Eilen kun satoi kaatamalla vettä ja vaimo pesi ison pyykin, päästiin käyttämään vinttiäkin kuivaamiseen. Ennen vanhaan, kun talo oli vielä keskentekoinen, vintti meillä pääasiallinen kuivauspaikka olikin. Kun sitä sitten muutettiin asuttavaan kuntoon, hitsautin sepällä kahteen lattarautaan mutterit, jotka ruostesuojasin ja muurasin vastakkaisiin seiniin. Kiersin tapetoinnin jälkeen muttereihin kiinni veneenrenkaat seinän läpi poratuista rei'istä. Siporeksiin ei saa ruuveja kiinni kuin roppaamalla, eikä roppu kestä pitkään suoraa ulospäinvetoa, etenkin jos siihen liittyy ajoittaista nytkytystä. Niinpä sen kanssa pitää keksiä mielenkiintoisempia systeemejä.
Saunanetteisessä ja koenhoetohuoneessa on kuitenkin riittänyt tilaa pyykeille tähän asti, joten ensimmäistä kertaa n. 6 vuoteen vintin systeemin tekemisen jälkeen se viimein otettiin käyttöön. Siellä on nykyään kaikenlaista kalustetta tiellä, mutta lakanat kuivui joka tapauksessa. Keksintöä saa vapaasti käyttää, en ole sitä patentoinut.
Metsästin maahumaloita (Glechoma hederacea). Kun etsii, niin löytää, aika paljonkin. Sitkeä otus. Se muutaman vuoden ehti tehdä rauhassa siemeniä, joita maasta itää tasaisin väliajoin. Saa nähdä kuinka monta vuotta.
Istutin tyttären kanssa reilun 200 kukkasipulia. En tiennyt niitä niin paljon olleenkaan, mutta kertyi niitä kun alkoi laskea. Iso osa ostettuja, jonkin verran omasta maastani kaivamia ja uuteen paikkaan haluamiani. Pieniä kukkia kaikki. Meillä on vaimon kanssa työnjako. Hän istuttaa ne kamalat isot kerrotut kukat, ja minä pieniä, joissa käy ötököitä. Minusta mitään, missä ei käy kimalaisia, mehiläisiä, perhosia tai edes kärpäsiä ei kannata istuttaa, mutta vaimo ajattelee asian toisin. Hän katselee asiaa maiseman ja naapureiden kannalta. Se hänelle suotakoon.
Tuleeko niihin kaikkiin mettä jää nähtäväksi. Kauppaavat ostajille vaikka mitä. Joka tapauksessa niin sipulit kuin kukatkin ovat kohtalaisen pieniä ja sopivat minun kukkaimaihini, kelpasi ne sitten ötököille tai ei.
Mielelläni istuttaisin sellaisiakin kasveja, missä käy kolibreja. Muttei niitä meillä päin lennä. Ei taida kannattaa.
Maa täällä on ihan tavallista, hiesua ja sinistä savea, seassa kaiken kokoisia kiviä paljon. Jääkauden kivien lisäksi pellossa on paljon 0-100 mm mursketta, jota siinä oli talon rakentamisen aikoihin kasoissa odottelemassa pillaria niitä levittelemään. Kun siihen tehtiin peltoa, ajettiin paikalle turvetta ja hiekkaa, sekä kalkkia, minkä raktori kävi sekoittamassa. Niin kauan kuin se turve oli tuoretta oli pintamaa kohtalaisen kuohkeaa, mutta se on tässä vuosien mittaan maatunut ja painunut. Hiekka on hävinnyt jonnekin. Jäljellä on hiesupohjainen multamaa, jossa on kyllä matoja, mutta joka silti on aika tiivistä ja raskasta. Eikä sitä ole kuin 10 cm kerros parhaimmillaan. Sen alla on kivikova jankko. Ja siellä alla 0.5-1 m syvyydessä kallio. Maan etuna on, että se pitää hyvin vettä, eikä peitteillä päällystettyä maata juuri tarvitse kastella. Sipuli tai persilja siinä kasvaa, koska niiden juuret voi mennä mihin vain. Mutta joku mustajuuri tai daikon tarvitsisi ainakin 30 cm kuohkeaa maata kasvaakseen kunnolliseksi, eikä porkkanakaan siinä oikein viihdy. Ja sekin tarvitsisi kivetöntä, tai edes vähäkivistä maata.
