Tanssityttöjä

Teatterin esitykset on loppu ja tytöillä tyhjä olo. Sellaista se on performanssitaiteilijoilla. Tekemisen kestäessä paniikkia ja sen jälkeen tyhjyyttä jonkin aikaa. Se oli heille hyvin iso tapahtuma, toinen iso näytelmä jo tosin, mutta tällä kertaa aikuisten kanssa. Talvella kaikki olivat mukana koululaisteatteriesityksessä, mutta tämä oli varsin kokeneiden ja pitkään näytelleiden harrastajien kanssa tehty taiteellisesti varsin kunnianhimoinen kantaesitys, ohjaaja ja osa muusikoista ammattilaisia. Se ei oikeastaan edes ole kesäteatteri, koska sillä on tuotantoa ympäri vuoden ja sitä tullaan katsomaan kauempaakin niin, että lipputulot riittävät parin kolmen ammattilaisen ajoittaiseen palkkaamiseen. On alkanut erikoistua musiikkidraamoihin.

Tytöistä ei otettu esityksien aikana kunnollisia valokuvia, vaikka juuri he saivat aina kaikkein kovimmat aplodit. Niin voi epähuomiossa käydä; puhenäyttelijät ovat olleet teatterin omissa valokuvissa keskiössä. Itse kävin katsomassa näytökset neljään kertaan. Näytelmä oli muutenkin hyvä, mutta erityisesti nämä tanssijat oikein eläytyviä ja reippaita. Tosin minä olen puolueellinen arvioitsija, mutta omasta mielestäni kuitenkin objektiivisesti puolueellinen.

Tytöt pyysivät jättämään oman rekvisiittansa koulun liikuntasaliin vielä yhdeksi päiväksi, ja käytiin illalla ottamassa heistä valokuvia, niin että riittää muistoksi. Oli vain lokakuisen pimeä päivä sateen pudotessa koko ajan niin rankasti että ulkona ei voinut kuvata ollenkaan. Sisällä sai joko vähän suttuisia tai salaman jyrkentämiä kuvia, mutta kuvia kuitenkin.

Ymmärrän hyvin miksi halusivat itsestään kuvia. Ovat oikein nättejä noissa vaatteissaan. Otin n. 160 kuvaa, joista puolet sai deletoida huonoina tai irvistyskuvina, mutta toisessa puolessa pitäisi olla jokaiselle kyllin katseltavaa ja muisteltavaa.

Iltaruoka meillä oli isä-tytär-koira -taloudelle tyypillinen herkkuateria: ohuina viipaleina paistettuja perunoita, leipää, juustoa ja muutama sentti salaattia. Koiralle oli lisäksi koiranmurusia; salaattina perunoiden kuoret, joista se tykkää.

Minusta tulisi luullakseni ihan kelvollinen koti-isä. Pitäisiköhän lopettaa työt. Nyt tuntuu siltä että ei palaa niihin mielellään.

Pieniä järjestelyjä

Hiljaisempi päivä eilen. Kävin oman kuntani kirkkoherranvirastossa hakemassa itselleni virkatodistuksen perunkirjoitusta varten. Kaikki perilliset ja meidän kotipaikkamme pitää selvittää verottajalle. Sovin kiinteistönvälittäjän kanssa tapaamisesta perjantaina isäni asunnolla. Sen arvosta pitää myös saada arvio samaa perunkirjoitusta varten. Samalla aloitetaan asunnon myyntiä; ei siellä kukaan meistä halua asua. Pieni kaksio väärässä kaupungissa tai väärässä paikassa lasten koulunkäynnin kannalta. Vuokranantajaksikaan ei kukaan halua ruveta, jokaisella muutakin tekemistä paljon. Soitin lävitse listan pitoemäntiä, etsin sellaista joka joutaisi siunauspäivänä järjestämään ruokailun ja kahvit vieraille. Kesällä tapahtuu paljon, useimmilla jo töitä, mutta löytyi sieltä ennen pitkää yksi. Sama ihminen järjestää samassa paikassa seuraavana päivänä konfirmaatiotarjoilun, joten mennään samalla ruokalistalla. Helpointa hänelle, voi valmistella osan ruuista yhdellä kertaa molemmille päiville. Sekä äitini että veljeni ennen vanhaan järjestivät samanlaisia tilaisuuksia, ja auttelin itsekin monta kertaa. Niissä on oma työnsä, joten suhtaudun sympaattisesti pitoemäntien töiden helpottamiseen. Lopputuloksen minä vain tarvitsen. Menu on tavallinen hautajaismenu, ainakin keskisessä Savossa päin: karjalanpaistia, suolalohta, perunoita, laatikoita, pari salaattia, leipää, kaljaa/maitoa/vettä, lopuksi täytekakku sen hetken marjoilla ja kahvit. Siitä saavat niin lihan- kuin kalan- kuin kasvinsyöjätkin ravittua itsensä ennen kuin lähtevät pitkillekin paluumatkoilleen. Tilasin kirjeitse poliisilaitokselta isäni kuolinsyyn selvityksen. Se pitää tehdä kirjallisesti omalla lomakkeellaan, saanti kestää n. 5 viikkoa. Luultavasti syy oli vatsa-aortan pullistuman puhkeaminen, mutta koska asia joka tapauksessa on poliisille selvitettävä, niin joutavat sen minullekin kertomaan. Nukuin kahdet päiväunet. Jotensakin väsynyt. Jokapäiväinen sateemme lankesi tyynenä ja hiljaisena aivan koko päivän. Ei tauon taukoa.

