奈良の東大寺 Naran Tōdaiji, eli Idän iso temppeli

Pieni vierailu Narassa, ihan keskustassa vain. Satoi koko ajan, sateenvarjoja oli kuin Cherboroughissa; 奈良の傘物語。Nara on tunnelmaltaan selvästi erilainen paikka kuin Kioto. Konkreettisimmillaan se näkyy noissa kauriissa, joita alueella kulkee koko ajan ihmisten seassa ruokaa kerjäämässä. Ei niitä muualla näe.

Temppelit ovat yksinkertaisempia, eikä niissä yleensä ole nähty paljoa vaivaa puutarhojen kanssa, siinä missä Kiotossa niiden suhteen on selvästi kilpailtu estetiikassa keskenään. Nara oli Kioton aikaa selvästi pienemmän ja kulttuurisesti yksinkertaisemman valtakunnan hallinnollinen pääkaupunki, missä kaikki liikenevä valtion varallisuus upotettiin uskonnollisiin rakennelmiin, eikä niinkään siihen mitä niiden ympäristössä oli.

 Tōdaijia ryhdyttiin rakentamaan 728 ja valmistuminen vei vuosikymmeniä kapinoiden, vallankaappausten, katovuosien ja nälänhätien keskellä. Pariin kertaan temppeli on palanut, ja nykyään paikalla seisova rakennus on 30% pienempi kuin alkuperäinen, mutta sitä sanotaan täällä silti maailman suurimmaksi puurakennukseksi; korkeus 47m, leveys 57m ja syvyys 50m. En ole varma miten se suhteutuu suurimpiin suomalaisiin puukirkkoihin; pieniä eivät ole nekään.

 Tämä oli aikanaan sen aikaisen valtakunnan kaiken buddhalaisuuden hallinnollinen keskus, ja kyllä siihen sen mukaisesti varallisuutta sijoitettiin. Siellä on myös, täkäläisittäin sanottuna, maailman suurin Buddhan pronssipatsas, jonka valaminen aikanaan tyhjensi valtion kassan kokonaan. Se on pitänyt valaa useassa osassa, kerta kerralta maata patsaan ympärillä aina korottaen. Korkeutta sillä on hiukan vajaa 15 metriä, ja painoa 500 tonnia. Mistä siihen aikaan niin paljon pronssia on edes saatu kaivettua kasaan? Patsasta on tosin valettu osa osalta uudestaan palojen ja maanjäristysten jälkeen useasti, niin että nykyinen patsas on suurimmalta osaltaan 1500-1700 luvuilla tehtyjen korjausten mukainen. Iso se joka tapauksessa on.

 Mielenkiintoisin paikka minusta koko temppelissä on tämä yhdessä pylväässä oleva reikä, jonka läpi kulkee koko ajan ihmisiä. Pieni lapsi siitä pääsee hyvin lävitse. Minä olen mennyt siitä läpi kerran aikaisemmin 30-vuotiaana, eikä se silloin ollut vaikeaa.

Onnistui se nytkin. Se on tekniikkalaji, eli kädet pitää työntää edellä, muuten jää kiinni hartioistaan. Yleisö takana taputti ja hurrasi; nuoria siitä menee läpi koko ajan kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, mutta kun vanha ulkomaalainen ukko menee, niin yleisöä kertyy katsomaan. Kumarsin heille performanssin jälkeen syvään ja kiitin kohteliaasti. 

Tōdaijilla on paljon sivutemppeleitä edelleen, vaikka sen hallinnollinen asema onkin hiipunut jo yli tuhannen vuotta sitten. Yksi niistä on 二月堂 Nigatsudō, eli Helmikuun halli tuossa vuoren alarinteellä. Se on perustettu 752, ja vuodesta 760 lähtien siellä on vietetty tähän aikaan vuodesta rituaalia, jonka sanotaan olleen katkeamatta yhtenäkään vuonna. Se alkoi eilen 1. maaliskuuta; nimeltään rituaali on お水取り Omizutori eli Veden ottaminen, mutta veteen päästään käsiksi vasta kahden viikon jälkeen. Silloin pitäisi viimeistään jo kunnon kevään alkaa, jos helmikuu on venähtänyt hyvin kylmäksi, kuten tänä vuonna.

Ennen sitä kahden viikon ajan joka ilta pimeän saavuttua nuoret vahvat urhot kuljettavat temppelin ulkoverantaa myöten tällaisia pitkiä bambuseipäitä, joiden päissä on paksu kimppu sugin oksia. Ne pannaan palamaan ja sitten menoksi. Kipinöitä heitellään alhaalta katselevan yleisön niskaan; ne tuottavat terveyttä ja hyvinvointia. Pimeää odotellessa istuttiin vajaa tunti temppelin eteisessä, pimeässä siellä jo, ja kuunneltiin buddhalaispappien laulua. Se on voimakkaana kuorolauluna aika komeaa, kun pääsee sen virtaan sisään. Kylmä vain tulee kun istuu pitkään tatamilla, vaikka vaatetta olisi päällä.

 Tavalliseen tapaan meitä oli pihalla monta odottamassa; kipinöiden lähelle haluavat saapuivat temppelin juurelle seisomaan jo yli kahta tuntia ennen tapahtuman alkua.

 Sateessa ei kummoista kuvaa saanut, mutta kyllä se ihan nätti seremonia oli. Seipäitä on yhteensä kymmenen, ja yksi kerrallaan niitä viedään verantaa pitkin; yksi on oikealla jo hiipuneena kun uusi vasemmalla tulee kulman takaa esiin; alempi kirkas pyörylä on hiukan himmennetty katuvalo.

Nigatsudō ei tiettävästi ole palanut koskaan sodassa, ja on sen puolesta harvinainen. Vuonna 1667 se kuitenkin on kerran poltettu tämän nimenomaisen seremonian yhteydessä, mikä on aika vähän yli 1000 vuoden historiassa. Veden vuoro tulee siis vasta 2 viikon jälkeen, jolloin temppelin alla oleviin tynnyreihin tuodaan Japanin meren puolelta toisesta temppelistä vettä, ja sitä sekoitetaan hiukan vanhaan veteen, jossa on siis hiukkasen mukana jo vuonna 770 tuotua vettä, ja jokaiselta vuodelta sen jälkeen. Ja vähän tynnyristä otetaan pois, jotta se ei täyty liikaa. Mitä sillä vedellä tehdään on nykyisten tietojeni ulkopuolella, mutta jotain hyvää varmaan.