käyttää shiitake-sienien kasvatusalustana, ja osasta tehdään seremoniahiiliä. Kun ne on poltettu, ne pestään, kuivataan, pestään ja kuivataan useita kertoja, niin että irtonainen aines lähtee niistä pois, ja puun kuviot tulevat hyvin esiin. Noviisit ja nuoremmat oppilaat sitä tekevät. Isoin pala nostettiin tuliastian pohjalle käsin, kaikki muut puikoilla. Valkeaksi värjätty risu viimeiseksi ihan vain koristeeksi. Alla on edellisen polton hiilten paloja; ne hiljalleen sytyttävät nyt päälle pannut hiilet. Irtain tuhka on korjattu välillä pois. Nämä hiilet palavat kuumasti, pitkän aikaa, eivätkä savua. Näkymä on vieraiden suunnasta; teemestari siis istuisi vastakkaisella puolella.

Se palonkestävä materiaali, jonka päällä hiilet hehkuvat, ei ole hiekkaa, vaan pestyä tuhkaa. Oppilailla on paljon pesemistä.

 Tässä on ihan itse vatkattua teetä, ja hommaan tarvittavat välineet. Violetti liina tarvitaan pideltäessä vesipannun kuumaa kantta, jotta se ei kallistettaessa putoa. Kahvasta kärsii pitää paljaskäsin. Valkealla kostealla liinalla puhdistetaan seremoniallisesti lusikka ja teekuppi ennen kuin teetä siihen pannaan; toki välineet ovat puhtaita jo ennestään. Purkissa on jauhettua vihreää teetä, ja yhteen annokseen sitä käytetään kaksi bambulusikallista. Sudilla sekoitetaan juoma kunhan kuuma vesi on ensin kaadettu teen päälle. Se on tärkein vaihe; ei riitä, että teetä on vedessä tasaisesti joka puolella; juomaan pitää saada ilmaa ja vaahtoa, mikä tuo aromin syvimmät säikeet esille. Sitä pitää vatkata kuin kermavaahtoa, mihin tarvitaan tottunutta rannetta, ja kuplarakenteen pitää olla hyvin pieni. Tuossa on vielä liian isoja kuplia, eikä minun tekemäni tee selvästi ollut yhtä hyvää kuin tottuneen tekijän. Juotavaa kuitenkin. Itse minä sen join.

Kupit on kaikki erilaisia; kovin taiteellisia eli yleensä tavalla tai toisella röpelöisiä. Niitä käsiteltäessä käsissä ei saa olla mitään metallia, eli sormukset, rannekellot yms pitää kaikki riisua pois mielellään jo kotona ennen kuin lähtee matkalle. Valkeat sukat jalkaan; jos ei millään sellaisia ole, voi käyttää muun värisiäkin. Muuten vaatteilla ei ole väliä, kunhan ovat kohtuupuhtaat.

Yksi sääntö, jota usein kuulee, on että tee pitäisi juoda kolmella siemauksella. Ei ole pakko, sanoi täkäläinen opettaja. Säännön syynä on yksinkertaisesti se, että asiaa tuntemattomat ensikertalaiset eivät hermostuksissaan yritä juoda koko kuppia kerralla tyhjäksi, tukehdu juomaan, tai pärski vaivalla tehtyä annosta pitkin lattiaa. Muutamalla miellyttävällä siemauksella, välillä rauhassa maistellen ja hengittäen, se kannattaa juoda. Sanoi opettaja - reipas ja ylpeä n. 80-vuotias rouva - että 6 tai 8 on jo vähän liian paljon; se luo mielikuvan että tee on pahan makuista. Kannattaa juoda tee niin että on miellyttävää.

Jäi kysymättä mihin koulukuntaan tämä talo kuuluu. Samapa tuo; hyvä koulukunta joka tapauksessa.

Taloon ei siis voi kävellä sisään ja pyytää lupaa vispilöidä vähän teetä. Vierailuni oli etukäteen sovittu ja järjestetty opintoretki luokkahuoneeseen, jonne aikuiset oppilaat aurinkoisena sunnuntaipäivänä olisivat kerääntyneet joka tapauksessa.

