Pitkästä aikaa kotona Kiotossa. Lämpimässä ja niin kirkkaassa auringonpaisteessa, että lokakuisen Suomen jälkeen häikäisee.

Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.

Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.

Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.

Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.

Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.

Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.

Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.

Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.

Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.

Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.