Täytin eilen 53 vuotta. Sen kunniaksi lopetin työt normaali-ihmisen aikaan, kävin ravintolasta kolme annosta thai-ruokaa, söin kotona perheen kanssa, join pullollisen puolukkasiideriä, poltin sikarin ja menin illalla kuudelta nukkumaan. Heräsin äsken viideltä tänä aamuna.

Tällaista tämä on, paras synttärilahja minkä itselleen voi antaa on 11 tunnin yöunet.

Olen viimeisen reilun viikon paimentanut parhaimmillaan ympärivuorokautisesti 20 aasialaista ja eurooppalaista, puhunut useimpia kieliä mitä osaan, hoitanut samalla yliopistohallintoa ja omia oppilaitani, lohduttanut itkevää väikkäriään tekevää nuorta naista, tarkistanut että isä pärjää mökillään, ja yrittänyt hankkia Venäjän viisumia, mikä on vaatinut useampia hakemuksia ja uuden passin hankinnan. Sotaa käyvä suurvalta tuntuu keksivän mitä tahansa, jotta sen ei tarvitsisi laillisesti päästää outoa väkeä rajojensa sisäpuolelle. Miksei naapurissa voisi olla jotain mielenkiintoisempaa öljyvaltiota, vaikka Indonesiaa?

Siinä seassa olen tavannut navettaan muuttaneen villin sinisorsaemon, jonka omat poikaset ja miehen oli supi keväällä tappanut. Samalla kaksi hanhenmunaa oli tarvinnut hautojaa, joten hänestä oli sitten tullut kahden ison hanhen äiti, ja lastensa perässä se oli sinne navettaankin sitten tullut. Äärimmäisen aggressiivinen ja epäluuloinen äiti vieraita kohtaan, suojeli lapsiaan ketä tahansa vihollista vastaan. Sen ymmärtää kyllä, kun historia on tuollainen.

Mitä muuta tästä kaikesta on jäänyt mieleen? Tietysti, hiukan tuonnempana, nuorten naisten rinnat ja hymyilevät kasvot. Minun eteeni on taas kumarruttu kysymään jotain hyvin avokaulaisissa puseroissa, tai muuten vain tultu hymyillen puhumaan 10-20 cm päähän naamastani. Kun yksi heistä tulee oikein lähelle, tai oikein nätisti näyttää rintojaan, niin toiset tekevät perässä samoin. Voi näitä naisia. Kahden kesken he eivät näin käyttäydy, vaan pysyvät vähintään metrin päässä, joten kyse ei ole niinkään viettely-yrityksistä. Enkä tietysti näe mitään järkevää syytä, miksi nuoret naiset, joilla on omat poikaystävänsä tai tuoreet aviomiehensä, yrittäisivät vietellä yli 50-vuotiasta rumaa miestä. Mutta kyllä he selvästi pitävät huolta siitä, että huomaan heidät miellyttävästi. Ja tottakai minusta on oikein mukavaa, että he tulevat niin lähelle. Jos he pysyisivät jäisesti kaukana eivätkä olisi minua huomaavinaankaan, tietäisin olevani pahalta haiseva iljettävä elukka, joka antaa seminaareissa tylsiä kommentteja, johtaa onnettomasti puhetta, ja jonka tekemät järjestelyt eivät toimi. Nuoret naiset ovat äärimmäisen herkkä ja tarkka vanhentuvien miesten toiminnan onnistumisen mittari.

Ja nyt olen siis 53-vuotias mies, joka pitkästä aikaa yrittää aloitella hitaasti päiväänsä. Yksi gradu ja yksi väikkäri odottavat lukijaansa, mutta sitä saan tehdä tänään rauhassa kotona. Jospa järjestäisin perheelle aamiaisen pöytään ja hakisin aamulehden. Eipä tässä mihinkään kiirettä.

"Mitäs sitä nuori nainen muuta tekisi kesäöinä kuin gradua", sanoi hän, ja läjäytti pinon paperia pöytään.

Nii'in.

Vein isän mökille, alkaa taas kuntoutua sairaalareissunsa jälkeen.

Keräsin vaimon ja tyttären kanssa 40 litraa viinimarjoja ja 10 litraa vattuja. Tässä vielä mehuja keittelen, vaimon laitoin jo nukkumaan. Lähtee minua aiemmin aamulla. Ja tyttärelle alkaa koulu huomenna. Minä häivyn kolmantena. Tähän on taas tultu.

Melkein sateeton ja jopa melkein lämpimän oloinen päivä.

Erinomainen kesä jatkuu, on kosteaa ja kylmää kuin syyskuussa. Täydellinen ulkotyö- ja istutusilma.

Käänsin illalla lapiolla maita nurin luumu- ja päärynäpuiden luota. Niiden juurella pitäisi olla kukkia, mutta sen enempää viime- kuin tänä kesänäkään en ole joutanut pitämään niistä maista huolta. Siellä ei ole juuri muuta kuin heinää ja maahumalaa (Glechoma hederacea). Jotkut siitä tykkää, minä en. Kasvaa rajusti muiden kasvien päälle ja yrittää karata naapureiden pihoille. Haisee pahalta. En suosittele kenellekään. Kylvän ja istutan siihen uudet kasvit. Pohjalle vaikka maarainta. Nopea sekin on menemään, mutta tuskin vaivaa naapureita. Siitä saa hyvää syötävää.

Ostin kaksi uutta päärynää, Olgan tyttären ja Olgan poejan entisen Olgan lisäksi.

