Tänään taas vaihteeksi olin yksin, ei yhtään naista vieressäni huimaamassa päätäni. Tosin aamulla heti metroon istuttuani vieressä silmät kiinni torkkuva nainen painautui tiiviisti kylkeeni, ja käveli parin asemanvälin jälkeen tavalliseen tapaan ulos.

Ostelin tyttärelle ja veljentyttärien tyttärille outoja korealaisia syötäviä, lähetin paketeissa Suomeen. Muuten harjoitin kielitieteellistä ja sosiologista osallistuvaa havainnointia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 안녕하세요 anyonghaseyo onnistuu jo sekin.

En lakkaa ihmettelemästä meksikolaisen punaisen pippurin, jonka Toyotomi Hideyoshin samurait toivat Koreaan 1590-luvulla yrittäessään valloittaa tätä kautta Kiinan, levinneisyyttä täällä nykyään. Japanissa sitä ei näe ollenkaan, enkä ole pannut sitä merkille Pohjois-Kiinassakaan, mutta Koreassa sitä on joka ainoalla aterialla, usein useissa ruokalajeissa. Näin kun jo viikon sitä on syönyt, alkaa se jo väsyttää, mutta alkaa siihen toisaalta tottuakin.

Ja täällä vasta tajuaa kunnolla, että lusikka on ruokailuväline, joka Euraasiassa levisi jo kauan sitten Koreaan asti, mutta tänne se pysähtyi. Japaniin se ei enää jaksanut.