Jakamisia

Toisenkin veljentyttären loma alkoi, ja matkustettiin kaikki isäni asunnolle. Miina tunsi kyllä entisen emäntänsä, mutta minun koirani siitä on jo kokonaan tullut. Katsottiin ensin paperiasiat lävitse, ja jaettiin sitten keskenämme isän tavaroita. Otettiin kaikenlaista pientä mitä itse kunkin teki mieli, taulu sieltä, valokuva-albumi täältä, kehystettyjä veljeni ja veljentyttärien lapsuuskuvia, ennen sotia omalla pellolla viljellystä pellavasta kudottuja pyyhkeitä ja lakanoita, veihtiä ja kahveleita, pora ja siihen teriä remonttia tekevälle veljentyttärelle. Käytiin kaikki kaapit rauhalliseen tahtiin lävitse. Minä kerroin tavaroista tarinoita sen minkä tiesin. Melkein kaikki mukaan otettava itse asiassa oli äitini hankkimaa tai perimää. Hän sekä keräsi kauniita tavaroita että yritti hankkia laatua jos jotain osti. Isälle riitti käyttökelpoisuus ja halpa hinta, eikä hänellä oikein ollut muuta kuin vaatteet, huonekalut, astiat, kokoelma meisseleitä, puukkoja ja vasaroita, sekä televisio.

Isäni hyllyssä oli säilössä äitini kotitalosta peräisin oleva 1832 painettu suomenkielinen Raamattu, jonka pappani isä oli ostanut käytettynä joskus 1800-l loppupuolella. Hintana oli ollut täysikasvuinen hieho, eli kohtuullisen kallis se oli ollut. Nahkakantinen, 14 cm paksu, painaa pari kiloa. Luulisin, että se oli koko asunnon ainoa arvokas esine. Äitini luvalla ja kehotuksesta minä otin sen ja nipun 1800-luvun lopun hartauskirjoja. Lutherin yksi postilla ja virsikirjoja. Ne on tavaraa, jotka äitini pyysi säilyttämään. Mutta eipä ollut itsekään viitsinyt lähteä kantamaan niitä aikoinaan pois muuttaessaan. Pappani oli polttanut suurimman osan oman isänsä jäämistöstä, joka oli lähinnä uskonnollisia kirjoja, ja niinpä sitä ei paljoa olekaan. Pappani toimi viisaasti, vaikka tekoon lienee vaikuttanut sekin ettei hän tullut toimeen isänsä kanssa ollenkaan. En kuullut hänen koskaan ääneen lausuvan isämeitää enkä laulavan virsiä missään tilaisuudessa. Isä lienee hoitanut kaiken uskonnon myös poikansa puolesta niissä sukupolvissa. Joka tapauksessa hyvä ettei liikoja säilyttänyt. Ei voi aina vain lisätä ja kartuttaa, välillä pitää vähentää ja tuhota. Nämä kirjat ovat nyt joka tapauksessa ennakkoperintöä äidiltäni.

