Elokuvia

Kiinnostuin tästä miettimään nykyisiä elokuvia.  Katseltiin joulun aikaan tyttären kanssa muutamia. Yksi niistä oli Miyazakin 崖の上のポニョ, Gake no ue no Ponyo, eli Jyrkän kallion Ponyo. Toinen oli Guillaume Ivernelin ja Arthur Qwakin Chasseurs de dragons, Lohikäärmeiden metsästäjät. Kolmas oli Carlos Saldanhan Ice Age 3. Pocahontasia en ole katsonut koskaan, koska en siedä Disneyn elokuvia, enkä usko katsovani Avatartakaan. Eikä varmaan katsota Jääkauttakaan toista kertaa. Amerikkalaiset elokuvat on niin tiukkaan tyyliteltyjä tiettyihin myyttisiin toimijatyyppeihin, tai arkkityyppeihin, että ne pakottavat tarinat kerta toisensa jälkeen samoihin muotteihin. En kerta kaikkiaan jaksa katsoa niitä. Disney on vienyt sen pisimmälle. Saan niistä jonkinlaisen lievän klaustrofobisen tunteen, jota tasaisin väliajoin toistuvat vitsit eivät saa murrettua. 

Ponyo ja Chasseurs ollaan katsottu jo kahteen kertaan, ja tullaan vielä katsomaan. Ponyo tietysti on aika pienten lasten elokuva, mutta ei se haittaa. Tietysti, noin kun tarkemmin ajattelee, niin arkkityypit näissäkin seikkailevat, mutta silti niissä on jotain raikasta ja ennalta arvaamatonta. Chasseursissa vielä enemmän. Tykkäsin siitä kovasti, Ponyo taas oli tyttären suosikki. 

Muuten katsoin lävitse Jacques Demyn tuotannon joulun aikaan. Les parapluies de Cherbourg on minusta aina ollut niin kummallinen elokuva, että halusin tietää miehestä enemmän. Sieltä löytyi vaikka mitä, 1960-luvun alusta tiukkoja elokuvia naisista ja pelureista, sitten Parapluies 1964, minkä jälkeen ote löystyi. Äärimmäisen kamala svingimusikaali Les Demoiselles de Rochefort, sitten ihan mukavia historiallisia spektaakkeleita jotka kelpasivat vaimolle ja tyttärellekin, sekä sitten jo aika vanhana 1970-luvun lopulta taas mielenkiintoisia pieniä elokuvia, parhaina niistä hyvin vähällä rahalla tehdyt La Naissance du Jour 1979 (vanhasta naisesta joka siirtää rakastajansa nuorelle naiselle aviomieheksi) ja Parking 1982 (Orfeuksen ja Eurydiken myytti nykyaikaan; Manalan hallitsijattarella Persefonella on ylimaallisen kaunis ääni). Tuli katsottua kunnolla melkein tuntematonta ranskalaista elokuvaa, ja tykkäsin useimmista kovasti. Omalaatuinen tarinankerrontatapansa, Michel Legrandin musiikki osittain hyvää, missä ei innostunut liiaksi swingistä. Kaikkialla poltettiin koko ajan tupakkaakin niin että kateeksi kävi. Lapsia Demy ei osannut ohjata ollenkaan, ne on aika puisevia, mutta naisia hän osasi ohjata oikein hyvin. Ne on kaikki nautittavia.