Kotona kukkii vielä, ei lumesta ja pakkasesta tietoakaan, vaikka niitä tänne jo toivoisi. Colchium autumnale etenkin tykkää tällaisesta säästä. Istutin sen viisaasti monta vuotta sitten vaimon ruusupenkkiin, siellä se on jatkuvasti hyvässä hoidossa ja lannoituksessa, kukkii vuosi vuodelta komeammin.

No niin, kokoustamisen tulokset, jos niitä on, näkyvät seuraavan 5 vuoden kuluessa.

Lopussa oli aikaa vähän kävellä siellä täällä. Tapasin aamulla auringon juuri noustua rautatien vieressä Ipomoean. Tervehdin häntä kohteliaasti ja ihailin vähän aikaa hänen kauneuttaan.

Kyllä japanilaiset kokoustaa pitkään ja hartaasti. Tässä kepeästi pyörähtää päivä poikineen. Jopa ruotsalaiset jää kirkkaasti toiseksi. Täällä on nyt jonkinmoinen läjä rahaa liikeellä, ja mielelläni siitä pikkuisen puron tai edes kertalätäkön kääntäisin omille oppilailleni. Pitää vain pysyä tiukasti tuolissaan ja nostaa tasaiseen tahtiin kätensä puheenvuoron merkiksi, sekä jaksaa iltaohjelmat loppuun asti. Käyntikortit on menneet jo kaikki. Ravattia en ole kyllä vetänyt kaulaan, eikä se ole mukanakaan, jonkin verran pitää näyttää pähkähullulta rovessorilta. Onnistuu; tukkaa en ole kammannut sen jälkeen kun 2-3 vuotta sitten hukkasin kampani. Jos yrittäisin tekeytyä bussinesmiehen tai byrokraatin näköiseksi en olisi uskottava. Mutta puhdas on oltava, eikä pahalta saa haista. Olen tykästynyt täkäläisiin 5-varpaan sukkiin, missä on siis kolot jokaiselle varpaalle erikseen. Jalat haisee niissä vähemmän, ja muutenkin ne tuntuu mukavilta. On niitä naisillekin, mutta miesten puolella tarjontaa, niin väreissä, merkeissä, materiaaleissa kuin hinnoissakin on paljon enemmän. Ne on selvästi miesten tavaraa, jota jonkin verran menee naisillekin. En ole kyllä koskaan kenenkään naisen jalassa täällä sellaisia nähnyt. Tatamiravintoloissahan kuljetaan sukkasillaan, kengät jää eteiseen. Tatamille ei saa astua edes minkäänlaisilla sisäsandaaleilla, vain sukkajalka kelpaa.

Ja sitten nukkumaan.

Ilma on käynyt sateiseksi, mutta se on vielä lämmintä sadetta Tyyneltämereltä.

Tavallista arkea sitten täällä, arkena ja pyhänä. Töitä ja töitä, iltaisin syömistä ja ryyppäämistä näiden kanssa, paluu kotiin ja nukkumaan. Aamulla töihin. Tästä alkaa jo alun ihanuus karista.

Talon edessä, kadun toisella puolella, näkyy olevan kaksi hostess-baaria. Niissä saa tilata pöytään viinaa, yleensä viskiä vedellä, ja naisen sitä kaatamaan. Sen jälkeen voi olla vapaasti, eli sönköttää huolensa ja murheensa naiselle, sekä ehkä vähän tanssahtaakin. Hiljaisen musiikin tahtiin; tällaisella asuntoalueella ei pidetä mitään diskoa. Kun mies ei enää jaksa pysyä pystyssä tai rahat rupeaa loppumaan, nainen soittaa taksin, taluttaa ukon autoon, vilkuttaa hyvästyksi, pyytää tulemaan uudelleen, ja lähettää ukon kotiinsa. Ne yleensä hoitelee useampaa murheellista samaan aikaan, joko samassa tai eri pöydissä. Käy varmasti työstä.

Sellainen maksaa, mutta asiakkaan ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Häntä ei heitetä kännisenä kadulle, missä hän saattaisi teloa itsensä, tai räyhätä ohikulkijoille. Kaikki tapahtuu aikalailla hiljaa, siististi ja sopuisasti.

Yksi tuttu teki sitä hommaa pitkään, vuosikymmeniä, Tokiossa, kunnes kuoli pari vuotta sitten viinaan. Ei hostessin tarvitse olla nuori eikä kaunis, etenkään tuollaisissa kantapaikoissa. Jos hän vain on sellainen, että miehet tulevat kerran toisensa jälkeen hänen luokseen ja kaivavat lompsansa tyhjäksi, on täysin sama miltä nainen näyttää.

