お茶会 Teeseremonia

Kotijokea muutama kilometri ylöspäin. Se saa siellä ympärilleen kirsikoita, ja nimeksi muuttuu 哲学の道 Tetsugaku no michi/Filosofian tie.

 Kun sen kävelee melkein päähän, tulee itärannalla vastaan tällainen pieni ravintola, nimeltään 叶匠寿庵茶室. Merkkiyhdistelmä menee niin monimutkaiseksi, että en ole aivan varma miten nimi lausutaan; en tainnut kuulla sitä koskaan. Sieltä saa hyvin japanilaista ruokaa, ei ihan halvinta, ja siellä järjestetään myös sadōn eli teen tien opetusta. 

 Kolme kertaa vuodessa kertoivat järjestävänsä myös teekokoontumisen, tuolla pihan perällä puiden takana. Se ei ole kaikkein muodollisin teeseremonian muodoista, mutta ei sinnekään kävellä sisään, vaan pitää olla kutsu. Minulla oli, ensimmäistä kertaa eläissäni. Olen kyllä seremoniateetä juonut useamman kerran erilaisissa näytösluonteisissa tilaisuuksissa. Ja itse asiassa juon samaa teetä markettiversiona joka aamu: vihreää jauhoa kuppiin, vettä pälle ja mikrossa lämpimäksi. Mutta lopputulos on vähän eri asia. お茶会 on epämuodollisenakin vakavahko tilaisuus, minne useimmat vieraat pukeutuvat kimonoon, ja heitä saattaa tulla parinkin tunnin ajomatkan päästä. 

 Mennessä puhdistaudutaan symbolisesti aivan kuin shintō-temppeliin mentäessäkin; vasen käsi, oikea käsi, vasemmasta kädestä suun huuhtelu, ja lopuksi kauhan huuhtelu. Kauha pitää näköjään palauttaa lappeelleen vesisuihkun vasemmalle puolelle. Kaikki on tarkkaa. Rannekelloa en käytäkään, mutta myös vihkisormus piti ottaa sormesta pois. Käsissä ei saa olla mitään metallia, joka voisi naarmuttaa vanhoja seremoniavälineitä.

 Odotuspenkillä on kupissa hehkuva hiili ja vieressä bambuinen tuhkakuppi. Jos sattuisi omistamaan klassisen japanilaisen piipun, niin tuossa voisi polttaa; savukkeiden polttoa varten paikka ei ole. Edo-periodin aikana vain oli kohteliasta järjestää tällainen tupakointimahdollisuus vieraille, joten välineet edelleen ehdottomasti laitetaan valmiiksi paikoilleen. Sain oman oppaan, joka selitti vieressäni koko reilun 2 tuntia mitä tapahtuu ja mitä minun pitäisi milloinkin tehdä. Joskus ihmisellä on onnea. Hän oli 10 vuoden opiskelunsa aikana kerran nähnyt yhden ihmisen polttavan tuollaisessa paikassa.

 Ulkona oli oikeasti niin kylmä, että ei siellä pitkään kimono päällä ilman takkia voinut istua. Siirryttiin sisemmälle odottamaan. Siellä lämmitti 火鉢 hibachi eli tuliruukku. Puuhiiliä hiekassa, ja se itse asiassa lämmitti aika hyvin. En ole varma puulaadusta, mutta ei se savunnutkaan, tuoksui vain savulta miellyttävästi. Ihmisiä kerääntyi vähitellen huoneeseen, pientä rupattelua ja esittelyjä odotellessa.

 Sitten seuraavaan huoneeseen, missä seremonia tapahtui. Pari kuvaa minulla vielä on, mutta panin kameran pois kun alkoi tapahtua, jotta en häiritse ketään. Tässä hiilirasia ja tuhkakuppi lähempää.

 Tässä pannu, jossa vesi keitetään, puuhiilillä sekin. Kiehuu jo.

Täällä syötiin makea leivos ja juotiin hitaaseen tahtiin yksi kierros vahvaa teetä, minkä jälkeen vaihdettiin jälleen eri huoneeseen, missä tehtiin sama ohuemman teen kanssa. Molemmat teet oli oikein hyvää.

Meitä oli n. 10 ihmistä, melkein kaikki 30-80-vuotiaita naisia. Kertoivat, että he käyvät näissä tilaisuuksissa, jotta voivat olla todella kauniissa ympäristössä ja koskettaa todella kauniita tavaroita, sekä pitää yllä vanhaa japanilaista traditiota. Minustakin siellä oli nättiä ja harrasta. Olin kovin vaikuttunut kun kaikki päättyi. Kävelin hyvin kevyessä mielentilassa Itävuoren rinnettä alaspäin.

Teeseremoniassa on sekä estetiikkaa että yhteisöllisyyttä, seremonia alkaa pian kantaa mukanaan kun ymmärtää kuinka pitää käyttäytyä, ja se ettei ole kiire vaikuttaa myös mielentilaan.

Ja ehkä myös se, että oli yli kaksi tuntia hyvin tiiviisti naisjoukon keskellä vaikutti jotain.