Viikonlopun ajelin Savossa päin. Isoja ja pieniä teitä, tihku- ja rankkasateissa, valkoinen auto kirjavan soran väriseksi muuttuneena. Savolaiset on tehneet peltonsa  ja talonsa rinteille ja mäkien laeille, eivät laaksoihin niin kuin hämäläiset. Mielenkiintoista. En ole tähän ikään ennen asiaan huomiota kiinnittänytkään. Yhtenäiset peltoalat on pienempiä, mutta samat rukiit, kaurat, otrat ja vehnät siellä kypsyivät. Hunajakukkaa, rypsiä ja kuminaakin tuli vastaan. 

Kävin isän luona katsomassa että se on kunnossa, vein ruokaa ja asettelin kännykän kuntoon. Käytiin saunassa ja verkoilla, kerättiin mustia viinimarjoja, ja kirsikoitakin pieni rasia. Pieniä ja kitkeriä, mutta vanhan mummon kirsikkapuun poikasen poikasesta kuitenkin. 

Lapsi rupeaa olemaan jo kohtalaisen itsenäinen ja omatoiminen, vanhemmat ovat vielä kohtalaisen itsenäisiä ja omatoimisia, ja itsekin on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja kaikki voi aina muuttua hyvin äkkiä. 

Siellä lahnaverkkoja nostaessa ja märässä metsässä vattupuskien halki kahlatessa vieraat naiset alkoivat hiljalleen haihtua mielestä. Ei ollut ketään koko ajan näkymässä, puhumassa ja tuoksumassa lähellä. Etenkin kun on ollut eristyksissä sellaisista tilanteista parisen kuukautta, naiset menee päähän kuin raaka viina suoraan pullosta juotuna, mutta tässä vähitellen niiden tilanteiden yleistyessä alkaa taas kehittää jonkin asteista immuniteettia itselleen.