Heräsin neljältä, postinkantaja jakaa aamulehdet juosten. Se vähän käytävässä kolisee. Helposti luulee, että siellä on jotain väkivaltaa tapahtumassa. Jos yrittäisi takaisin nukkumaan, vielä pari tuntia.

Pitkästä aikaa kotona Kiotossa. Lämpimässä ja niin kirkkaassa auringonpaisteessa, että lokakuisen Suomen jälkeen häikäisee.

Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.

Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.

Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.

Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.

Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.

Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.

Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.

Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.

Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.

Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.

Hänen gradunsa alkaa olla valmis. Hänellä on hyvä pää, ja hän kirjoittaa oikein sulavasti ja mielenkiintoisesti. Hänellä myös varmaan on lukihäiriö, koska sanoissa oli niin paljon kirjoitusvirheitä, ja ehkä hän sen takia iskosti itsensä keväällä kauniisti mieleeni, tiesi tarvitsevansa apua tavallista enemmän. Lukihäiriöinen ei ole mitenkään tyhmä eikä mielikuvitukseton; sanoissa vain menee helposti kirjaimet sekaisin, ja lauseet on joskus kumman näköisiä. Silti hän kirjoittaa erinomaisesti, todella luettavan sujuvaa, tieteellistä mutta iloista tekstiä. Sille on vain tehtävä suomen kielen kielieditio.

Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.

Kaikki alkaa olla kunnossa taas, jokainen ihminen töissä, muutkin kriisit on hoidettu. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan. Yamaban palokunta ryntää milloin sinne, milloin tänne ympäri sirkusta. Tai oikeastaan kävelen hitaasti ja rauhallisesti, juoksemalla ei saa asioita tehtyä ollenkaan. Ihmiset ei usko mitä juoksentelija sanoo, ja puhuttavakin on hitaasti. Hitaus on tehokkain tapa toimia nopeasti tällaisessa organisaatiossa.

Graduja tupsahti neljä, tai tarkkaan laskien viisikin kommentoitavaksi. Opiskelijat on taas ahkeroineet. Mutta yksi niistä meni noiden hoidettujen kriisien kohtaan, joten se ei ole enää edessä.

Viikon ryypänneen ihmisen kanssa puheleminen työasioista on vähän surullista. Siinä menee ihminen aika vapisevaan kuntoon, silmät seisoo päässä kuin vanhalla juopolla, ja katuvaisuus on hirveää. On vielä kohtuullisen nuori nainen. Niitä samoja miesongelmia kuin ilmeisesti suurimmalla osalla täällä Blogistaniassa asuvilla naisilla, mutta kokeilee vain välillä ratkaista ne viinalla, siinä tietysti onnistumatta. Mutta jospa se siitä, tällä kertaa ainakin.

Minulla on täällä nyt 5 naista asumassa, osa tosin vain vähän aikaa. Iät 11-77 vuotta, kaikkea siltä väliltä. Jo ne saavat aikaan paljon puhetta ja meteliä. Ei mitään sitä vastaan, mutta on se välillä uskomatonta. Tosin, niinhän sitä sanotaan, että kaikki on kunnossa kun naiset on hyvällä tuulella ja äänekkäitä.

Kyllä 12 tunnin nukkuminen tekee ihmiselle hyvää.

No niin, viikko on taas ohitse, paria sataa ihmistä on paimennettu. Ei ihmeempiä. Tavallista sirkusta ja lastentarhaa, pääasiassa. Paitsi yhdelle tuli ryyppy päälle, eikä se hoida hommiaan. En tiedä mitä aloittelevalle alkoholistille pitäisi tehdä. En tiedä.

Pitää tuhota nuo laskurit. Ne ehkä haittaavat erästä kunnioitettua vaikka harvinaista kävijää. Joka tapauksessa ne ovat työnsä tehneet. Blogia laskeva laskuri on luotettavasti laskenut yhteen jo puoli vuotta, ja kävijöitä laskeva laskuri on osoittanut, että ei täällä käy paljon ketään. 790 kävijää puolessa vuodessa, ja minä itse olen niistä ainakin puolet, jos en enemmän, eri koneilta eri suunnilta. Samaan aikaan nuorten naisten blogeissa käy kymmenen ja sata tuhatta kävijää. He kiinnostavia ovat, eivät gorilloituvat vanhat miehet. Minä olen täsmälleen samaa mieltä niiden muiden 100 000 kuljeskelijan kanssa.

Hyvä niin. Täällä saa kirjoittaa mitä tahansa, se ei minnekään leviä.