Näihin nimenomaisiin ei sitten tullutkaan ensi keväänä mustajuuria, vaan saman tien mansikkaa. En tiedä onko lannoitusta mansikalle liikaa, ja onko maassa sille likaa kalkkia, mutta sen näkee aikanaan. Ainakin on kokemusta, että liian vähässä lannoituksessa mansikasta ei tule paljon mitään, vaikka joka paikassa varoitellaan ettei mansikka tykkää paljosta lannoituksesta. Vanha mansikkamaa ei oikein jaksa tehdä enää kuin pieniä mansikoita, eikä niitäkään yhtään liikaa.
Koulutin illalla 30 niinipuun (Tilia cordata) tainta, osa niistä 1-vuotiaita, jokunen jo 2-vuotias. Siemenet poimin toissa syksynä Jyväskylässä käydessäni, tapasin siellä vanhalla campuksella paljon aitoja vanhoja isoja mehtälehmuksia, jotka tekee hyvin itävää siementä. Käänsin puutarhan perällä rauhallisesta paikasta lapiolla läntin maata ympäri ja kylvin ne siihen, muuta en niille juuri ole tehnytkään, vähän kitkenyt heiniä ja leskenlehtiä ympäriltä joskus kesällä. Sinänsä hyväkin että ovat olleet melkein unohduksissa, koska näkyvät itävän paremmin vasta toisena vuonna. Maa on siinä melkein pelkkää kovaa savea, joka mehtäpuulle kyllä periaatteessa riittää, mutta tein niille vähän paremman maan, kuohkeutin paikkaa mullalla ja hiekalla, ja rajasin tilan heinikosta betonin palasilla. Kuohkeammassa maassa kasvavat nopeammin istutuskuntoon ja tekevät tuuheamman juuriston. Ne joutuu tappelemaan ennen isoksi pääsyään vatun ja nuorten pihlajien kanssa
Niinipuu on erinomainen mehtäpuu, jos ei tarvitse ajatella asiaa kuolevan perinteisen puuteollisuutemme kannalta. Varjopuuna se sietää hyvin varjostusta nuorena, jänis ei sitä syö, vaikka voi maistaa, enkä ole havainnut minkäänlaisia myyrätuhojakaan. Ei siinä näy tautejakaan, eikä sille erikoistuneita tuholaisia. Täysin kylmänkestävä kovimpinakin pakkastalvina. Vattujen yli päästyään se kasvaa nopeasti ja alkaa luoda niin sankkaa varjoa, että mehtä sen juurella käy taas kulkukelpoiseksi. Paksu lehdistö pitää maapohjaa hyvässä kunnossa. Kukkii isona mukavasti ja antaa kimalaisille ruokaa, kasvaa isoksi, korkeaksi ja komeaksi puuksi. Vuokot pärjää hyvin sen alla. Niitä on ollut paljon ennen Suomessa, mutta Ruotsin suurvalta-aika vaati paljon niintä laivojen varustuksiin, mitä kerättiin verona, ja sen takia hyvä puu melkein hävisi meiltä. Siellä täällä on metissä jokunen yksilö jäljellä, ja harvakseltaan vanhoissa puistoissa.
Verkosta löytää kaikenlaista, tällaisen napinkin, täältä.
En tiedä kuinka vanha tämä on, ei päiväystä, mutta panenpa tänne talteen. Ihan nätti ja kätevä. Kampanja ei ilmeisesti koskaan edennyt kovin laajalle, koska en siitä milloinkaan mitään kuullut.
