maanantai 22. joulukuuta 2008
My Girl Lollipop
Sieltä kaukaa kultaiselta 1980-luvulta. Bad Mannersin iso ruma jätkä laulaa surullisen tarinan kohtaamastaan hyljeksinnästä.
Toinen vaatekaappi paikoilleen
Haaaaaaaaaaaaaa.......... tässä rupeaa vähitellen kiertymään auki solmustaan.
Lauantaina en lukenut en mitään. Kävin vaimon kanssa katselemassa autoja. Puolitoista vuotta ollaan tultu toimeen yhdellä, mutta vaimon työnkuva muuttuu, ja hän alkaa tarvita taas autoa itselleen. Ei kiirettä; hinnat ei varmasti nouse vuodenvaihteessa. Lopun päivää kuljin hänen perässään kaupoissa, työnsin kärrejä, kanniskelin kasseja ja atsaleoja. Vaimot tarvitsevat aina silloin tällöin kantajia. Edellisen laman aikaan oltiin velkaisia pätkätyöläisiä 15.7% korkoinen asuntolaina niskassa. Silloin kävi kateeksi keski-ikäisiä velattomia säännöllistä palkkaa saavia ihmisiä. Nyt ollaan vuorostamme me sellaisia; ne meidän edellämme kulkeneet ovat jo joko eläkkeellä tai haudassa.
Sunnuntaina oli sähköpostiin taas tullut luettavaa, mutta ei enää yhtään gradua, väikkärintekijöiden huolia vain. Osa niistä Word 2007:lla kirjoitettuja, enkä saanut fileitä auki, joten en voinut mitään tehdäkään. Tässä koneessa on kyllä asiaan liittyvä servisepakki, mutta silti kaikki docx tiedostot eivät aukea. Jotkut taas aukeavat. Normaalia Microsoftin sontaa.
Purin osan hallin laipion paneloinnista; helppoa kun niissä on juuri tätä varten ruuvikiinnitys. Niiden päällä kulkee sähkö-, lvi- ja aurinkokeräimen putkia niin paljon, että on pitänyt jättää koko katto kaiken varalta helposti aukaistavaksi. Uuden vaatekaapin tieltä piti siirtää kattolamppua 10 cm etelään; sen verran oli sähköjohdoissa varaa. Kolme lautaa joutui vaihtamaan uusiksi; ovat muutaman vuoden muita vaaleampia, tosin samoja lautoja entisten kanssa. Olleet liiterin vintillä tallessa. Muissa on 10 v sitten tehty jonkinlainen mieto valkopigmentointi, mutta ei sitä enää mistään huomaa. Siinäpähän ruskistuvat. Uusiin en sivele mitään.
Tänään työntelin isoja pinoja räntälunta. Raskasta ja mukavaa.
Sekä panin sen vaatekaapin paikoilleen. Seinien tasoituksissa oli jälleen pieniä heittoja sinne tänne, mutta isoin homma oli ovet. Vaimo halusi siihen lattiasta laipioon ulottuvat peililiukuovet, jotta voi mallata takkia päälleen aamuisin, ja niiden tarvitsemien kiskojen tarkka paikalleen asettelu mietitytti. Ohje kehotti pistämään ensin yläkiskon ja säätämään alakiskon tarkalleen sen alapuolelle, mutta koska lattia on erittäin kovaa klinkkeriä, johon ei aina onnistu poraamaan millilleen, roppasin lattiakiskon ensin paikoilleen. Toinen reikä liukui 2 mm, juuri niin kuin pelkäsinkin, vaikka minulla oli siinä maalarinteipit esteenä. Ne on pirun kovaa ja liukasta klinkkeriä. Lattialle saa pudottaa vasaran, eikä ne hajoa, eikä pienintäkään naarmua ole niihin tullut kymmeneen vuoteen. Mutta on ne koviakin. Betoni niiden alla on kuin tyroksia, poran terä uppoaa helposti, sen kuin työntää.
Sitten tyttären ja jouluksi meille tulleen japanilaisen opiskelijan kanssa mittasin oikean kohdan laipiosta luotilangalla. Valopisteiden heittelijää en ole kehdannut ostaa; luotini ei kulu, on tuhatvuotista teknologiaa, ja minä nyt vain tykkään siitä. Koska laipioon tulee vain puuruuvit, on kiinnitys siellä paljon helpompi. Tytär sen kiskon sitten kiinni ruuvasi, minä pitelin kiskoa sen aikaa.
Kaapin lattiana on iso lastulevylevy, joka näytti siltä ettei sille kannata astua. Toisaalta taas asennushommissa sille tarvitsi astua, ja pitää ison kaapin lattian kestää mahdollisia piilosilla olevia lapsiakin. Joten sahasin vanhasta yli jääneestä liimapuulevyn pätkästä sen keskelle tuen. Nyt kestää hyvin minunkin painoni, ja lapsi saa hyppiäkin.
On taas yksi kaappi paikallaan. Vaimo alkoi täyttää sitä töistä tultuaan.
Tytär toi koulun puukäsitöistä joku päivä sitten seinäkellon. Ja tänään teki japanilaisen vieraan kanssa pipareita. Kaikkea se jo osaa tehdä.
Lauantaina en lukenut en mitään. Kävin vaimon kanssa katselemassa autoja. Puolitoista vuotta ollaan tultu toimeen yhdellä, mutta vaimon työnkuva muuttuu, ja hän alkaa tarvita taas autoa itselleen. Ei kiirettä; hinnat ei varmasti nouse vuodenvaihteessa. Lopun päivää kuljin hänen perässään kaupoissa, työnsin kärrejä, kanniskelin kasseja ja atsaleoja. Vaimot tarvitsevat aina silloin tällöin kantajia. Edellisen laman aikaan oltiin velkaisia pätkätyöläisiä 15.7% korkoinen asuntolaina niskassa. Silloin kävi kateeksi keski-ikäisiä velattomia säännöllistä palkkaa saavia ihmisiä. Nyt ollaan vuorostamme me sellaisia; ne meidän edellämme kulkeneet ovat jo joko eläkkeellä tai haudassa.
Sunnuntaina oli sähköpostiin taas tullut luettavaa, mutta ei enää yhtään gradua, väikkärintekijöiden huolia vain. Osa niistä Word 2007:lla kirjoitettuja, enkä saanut fileitä auki, joten en voinut mitään tehdäkään. Tässä koneessa on kyllä asiaan liittyvä servisepakki, mutta silti kaikki docx tiedostot eivät aukea. Jotkut taas aukeavat. Normaalia Microsoftin sontaa.
Purin osan hallin laipion paneloinnista; helppoa kun niissä on juuri tätä varten ruuvikiinnitys. Niiden päällä kulkee sähkö-, lvi- ja aurinkokeräimen putkia niin paljon, että on pitänyt jättää koko katto kaiken varalta helposti aukaistavaksi. Uuden vaatekaapin tieltä piti siirtää kattolamppua 10 cm etelään; sen verran oli sähköjohdoissa varaa. Kolme lautaa joutui vaihtamaan uusiksi; ovat muutaman vuoden muita vaaleampia, tosin samoja lautoja entisten kanssa. Olleet liiterin vintillä tallessa. Muissa on 10 v sitten tehty jonkinlainen mieto valkopigmentointi, mutta ei sitä enää mistään huomaa. Siinäpähän ruskistuvat. Uusiin en sivele mitään.
