Kävelin aamulla pitkin Töölöä. Niitä katuja kuljin paljon joskus istuessani päivät pitkät Eduskunnan kirjastossa gradua tekemässä. Jäähdyttelin päätäni ja lepuutin silmiäni välillä ulkoilmassa kävellen. Ja yhden sedän olen joskus käynyt Hietaniemeen hautaamassa. Entisellään ne kadut melkein olivat, ravintoloissa oli uusia nimiä. Puut yhtä lehdettömiä kuin silloinkin.

Seminaari ei tänään ollut ihan samaa tasoa kuin eilen, mutta tulipahan istuttua ja levättyä.

Sen jälkeen kävin Lasipalatsin kahvilassa syömässä roiskantin, joka oli leikattu halki, ja sisään oli työnnetty savulohta ja kananmunaa. Sen on pakko olla helsinkiläinen keksintö; samanlaisia outoja yhdistelmiä on Japanissa. Ihan mielenkiintoisen makuinen. Join sen kanssa marjanektariinin ja viskin jäillä. Hyvää oli kaikki. Vähän yksinäistä ja vähän nostalgista, mutta tulipahan siinäkin rakennuksessa taas käytyä. Viereisessä pöydässä nuoret tytöt puhui kauniisti ruotsia.

Lopuksi torkuin kotiin halki lumisen pimeyden. Tulipahan taas jossakin käytyä. Ja kyllä Helsingissä on helppoa. Euro kelpaa kaupassa, aikaeroon ei tarvitse sopeutua, passia ei tarvitse heilutella missään ja kieltä ymmärtää.

Kahden päivän aikana tänne oli kertynyt yksi väitöskirja, yksi gradu, 40 tenttivastausta ja kourallinen raportointi-, lausunto- ja päätöspyyntöjä.

Reissussa on hyvä olla, jos on kotonakin. Töissä kun työntekijämäärä kaksinkertaistettaisiin, niin sitten sielläkin alkaisi pärjätä. Minulta jää puolet virkatehtävistä, eli yliopiston maineen kasvattaminen maailmalla kirjoittamalla, tekemättä nykytilanteessa. En pysty muuta kuin toimimaan paimenena jatkuvalle virralle tarvitsijoita. Vähän se tämä Helsingin keikkakin oli sitä, menin kun kaveri pyysi, ja olin jo aikoja sitten luvannut tulla jos hän pyytää. Samassa ajassa olisi lukenut yhden väikkärin tai kaksi gradua, mitkä olisivat sitten olleet jo nyt tehtyjä.

Mutta mitäs tuosta. Tykkäsin Helsingin reissusta.