Linux kiinnostaa, mutta en tiedä mihin kaikkeen sen kanssa joutuisi, ja kuinka ongelmitta sen saisi tällaiseen reppukoneeseen asennettua. On niin paljon mitä en tästä maailmasta tiedä.
Mielenkiintoinen novelli. Hyvin kirjoitettu, mutta kohtalaisen rikkonainen. Kirjoittaja tuoksui alussa naiselta, mutta haisi lopussa mieheltä. Hyvin selvästi.
Purin tyttären kanssa illalla mansikkasuojan, jonka heinäkuussa tein. Olen siihen erittäin tyytyväinen. Helppo käydä mansikoita syömässä, ei yhtään räksää kiinni verkossa koko kesänä, ja vain muutama syöty mansikka. Ne söi orava, joka teki verkkoon reiän, mutta hävisi pian sen tehtyään. Veikö pöllö tai naapurin kissa, vai muuttiko se vain paikkakuntaa. Tellingin pystytykseen meni pari tuntia, purkamiseen tunti. Mansikoita on ollut tähän asti, vaikka ei tietysti enää suuria määriä. Verstaan vieressä varjoinen paikka, missä kaikki tapahtuu myöhemmin ja hitaammin kuin täydessä auringossa.
Tytär se osaa vaikka mitä. Myös käyttää akkuporaa. Sillä onkin omansa, kevyt pieni Boschin vehje. Tai ruuvinväännin sen nimi kai on.
När man på nuförtiden reser till Sverige, känns det liksom man reste till det förflutna. Det är inte bara att tiden är en timme sen. Livet i universiteten är fortfarande i den vanliga gammeldags ordning, med inget stort bekymmer om omfattande administrativa ”reformer”. De försvarar frenetiskt sitt sekel. Jag kommer ihåg den nostalgin som jag hade mot markka, men det är så många år sen, och jag skulle inte mera byta valutan. Och de är så glada när jag som en äkta Finlands finne, eller egentligen en savolaksare, talar svenska med dom, som om en liten bit av det gamla svenska riket fortfarande existerade. Mina grammatiska fel stör dem inte. De svenska är lite barnsliga.
På andra sidan, när färjan tidigt på morgonen närmar sig Åbo hamnen, börjar finska män, unga och gamla, rökande ute på relingen, berätta krigshistorier. Vinterkriget, Fortsättningskriget, Inbördeskriget. Inte om äldre krigen, där de finska kämpade som ryssar, mot turkar, engelsmän, och japaner, men möjligen finns dessa krig också någonstans i kollektiva minnen. Fastän de är alla gamla historier, tycks känslan av krig fortfarande vara mycket stark vid oss finska män, medan denna ganska konkreta känsla fattas helt av de svenska. Det värkar som om deras historia har varit tom under de sista två århundraden.
Kim Dae-jungia arvostin presidenttinä, samoin kuin aikanaan oppositiopoliitikkonakin. Varsin värikäs elämä ja pressana tuloksia. Tykkäsin erityisesti siitä miten hän hoiti suhteet pohjoiseen naapuriinsa. Päivänpaistepolitiikka toimi, ja tunnelma niemimaalla oli ihan erilainen kuin mitä etenkin tänä vuonna ollaan taas koettu. Vaikka tämä yhdeksän vuoden takainen filmi Baby V.O.X.in konsertista Pyongyangissa.
Musiikki, ilmeet, vaatteet ja meikit, tapa liikuttaa ruumista ja ylipäänsä kaikki on jyrkän erilaista eteläkorealaisten esiintyjien ja pohjoiskorealaisen yleisön välillä. Ero paistaa silmään joka kohdasta. Silti kummallakin puolella näkyy ihan ihmisiä, ei mitään fanaattisia robotteja. Pohjoiskorealaiset katsovat silmät pyöreinä, tai ihmetellen, tai lievästi järkyttyneinä lavalla rajusti liikkuvia eteläisiä, eikä kukaan edes ajattele lähtevänsä rytmiin mukaan. Nykyperspektiivistä katsottuna tämä on kuitenkin aika lailla herttaista.