Tänään työntelin isoja pinoja räntälunta. Raskasta ja mukavaa.
Sekä panin sen vaatekaapin paikoilleen. Seinien tasoituksissa oli jälleen pieniä heittoja sinne tänne, mutta isoin homma oli ovet. Vaimo halusi siihen lattiasta laipioon ulottuvat peililiukuovet, jotta voi mallata takkia päälleen aamuisin, ja niiden tarvitsemien kiskojen tarkka paikalleen asettelu mietitytti. Ohje kehotti pistämään ensin yläkiskon ja säätämään alakiskon tarkalleen sen alapuolelle, mutta koska lattia on erittäin kovaa klinkkeriä, johon ei aina onnistu poraamaan millilleen, roppasin lattiakiskon ensin paikoilleen. Toinen reikä liukui 2 mm, juuri niin kuin pelkäsinkin, vaikka minulla oli siinä maalarinteipit esteenä. Ne on pirun kovaa ja liukasta klinkkeriä. Lattialle saa pudottaa vasaran, eikä ne hajoa, eikä pienintäkään naarmua ole niihin tullut kymmeneen vuoteen. Mutta on ne koviakin. Betoni niiden alla on kuin tyroksia, poran terä uppoaa helposti, sen kuin työntää.
Sitten tyttären ja jouluksi meille tulleen japanilaisen opiskelijan kanssa mittasin oikean kohdan laipiosta luotilangalla. Valopisteiden heittelijää en ole kehdannut ostaa; luotini ei kulu, on tuhatvuotista teknologiaa, ja minä nyt vain tykkään siitä. Koska laipioon tulee vain puuruuvit, on kiinnitys siellä paljon helpompi. Tytär sen kiskon sitten kiinni ruuvasi, minä pitelin kiskoa sen aikaa.
Kaapin lattiana on iso lastulevylevy, joka näytti siltä ettei sille kannata astua. Toisaalta taas asennushommissa sille tarvitsi astua, ja pitää ison kaapin lattian kestää mahdollisia piilosilla olevia lapsiakin. Joten sahasin vanhasta yli jääneestä liimapuulevyn pätkästä sen keskelle tuen. Nyt kestää hyvin minunkin painoni, ja lapsi saa hyppiäkin.
On taas yksi kaappi paikallaan. Vaimo alkoi täyttää sitä töistä tultuaan.
Tytär toi koulun puukäsitöistä joku päivä sitten seinäkellon. Ja tänään teki japanilaisen vieraan kanssa pipareita. Kaikkea se jo osaa tehdä.
tiistai 16. joulukuuta 2008
Cancania ja remonttia
Tänään sain houkuteltua cancanilla ja naismusiikilla itseni lukemaan vajaan gradun käsikirjoituksen, tarkistettua että siinä väitöskirjassa on kaikki päällisin puolin OK, ja arvostelemaan vielä pinon esseitä. Ihmiset odottaa kommenttejani, pitäisi saada itsensä jaksamaan vielä tämän viikon.
Tein sokkelin eilisiin vaatekaappeihin ja sahasin lattialistat uusiin pituuksiin, löin kiinni seinään. Se huone on nyt valmis. Purin eteisestä siellä 10 vuotta olleen vaatenaulakon viritelmän, ja sovittelin paikalleen uutta vaimon suunnitelemaa laatikkomallia. Siinä on lattiasta kattoon ulottuvat peililiukuovet, ja näköjään yhtä kattolamppua pitää siirtää 10 cm keskemmälle huonetta. Kattopaneleita pitää purkaa jonkin verran, vaihtaa uusiksi kolme lautaa, jatkaa sähköjohtoja sokeripaloilla ja lyödä koko höskä taas takaisin kattoon. Sen jälkeen vasta pääsee asentamaan ovia. Saa nähdä pitääkö sinne tehdä lisää koolauksiakin; ne ovet on aika raskaat. Kestää toisen vuosikymmenen ennen kuin uudet laudat ovat samaa sävyä kuin vanhat, mutta se lienee koriste-elementti.
Minun pitäisi ehkä ruveta cancan-tutkijaksi. Kulttuuriahan se on sekin, eikä helposti rupea pitkästyttämään. Live-esitykset kyllä aina hakkaavat nämä tuubin versiot, mutta näkee niistäkin tanssin hurjuuden, kun on tosissaan yrittävät tanssijat, olivatpa he sitten amatöörejä tai ammattilaisia. Tutkia ensin tanssin empiirinen levinneisyys ja klassiset kulttuurimuodot Euroopassa, ja siirtyä sen jälkeen tutkimaan innovatiivisia uusia taiteellisia tulkintoja kiinalaisissa kabareissa. Kyllä Suomen Akatemian pitäisi sellaista tutkimusta rahoittaa. Se on tärkeää. Kyllä kulttuurintutkimusta pitää tukea.
Tein sokkelin eilisiin vaatekaappeihin ja sahasin lattialistat uusiin pituuksiin, löin kiinni seinään. Se huone on nyt valmis. Purin eteisestä siellä 10 vuotta olleen vaatenaulakon viritelmän, ja sovittelin paikalleen uutta vaimon suunnitelemaa laatikkomallia. Siinä on lattiasta kattoon ulottuvat peililiukuovet, ja näköjään yhtä kattolamppua pitää siirtää 10 cm keskemmälle huonetta. Kattopaneleita pitää purkaa jonkin verran, vaihtaa uusiksi kolme lautaa, jatkaa sähköjohtoja sokeripaloilla ja lyödä koko höskä taas takaisin kattoon. Sen jälkeen vasta pääsee asentamaan ovia. Saa nähdä pitääkö sinne tehdä lisää koolauksiakin; ne ovet on aika raskaat. Kestää toisen vuosikymmenen ennen kuin uudet laudat ovat samaa sävyä kuin vanhat, mutta se lienee koriste-elementti.
Minun pitäisi ehkä ruveta cancan-tutkijaksi. Kulttuuriahan se on sekin, eikä helposti rupea pitkästyttämään. Live-esitykset kyllä aina hakkaavat nämä tuubin versiot, mutta näkee niistäkin tanssin hurjuuden, kun on tosissaan yrittävät tanssijat, olivatpa he sitten amatöörejä tai ammattilaisia. Tutkia ensin tanssin empiirinen levinneisyys ja klassiset kulttuurimuodot Euroopassa, ja siirtyä sen jälkeen tutkimaan innovatiivisia uusia taiteellisia tulkintoja kiinalaisissa kabareissa. Kyllä Suomen Akatemian pitäisi sellaista tutkimusta rahoittaa. Se on tärkeää. Kyllä kulttuurintutkimusta pitää tukea.
maanantai 15. joulukuuta 2008
Kaappien asennusta
Ei kai se Helsingin reissu kuitenkaan lepoakaan ollut, helpompaa vain kuin normaalisti. En vieläkään kärsi lukea mitään, ja jos avaan tietokoneen, vie tieni vain musiikkivideoihin, varovasti blogeihin, ja vielä varovammin sähköpostiin.