Mansikka rupeaa vähitellen vähenemään. Pitkään sitä on saatu syödäkin. Koronat aurinkoisimmalla paikalla ensin, ja sen jälkeen yhä varjommasta Bountyä ja Yytymiä. Se on ikivanha lajike, josta en edes tiedä miten se on joskus virallisesti kirjoitettu, luultavasti Ydym. Sillä nimellä ei kuitenkaan verkosta löydä kuin kymrin kieltä, eikä kukaan näytä tuntevan enää tuollaista mansikkaa. Se on lapsuuteni makuja. Pehmeä, vaaleanpunainen ja mieto mansikka, herkkä homehtumaan ja mätänemään, mutta ihan erimakuinen kuin nämä nykyiset lajikkeet, jotka kaikki ovat järjestään kovia ja napakoita, kestävät hyvin keräämisen vakkoihin ja kaatelun rasioihin. On niissä hiukan makueroja, mutta Yytymi on erilainen kaikkiin muihin verrattuna. Nykymansikoihin tottuneesta se vaikuttaa jauhoiselta, mutta minun suussani sillä on oma viehättävä arominsa, mitä ei mistään muusta mansikasta löydy. Siinä on kaikkein kesäisin ja aurinkoisin maku, ja se tuo mieleen ne ajat, jolloin ensimmäisiä kertoja pussasin tyttöä. Olen vuosikaudet varjellut sitä, etten vain menettäisi. Se on tarhamansikka ajalta ennen Sengaa, ja Sengakin on sentään kehitetty Saksassa jo 1950-luvulla. Ja on nyt käynyt niin vanhanaikaiseksi, homealttiutensa takia, ettei sitäkään enää kukaan viljele.

Yytymi luultavasti kuolee tästä maailmasta minun mukanani, mutta ei kaikkea tarvitse museoida ja säästää yli aikaansa. Omat mansikoiden maut ja kesäisten pusujen muistot kullekin sukupolvelle.

Reilu 1000 km auton mittariin, tuulessa ja tyynessä. Pään alla milloin minkinlainen tyyny. Tulipahan reissu tehtyä ja yliopistohallintoa veivattua.

Kaiken päätteeksi katsoin eilen Tampereella Pakkahuoneella L'Effet de Sergen, joka oli oikein hauska. Siitä on turha yrittää kertoa mitä se oikein oli, mutta mukava näytelmä kuitenkin. Odotin tosin ranskaa kielenä, mutta se oli sovitettu Suomeen, ja puheet oli englantia ja suomea. Hyvin se toimi niinkin.

Tampere on mukava kaupunki, mielellään siellä käveli taas pitkästä aikaa. Satamaankin rupesi vasta kun sieltä lähdin.

Kotiin tulin niin myöhään, että pääsin ensi töikseni hammaskeijun hommiin, sitten vasta nukkumaan. Nyt vaihtuu poskihampaat.

Sinne se meni heinäkuu, eikä sitä enää takaisin saa. Se oli hyvää aikaa. Oltiin päivät kotona tytären kanssa, hän luki kirjan päivässä ja minä olin tekevinäni jotain tietokoneella. Leikin artikkelien kirjoittamista ja kuuntelin musiikkia. Mutta muuten tehtiin ruokaa itsellemme ja vaimolle, pelattiin pelejä, syötiin mansikoita ja muuta mitä tuolla kasvaa. Katsottiin videoita jos satoi, ja syötiin jäätelöä. Uitiin kun vesi lämpeni, käytiin mökillä saunassa kun teki mieli.

Siitä sitten alkoi piristyäkin puolen kuun jälkeen. Sain minä kolme artikkelia viimeisteltyä ja yhden kirjoitettua ensimmäistä kertaa kasaan. Luin yhden väikkärin ja kaksi gradun käsikirjoitusta. Neuvoin sähköpostilla monia muita. Opiskelijat ei lepää kesälläkään, sanovat käyttävänsä kauniin kesäyöt gradun kirjoittamiseen. Illat olin puutarhassa, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut pitkiin. Kyllä sitä elämää olisi jatkanut.

Mutta huomisesta lähtien ravaan pitkin Suomea seminaari- ja kokoussirkuksessa. Hallintoväki palaa lomiltaan ja aloittaa hillittömän kokoustamisen, missä pitää olla mukana. Tällaisiksi ovat elokuut menneet.

Mutta tänään vielä kävin tyttären kanssa kesäteatterissa, pidemmällä reissulla. Kaukana keskellä Savoa pitkän kapean mehtätien takana oli jonkun isännän talonsa viereen kosken partaalle rakentama pieni kesäteatteri, missä vanhat ukot esittivät tukkilaisromantiikkaa. Paras teatteri tänä kesänä. Ne ukot ei kainostelleet. Vitseissä ei kompasteltu ja piruetit meni komeasti. Lauluakin tuli hanurin säestyksellä, nuotin vierestä ja ajoittain eri tahtiin, mutta reippaasti. Sitä kahtel mielikseen. Mieli tek ite mukkaan näyttelemmään. Ossoon minnäe reuhkata ja keksiä tahissa heiluttoo. Jos vielä joskus tunkis ihtesä kesäteatterrii, vaekka sitte eläkkeellä.

Paksusta lankusta tehdyt ja vain nimeksi höylätyt puupenkit joen penkassa, taivasalla, pienessä ripeksinnässä, lämpöisesti päällä, ja komea jokimaisema kaiken taustana. Siitä ei teatteri enää parane. Enkä ihmettele miten paljon sinne korpeen oli löytynyt yleisöäkin; kannatti käydä. Eläkeläisiä tosin suurin osa, mutta sen verran lapsiakin, ettei tyttären tarvinnut tuntea oloaan oudoksi. Mutta niitä kuitenkin niin vähän, että pääsivät ilmaiseksi sisään. Rahantekoa varten se teatteri ei ollut.