Jokohan tänne jaksaisi jotain kirjoittaa? Kun joulun alla oli viimein aikaa ja varaa sairastua kenenkään siitä kärsimättä, sorruin kulkutautiin. Ehkä en itse sikaan, mutta johonkin vastaavaan. Pääsin kokeilemaan millaista on elää 74-vuotiaana ja 130-kiloisena. Ei paljon kipuja eikä kuumetta; lihas- ja korvasärkyä, kova yskä ja vielä kovempi, melkein pohjaton väsytys. Jos jotain teki, piti kohta istahtaa hengähtämään, lepäämään ja voimia keräämään. Paljon sai kuitenkin nukuttuakin, pätkissä, yskä välillä herätteli. Nyt kun viikko on kulunut, alkaa vähitellen nousta takaisin pinnalle. Pää alkaa jo kevetä, ruumis on vielä raskas, enää ehkä vain 90-kiloinen. 

Taudin etu oli siinä ettei tarvinnut olla kohtelias, eikä käydä missään. Ei tavata naapureita, ei tuttuja eikä sukulaisia. Kotona vain, liikkumatta muuta kuin käytti Miinaa kävelyillä ja teki vaimon ja tyttären kanssa kamalasti lumitöitä, melkein joka päivä. Niin hitaasti kuin 70-vuotias niitä tekee. Ei mitään kiirettä, kunhan sai vain aina pihan auki. 

Hyvä joulun aika, ei mitään valittamista.