Mutta kaappeja olen asennellut. Eilen vaimon ja tyttären kanssa. Niitä on yksi seinällinen yhteen makuuhuoneeseen, ja ongelmaksi tuli kesken kaiken se, että seinät eivät ole suorat. Tasoitettaessa on nurkkiin ja seinien yläosiin tullut hiukan enemmän tavaraa, ja kun mitta on otettu hyvin tarkkaan kaappien etureunan tasalta, on niiden takaosan kohdalla jo ahdasta. Hiukan. Alakaapit saatiin kolmestaan työnnettyä melkein paikoilleen pelkällä voimalla, niin pitkälle ettei niitä enää saanut irti. Löin kuminuijalla perille ne viimeiset sentit. En tiedä miten lastulevy kasaan menee, mutta jokin siellä joka tapauksessa periksi antoi.
Yläkaapeille se ei enää alkuunkaan onnistunut, seinät kapenivat jo selvästi. Otin pois tapetin kummaltakin seinältä yläkaappien kohdalta. Tuli nähtyä miten lasikuitutapetin saa seinästä pois; kapealla lastalla vain työntelee, kyllä se lähtee, vähän palasina tosin.
Mutta se ei riittänyt, kolme milliä jäi vielä liikaa. Katsoin parhaaksi nukkua yön ennen kuin ryhdyn piikkaamaan. Tänään ymmärsin, että ei piikkaaminen kannata, paljon helpompaa on ottaa höylällä lastulevyseinästä liiat pois. Niin se kävi. Höyläsin reunakaapeista ulkoseinät vinoon, eniten perältä ja yläreunasta. Vielä piti höylätä viimeksi paikalleen pantavasta laatikosta perä vinoksi; se oli niin tarkka, että jos sen olisi saanut täsmälleen suoraan paikalleen, olisi se voinut mennä, mutta kaaduttuani tikkailta (kaappi tuli mahani päälle, ei vahingoittunut yhtään) päätin tehdä senkin helpommin. Ne on aika painavia, ja sen muotoisia, ettei niitä saa helposti pideltyä. Viistottuani takareunat se lonksahti helposti paikoilleen, meni tönimällä pohjaan.
Kaikki tiukasti paikoillaan, ei klappia missään. En ropannut yhtään niistä seinään, enkä edes ruuvannut toisiinsa. Alakaapit ei liiku minnekään vaikka haluaisi, ei niin millään, ja yläkaapitkin on tiukasti toisiaan vasten. Jos vuosien vieriessä käy niin, että ne alkavat höltyä - en oikein tiedä miten lastulevy tällaisessa paikassa käyttäytyy - niin roppaaminen ja ruuvaaminen on hyvin helppoa.
Nyt on vaimolle 3400 mm lisää kaappitilaa täytettäväksi, lattiasta laipioon.
Tykkäsin. Nyt pitäisi päästä tekemään rakennushommia kuukaudeksi pariksi, niin sitten maistuisi varmaan taas lukeminen ja kirjoittaminen. Ei se käy, mutta vanhan viisaan Karl Marxin ajatus siitä, että hyvää elämää elävä ihminen tekisi 8 tuntia töitä paimenessa, harjoittaisi toiset 8 tuntia taidekritiikkiä, ja nukkuisi lopulta 8 tuntia, on täyttä asiaa. Smithiläinen työnjako saa aikaan tehokkuutta, mutta pilaa elämän. Ihmisen pitäisi voida tehdä hyvin monenlaisia töitä, sekaisin, koko ajan.
Mutta kaappeja olen asennellut. Eilen vaimon ja tyttären kanssa. Niitä on yksi seinällinen yhteen makuuhuoneeseen, ja ongelmaksi tuli kesken kaiken se, että seinät eivät ole suorat. Tasoitettaessa on nurkkiin ja seinien yläosiin tullut hiukan enemmän tavaraa, ja kun mitta on otettu hyvin tarkkaan kaappien etureunan tasalta, on niiden takaosan kohdalla jo ahdasta. Hiukan. Alakaapit saatiin kolmestaan työnnettyä melkein paikoilleen pelkällä voimalla, niin pitkälle ettei niitä enää saanut irti. Löin kuminuijalla perille ne viimeiset sentit. En tiedä miten lastulevy kasaan menee, mutta jokin siellä joka tapauksessa periksi antoi.
Yläkaapeille se ei enää alkuunkaan onnistunut, seinät kapenivat jo selvästi. Otin pois tapetin kummaltakin seinältä yläkaappien kohdalta. Tuli nähtyä miten lasikuitutapetin saa seinästä pois; kapealla lastalla vain työntelee, kyllä se lähtee, vähän palasina tosin.
Mutta se ei riittänyt, kolme milliä jäi vielä liikaa. Katsoin parhaaksi nukkua yön ennen kuin ryhdyn piikkaamaan. Tänään ymmärsin, että ei piikkaaminen kannata, paljon helpompaa on ottaa höylällä lastulevyseinästä liiat pois. Niin se kävi. Höyläsin reunakaapeista ulkoseinät vinoon, eniten perältä ja yläreunasta. Vielä piti höylätä viimeksi paikalleen pantavasta laatikosta perä vinoksi; se oli niin tarkka, että jos sen olisi saanut täsmälleen suoraan paikalleen, olisi se voinut mennä, mutta kaaduttuani tikkailta (kaappi tuli mahani päälle, ei vahingoittunut yhtään) päätin tehdä senkin helpommin. Ne on aika painavia, ja sen muotoisia, ettei niitä saa helposti pideltyä. Viistottuani takareunat se lonksahti helposti paikoilleen, meni tönimällä pohjaan.
Kaikki tiukasti paikoillaan, ei klappia missään. En ropannut yhtään niistä seinään, enkä edes ruuvannut toisiinsa. Alakaapit ei liiku minnekään vaikka haluaisi, ei niin millään, ja yläkaapitkin on tiukasti toisiaan vasten. Jos vuosien vieriessä käy niin, että ne alkavat höltyä - en oikein tiedä miten lastulevy tällaisessa paikassa käyttäytyy - niin roppaaminen ja ruuvaaminen on hyvin helppoa.
Nyt on vaimolle 3400 mm lisää kaappitilaa täytettäväksi, lattiasta laipioon.
Tykkäsin. Nyt pitäisi päästä tekemään rakennushommia kuukaudeksi pariksi, niin sitten maistuisi varmaan taas lukeminen ja kirjoittaminen. Ei se käy, mutta vanhan viisaan Karl Marxin ajatus siitä, että hyvää elämää elävä ihminen tekisi 8 tuntia töitä paimenessa, harjoittaisi toiset 8 tuntia taidekritiikkiä, ja nukkuisi lopulta 8 tuntia, on täyttä asiaa. Smithiläinen työnjako saa aikaan tehokkuutta, mutta pilaa elämän. Ihmisen pitäisi voida tehdä hyvin monenlaisia töitä, sekaisin, koko ajan.
perjantai 12. joulukuuta 2008
Kävelin aamulla pitkin Töölöä. Niitä katuja kuljin paljon joskus istuessani päivät pitkät Eduskunnan kirjastossa gradua tekemässä. Jäähdyttelin päätäni ja lepuutin silmiäni välillä ulkoilmassa kävellen. Ja yhden sedän olen joskus käynyt Hietaniemeen hautaamassa. Entisellään ne kadut melkein olivat, ravintoloissa oli uusia nimiä. Puut yhtä lehdettömiä kuin silloinkin.