Jaettiin rahat isän lompsasta. 75 euroa siellä oli. Panin lisää 50 e, niin että saatiin jaettua kummallekin veljentyttärelle siitä 60 e ja minulle 5 e. Tehtiin tämä perunkirjoituksen ohitse. Menee minun tulkintani mukaan vähäisen koti-irtaimiston kategoriaan. Itse kullakin on tämän asian puitteissa pieniä satunnaisia kuluja, virkatodistuksen hankintaa, puhelimella soittelua, matkakuluja ja sen sellaista, joten hoidettiin kuolinpesän varoista ne menot tällä tavalla.

Annoin tytöille avaimen, voivat käydä siellä viikon mittaan, jos heidän alkaa tehdä mieli jotain muuta tavaraa. Tytöt ... kolmekymppisiä he tietysti ovat, mutta minuun verrattuna aina yhtä nuoria. Poltettiin pihalla kaikki tupakat perinnönjaon ensimmäisen vaiheen kunniaksi. Tytöt vielä itkeskelivät; papan kuolema konkretisoitui heille nyt ensimmäistä kertaa kun se muuttui käsinkosketeltaviksi tavaroiksi ja tyhjäksi asunnoksi. Minä olen tehnyt tätä hommaa jo monta päivää. Kuoleman jälkien hoito on kovaa täyspäiväistä työtä, mutta on hyvä kun sen tekee. Tytöt lupasi hoitaa kunnolliset palttoot ja muun kierrätykseen kelpaavan tavaran asunnosta. Osaavat sen paremmin, ja pääsevät itsekin konkreettiseen työhön.

Nuorempi lihonut jo aika pyöreään kuntoon. Selkä hajalla ja nilkoista nivelsiteet tohjona. Toinen vielä ihan laiha nelikytkiloinen eikä ongelmia missään, ei enää migreeniäkään kun hankki itselleen silmälasit. Ei se liika liha ole ihmiselle terveellistä. Jos ei tule yllättäen nälänhätää, mutta ei sitä vielä ole näköpiirissä.

Käytiin hautaustoimistossa. Tytöille kelpasivat varaamani arkku ja uurna. Tilattiin kukkalaitteet, valittiin niihin värssyt nauhoihin. Isän tahdon mukaisesti niihin ei tuhlattu paljoa rahaa. Tilasin äidillenikin kukat, hänen pyyntönsä mukaisesti ihan pienen kimpun, pyysin valkeita ja tummanpunaisia pieniä neilikoita muutaman. Aikoo istua satunnaisena vieraana kappelin takaosassa. Ehkä hän ei siinä porukassa kuitenkaan aivan incognito onnistu olemaan. Tilattiin hautakiveen isäni nimen kaiverrus ja kultaus, veljeni nimen kultauksen uusinta ja koko kiven puhdistus.

Haettiin toiselle tyttärelle virkatodistus perunkirjoitusta varten, toinen toi omansa Tuusulasta.

Käytiin Ossuuspankissa, missä tytöt tiskillä todistetusti allekirjoittivat valtakirjan, jolla minusta tuli kuolinpesän hoitaja, ja kaikkien tilien ja papereiden vastuu tuli minulle. Laskujen maksu, perunkirjoituksen valmistelu, asunnon myynti ja muu mitä tarvitaan. Hoitakoot he sitten saman minun sukupolveni kuolleille.

S-pankissa käytiin tarkistamassa myös tilanne. Isällä oli S-ryhmän bonuskortti ja sitä myöten pankkitili. Siellä saldo olikin täydet 0 e. Ei ollut kolmessa vuodessa ehtinyt saada bonuksilla täyteen 100 euroa, joka olisi oikeuttanut varsinaiseen jäsenyyteen ja alkanut kasvattaa tilin saldoa. Ei niistä bonuksista pienasiakkaille mitään hyötyä ole. Niillä on merkitystä vain todella suurille ostajille.

Tytöt lähti siitä sitten lapsiaan hoitelemaan. Yhteensä niillä on kuusi. Hyvä kun ovat lapsia tehneet.

Meidän päällemme lankesi koko päivän pienin tauoin jokapäiväinen sateemme.