Yleisön reaktioita on itse asiassa kuvattu vielä paremmin poikabändi Shinhwan konsertissa. He laulavat sekaisin sekä koreaksi että englanniksi Perfect Man -nimistä laulua, ja yleisöllä on ilmeet on näkemisen arvoisia.
Yrmeää Lee Myung-bakia en ole vieläkään oppinut arvostamaan. Hän on vain sotkenut asioita niemimaalla. Jospa Kimin hautajaiset toimisivat tilanteen avaajana. Siinä olisi diplomaattisesti täydellinen paikka muuttaa tyyli jälleen. Itäisessäkin naapurissa on uusi pressa, jolle se luultavasti sopisi paljon paremmin kuin poika-Bushin aikana aloitetut tyhmyydet. Mutta toistaiseksi ei ole siltä näyttänyt.
Pitkästä aikaa kokonainen päivä kotona. Syksyn ohjelmaa ja valmistuvien opiskelijoiden tutkintoja on järjestelty kuntoon, ja paimennettu marisevaa vierailevaa luennoitsijaa ja vielä jatkavia opiskelijoita murheineen. Tänään pitäisi valmistautua seuraavaan turneeseen, mutta taidanpa ottaa mieluummin päiväunet. Uni on suloista, kirjoitti Marjatta Kureniemi joskus kauan sitten. Taisi olla Oli ennen Onnimannissa.
Viikonlopun ajelin Savossa päin. Isoja ja pieniä teitä, tihku- ja rankkasateissa, valkoinen auto kirjavan soran väriseksi muuttuneena. Savolaiset on tehneet peltonsa ja talonsa rinteille ja mäkien laeille, eivät laaksoihin niin kuin hämäläiset. Mielenkiintoista. En ole tähän ikään ennen asiaan huomiota kiinnittänytkään. Yhtenäiset peltoalat on pienempiä, mutta samat rukiit, kaurat, otrat ja vehnät siellä kypsyivät. Hunajakukkaa, rypsiä ja kuminaakin tuli vastaan.
Kävin isän luona katsomassa että se on kunnossa, vein ruokaa ja asettelin kännykän kuntoon. Käytiin saunassa ja verkoilla, kerättiin mustia viinimarjoja, ja kirsikoitakin pieni rasia. Pieniä ja kitkeriä, mutta vanhan mummon kirsikkapuun poikasen poikasesta kuitenkin.
Lapsi rupeaa olemaan jo kohtalaisen itsenäinen ja omatoiminen, vanhemmat ovat vielä kohtalaisen itsenäisiä ja omatoimisia, ja itsekin on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja kaikki voi aina muuttua hyvin äkkiä.
Siellä lahnaverkkoja nostaessa ja märässä metsässä vattupuskien halki kahlatessa vieraat naiset alkoivat hiljalleen haihtua mielestä. Ei ollut ketään koko ajan näkymässä, puhumassa ja tuoksumassa lähellä. Etenkin kun on ollut eristyksissä sellaisista tilanteista parisen kuukautta, naiset menee päähän kuin raaka viina suoraan pullosta juotuna, mutta tässä vähitellen niiden tilanteiden yleistyessä alkaa taas kehittää jonkin asteista immuniteettia itselleen.
Yksi tournee on taas tehty. On kommentoitu isoja pinoja opiskelijoiden papereita; viisaammin tai tyhmemmin, ei sitä itse tiedä. On järjestelty kokouksissa ihmisten kohtaloita; viisaammin tai tyhmemmin, ei sitä itse tiedä. Hotelleissa, vierasmajoissa, kesämökkien nurkissa, mistä aina milloinkin yösijan sai. Joskus kohtalaisesti nukkuen, joskus humalaiset ikkunan takana räyhäten.