Seminaari ei tänään ollut ihan samaa tasoa kuin eilen, mutta tulipahan istuttua ja levättyä.
Sen jälkeen kävin Lasipalatsin kahvilassa syömässä roiskantin, joka oli leikattu halki, ja sisään oli työnnetty savulohta ja kananmunaa. Sen on pakko olla helsinkiläinen keksintö; samanlaisia outoja yhdistelmiä on Japanissa. Ihan mielenkiintoisen makuinen. Join sen kanssa marjanektariinin ja viskin jäillä. Hyvää oli kaikki. Vähän yksinäistä ja vähän nostalgista, mutta tulipahan siinäkin rakennuksessa taas käytyä. Viereisessä pöydässä nuoret tytöt puhui kauniisti ruotsia.
Lopuksi torkuin kotiin halki lumisen pimeyden. Tulipahan taas jossakin käytyä. Ja kyllä Helsingissä on helppoa. Euro kelpaa kaupassa, aikaeroon ei tarvitse sopeutua, passia ei tarvitse heilutella missään ja kieltä ymmärtää.
Kahden päivän aikana tänne oli kertynyt yksi väitöskirja, yksi gradu, 40 tenttivastausta ja kourallinen raportointi-, lausunto- ja päätöspyyntöjä.
Reissussa on hyvä olla, jos on kotonakin. Töissä kun työntekijämäärä kaksinkertaistettaisiin, niin sitten sielläkin alkaisi pärjätä. Minulta jää puolet virkatehtävistä, eli yliopiston maineen kasvattaminen maailmalla kirjoittamalla, tekemättä nykytilanteessa. En pysty muuta kuin toimimaan paimenena jatkuvalle virralle tarvitsijoita. Vähän se tämä Helsingin keikkakin oli sitä, menin kun kaveri pyysi, ja olin jo aikoja sitten luvannut tulla jos hän pyytää. Samassa ajassa olisi lukenut yhden väikkärin tai kaksi gradua, mitkä olisivat sitten olleet jo nyt tehtyjä.
Mutta mitäs tuosta. Tykkäsin Helsingin reissusta.
Seminaari ei tänään ollut ihan samaa tasoa kuin eilen, mutta tulipahan istuttua ja levättyä.
Sen jälkeen kävin Lasipalatsin kahvilassa syömässä roiskantin, joka oli leikattu halki, ja sisään oli työnnetty savulohta ja kananmunaa. Sen on pakko olla helsinkiläinen keksintö; samanlaisia outoja yhdistelmiä on Japanissa. Ihan mielenkiintoisen makuinen. Join sen kanssa marjanektariinin ja viskin jäillä. Hyvää oli kaikki. Vähän yksinäistä ja vähän nostalgista, mutta tulipahan siinäkin rakennuksessa taas käytyä. Viereisessä pöydässä nuoret tytöt puhui kauniisti ruotsia.
Lopuksi torkuin kotiin halki lumisen pimeyden. Tulipahan taas jossakin käytyä. Ja kyllä Helsingissä on helppoa. Euro kelpaa kaupassa, aikaeroon ei tarvitse sopeutua, passia ei tarvitse heilutella missään ja kieltä ymmärtää.
Kahden päivän aikana tänne oli kertynyt yksi väitöskirja, yksi gradu, 40 tenttivastausta ja kourallinen raportointi-, lausunto- ja päätöspyyntöjä.
Reissussa on hyvä olla, jos on kotonakin. Töissä kun työntekijämäärä kaksinkertaistettaisiin, niin sitten sielläkin alkaisi pärjätä. Minulta jää puolet virkatehtävistä, eli yliopiston maineen kasvattaminen maailmalla kirjoittamalla, tekemättä nykytilanteessa. En pysty muuta kuin toimimaan paimenena jatkuvalle virralle tarvitsijoita. Vähän se tämä Helsingin keikkakin oli sitä, menin kun kaveri pyysi, ja olin jo aikoja sitten luvannut tulla jos hän pyytää. Samassa ajassa olisi lukenut yhden väikkärin tai kaksi gradua, mitkä olisivat sitten olleet jo nyt tehtyjä.
Mutta mitäs tuosta. Tykkäsin Helsingin reissusta.
torstai 11. joulukuuta 2008
Helsingissä lepäämässä
tuli katko kuolemantahtiseen työhön, pääsin lepäilemään leppoisaan Helsinkiin. Tulin aamulla linja-autolla, torkuin ja nukuin koko matkan, onnellisena siitä etten pysty eikä tarvitse lukea mitään. Söin sushia venäläisen ystäväni kanssa, ja kävelin hiukan kaupungilla, urheiluloman merkeissä. Isäni pikkusisko asui joskus Kampissa, Simonkadulla, luultavasti siinä oranssissa talossa missä on kolmioulokkeita seinissä ja rappaus pahasti karissut. Muistan ne Kampin avarat seudut lapsuudestani, mutta ei siellä enää ole avaraa. Linja-autotkin on tungettu syvälle maan alle.
Sitten olen vain istunut rauhassa kohtuuhyvässä seminaarissa, kunnellut esitelmiä ja katsellut helsinkiläisten touhuja. Aikataulun ne pistivät sekaisin heti kuin Italiassa. Ravatit on miehillä kaulassa ja puvut päällä. Kun seminaarin avaaja julkisesti ehdotti kaikille sinunkauppoja ja lupasi että häntä ainakin saa puhutella etunimellä, yleisö nauroi. En tiedä miksi, ei näitä aina ymmärrä. Vähän pompöösiä täällä on, mutta leppoisaa.
Illallisen päälle kuljeskelin satamassa ja kävin juomassa lasillisen minttuviinaa Svenska teaternin takana ravintolassa. Miellyttävä paikka. Ja kohta pääsen nukkumaan. Huomennakin on vielä koko päivä seminaaria, eli puhdasta lepoa. Helsinkiläiseen tapaan kukaan ei edes kirjoita mitään papereita, joten luettavaa ei ole mitään. Sitten ne vielä maksaa kaiken, siitä hyvästä että teen muutaman kommentin ja pidän huomenna iltapäivällä 20 min saarnan. Kyllä Helsingissä on rauhallista ja mukavaa.
Sitten olen vain istunut rauhassa kohtuuhyvässä seminaarissa, kunnellut esitelmiä ja katsellut helsinkiläisten touhuja. Aikataulun ne pistivät sekaisin heti kuin Italiassa. Ravatit on miehillä kaulassa ja puvut päällä. Kun seminaarin avaaja julkisesti ehdotti kaikille sinunkauppoja ja lupasi että häntä ainakin saa puhutella etunimellä, yleisö nauroi. En tiedä miksi, ei näitä aina ymmärrä. Vähän pompöösiä täällä on, mutta leppoisaa.
