Itään päin on aina vaikea mennä. Sopeudun aikaeroon huonosti, ja unet tahtovat jäädä pariksi päiväuneksi sekalaisina vuorokaudenaikoina, jos ehtii. Viikko menee sumussa elämiseen. Töissä ei voi pitää itseään vastuullisena kaikesta mitä sanoo, unen puutteesta on jatkuvasti kuin humalassa, ja auton rattiin ei uskaltaisi itseään tarjota. Näin öisin voi vaikka kirjoitella tätä, sänkyyn ei kannata väkisin yrittää. Kaikki töihin liittyvät sähköpostit on jo katsottu, mietitty ja vastattu.

Mutta toisaalta on taas niin miellyttävää kävellä pimeässä, lämpimässä ja pehmeässä korelaisessa yössä T-paidassa, sortseissa ja sandaaleissa, maha viimein täynnä päivän ruokailut hukattuaan, ja kimchin jäljet vielä suussa kirvellen.

Täällä on hyvin kauniita naisia. Vanhassa maailmassa korealaisia naisia pidettiin maailman kauneimpina, ja siksi suurin osa Kiinan keisareiden haaremien naisista oli korealaisia. Se oli ongelmakin, monimutkainen kunnian ja häpeän sekoitus. Vasallivaltiona Korean oli annettava vuosittain lahjoja Kiinaan, kauniit naiset yhtenä tärkeänä kategoriana, mutta heidät lähetettiin muutamia vuosia Kiinan hovissa palveltuaan takaisin kotiin, eikä heillä palattuaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tavalliseen perhe-elämään. Elämäntyö oli tehty, sen jälkeen piti vain elää se elämä loppuun asti, stigmaa kantaen. Samoin heitä huijattiin tai pakotettiin paljon toisen maailmansodan aikana japanilaisiin sotilasbordelleihin, missä moni kitui kuoliaaksi tai tappoi itsensä. Amerikkalaiset sotilaat ovat olleet heidän kimpussaan Korean sodan jälkeen. Mutta kauniita ovat. Kop-kop-kengät jaloissaan, niin että aina varmasti tietää, missä he kävelevät.