Viikko se on tämäkin. Kuuntelen päivisin 10-15 ihmisen ongelmat, huolet ja toiveet, sekä neuvon, ratkon, rauhoitan ja tyrmään minkä pystyn; graduja ja väikkäreitä on taas lähdössä alkuun, tai jatkumassa solmuun menon jälkeen roppakaupalla. Heidän lisäkseen minulla on taas yksi japanilainen vieras ihmettelemässä Suomen PISA-tuloksia. Järjestän hänelle vierailu- ja haastattelupaikkoja, ja illat selitän asioita, joita hän ei päivällä ymmärtänyt. Sekä järjestelen rahattomalle laitokselle erilaista kansallista ja kansainvälistä opetusta milloin mistäkin hanasta muutaman euron puristamalla, tai vaihtokauppoja tekemällä. Kohti luontaistaloutta. Tunnen kyllä jälleen itseni helvetillisen tarpeelliseksi henkilöksi, tietäen tosin että kuka tahansa muukin tekisi samassa tilanteessa samat hommat yhtä hyvin tai paremmin kuin minä. Olen iltaisin aivan pyörryksissä. Kummasti niinkin epäsosiaalinen olento kuin minä saa tämänkin jotensakin tehtyä.

Näitä aikoja varmaan muistelen 75-vuotiaana nostalgisesti, jos sinne asti elän, vanhainkodin kiikkustuolissa yksin torkkuessani: "Kyllä minä silloin ... ... nyt ei ne nuoret ..."