Illallisen päälle kuljeskelin satamassa ja kävin juomassa lasillisen minttuviinaa Svenska teaternin takana ravintolassa. Miellyttävä paikka. Ja kohta pääsen nukkumaan. Huomennakin on vielä koko päivä seminaaria, eli puhdasta lepoa. Helsinkiläiseen tapaan kukaan ei edes kirjoita mitään papereita, joten luettavaa ei ole mitään. Sitten ne vielä maksaa kaiken, siitä hyvästä että teen muutaman kommentin ja pidän huomenna iltapäivällä 20 min saarnan. Kyllä Helsingissä on rauhallista ja mukavaa.
maanantai 8. joulukuuta 2008
Joulun suuntaan
Moni haluaa puhdistaa sielunsa syksyn taakoista joulurauhaa varten. Niskaani sataa tenttipapereita, esseitä, graduja ja väitöskirjoja kuin lumihiutaleita. Herttaista kyllä ...
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Puhtaat tiet
Kyllä puhtaalla tiellä on miellyttävä ajaa. Ja paskatuilla teillä, oli ne kuinka näennäisen turvallisia tahansa, epämiellyttävää. Puhtailla teillä nopeus laskee kelin mukaan, valkoinen tien pinta ja maisema on kaunis, ja niillä teillä pitää oikeasti osata ajaa. Ei mitään ihmeellistä, rauhallisesti pehmeitä ajolinjoja myöten vain, mitään rallikuskin taitoja ei tarvita. Puhtailla teillä voi ajaa loskassakin, satoja kilometrejä, ja auto pysyy puhtaana, niin kuin tänään, pikkutyttöjä kotiinsa palauttaessani. Tuntui niin epätavalliselta, koska yleensä ajelen vain töihin ja takaisin, eikä isompiin kaupunkeihin pääse kuin paskattuja teitä myöten.
En juuri aja urissa, etenkään jos lastina ei ole itseäni kallisarvoisempaa, vaan niiden vieressä jääharjanteilla. Se on tärisevämpää, mutta paljon mielenkiintoisempaa. Ihan oikeasti tykkään ajaa marraskuun lopulla iltapimeällä jäisillä ja sohjoisilla pikkuteillä räntäsateessa, Bachin fuugia ja koraaleita kuunnellen. Minä nyt vain tykkään semmoisesta.
En juuri aja urissa, etenkään jos lastina ei ole itseäni kallisarvoisempaa, vaan niiden vieressä jääharjanteilla. Se on tärisevämpää, mutta paljon mielenkiintoisempaa. Ihan oikeasti tykkään ajaa marraskuun lopulla iltapimeällä jäisillä ja sohjoisilla pikkuteillä räntäsateessa, Bachin fuugia ja koraaleita kuunnellen. Minä nyt vain tykkään semmoisesta.
Kylässä on veljentyttären tyttäret, 5v ja 8v. Vaikka niitä on monesti tavattukin, ja meidät hyvin tuntevat, eivät ikinä ennen ole olleet meillä ilman äitiään, eivätkä juuri missään muuallakaan ilman häntä. Välillä ovat juosseet ja kirkuneet normaaliin tapaan, välillä aina ruvenneet itkemään kun on äitiä ikävä. He ovat kotiäidin kasvattamia pienestä pitäen, tottuneet siihen että nimenomaan äiti on aina ihan lähellä, paitsi mitä nyt vähän käy päiväkerhossa tai koulussa välillä. On se jännää miten iso seikkailu tytöille on näinkin tutussa paikassa yökylässä käyminen. Tässä se tulee muukin maailma lähemmäksi, ja saadaan heitä pikkuisen itsenäisemmiksi.
Ihan hyvä merkki on, että nyt kun alkaisi olla kotiinlähdön aika, ei heillä mitään kiirettä olekaan, vaan mieluummin jatkavat kirkumista meidän tyttären kanssa. Hänelle puolestaan tekee hyvää olla isosiskona pieniä hoitamassa ja otsaltaan hikeä pyyhkimässä, ainoa lapsi kun on.
Ihan hyvä merkki on, että nyt kun alkaisi olla kotiinlähdön aika, ei heillä mitään kiirettä olekaan, vaan mieluummin jatkavat kirkumista meidän tyttären kanssa. Hänelle puolestaan tekee hyvää olla isosiskona pieniä hoitamassa ja otsaltaan hikeä pyyhkimässä, ainoa lapsi kun on.
perjantai 28. marraskuuta 2008
Huhhuijaa. Kolme viikkoa saarnaamista ja kaiken muun hoitamista vasemmalla kädellä takana. Olen aika väsynyt, mutta tyytyväinen. Paperin ja sähköpostin parista runsain mitoin ihmisten pariin pääseminen on kyllä mukavaa.
Postilaatikkoon on kertynyt yksi kiireellinen väitöskirjan käsikirjoitus, kolme kommentteja odottavaa gradun kässäriä, useita pitkiä esseitä, pino luentopäiväkirjoja, ja lopulla viikkoa tulee reilu sata tenttipaperia. Itselläni on kesken yksi konferenssiesitelmä, ja 5 artikkelia tai muuta kirjoitelmaa, jotka myös pitäisi saada tehtyä heti kohta valmiiksi. Mutta odottakoot ne vähän aikaa, lepuutan päätäni pari päivää.
Soittivatkin tehtaalta, vaatekaappeja, vessan kalusteita yms. on valmistunut iso pino. Kärräsin niitä tänään 4 peräkärrikuormaa kotiin, loput tulee ensi viikolla. Isoimmat kannoin sisään naapurin miehen avustuksella. Niitä saisi ruveta roppaamaan seiniin. Ei kummoinen homma sinänsä, mutta jääköön vielä vähäksi aikaa, en jaksa. Kunhan jouluksi ovat paikoillaan.
Join tässä jo lasillisen viskiä rauhallisen illan kunniaksi, ja taidan ottaa toisen. Paras pitääkin roput ja pora verstaassa.
Kaiken tarpeellisen ehtii, kunhan pitää huolta siitä että pysyttelee hengissä.
Postilaatikkoon on kertynyt yksi kiireellinen väitöskirjan käsikirjoitus, kolme kommentteja odottavaa gradun kässäriä, useita pitkiä esseitä, pino luentopäiväkirjoja, ja lopulla viikkoa tulee reilu sata tenttipaperia. Itselläni on kesken yksi konferenssiesitelmä, ja 5 artikkelia tai muuta kirjoitelmaa, jotka myös pitäisi saada tehtyä heti kohta valmiiksi. Mutta odottakoot ne vähän aikaa, lepuutan päätäni pari päivää.
Soittivatkin tehtaalta, vaatekaappeja, vessan kalusteita yms. on valmistunut iso pino. Kärräsin niitä tänään 4 peräkärrikuormaa kotiin, loput tulee ensi viikolla. Isoimmat kannoin sisään naapurin miehen avustuksella. Niitä saisi ruveta roppaamaan seiniin. Ei kummoinen homma sinänsä, mutta jääköön vielä vähäksi aikaa, en jaksa. Kunhan jouluksi ovat paikoillaan.
Join tässä jo lasillisen viskiä rauhallisen illan kunniaksi, ja taidan ottaa toisen. Paras pitääkin roput ja pora verstaassa.