Kävin O-pankissa isän tallelokerolla kahden pankkivirkailijan kanssa. Luetteloitiin sisältö. Asuntoyhtiön osakkeet, pankkitalletuspaperit ja avioeron aikaiset omaisuuden osituksen paperit. Niihin liittyvät kuitit. Hyvin isäni tyylinen sisältö.

Tehtiin vielä pankissa minulle verkkopankkiyhteys isäni käyttötiliin, niin että laskujen maksu sujuu ongelmitta.

Kävin valokuvaliikkeessä. Sellainenkin vielä löytyi, sisällä oikea vanha alan ammattimies. Isäni vaatekaapin yläkomeron pohjalta olin löytänyt vedostamiani mustavalkeita 30x40 cm kokoisia valokuvia 30 vuoden takaa. Teetin parista äitini ja veljeni kuvasta veljentyttärille kopiot, ja isäni kalastuskuvan pyysin kehystämään. Oli mökillä saanut ison lohen ja hauen. Se kuva oli niin hänen tyyppisensä että olin tehnyt siitä useita vedoksia, yksi oli albumissakin. Hän on siinä suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt, vanhan saunan edessä.

Panen sen hautajaispöytään. Ottamiani arkielämän kuvia olen niissä ennenkin käyttänyt. Veljestäni polttopuuntekokuvia. Ne saa ihmiset puhumaan, hymyilemään ja muistelemaan, olemaan jäykistelemättä, ja käyttäytymään muistotilaisuudessa kunnolla. 

Kävin lopuksi isän asunnolla hakemassa valitsemiani tavaroita. Tapasin siinä isän alapuolella asuneen leskirouvan, joka oli juuri muuttamassa toiseen asuntoon, lähemmäs kauppoja. Ikää alkaa olla hänelläkin, jalat heikkenemässä. Kehui muuttavansa pitserian viereen, niin että ruokaa on aina lähellä. Sanoi heittävänsä kaiken tavaransa pois nyt, niin että häneltä ei jää jälkeen kuin matonkuteita, eli vaatteensa. Se on oikein. Ihmisen on hyvä hankkiutua tavarasta eroon hyvissä ajoin ennen kuolemaa, silloin kun vielä jaksaa kantaa sen pönttöihin. 

Mökin siivousta

Vein perjantai-iltana tyttären kaupunkiin tyttöjen viikonloppua varten. 16-vuotiaita + meijän tyttö vielä 15-vuotias. Oli siellä valvottu aamulla kolmeen asti, tehty ruokaa, katsottu videoita ja puhuttu paljon, mutta ei oltu käyty kaupungilla toikkaroimassa. En usko että minun olisi tarvinnut huolehtia. Tyytyväisen tyttären sieltä pois hain.

Kun vapauduin hetkeksi kesäleski-isän velvollisuuksista, läksin Miinan kanssa mökille. Tein ensin sen minkä olisin tehnyt viikko sitten jos olisin löytänyt isäni hengissä ja terveenä. Ajoin pihanurmikot niittokoneella ja siimaleikkurilla vapautin vatut ja viinimarjat pitkän heinikon vallasta. Ajoin teiden ja polkujen reunukset vapaiksi. Isä piti aina pienenä häpeänä mökkiläisille jos teitä ei oltu niitetty niin että pitkä lakoontuva heinä laahasi ajettaessa auton kylkiin tai polkupyöräilijän jalkoihin. Meidän mökkinaapureita sellainen ei ole koskaan häirinnyt, joten kautta vuosikymmenten me ne tienvarret on niitetty. Joskus isä vielä jaksaessaan, useimmiten kyllä kuitenkin minä. Ennen viitakkeella, nyt leikkurilla. Sama tulos, nykyään vain kevyempää ja nopeampaa.

Ja lankesi jokapäiväinen sateemme.