旧武徳殿 Kyū Butokuden Vanha Butokuhalli

Japanin taistelutaitojen vanha keskus on Kiotossa, ja täällä on perustettu myös 1899 alan ensimmäinen kansallinen organisaatio 大日本武徳会 Dai Nippon butokukai, Suur-Japanin taistelutaidon seura. 徳 toku on moraalinen eikä tekninen; ehkä tuo pitäisi kääntää mieluummin taistelumoraalin seuraksi. Nykyinen käsite on 武道 budō, eli taistelutaidon tie, mikä siis viittaa buddhalaiseen ajatukseen tiestä kohti valaistumista keskittymällä täydellistyttämään jotain voimakasta keskittymistä vaativaa taitoa, mikä samalla piti soturit kohtuullisen itsekurin alaisena niin, että he eivät tulleet vaaraksi lähiympäristölleen. Käsitteen 徳 kautta sama asia miellettiin konfutselaisesti, eli taistelutaitoon piti yhdistää sekä moraalinen päämäärä että moraalinen käyttäytyminen. Tämä kiinalaiseen kulttuuriin viittaava käsite kuitenkin jäi pois Japanin tuohon aikaan vahvistuessa ja Kiinan jatkuvasti heiketessä; 1895 Japani oli vast'ikään voittanut Kiinan maiden ensimmäisessä sodassa. Seura joka tapauksessa rakensi itselleen samana vuonna myös harjoitteluhallin, joka edelleen, erehdyttävästi temppelin näköisenä, edelleen seisoo Heian jingūn pohjoispuolella. No, onhan se temppelikin. Sen vieressä on nyt uusi ja isompi halli, mutta myös vanha on edelleen käytössä. Se on Japanin vanhin pystyssä oleva alan halli.

 Päivisin halleissa on usein koululaisia pelaamassa sulkapalloa yms.; töissä olevat ihmiset joutavat harjoittelemaan viikolla vain iltaisin, joten klo 19-21.30 halleissa on isompi meteli päällä. Monia eri budō-lajeja voi harjoitella yhteensä kolmessa hallissa yhtä aikaa. Tässä on vanhassa hallissa 剣道 kendōn eli miekkailutaidon harjoitukset. Sitäkin on kahta peruslaatua, yhtä missä harjoitellaan miekan vetämistä, ja tätä, missä haarniskat päällä bambumiekoilla mäiskitään vastustajaa kiljuen samaan aikaan niin paljon kuin kurkusta lähtee. Oikein hauskaa katseltavaa. Sisään pääsee vapaasti katsomaan, tässä tatamilla voi istua. Vastapäinen katettu aitio on keisaria varten, jos hän joskus sattuisi tulemaan; kukaan muu ei sitä saa käyttää.

 Yhdet odottaa vuoroaan, toiset purkaa aggressioitaan. Kaikki tässä ovat miehiä, nuorempia ja myös vanhoja veteraaneja. Monet noista itse asiassa lienevät poliiseja. Kendō on heidän parissaan hyvin suosittu harrastus. Pihalla tapasin vähän yli 10-vuotiaan tytön, joka oli käynyt aiemmin illalla nuorten harjoituksissa, mutta hän oli harvinaisuus. Kendō ei Japanissa ole naisten laji.

Raakaa menoa. Paljasjaloin jääkylmällä lattialla, samalla kun ylempänä ruumiissa hiki virtaa adrenaliinihuumassa heiluessa. Mutta varmaan se on mukavaa.

平等院 Byōdōin

Huhtikuun lopun vierailu täällä.

Kioton prefektuurissa, Kioton kaupungin eteläpuolella on Ujin kaupunki, missä on yksi tunnettu japanilainen arkkitehtonisesti kaunis temppeli. Byōdōin on kuvattuna 10 yenin kolikon takapuolella, ja siitä on rakennettu oikean kokoinen jäljennös Hawai'ille. Temppeli on Fujiwaran klaanin rakennuttama vuonna 1052. Siellä on myös jotain, mitä en missään muualla ole nähnyt Japanissa, eli 52 puusta veistettyä pilvien päällä lentelevää boddhisattvaa, sekä yksi naisjumala. Temppelin museossa ne näkee; päätemppeli itse oli korjattavana, rakennustelineiden ympäröimä ja lampi suurelta osin kuivattu.
Ujiin pääsee kätevästi Keihanin junalla. Sisään mennään aika koruttomasta portista.

Temppelialueella on kaikenlaista nättiä. Kirsikka kukkii ruukussa.

 Alueella on useita sivutemppeleitä, joiden katot sopii hyvin yhteen toistensa kanssa.

 Päätemppeli oli vierailtaessa tämän näköinen. Suurin osa rakennustöistä on jo valmis. Vähän valuja ja siistimisiä, sekä telineiden purkaminen jäljellä. Ja lammen täyttö.

 On siellä remontoitu ennenkin. Kyltti ilmeisesti jäänyt paikoilleen niiltä ajoilta.

 Kesällä tässä telineessä on komeaa kun 藤 fuji eli Wisteria sinensis alkaa kukkia.

 Temppelista takaisin asemalle kävellessä tuli vastaan Murasaki Shikibun patsas. Hän ei sinänsä tiettävästi Ujissa asunut, vaan Kiotossa ja Biwa-järven rannalla, mutta hänen kirjoittamansa Genji monogatarin, joka on maailman vanhin romaani - eräänlainen 1000-luvun kauniit ja rohkeat - luvuista osa tapahtuu Ujissa. Nätti patsas.

