keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Ruskeaa kiinteää paskaa

Jos kirjoittaisi tänne päiväkirjaansa seuraavaksi Miinasta. Asettunut meille nyt kolmen kuukauden ajan. Ensimmäiset pari kuukautta paska oli vaaleaa ja löysää, mistä tiesi että vaikka koira päällisin puolin oli taloon tottunut, suolisto toimi vielä kuitenkin nopeaan tahtiin, eli perushermostumista oli päällä. Nyt joulukuun mittaan paska on muuttunut tummanruskeaksi ja kiinteäksi, mitä pidän kaikinpuolisen rauhoittumisen ja aloilleen asettumisen merkkinä. Koiran paskan väri ja laatuhan pitää aina päivittäin tarkastaa; siitä näkee suoraan terveydentilan. 

Toisiimme on muutenkin totuttu. On minulle yleensä talutushihna taskussa kun kävelyille lähdetään, mutta useimmiten en käytä sitä ollenkaan. Normaalisti Miina pysyy lähellä. Mutta ei ihan aina. Toiset koirat, jos tulevat yllättäen, saavat aikaan ryntäyksiä ja kovaa haukkumista, eikä Miina silloin tahdo kuunnella isäntäänsä ollenkaan. Huomiokyky on kokonaan muualla. Isännän pitäisi reagoida nopeammin ja aikaisemmin, mutta eipä huomaa aina hänkään. Pihassa saan sen haukkumisen jo pois kuiskaamalla korvaan ja taputtamalla, mutta tien päällä en, paitsi karjumalla itsekin niin kovaa kuin jaksan. Miina haukkuu aina yllättyessään, ja aina koiran tavatessaan. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan että feminiininen olento karjaisee silloin tällöin römäkällä äänellä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta kun jotkut ihmiset sitä tiellä pelkäävät. No, harjoituksia jatketaan. Ja joskus on kahlattu lumen halki lahden toiselle puolelle, missä on häkissä kaksi hirvikoiraa, jos eivät ole metässä juoksemassa isäntänsä kanssa. Ne on kovia haukkujia, ja Miinan kanssa on käyty välillä häkin seinustalla, missä kaikki kolme saavat haukkua raivokkaasti, häntä heiluen, kun kerran siitä niin kovasti tykkäävät. 

Paino on noussut meillä puolella kilolla, on nyt 42 kg. Ruokaa on annettu sen minkä se haluaa syödä, ihan niin kuin muillekin. En ikinä ole säännöstellyt kenenkään ruokaa, eikä kukaan yleensä pahemmin liho - paitsi vaimo, joka säännöstelee koko ajan. Siinä on jotain outoa. 

42 kg on hyvä paino tällaisessa lumessa. Miina puskee hyvin eteenpäin rintaan asti ulottuvassa lumessa, niin että metässä kävelykin sen kanssa sujuu hyvin, sekä erilaisten polkujen aukominen. Minulla on hyvät talvisaappaat, niillä mennään Miinan kanssa minne halutaan: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski 1946). 

Minun vieressäni Miina edelleen oleskelee melkein aina kun olen kotona. Olen odottanut senkin muuttuvan, niinhän adoptiolapsikin yleensä tarrautuu ensin yhteen aikuiseen ja vasta vähitellen muodostaa muita ihmissuhteita. Saa nähdä miten Miina toimii. Minähän sen tietysti suurimmaksi osaksi kävelytän, syötän, juotan, harjaan ja pesen, käsken ja komennan, taputan selkää ja rapsutan mahaa. Jos olen sängyssä niin että vaimo on poissa, vaikkapa päiväunilla, Miina alkoi vaatia sänkyyn vaimon paikalle makaamaan. Siihen en laskenut, vaimo ei pidä karvoista eikä hiekasta lakanoillaan, mutta omaan jalkopäähäni olen Miinan tietysti ottanut. Sänkyyn noustuaan se haluaa välttämättä nuolla jalkani. Ehkä minulla on Miinassa nyt platoninen rakastajatar.  Onhan se kuitenkin 9-vuotias aikuinen nainen.

Sellaista mietin, että koira voi hyvin nuolla miehen jalat, ja mies naisen jalat, mutta toisin päin tätä ketjua ei kannata kulkea. 

maanantai 28. joulukuuta 2009

Jokohan tänne jaksaisi jotain kirjoittaa? Kun joulun alla oli viimein aikaa ja varaa sairastua kenenkään siitä kärsimättä, sorruin kulkutautiin. Ehkä en itse sikaan, mutta johonkin vastaavaan. Pääsin kokeilemaan millaista on elää 74-vuotiaana ja 130-kiloisena. Ei paljon kipuja eikä kuumetta; lihas- ja korvasärkyä, kova yskä ja vielä kovempi, melkein pohjaton väsytys. Jos jotain teki, piti kohta istahtaa hengähtämään, lepäämään ja voimia keräämään. Paljon sai kuitenkin nukuttuakin, pätkissä, yskä välillä herätteli. Nyt kun viikko on kulunut, alkaa vähitellen nousta takaisin pinnalle. Pää alkaa jo kevetä, ruumis on vielä raskas, enää ehkä vain 90-kiloinen. 