Joten siirryin sisähommiin. Keräilin pois isäni tavaroita, vaatteita lähinnä. Jos kaupunkiasunnossa olevat oli vanhoja, niin täällä olevat oli vielä vanhempia. Reiällisiä Nokian mustia kumppareita 1970-luvun alusta lähtien; ei ole tiennyt jos vaikka joskus tarvitsee. 6 paria sellaisia löytyi, jo aikoja sitten niin lahoja ettei niitä ollut kannattanut paikata. Jokunen taisi olla omianikin; ne jää helposti mökillä talteen. Mutta samaa sarjaa muukin mökkivaatetus oli. Paitsi pilkkihaalari, joka oli uusi ja siisti. Melkein käyttämätön; suunnitelma on ollut käydä talvella pilkillä, mutta käytännössä se ei ole montaakaan kertaa viitsinyt, jos kertaakaan. Uistimet säästin myös, mutta verkoista osa lienee minuakin vanhempia. Ainakin muistan osan niistä jo pikkupoikaajoilta. Mustalla kalastajalangalla paikattuja. Uudempiakin verkkoja toki oli, mutta reikäisiä kaikki. Ei juurikaan isojen kalojen takia, vaan siksi että järvi on täynnä kiviä ja hakoja. Sieltä on nostettu puuta niin paljon että niillä on lämmitetty saunaa monet kesät, mutta niitä vain riittää. En itse kyllä ole kalastanut vuosikymmeniin, maalla on aina ollut liian paljon tekemistä, mutta ei tiedä jos eläkkeellä rupeaisin taas.

Pesin hellan ja kaasuhellan ympärykset, kaapit  ja erilaiset tasot. Ajaxilla ne alkoi lähteä, ei oikein millään muulla. Siellä on paistettu vuosien mittaan kymmeniä kiloja järvikalaa. Isä pesi kyllä astiat ja ikkunat, mutta hellan päällys sitä ei haitannut.

Tuossa on kaikkein ensimmäinenlaatoitus minkä olen eläissäni tehnyt. Tein ensin kaksi ensimmäistä rivia ihan hellan taakse. Siellä oli jo veljeni tekemää laatoitusta, mutta niistä oli pari laattaa mennyt hajalle. Kun oma kokeiluni onnistui odottamattoman hyvin, menin saman tien takaisin rautakauppaan ja ostin laattoja niin että ne riitti kaiken muuratun pinnan peittämiseen lattiasta kattoon. Maalasin hellan samalla mustaksi; siinä oli isän useaan kertaan laittama hopeaväri, mutta se ei siinä oikein pysynyt. Ei tosin pysy tuo mustakaan rautaosissa, mutta vähän paremmin kuitenkin. 

Isän rakentama mökki oli 25 vuodessa jo jonkin verran rapistunut. Asuttiin silloin vaimon kanssa vielä kaupungissa kerrostalossa ja käytettiin mökkiä paljon. Vettä tuli joskus katosta sisään verannan kohdalla, mikä johti kokonaisremonttiin. Tämä n. vuosina 1995-97. Korjasin peltikaton ja maalasin sen uudestaan; tein uudet portaat mökin eteen. Revin sisällä seinistä lastulevyt ja vaihdoin petäjäpaneeleihin, laatoitin kaikki betoniset paikat, uusin lattiamatot, keittiön kalusteet ja ruokapöydän, maalasin ovet ja ikkunat, ostin uuden kunnollisen ulko-oven. Isä oli hankkinut kaiken mahdollisen käytettynä purkutaloista, ja osa siitä oli aika sekundaa. Asensin aurinkosähkön katolle niin että syksyilloiksi sai sähkövalon kaikkiin huoneisiin. Rakensin uuden saunan; vanha lahosi joka puolelta pystyyn. Raivasin puustoa jotta itikoiden määrä väheni, käytin paikalla kaivinkoneen joka repi pihasta kivet ja kannot, ja tasoittelin maan. Se on sen verran rehevää maata että sitä ei voi pitää luonnontilassa niin kuin kuivaa kallioista tonttia voi; metrinen heinä siinä kasvaa jos antaa kasvaa. Helpompi leikata kun maa on kohtuullisen tasainen eikä lyö viikatettaan kiveen koko ajan. Vaimo autteli näissä hommissa silloin kun jouti. 

Isä ei siihen asti kovin paljon ollut mökillä viihtynytkään, ei viitsinyt ruveta remontoimaan. Ei halunnut käyttää rahaa, eikä aloittaa isoa urakkaa. Remontin jälkeen se muutti sinne kesiksi pysyvästi asumaan. Tuli huhtikuussa ja lähti lokakuussa pois kun oli vielä vahvassa kunnossa, toukokuusta syyskuun alkupuolelle sen jälkeen kun heikkeni. Eli tein siitä isälleni eläkepäivien kesäasunnon. Hyvä remontti, maksoi itsensä hyvin takaisin ainakin käyttötuntien määrässä. 