赤山禅院 Sekizan zen'in eli Punavuoren zen-temppeli

Tämä temppeli on perustettu vuonna 888, aputemppeliksi koilliseen Hieizanin vuoren pohjoissivustalle torjumaan koillisen paholaisia pois pääkaupungista. Tänne pääsee ajamalla Eidan-linjalla 修学院 Shūgakuin asemalle ja kävelemällä n. 20 minuuttia itävuoren rinnettä ylöspäin Hieizanin suuntaan. Koillinen on kaikkein hankalin ilmansuunta paholaisten suhteen, koska siellä itä (aurinko) kohtaa varjon (pohjoinen), joten niiden yhtymäkohta on epästabiili. Vanhan kiinalaisen yin-yang -ajattelun mukaan. Enryakuji Hieizanin vuoren päällä ottaa vastaan paholaisten päähyökkäyksen, ja Sekizanin temppeli vuoren sivustalla hoitelee ne, jotka sattuu pääsemään lävitse. Ei kovin iso, mutta hyvin tärkeä temppeli siis. Kuten nämä puolustukselliset vuoritemppelit yleensäkin, ei täälläkään näe mitään eroa buddhalaisuuden ja shintōn välillä. Kumpiakin pientemppeleitä on alueella sulassa sovussa, yhteistä vihollista vastaan.

Tuolta taaempana näkyvästä portista sisään. Loivaa kiipeämistä on vielä jonkin matkaa. Edessä on yksityiskodin portin edustalla oleva sazanka.

 Buddhalaistemppelin sisällä on siis oma shintōtemppelinsä 赤山大明神, jonka arkkitehtuurin kuitenkin sanotaan olevan buddhalainen. Portilla on vanhoja puukuulia, jotka on suojattu muovilla nykyään.

 Puutarhassa kukkii jo vuokko, Adonis ramosa latinaksi, 福寿草 fukujusō japaniksi. Sitä kasvaa luonnossa täältä Manchuriaan.

 Yhdessä temppelin kulmassa on paljon kivisiä munkkeja, ehkä vartiossa, ehkä koulussa. Etualan patsas jäi minulle epäselväksi, mutta ehkä hän on opettaja.

 Heidän vieressään on jo selvästi pyhiksi miehiksi muuttuneita hartaudenharjoittajia, ja he edellisiä selvemmin vaikuttavat vartiossa olevilta. Varmaan noin 1000 vuotta siinä seisseet, ja hyvin Kiotoa varjelleet.

 Temppelin alueella oli myös aivan uusi patsas, joka ilmoitti merkkaavansa Japanin hengentieteen syntymäpaikkaa. 気学 kigaku on yksi ennustamismuoto, jota jotkut edelleen harjoittavat, ja on ymmärtääkseni nimenomaan erikoistunut ilmansuuntien arviointiin eri tilanteissa. Hyvin sopivassa paikassa Sekizanin temppelissä se siis on.

奈良の東大寺 Naran Tōdaiji, eli Idän iso temppeli

Pieni vierailu Narassa, ihan keskustassa vain. Satoi koko ajan, sateenvarjoja oli kuin Cherboroughissa; 奈良の傘物語。Nara on tunnelmaltaan selvästi erilainen paikka kuin Kioto. Konkreettisimmillaan se näkyy noissa kauriissa, joita alueella kulkee koko ajan ihmisten seassa ruokaa kerjäämässä. Ei niitä muualla näe.

Temppelit ovat yksinkertaisempia, eikä niissä yleensä ole nähty paljoa vaivaa puutarhojen kanssa, siinä missä Kiotossa niiden suhteen on selvästi kilpailtu estetiikassa keskenään. Nara oli Kioton aikaa selvästi pienemmän ja kulttuurisesti yksinkertaisemman valtakunnan hallinnollinen pääkaupunki, missä kaikki liikenevä valtion varallisuus upotettiin uskonnollisiin rakennelmiin, eikä niinkään siihen mitä niiden ympäristössä oli.

 Tōdaijia ryhdyttiin rakentamaan 728 ja valmistuminen vei vuosikymmeniä kapinoiden, vallankaappausten, katovuosien ja nälänhätien keskellä. Pariin kertaan temppeli on palanut, ja nykyään paikalla seisova rakennus on 30% pienempi kuin alkuperäinen, mutta sitä sanotaan täällä silti maailman suurimmaksi puurakennukseksi; korkeus 47m, leveys 57m ja syvyys 50m. En ole varma miten se suhteutuu suurimpiin suomalaisiin puukirkkoihin; pieniä eivät ole nekään.