Mitä sieltä jäi mieleen?
Ruotsinlaivat on pirun isoja hökötyksiä, kun niitä rannalta, muualla kuin satamassa missä ne on luonnollisessa ympäristössään, katselee.
Arno Kasvi, Turun kasvitieteellisen puutarhan legendaarinen yliopuutarhuri, on viimein jäämässä eläkkeelle. Olen ollut hänelle tulkkina joskus siemenkeruureissuilla ennen muinoin, ja käyn mielelläni moikkaamassa kun Ruissalossa käyn. Puhuu yhtä paljon kuin aina ennenkin.
Ajoin Turku-Helsinki -moottoritietä Lohjalle asti, enkä saanut siitä minkäänlaista Visuaalista päänsärkyä, kuten minua herkempi ihminen. Minusta se oli nätti ja mukava tie. Kaartelee rauhallisesti metsä- ja peltomaisemissa.
Punaharmaat kallioleikkaukset olivat todella kauniit, sopien hyvin yhteen viherharmaan puuston ja siniharmaan taivaan kanssa. Kaikki sopi yhteen mustaharmaan pikitien kanssa. Kauneimpia moottoriteitä mitä milloinkaan olen nähnyt.
Mukavia tunneleita oli paljon, vaikka monikin oli aika lyhyt, ja tiellä sai suurimman osan matkaa ajaa 120 km/h. Voi minua onnellista, kun en ole esteettisesti liian kehittynyt.
Etelä-hämäläisissä laaksoissa oli myös mukava ajella pieniä mutkaisia teitä. Niistä minulla ei ole valokuvaa, mutta siellä oli pitkiä leveitä laaksoja, joissa kasvoi kauraa, ruista, otraa ja vehnää, vähitellen tuleentumassa leikkuuta varten. Se oli kaunista, sellaista maisemaa missä tapahtuu niitä asioita mitä maassa pitäisi tässä kuussa tapahtuakin.
Syksyn tulon tiesi ennen vanhaan siitä, että yöt kävivät kylmiksi, kukat muuttuivat siemenkodiksi ja vettä alkoi tulla. Syksy tuoksui hyvältä.
Nyt syksyn tulon tietää siitä, että hallintohenkilökunta palaa töihin ja alkaa lähettää hirveästi sähköpostia. Siinä sekä tiedotetaan kaikesta mahdollisesta, että tiukataan kaikenlaisia selvityksiä syyslukukautta varten. Postilaatikko pursuaa. Ole kolme päivää lukematta sitä, ja siellä on sata postausta. Niin syys on siirtynyt kuukautta aikaisemmaksi.
Ja siitä syystä lähden aamulla sinne minne viime viikollakin, tien päälle. Heti maanantaina kotiportista vasemmalle, perjantai-iltana myöhään takaisin kotiin. Tällaiseksi on elämä mennyt.
Canned Heat - On the Road Again
Lueskelin Erik Ringmarin - London School of Economicsista blogin takia savustetun ruotsalaisen professorin - kirjaa A Blogger's Manifesto. Hyvin mielenkiintoinen. Meilläkin Suomessa saattaa käydä niin, että kun virat vuodenvaihteessa lakkaavat ja muuttuvat tavallisiksi työsuhteiksi, meidät voidaan erottaa yhtä helposti kuin assistentit amerikkalaisissa yliopistoissa. Pitäneekö minunkin ryhtyä varomaan sanomasta yliopiston sisäistä tiedotuslehteä Правдаksi, kuten olen tähän asti tehnyt. Totuuttahan Pravda vain tarkoittaa, eikä kai siinä liene mitään pahaa. Neuvostoliiton edesmennyttä johtavaa sanomalehteä meidän lehti muistuttaa joka tapauksessa elävästi siinä, että se on suoraan rehtorinviraston kontrollin alainen, tai onko se jopa osa rehtorinvirastoa, eikä julkaise mitään kriittistä. Vain pelkkää yhteisöviestintää.