Nostelin kaapeista pois myös kaikenlaista muuta tarpeetonsa. Kuten nämä paistinlastat. 

Noita on tehty koulun puukäsitöissä joskus 10-vuotiaana. On niitä aika paljon käytetty, mutta ei ne kovin hyviä ole. Vuosikymmeniin ei enää ole käytetty ollenkaan. Panin hellaan, lämmitin niillä pesuvettä jäljelle jättämieni astioiden pesuun. Tästä isäni jälkien hoitamisesta opin että mitä vähemmän jätän kuolessani tavaraa jälkeeni, sen parempi. Valokuva niistä muistoksi kuitenkin. Aikanaan niitä kovasti väkersin. Joku, ehkä parikin, noista lienee veljeni tekemä. 

Tällainen siivoaminen, peseminen ja tarpeettomiksi jääneiden tavaroiden poistaminen on varmaan jonkinlainen puhdistautumisriitti. Ihmisen kuolema on jälkeen jääneille sekoitus surua, inhottavuuden tunteita ja vapautusta. Sekä hyvässä että pahassa jotain ei enää ole, ja jälkeen jääneestä liasta pääsee eroon pesemällä. Tavaroiden hävittäminen ja peseminen on inhottavien yksityiskohtien eliminoimista ja muistojen kultamaalauksen aloittamista. 

Pesukone pyörii. Verhot, pöytäliinat ja pannulaput on noessa ja rasvassa. 

Mökillä isä tosin oli paljon voimakkaammin läsnä kuin kaupunkiasunnossa. Joka paikassa oli hänen kädenjälkiään. Osakkeessahan sillä ei ollut mitään tekemistä paitsi ruuan laitto, lenkeillä käynti, siivoaminen, lehden luku ja television katsominen. Niistä ei jää kummoisia jälkiä. 

Mansikkaa

tulee paljon omastakin maasta. Koskaan ei ole tunnut näin paljon. Syödään mikä jaksetaan, mutta joka toinen päivä saa panna pakkaseenkin 5 kg survosta. Mehtämansikka tekee samalla tavalla marjaa. Niitä saa syödä vaikka kuinka monta kourallista mahansa täyteen. Sateinen mutta mansikkainen kesä.

Poistoja ja lopetuksia

Minulla on nyt kuolintodistus, hautauslupa ja virkatodistus, joka osoittaa minut kuolleen miehen pojaksi. Sillä pääsi pankkiin aloittamaan sikäläiset järjestelyt, eli varaamaan ajan tallelokeron tarkastusta ja luettelointia varten, sekä varaamaan ajan lakimiehelle perunkirjoituksen valmistelua varten. Kun isän raha-asiat on kaikki Ossuuspankissa, ja hän asuu saman pankin rakennuttamassa ja isännöimässä kerrostalossa, on kätevintä hoitaa lakiasiatkin siellä. S-pankin tili isältä myös löytyi, mutta sen saldo on 0 euroa. Niin pienet ostokset, että ei ollut ehtinyt saada bonuksilla jäsenyyteen vaadittavaa 100 euroa täyteen ollenkaan.

Isäni kuolinpäiväksi oli merkitty 1.7. Se lienee tekninen päivä, siinä mielessä että KELA ehtii katkaista eläkkeen maksatuksen ilman että sen tarvitsee periä mitään takaisin.

Sanoin irti TV-luvan (vielä ehti sellaisenkin tehdä tämän vuoden puolella, koko lupa kai poistuu vuoden vaihteessa), Savon Sanomat, vesimaksun ja verkkopuhelimen. Sanoin irti Seurankin, mutta ei sitä nyt kesällä näköjään enää tulekaan. Savon Sanomatkit oli keskeytetty kesäksi; oli taas isä suunnitellut mökkikesää itselleen. Kännykän lopetin myös, mutta se olikin minun kännykkäni ja liittymäni. Isä ei suostunut hankkimaan mökille kännykkää itselleen, joten ostin itse hänelle helpon pappakännykän ja maksoin liittymän kulut. Kyllä se sitä sitten käytti ihan mielellään.

Posti toi tänään uuden OP-Visa pankkikortin. Olisi kelvannut vuoteen 2015 asti.