Kaiken tarpeellisen ehtii, kunhan pitää huolta siitä että pysyttelee hengissä.
lauantai 22. marraskuuta 2008
maanantai 17. marraskuuta 2008
lauantai 15. marraskuuta 2008
On ollut hyvä viikko. Täyttä työtä, mutta hyvää sellaista. Edellisellä viikolla sain työpaikan seinät nostettua takaisin pystyyn, ja on ne pysyneet. Henkilöstöhallinto, strateginen suunnittelu, ihmisten rankkaaminen heidän tulevaisuuteensa selvästi vaikuttavalla tavalla ja kaikenlainen jatkuva paimentaminen ja huolehtiminen on tappavaa minun psykologiallani varustetulle ihmiselle. Sen olen saanut jätettyä nyt melkein tyystin syrjään.
Tällä viikolla olen vain pitänyt luentoja, seminaareja ja yksittäistapaamisia, sekä rakentanut uusia kotisivuja luentodiojen verkkoon panoa varten. Melkein kaikki työ on ollut nuorempieni neuvomista. Olen lukenut kohtalaisen pinon kirjoja muutamalla kielellä ja tehnyt ja nähnyt itse kaikenlaista, minkä takia osaa kyllä neuvoa kaikenlaista nuorille ihmisille. Viikossa ääni kouliutuu takaisin kuuluvaan kuntoon, niin että voin helposti puhua 100 ihmiselle 300 ihmisen salissa erityisemmin ääntäni edes pakottamatta. Ääntä pitäisi jatkuvasti käyttää, muuten se vaimenee. Mikrofoneista en tykkää; liian helppoa.
Iltaisin olen katsonut tyttären kanssa 1980-luvulla Japanissa tehtyjä Sherlock Holmes animeita, joita toin sieltä useita tunteja. Ne on kaikki koiria; Holmes on punakarvainen lassie, Watson turkoosi terrieri, Scotland Yardin miehet ruskeita bulldoggeja, ja joka jaksossa vastustajana oleva Moriarty on violetti punanenäinen susi. Yksi pätkä oli jopa Rosettan kiven varastamisesta ranskalaisille British Museumista.
Sen jälkeen olen kaatunut sänkyyn ja nukkunut joka yö kuin tukki, kertaakaan heräämättä, ihan tyytyväisenä. Tällaista työtä varten minä yliopistoon olen töihin tullut. Ja tällaista elämää haluaisin viettää.
Tällä viikolla olen vain pitänyt luentoja, seminaareja ja yksittäistapaamisia, sekä rakentanut uusia kotisivuja luentodiojen verkkoon panoa varten. Melkein kaikki työ on ollut nuorempieni neuvomista. Olen lukenut kohtalaisen pinon kirjoja muutamalla kielellä ja tehnyt ja nähnyt itse kaikenlaista, minkä takia osaa kyllä neuvoa kaikenlaista nuorille ihmisille. Viikossa ääni kouliutuu takaisin kuuluvaan kuntoon, niin että voin helposti puhua 100 ihmiselle 300 ihmisen salissa erityisemmin ääntäni edes pakottamatta. Ääntä pitäisi jatkuvasti käyttää, muuten se vaimenee. Mikrofoneista en tykkää; liian helppoa.
Iltaisin olen katsonut tyttären kanssa 1980-luvulla Japanissa tehtyjä Sherlock Holmes animeita, joita toin sieltä useita tunteja. Ne on kaikki koiria; Holmes on punakarvainen lassie, Watson turkoosi terrieri, Scotland Yardin miehet ruskeita bulldoggeja, ja joka jaksossa vastustajana oleva Moriarty on violetti punanenäinen susi. Yksi pätkä oli jopa Rosettan kiven varastamisesta ranskalaisille British Museumista.
Sen jälkeen olen kaatunut sänkyyn ja nukkunut joka yö kuin tukki, kertaakaan heräämättä, ihan tyytyväisenä. Tällaista työtä varten minä yliopistoon olen töihin tullut. Ja tällaista elämää haluaisin viettää.
Ohoh! Olen saanut haasteen Rosetalta, pitäisi keksiä viisi omituisuutta itsestäni ... en oikein tiedä missä omituisuuden ja normaaliuden raja menee ... minä vain elelen niin kuin tykkään ...
Onko nämä omituisuuksia? Vai vain tavallista elämää?
1. Satujen lukemisesta tykkään vielä vanhanakin miehenä. Onneksi on nuori tytär, jonka kanssa niitä saa lukea ihan rauhassa.
2. Laattahommat on rakentamisessa mielenkiintoisinta, ja samoin tykkään työskentelystä rälläkällä ja moottorisahalla. Ei tämä varmaan miehelle sinänsä ole omituista, mutta työpaikallani tällaisia töitä harva hallitsee millään tavalla, sukupuolesta riippumatta.
3. Kahvista en välitä, enkä juuri teestäkään. Tämän pitäisi jo olla omituista.
4. Tykkään kasvattaa puita ja köynöksiä yhdessä. On jotensakin mukavan näköistä kun notkea kiertyy lujan ympärille ja molemmat kukkivat.
5. Näin syksyisin illalla pimeällä kun sen enempää vaimo kuin naapuritkaan eivät näe tykkään käydä puutarhassani kusella tiettyjen puiden juurella. Ruumiistani lähtee paljon hyvää ravinnetta, joka on siellä puiden juurella juuri oikeassa paikassaan, eikä kunnan jätevesiverkostossa. Niin minä myös tulen yhdeksi niiden puitteni kanssa, koska olemme samaa ainetta, ja muutenkin elelemme yhdessä.
6. Jos olen yksin tai tyttären kanssa tavaratalon hississä, missä minulla on aikaa katsella peiliin, tykkään irvistää itselleni ja hymyillä päälle, koska olen aika ruma, mutta silti kuitenkin jotensakin tykkään naamastani. Olen siihen tottunut.
Minäkin tykkään kyllä kävellä siellä täällä hampaita pestessäni, mutta se tuskin on omituista, kun kaikki näyttävät tekevän samalla tavalla. Tykkään peuhata koirien kanssa, jos sellaisen jostain onnistuu saamaan käsiinsä, mutta normaalia lienee sekin. Tykkään myös suuresti valkosipulista, sekä syömisestä että sen tuoksusta, ja etenkin vahvasti valkosipulin tuoksuinen nainen on kertakaikkisen ihana, mutta ei kai tässäkään mitään omituista ole.
Onko nämä omituisuuksia? Vai vain tavallista elämää?
1. Satujen lukemisesta tykkään vielä vanhanakin miehenä. Onneksi on nuori tytär, jonka kanssa niitä saa lukea ihan rauhassa.
2. Laattahommat on rakentamisessa mielenkiintoisinta, ja samoin tykkään työskentelystä rälläkällä ja moottorisahalla. Ei tämä varmaan miehelle sinänsä ole omituista, mutta työpaikallani tällaisia töitä harva hallitsee millään tavalla, sukupuolesta riippumatta.
3. Kahvista en välitä, enkä juuri teestäkään. Tämän pitäisi jo olla omituista.
4. Tykkään kasvattaa puita ja köynöksiä yhdessä. On jotensakin mukavan näköistä kun notkea kiertyy lujan ympärille ja molemmat kukkivat.
