Reissu pieni

Kävin mökillä isääni katsomassa. Ostin sinne uuden ruohonleikkurin. Vanha oli isän hankkima, yhdessä olivat ikääntyneet, ruohonleikkurin päivät päättyivät ensin. Vuoti jostain bensaa, ei uskalla enää käyttää. Oli sen runkoa useaan kertaan jo hitsattu ja muita kohtia tököteillä paikattu. Jospa jo kierrätykseen.

Käytännössä asia meni kuitenkin siihen, että minä jouduin ajamaan. Ei tahdo vanha mies enää jaksaa, etenkään pidemmäksi päässyttä nurmea. Kone kyllä ajaa puolimetristäkin heinää, sehän ei ole täällä yhtä tiheää kuin lannoitetuissa nurmissa, mutta on siinä työntämistä.

Tukka sillä oli alkanut mennä valkeaksi, nyt kun ikää on 83, joten oli ajattanut itsensä muliksi. Kehui, että maksoi vain 13 euroa. Verkoilla käytiin pariin otteeseen; veneeseen tulo on jo aika vaikeaa. Iso maha painaa. Mutta aina se veneeseen pääsi, laiturin portaita myöten, perätuhdolle, minä airoilla pidin venettä paikoillaan. Kädet on vielä vahvat, ja hän hoitelee verkkojen käsittelyn tottuneesti, mutta jalat alkaa olla heikommat. Hänen ikäluokkaansa oli aikoinaan yhdessä työpaikassa 10 miestä, ja 9 niistä on jo haudassa. Tämä yksi vielä lahnaverkoilla isoja kaloja kalastelee; joskus saa, joskus ei. Sekä lahnoja että järvilohia. Pienempiä on jo hankala perata, joten niistä ei ole väliä.

Mutta ruohon leikkaus taitaa jäädä minulle. En siitä suuremmin iloitse; kotona olen pitänyt ruohon niin minimissään, että sen 10 minuutissa vetäisee lihasvoimaisella koneella. Mökillä heinikkoa taas on isot alat. Isä niitä on vuosikaudet leikellyt, vähän niin kuin robotit, eli vähän aina päivässään, mutta jatkuvasti. Hän siitä tykkää, tai tykkäsi ainakin. Minä olen tehnyt jonkun kesän töitäkin ruohonleikkaajana, enkä suuremmin sitä kaipaa. Kiintiö täyttyi 30 vuotta sitten, mutta kai tähän pitää alkaa orientoitua.

Hyvä kone se tosin on. Muovirunkoista on kevyt työntää, mutta moottori on vahva. Jönsered jokin, en katsonut mallinumeroa. Sillä leikkaa kevyesti pienet kuusetkin. Moottoreiden taloudellisuus on selvästi kasvanut 30 vuodessa. Tankillisella ajaa nykyään paljon pidempään kuin silloin. Siinä suhteessa ei ole valittamista.

Ja mikäs sieltä löytyikään! Jättiputki; luultavasti kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum), mutta en osaisi erottaa sitä persialaisesta. Olen niitä onnellisia, jotka 20 vuotta sitten keräsivät jostain löytämiään ison ja komean putken siemeniä ja kylvivät niitä omalle tontilleen. Minä taisin ottaa jonkin hotellin edessä olevasta kukkapenkistä. Hienosti se kasvoi, mummoani paljon korkeammaksi. Jossain lienee valokuvakin mummosta putken varjossa. Sitten se rupesi leviämään, samalla kun alkoi liikkua tarinoita sairaalaan joutuneista siimaleikkurin käyttäjistä. Sen jälkeen sitä on meiltäkin tapettu. Helpostihan se kuolee, ei se ihmiselle mitään mahda. Useaan vuoteen ei ole enää näkynytkään, mutta siemen säilyy itävänä monet vuodet. Siinä se nyt herttaisesti lehtiään levittelee, leikatun nurmikon keskellä. Itseään sitä en leikannut. Tapan sen Roundupilla, kunhan seuraavan kerran käyn siellä.

Sitten on kasvi, jota jotkut myös kovasti vainoavat, mutta mistä itse tykkään kovasti. Lupiini- ja koiranputkikasvustojen reunustamat tiet, joita juuri nyt pääsee ajelemaan, ovat minusta oikein kauniita. Lupinus polyphyllus, hyvä kasvi, Suomen luonnon monimuotoisuuden lisääjä. Senkin siemeniä olen mökilleni kylvänyt, ja on se aikansa kasvanut hakkuuaukealla hyvin, mutta nyt siellä alkaa olla petäjien ja tammien alla jo niin pimeää, että sen päivät lienevät siellä luetut. Tässä maantien poskessa se kuitenkin hyvin kukkii.