Taudin etu oli siinä ettei tarvinnut olla kohtelias, eikä käydä missään. Ei tavata naapureita, ei tuttuja eikä sukulaisia. Kotona vain, liikkumatta muuta kuin käytti Miinaa kävelyillä ja teki vaimon ja tyttären kanssa kamalasti lumitöitä, melkein joka päivä. Niin hitaasti kuin 70-vuotias niitä tekee. Ei mitään kiirettä, kunhan sai vain aina pihan auki. 

Hyvä joulun aika, ei mitään valittamista. 

torstai 24. joulukuuta 2009

Hyvää joulua


God jul

Felices navidad

メリー・クリスマス

itse kullekin. 


keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Viimeinen gradu tältä vuodelta on luettu. Kotona luin, en kärsi mennä enää työpaikalle jos ei ole aivan pakko. Kymmenen tunnin homma se oli ilman työmatkojakin. Oikein mielenkiintoinen kyllä, ja on sitä mielissään kun oppilaat tekevät hyvää työtä, mutta niitä vain on ollut kamalan paljon. Vielä yksi väitöskirjan käsikirjoitus ja nippu hallinnollisia kokouksia, ja yksi tenttikin vielä. Ensi viikon mittaan alkaa rauhoittua, nytkin on jo sellaista hiukan ilmassa.

Vaimo löi kunnassa nyrkin pöytään ja ilmoitti eroavansa jos ei pääse lepäämään. Päästivät lepäämään; saa sinne terveyskeskukseen sijaisen kun tarpeeksi rahaa maksaa. Tuli eilen yöllä puoli yhdeltätoista kotiin ja aloitti joululomansa tänään. Kävi vessassa aamulla mutta muuten ei liikahtanut sängystä ennen kuin iltapäivällä neljän aikaan, jolloin tuli syömään. Lämmitin sille saunan, minkä jälkeen lähti takaisin kahdeksalta nukkumaan.

Joitakin ajetaan joukolla työttömiksi ja joitakin yritetään tappaa töihin. Tällaiseksi on mennyt.

Onneksi on kirkasta ja mukava pakkanen. Liiterissä monta kuutiota kuivaa puuta. Kyllä tämä tästä.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

23 marraskuuta täällä on käyty viimeksi. Ei ehdi, ja jos ehtisi, ei jaksa. Lukukauden loppu häämöttää ja tahti on aika kiivas. Tenttiaika, kaikenlaisia tenttisuorituksia ympäri Suomea luettavaksi, Lapista Helsinkiin, Joensuusta Vaasaan. Valtakunnallisen opetuksen antamisessa on oma hupinsa, mutta on siinä oma lukemisensakin. Tenttejä kotiyliopistossa, esseitä, harjoitteluraportteja, graduja kymmenkunta, neljä väitöskirjaa. Lausuntoja uuteen yliopistolakiin liittyen. Neuvomista ja rauhoittelua. 465 työsähköpostia laskin lähettäneeni marraskuussa, lähes kaikki vain vastauksia erilaisiin kyselyihin ja pyyntöihin. Minä en lähetä kellekään omatoimisesti, jos ei ole välttämätöntä. Sama tahti on jatkunut tämän joulukuun ensimmäisen viikon, mutta jos kohta ensi viikolla alkaisi vähitellen hiljetä. Tutkintoaan ei ainakaan enää kukaan voi ryhtyä ottamaan ulos tänä vuonna, sitä varten on pitänyt jättää gradut ja tehdä viimeiset tentit jo aikaisemmin. Nyt kun työaikansa pitää laskea joka päivä, voin katsoa Solen kuukausiyhteenvedosta että tein marraskuussa ylitöitä 85 tuntia, en sen enempää. Siitähän ei meille mitään makseta, koska kotona tietokoneen tai papereiden kanssa tehtävä työ kuuluu kotirauhan piiriin. Työnantajalle ei kuulu montako tuntia hommiin menee, kaikki vain on tehtävä ja jokaisesta pidettävä huolta.

Tänään sunnuntaina keskeytin päivällä sen verraksi että otin moottorisahan ja kävin metässä sahaamassa paksun vanhan ja lahon koivun pätkiksi. Oli kaatunut lenkkipolun päälle. Mehtä on asemakaavassa merkitty luonnontilaiseksi puistoksi, eli se on vapaata vanhaa mehtää, josta lähes joka vuosi rojahtaa nurin joku läpimätä koivu. Koska sellainen kuuluu luontoon, ei kunta niitä siitä siivoa, muttei myöskään valita jos me asukkaat pidetään polut auki.

Miina meni siitä alitse tai joskus hyppää yli, tytär ja minä päästiin myös ylitse aika helposti, mutta vaimo lyhytjalkaisena ja jo vähän raskaampana joutui menemään yli kahareisin. Takapuoli kastui, etenkin tähän vuodenaikaan. Puu on siinä jonkun viikon jo odottanut pätkijäänsä, mutta ei ole kukaan naapurikaan kehdannut tehdä. Minä sitten, vaimo siitä jo useamman kerran huomautti. Aika kovaa sahata. Läpivettynyt ja tiukkaan jäätynyt laho puu.

Mukavaahan se oli, mutta kuntoni on selvästi aika rapana taas. Pitäisi tehdä joka päivä ruumiillaan muutama tunti töitä ja nukkua kunnolla. Joskus tässä taas varmaan ehtii siihenkin.