5. Näin syksyisin illalla pimeällä kun sen enempää vaimo kuin naapuritkaan eivät näe tykkään käydä puutarhassani kusella tiettyjen puiden juurella. Ruumiistani lähtee paljon hyvää ravinnetta, joka on siellä puiden juurella juuri oikeassa paikassaan, eikä kunnan jätevesiverkostossa. Niin minä myös tulen yhdeksi niiden puitteni kanssa, koska olemme samaa ainetta, ja muutenkin elelemme yhdessä.
6. Jos olen yksin tai tyttären kanssa tavaratalon hississä, missä minulla on aikaa katsella peiliin, tykkään irvistää itselleni ja hymyillä päälle, koska olen aika ruma, mutta silti kuitenkin jotensakin tykkään naamastani. Olen siihen tottunut.
Minäkin tykkään kyllä kävellä siellä täällä hampaita pestessäni, mutta se tuskin on omituista, kun kaikki näyttävät tekevän samalla tavalla. Tykkään peuhata koirien kanssa, jos sellaisen jostain onnistuu saamaan käsiinsä, mutta normaalia lienee sekin. Tykkään myös suuresti valkosipulista, sekä syömisestä että sen tuoksusta, ja etenkin vahvasti valkosipulin tuoksuinen nainen on kertakaikkisen ihana, mutta ei kai tässäkään mitään omituista ole.
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Olen nyt nukkunut parina päivänä pitkään ja tehnyt kunnon töitä. Palkkatyön tekeminen pysähtyi pään lakattua toimimasta. Jääköön kesken mikä jää, ja tekemättä loput.
Vaihdoin talvirenkaat vaimon, tyttären ja äitini polkupyöriin. Se on itse asiassa hitaampaa kuin auton pyörien vaihtaminen. Suojailin puuntaimia myyriltä ja jäniksiltä, pistin puutarhaa ja talon ympärystä muutenkin talvikuntoon, ajoin kottikärrillä polttopuita sisään, ja noin ylipäänsä tein kaikenlaista mihin miehen ruumis on suunniteltu. Katselin tyttären kanssa Japanista tuomiani uusia animeita. フリテンくんを。Join viinaa. Nyt toisen päivän illalla rupeaa taas olemaan elossa.
Isänpäivä ... isänpäivä, niin kuin äitienpäiväkin, on naisia varten kehitetty erikoispäivä. Kun normaalina päivänä saa olla aika rauhassa omissa oloissaan, niin isänpäivänä naiset rupeaa komentelemaan, ja syöttämään kakkuja ja paakelseja. Ne on vain mukisematta syötävä, ja kiitettävä päälle. Niin siitä kaikesta pääsee rauhassa ohitse ja naiset pysyy hyvällä tuulella.
Samassa maailmassa tässä naisten kanssa elellään, mutta kuitenkin niin erilaisessa.
Vaihdoin talvirenkaat vaimon, tyttären ja äitini polkupyöriin. Se on itse asiassa hitaampaa kuin auton pyörien vaihtaminen. Suojailin puuntaimia myyriltä ja jäniksiltä, pistin puutarhaa ja talon ympärystä muutenkin talvikuntoon, ajoin kottikärrillä polttopuita sisään, ja noin ylipäänsä tein kaikenlaista mihin miehen ruumis on suunniteltu. Katselin tyttären kanssa Japanista tuomiani uusia animeita. フリテンくんを。Join viinaa. Nyt toisen päivän illalla rupeaa taas olemaan elossa.
Isänpäivä ... isänpäivä, niin kuin äitienpäiväkin, on naisia varten kehitetty erikoispäivä. Kun normaalina päivänä saa olla aika rauhassa omissa oloissaan, niin isänpäivänä naiset rupeaa komentelemaan, ja syöttämään kakkuja ja paakelseja. Ne on vain mukisematta syötävä, ja kiitettävä päälle. Niin siitä kaikesta pääsee rauhassa ohitse ja naiset pysyy hyvällä tuulella.
Samassa maailmassa tässä naisten kanssa elellään, mutta kuitenkin niin erilaisessa.
lauantai 8. marraskuuta 2008
Onpa ollut mylläkkää. Missään ei ole personifioitua Prebeniä, mutta järjestelmä vain on murenemassa käsiin, niin että seinät kaatuu päälle milloin mistäkin suunnasta. Vain ulkomailla on rauhallista, töihin paluu Suomeen on pelottavaa nykyään. Yhden kukkakuvan otettuani pari viikkoa sitten en ole joutanut enkä jaksanut tässä blogissa käydä kertaakaan; pelkkää työtä ja ongelmien järjestelyä pimeästä pimeään joka päivä ympäri viikot.
Onneksi oli parina päivänä pakkasta, ja öisin tähtiäkin. Kuiva raikas pakkasilma tuntuu hyvältä hengittää.
Onneksi oli parina päivänä pakkasta, ja öisin tähtiäkin. Kuiva raikas pakkasilma tuntuu hyvältä hengittää.
perjantai 31. lokakuuta 2008
Kotona kukkii vielä, ei lumesta ja pakkasesta tietoakaan, vaikka niitä tänne jo toivoisi. Colchium autumnale etenkin tykkää tällaisesta säästä. Istutin sen viisaasti monta vuotta sitten vaimon ruusupenkkiin, siellä se on jatkuvasti hyvässä hoidossa ja lannoituksessa, kukkii vuosi vuodelta komeammin.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Kyllä japanilaiset kokoustaa pitkään ja hartaasti. Tässä kepeästi pyörähtää päivä poikineen. Jopa ruotsalaiset jää kirkkaasti toiseksi. Täällä on nyt jonkinmoinen läjä rahaa liikeellä, ja mielelläni siitä pikkuisen puron tai edes kertalätäkön kääntäisin omille oppilailleni. Pitää vain pysyä tiukasti tuolissaan ja nostaa tasaiseen tahtiin kätensä puheenvuoron merkiksi, sekä jaksaa iltaohjelmat loppuun asti. Käyntikortit on menneet jo kaikki. Ravattia en ole kyllä vetänyt kaulaan, eikä se ole mukanakaan, jonkin verran pitää näyttää pähkähullulta rovessorilta. Onnistuu; tukkaa en ole kammannut sen jälkeen kun 2-3 vuotta sitten hukkasin kampani. Jos yrittäisin tekeytyä bussinesmiehen tai byrokraatin näköiseksi en olisi uskottava. Mutta puhdas on oltava, eikä pahalta saa haista. Olen tykästynyt täkäläisiin 5-varpaan sukkiin, missä on siis kolot jokaiselle varpaalle erikseen. Jalat haisee niissä vähemmän, ja muutenkin ne tuntuu mukavilta. On niitä naisillekin, mutta miesten puolella tarjontaa, niin väreissä, merkeissä, materiaaleissa kuin hinnoissakin on paljon enemmän. Ne on selvästi miesten tavaraa, jota jonkin verran menee naisillekin. En ole kyllä koskaan kenenkään naisen jalassa täällä sellaisia nähnyt. Tatamiravintoloissahan kuljetaan sukkasillaan, kengät jää eteiseen. Tatamille ei saa astua edes minkäänlaisilla sisäsandaaleilla, vain sukkajalka kelpaa.
