Jos kirjoittaisi tänne päiväkirjaansa seuraavaksi Miinasta. Asettunut meille nyt kolmen kuukauden ajan. Ensimmäiset pari kuukautta paska oli vaaleaa ja löysää, mistä tiesi että vaikka koira päällisin puolin oli taloon tottunut, suolisto toimi vielä kuitenkin nopeaan tahtiin, eli perushermostumista oli päällä. Nyt joulukuun mittaan paska on muuttunut tummanruskeaksi ja kiinteäksi, mitä pidän kaikinpuolisen rauhoittumisen ja aloilleen asettumisen merkkinä. Koiran paskan väri ja laatuhan pitää aina päivittäin tarkastaa; siitä näkee suoraan terveydentilan.
Toisiimme on muutenkin totuttu. On minulle yleensä talutushihna taskussa kun kävelyille lähdetään, mutta useimmiten en käytä sitä ollenkaan. Normaalisti Miina pysyy lähellä. Mutta ei ihan aina. Toiset koirat, jos tulevat yllättäen, saavat aikaan ryntäyksiä ja kovaa haukkumista, eikä Miina silloin tahdo kuunnella isäntäänsä ollenkaan. Huomiokyky on kokonaan muualla. Isännän pitäisi reagoida nopeammin ja aikaisemmin, mutta eipä huomaa aina hänkään. Pihassa saan sen haukkumisen jo pois kuiskaamalla korvaan ja taputtamalla, mutta tien päällä en, paitsi karjumalla itsekin niin kovaa kuin jaksan. Miina haukkuu aina yllättyessään, ja aina koiran tavatessaan. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan että feminiininen olento karjaisee silloin tällöin römäkällä äänellä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta kun jotkut ihmiset sitä tiellä pelkäävät. No, harjoituksia jatketaan. Ja joskus on kahlattu lumen halki lahden toiselle puolelle, missä on häkissä kaksi hirvikoiraa, jos eivät ole metässä juoksemassa isäntänsä kanssa. Ne on kovia haukkujia, ja Miinan kanssa on käyty välillä häkin seinustalla, missä kaikki kolme saavat haukkua raivokkaasti, häntä heiluen, kun kerran siitä niin kovasti tykkäävät.
Paino on noussut meillä puolella kilolla, on nyt 42 kg. Ruokaa on annettu sen minkä se haluaa syödä, ihan niin kuin muillekin. En ikinä ole säännöstellyt kenenkään ruokaa, eikä kukaan yleensä pahemmin liho - paitsi vaimo, joka säännöstelee koko ajan. Siinä on jotain outoa.
42 kg on hyvä paino tällaisessa lumessa. Miina puskee hyvin eteenpäin rintaan asti ulottuvassa lumessa, niin että metässä kävelykin sen kanssa sujuu hyvin, sekä erilaisten polkujen aukominen. Minulla on hyvät talvisaappaat, niillä mennään Miinan kanssa minne halutaan: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski 1946).
Minun vieressäni Miina edelleen oleskelee melkein aina kun olen kotona. Olen odottanut senkin muuttuvan, niinhän adoptiolapsikin yleensä tarrautuu ensin yhteen aikuiseen ja vasta vähitellen muodostaa muita ihmissuhteita. Saa nähdä miten Miina toimii. Minähän sen tietysti suurimmaksi osaksi kävelytän, syötän, juotan, harjaan ja pesen, käsken ja komennan, taputan selkää ja rapsutan mahaa. Jos olen sängyssä niin että vaimo on poissa, vaikkapa päiväunilla, Miina alkoi vaatia sänkyyn vaimon paikalle makaamaan. Siihen en laskenut, vaimo ei pidä karvoista eikä hiekasta lakanoillaan, mutta omaan jalkopäähäni olen Miinan tietysti ottanut. Sänkyyn noustuaan se haluaa välttämättä nuolla jalkani. Ehkä minulla on Miinassa nyt platoninen rakastajatar. Onhan se kuitenkin 9-vuotias aikuinen nainen.
Sellaista mietin, että koira voi hyvin nuolla miehen jalat, ja mies naisen jalat, mutta toisin päin tätä ketjua ei kannata kulkea.
3 kommenttia:
Hyh, ei kannatakaan toisin päin, enkä kyllä antais miehenkään...
Koiran varpaat tuoksuu hyvälle, mutta ei ihan nuoltavan hyvälle kuitenkaan :)
Olisin huolinu kyllä aikuisen koiran meillekin, on meinaan aika riiviö tuo pentu. Saa olla koko ajan kieltämässä ja viemässä sen huomiota jonneki muualle. Ihanku se tahallaan tekis kaikkea, mistä sitä täytyy kieltää!
Kiva, että viet Miinaa haukkumisretkille. :)
Koiranpennut on sellaisia. Hyvin nopea kehitysvauhti ja kamalasti energiaa. Sille on hyvä antaa liikuntaa, lämpöä ja koulutusta, niin hyvä koira siitä tulee. Se totta kai kokeilee kuka teidän perheessänne määrää ja ketä; pitäähän sen selvittää millaisessa maailmassa se oikein varttuu.
Mielelläni minä Miinan haukkuakin antaisin, mutta se on aivan liian iso ja vahva jotta sen voisi antaa tehdä kaikkea mitä se itse tahtoo. Ei se kyllä pure ketään, mutta pelottaa ihmisiä, jotka eivät sitä tiedä. John Steinbeckillä on yhdessä kirjassaan, olisiko ollut Hiiriä ja ihmisiä, tyyppi joka oli mahdottoman vahva ja tyhmä, ja joka ei yksikseen pärjännyt ihmisten seassa. Miina on vähän samanlainen.
Lähetä kommentti