 Tämä oli aikanaan sen aikaisen valtakunnan kaiken buddhalaisuuden hallinnollinen keskus, ja kyllä siihen sen mukaisesti varallisuutta sijoitettiin. Siellä on myös, täkäläisittäin sanottuna, maailman suurin Buddhan pronssipatsas, jonka valaminen aikanaan tyhjensi valtion kassan kokonaan. Se on pitänyt valaa useassa osassa, kerta kerralta maata patsaan ympärillä aina korottaen. Korkeutta sillä on hiukan vajaa 15 metriä, ja painoa 500 tonnia. Mistä siihen aikaan niin paljon pronssia on edes saatu kaivettua kasaan? Patsasta on tosin valettu osa osalta uudestaan palojen ja maanjäristysten jälkeen useasti, niin että nykyinen patsas on suurimmalta osaltaan 1500-1700 luvuilla tehtyjen korjausten mukainen. Iso se joka tapauksessa on.

 Mielenkiintoisin paikka minusta koko temppelissä on tämä yhdessä pylväässä oleva reikä, jonka läpi kulkee koko ajan ihmisiä. Pieni lapsi siitä pääsee hyvin lävitse. Minä olen mennyt siitä läpi kerran aikaisemmin 30-vuotiaana, eikä se silloin ollut vaikeaa.

Onnistui se nytkin. Se on tekniikkalaji, eli kädet pitää työntää edellä, muuten jää kiinni hartioistaan. Yleisö takana taputti ja hurrasi; nuoria siitä menee läpi koko ajan kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, mutta kun vanha ulkomaalainen ukko menee, niin yleisöä kertyy katsomaan. Kumarsin heille performanssin jälkeen syvään ja kiitin kohteliaasti. 

Tōdaijilla on paljon sivutemppeleitä edelleen, vaikka sen hallinnollinen asema onkin hiipunut jo yli tuhannen vuotta sitten. Yksi niistä on 二月堂 Nigatsudō, eli Helmikuun halli tuossa vuoren alarinteellä. Se on perustettu 752, ja vuodesta 760 lähtien siellä on vietetty tähän aikaan vuodesta rituaalia, jonka sanotaan olleen katkeamatta yhtenäkään vuonna. Se alkoi eilen 1. maaliskuuta; nimeltään rituaali on お水取り Omizutori eli Veden ottaminen, mutta veteen päästään käsiksi vasta kahden viikon jälkeen. Silloin pitäisi viimeistään jo kunnon kevään alkaa, jos helmikuu on venähtänyt hyvin kylmäksi, kuten tänä vuonna.

Ennen sitä kahden viikon ajan joka ilta pimeän saavuttua nuoret vahvat urhot kuljettavat temppelin ulkoverantaa myöten tällaisia pitkiä bambuseipäitä, joiden päissä on paksu kimppu sugin oksia. Ne pannaan palamaan ja sitten menoksi. Kipinöitä heitellään alhaalta katselevan yleisön niskaan; ne tuottavat terveyttä ja hyvinvointia. Pimeää odotellessa istuttiin vajaa tunti temppelin eteisessä, pimeässä siellä jo, ja kuunneltiin buddhalaispappien laulua. Se on voimakkaana kuorolauluna aika komeaa, kun pääsee sen virtaan sisään. Kylmä vain tulee kun istuu pitkään tatamilla, vaikka vaatetta olisi päällä.

 Tavalliseen tapaan meitä oli pihalla monta odottamassa; kipinöiden lähelle haluavat saapuivat temppelin juurelle seisomaan jo yli kahta tuntia ennen tapahtuman alkua.

 Sateessa ei kummoista kuvaa saanut, mutta kyllä se ihan nätti seremonia oli. Seipäitä on yhteensä kymmenen, ja yksi kerrallaan niitä viedään verantaa pitkin; yksi on oikealla jo hiipuneena kun uusi vasemmalla tulee kulman takaa esiin; alempi kirkas pyörylä on hiukan himmennetty katuvalo.

Nigatsudō ei tiettävästi ole palanut koskaan sodassa, ja on sen puolesta harvinainen. Vuonna 1667 se kuitenkin on kerran poltettu tämän nimenomaisen seremonian yhteydessä, mikä on aika vähän yli 1000 vuoden historiassa. Veden vuoro tulee siis vasta 2 viikon jälkeen, jolloin temppelin alla oleviin tynnyreihin tuodaan Japanin meren puolelta toisesta temppelistä vettä, ja sitä sekoitetaan hiukan vanhaan veteen, jossa on siis hiukkasen mukana jo vuonna 770 tuotua vettä, ja jokaiselta vuodelta sen jälkeen. Ja vähän tynnyristä otetaan pois, jotta se ei täyty liikaa. Mitä sillä vedellä tehdään on nykyisten tietojeni ulkopuolella, mutta jotain hyvää varmaan.