Ja sitten nukkumaan.
Ilma on käynyt sateiseksi, mutta se on vielä lämmintä sadetta Tyyneltämereltä.
Ja sitten nukkumaan.
Ilma on käynyt sateiseksi, mutta se on vielä lämmintä sadetta Tyyneltämereltä.
lauantai 25. lokakuuta 2008
Tavallista arkea sitten täällä, arkena ja pyhänä. Töitä ja töitä, iltaisin syömistä ja ryyppäämistä näiden kanssa, paluu kotiin ja nukkumaan. Aamulla töihin. Tästä alkaa jo alun ihanuus karista.
Talon edessä, kadun toisella puolella, näkyy olevan kaksi hostess-baaria. Niissä saa tilata pöytään viinaa, yleensä viskiä vedellä, ja naisen sitä kaatamaan. Sen jälkeen voi olla vapaasti, eli sönköttää huolensa ja murheensa naiselle, sekä ehkä vähän tanssahtaakin. Hiljaisen musiikin tahtiin; tällaisella asuntoalueella ei pidetä mitään diskoa. Kun mies ei enää jaksa pysyä pystyssä tai rahat rupeaa loppumaan, nainen soittaa taksin, taluttaa ukon autoon, vilkuttaa hyvästyksi, pyytää tulemaan uudelleen, ja lähettää ukon kotiinsa. Ne yleensä hoitelee useampaa murheellista samaan aikaan, joko samassa tai eri pöydissä. Käy varmasti työstä.
Sellainen maksaa, mutta asiakkaan ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Häntä ei heitetä kännisenä kadulle, missä hän saattaisi teloa itsensä, tai räyhätä ohikulkijoille. Kaikki tapahtuu aikalailla hiljaa, siististi ja sopuisasti.
Yksi tuttu teki sitä hommaa pitkään, vuosikymmeniä, Tokiossa, kunnes kuoli pari vuotta sitten viinaan. Ei hostessin tarvitse olla nuori eikä kaunis, etenkään tuollaisissa kantapaikoissa. Jos hän vain on sellainen, että miehet tulevat kerran toisensa jälkeen hänen luokseen ja kaivavat lompsansa tyhjäksi, on täysin sama miltä nainen näyttää.
Heräsin neljältä, postinkantaja jakaa aamulehdet juosten. Se vähän käytävässä kolisee. Helposti luulee, että siellä on jotain väkivaltaa tapahtumassa. Jos yrittäisi takaisin nukkumaan, vielä pari tuntia.
Talon edessä, kadun toisella puolella, näkyy olevan kaksi hostess-baaria. Niissä saa tilata pöytään viinaa, yleensä viskiä vedellä, ja naisen sitä kaatamaan. Sen jälkeen voi olla vapaasti, eli sönköttää huolensa ja murheensa naiselle, sekä ehkä vähän tanssahtaakin. Hiljaisen musiikin tahtiin; tällaisella asuntoalueella ei pidetä mitään diskoa. Kun mies ei enää jaksa pysyä pystyssä tai rahat rupeaa loppumaan, nainen soittaa taksin, taluttaa ukon autoon, vilkuttaa hyvästyksi, pyytää tulemaan uudelleen, ja lähettää ukon kotiinsa. Ne yleensä hoitelee useampaa murheellista samaan aikaan, joko samassa tai eri pöydissä. Käy varmasti työstä.
Sellainen maksaa, mutta asiakkaan ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Häntä ei heitetä kännisenä kadulle, missä hän saattaisi teloa itsensä, tai räyhätä ohikulkijoille. Kaikki tapahtuu aikalailla hiljaa, siististi ja sopuisasti.
Yksi tuttu teki sitä hommaa pitkään, vuosikymmeniä, Tokiossa, kunnes kuoli pari vuotta sitten viinaan. Ei hostessin tarvitse olla nuori eikä kaunis, etenkään tuollaisissa kantapaikoissa. Jos hän vain on sellainen, että miehet tulevat kerran toisensa jälkeen hänen luokseen ja kaivavat lompsansa tyhjäksi, on täysin sama miltä nainen näyttää.
Heräsin neljältä, postinkantaja jakaa aamulehdet juosten. Se vähän käytävässä kolisee. Helposti luulee, että siellä on jotain väkivaltaa tapahtumassa. Jos yrittäisi takaisin nukkumaan, vielä pari tuntia.
torstai 23. lokakuuta 2008
Pitkästä aikaa kotona Kiotossa. Lämpimässä ja niin kirkkaassa auringonpaisteessa, että lokakuisen Suomen jälkeen häikäisee.
Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.
Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.
Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.
Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.
Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.
Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.
Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.
Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.
Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.
Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.
Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.
Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.
Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.
Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.
Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.
Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.
Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.
Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.
Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.
Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Hänen gradunsa alkaa olla valmis. Hänellä on hyvä pää, ja hän kirjoittaa oikein sulavasti ja mielenkiintoisesti. Hänellä myös varmaan on lukihäiriö, koska sanoissa oli niin paljon kirjoitusvirheitä, ja ehkä hän sen takia iskosti itsensä keväällä kauniisti mieleeni, tiesi tarvitsevansa apua tavallista enemmän. Lukihäiriöinen ei ole mitenkään tyhmä eikä mielikuvitukseton; sanoissa vain menee helposti kirjaimet sekaisin, ja lauseet on joskus kumman näköisiä. Silti hän kirjoittaa erinomaisesti, todella luettavan sujuvaa, tieteellistä mutta iloista tekstiä. Sille on vain tehtävä suomen kielen kielieditio.
Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.
Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Kaikki alkaa olla kunnossa taas, jokainen ihminen töissä, muutkin kriisit on hoidettu. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan. Yamaban palokunta ryntää milloin sinne, milloin tänne ympäri sirkusta. Tai oikeastaan kävelen hitaasti ja rauhallisesti, juoksemalla ei saa asioita tehtyä ollenkaan. Ihmiset ei usko mitä juoksentelija sanoo, ja puhuttavakin on hitaasti. Hitaus on tehokkain tapa toimia nopeasti tällaisessa organisaatiossa.
Graduja tupsahti neljä, tai tarkkaan laskien viisikin kommentoitavaksi. Opiskelijat on taas ahkeroineet. Mutta yksi niistä meni noiden hoidettujen kriisien kohtaan, joten se ei ole enää edessä.
Graduja tupsahti neljä, tai tarkkaan laskien viisikin kommentoitavaksi. Opiskelijat on taas ahkeroineet. Mutta yksi niistä meni noiden hoidettujen kriisien kohtaan, joten se ei ole enää edessä.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Viikon ryypänneen ihmisen kanssa puheleminen työasioista on vähän surullista. Siinä menee ihminen aika vapisevaan kuntoon, silmät seisoo päässä kuin vanhalla juopolla, ja katuvaisuus on hirveää. On vielä kohtuullisen nuori nainen. Niitä samoja miesongelmia kuin ilmeisesti suurimmalla osalla täällä Blogistaniassa asuvilla naisilla, mutta kokeilee vain välillä ratkaista ne viinalla, siinä tietysti onnistumatta. Mutta jospa se siitä, tällä kertaa ainakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