Parsapenkin pohja

Venäytin selkäni muutama päivä sitten. Kunto menee huonoksi tällaisella tietokonetyötahdilla ja selän lihakset veltostuu. Pitäisi jaksaa kävellä ja tehdä töitä ruumiillaankin.

Kipu ajaa ryhdistäytymään. Illoin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olen väkisin lopettanut työni ja mennyt puutarhaan kaivamaan lapiolla savea. 2-3 tuntia päivässä. Tykästyin kesällä parsaan ja päätin ruveta kasvattamaan itse. Siihen tarvitaan syvää ja kuohkeaa multaa. Maa täällä kuitenkin on kovaa hiesumoreenia, seassa sinistä savea siellä täällä, ja niitä kiviä tietysti niin perkeleesti, isoa ja pientä. Oikein hyvää maata tällaisiin tarkoituksiin. Kaivoin muutamana iltana 60 cm leveän ja kahden pistolapion syvyisen 5-metrisen kanjonin. En usko sen tarvitsevan salaojitusta; hiesu laskee vettä sen verran lävitse, ettei se näy jäävän paikoilleen, ja tämä tontti on muutenkin nyppylän päällä, mistä vesi virtaa pois joka suuntaan. Maat ja kivet kärräsin kottikärrillä tontin reunaan louhikkoisen maan tasoitteeksi, ja täytin kanjonin karkealla hiekalla, kompostilla ja entisellä pintamullalla. En tiedä saanko siihen parsaa koskaan, mutta onpahan ainakin syvä- ja kuohkeamultainen paikka, jossa voi kasvattaa mitä tahansa. Daikoneita tai mustajuuria.

Samalla sain tasoiteltua tontin reunan, missä oli ennen hankala kävellä, ja vaarallistakin siimaleikkurin kanssa; tyhjennettyä kompostin pohjan valmiista ja puolivalmiista mullasta, sekä tyhjennettyä kompostorin pohjan. Niihin taas mahtuu uutta tavaraa.

Selkä on tykännyt. Kipeä se tietysti on kaivaessa, ennen kuin lämpiää ja vertyy, mutta lihakset alkaa taas vahvistua. Lapiohommien jälkeen tytär on kävellyt illoin selkäni päällä. Sillä tavalla nivelet saa jälleen liikkumaan, ja lihakset rennommiksi. Iltaisin ei paljon enää koskekaan.

Kyllä tämä hoituu töidenkin kannalta. Kun 7 päivää viikossa painaa töitä, pitää antaa itselleen lupa mennä edes iltaisin ennen pimeän tuloa lapion ja kangin kanssa huvittelemaan. Eihän sitä muuten jaksa.

Ei siitä addressista tietysti tällä yhdellä kertaa valmista pistoolit kieltävää lakia tule, mutta aloitettavahan on. Tappamistahan se ei lopeta sinänsä, ei edes nuorien sankaritappajien tekosia. Tapettiinhan Tokiossa Akihabarassa kesäkuussa kuorma-autolla ja puukolla 7 ihmistä, http://www.japanprobe.com/?p=4811. Jotensakin kuitenkin tuntuisi reilummalta tapella luokassa puukkomiestä vastaan, kuin rottaa, joka komentaa ihmiset lattialle makuulle ja ampuu sitten niihin 200 laukausta.

Tietysti Japanissakin on pimeiden aseiden markkinat, koska henkilökohtainen aseiden hallussapito on kielletty, mutta eivät ne isot ole. Yakuzoilla jonkin verran, mutta harvoin edes mukana julkisilla paikoilla, koska aseiden laittomasta hallussapidosta saa kovat rangaistukset. Puheet siitä, että käsiaseiden laittomuudesta syntyisi viinan kieltolakiin verrattavat pimeät markkinat ovat huuhaapuhetta. Aseeseen ei synny samanlaista fyysistä riippuvuutta kuin viinaan. Psykologisestikin paljon lievempi.

Luultavasti löperön aselupamenettelyn takana on ajatus pitää kansa hampaisiin asti aseissa Venäjän mahdollista hyökkäystä varten, niin että täällä voisi käydä sissisotaa tsetseeni- ja talibantyyliin. Pistooleilla on kuitenkin vähän merkitystä sellaisessa. Kiväärillä sotilaita tapetaan.

Minulla ei ole sellaistakaan.

Osaan kyllä käyttää, jos tarve vaatii, mutta tarpeeni eivät vaadi sellaisen säilyttelemistä.

Suomessa kiertää addressi aselain muuttamiseksi. Oikein järkevä ehdotus.

http://www.aselakimuutos.net/

15.10 asti.