Isän paperit oli helppo käydä lävitse. Järjestelmällinen mies. Kaikki laskuihin, veroihin, eläkkeisiin ja pankkiasioihin liittyvät paperit oli kirjahyllyissä ja piirongin laatikoissa siisteissä pinoissa, kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sellaiseen pitää itsekin pyrkiä siinä vaiheessa kun kuolema alkaa häämöttää. Tosin verkossahan minulla jo melkein kaikki on. Se tekeekin asiat vaikeammiksi asioideni selvittelijälle - jos eivät löydä koneen tiedostoista salasanalistaa. Kaipa ne arvaavat sellaista etsiä.

Löytyi niistä isän papereista naisystäväkin. Monta nättiä korttia lähettänyt, niihin kauniita tervehdyksiä kirjoittanut. Platoninen tämä suhde lienee jo ollut, mutta niinpäs vain ukko on pystynyt vielä yhden ihmissuhteen vanhanakin solmimaan ja säilyttämään pitkään. Se on varmasti piristänyt elämää.

Tyhjensin jääkaapin, pakastimen ja kuivaruokakaapin sisällöt biojäteastiaan. Miehen keittiö. Tavaraa oli kaikkinensa vain kaksi muovikassillista täynnä 6 litran biojätepusseja. Ruokaa sen verran että sillä kohtuullisen matkan tulevaisuuteen elää, mutta muuten tyhjät hyllyt. Talven sillä kävi ruuan tuoja joka toinen päivä ja sairaanhoitaja kerran pari viikossa katsomassa, mutta sanoi molemmat irti huhtikuun lopussa. Oli olevinaan sen verran hyvässä kunnossa. Ja gourmet-kokkina teki parempaa ruokaa kuin kaupungin suurkeittiössä tehtiin.

Maustehyllystä löytyi vielä äitini mausteita. En usko että isä on kynteliä tai kirveliä mihinkään käyttänyt, eikä ainakaan sellaisia ole ostanut. Ne on olleet siellä siitä lähtien kun äiti 22 vuotta sitten häipyi; hyvin ovat mahtuneet, eivätkä ole olleet tiellä. Isä käytti pippuria, paprikaa, kanelia, sipulia, liemikuutioita ja suolaa, mutta siinä se suunnilleen taitaa olla. Niillä on saanut paistit, lihakeitot, perunalaatikot, kalakeitot, kaura- ja riisipuurot yms herkkuruuat maustettua.

[Korjaus: kyllä siitä on 27 vuotta kun äiti lähti siitä asunnosta. Ensin 7 vuotta erillään asumista ja sen jälkeen virallinen avioero. Joka tapauksessa vanhoja ne mausteet oli. ]

Miina veti naamaansa 8 paksua pitkää grillinakkia, jotka löytyi pakastimesta. Minä en oikein voi vieläkään syödä siellä. Kannoin kuitenkin pois kaupan kotikaljat ja limpsat. Itse ne ennen juhannusta olin sinne vienyt. En sellaisia yleensä juo, mutta jos mökillä elelisi vähän isänsä tapaan. Ei tulisi mökille niin ikävä.

Pesin lopuksi astiat kahvipöydältä ja tiskipöydältä. En siksi että niitä joku vielä joskus käyttäisi. Aika kulunutta tavaraa. Vaan ihan vain tehdäkseni isältä kesken jääneen homman loppuun.

Vanhoja valokuvia

Selailin vanhaa sotilaspassia. Sotaan ei ehtinyt; meni 19-vuotiaana armeijaan talvella 1948. 160 cm, 49 kg. Pieni ja hyvin laiha, niukalla ravinnolla kasvanut poika. Varusmiespalvelus oli lyhyt, 6 kk kiväärimiehen oppia. Valtiolla ei ollut varaa järjestää pitkiä koulutuksia, eikä kansakunnalla ollut varaa pitää työkykyisiä nuoria miehiä poissa tuotannosta ja rakentamisesta. Maa piti jälleenrakentaa ja sotakorvaukset maksaa. Kotiutus ja takaisin töihin. Pienuudestaan huolimatta se oli hyvin vahva aikuisena, paremmalle ruualle päästyään. Aina ruumiillisessa työssä, lihakset paljon minun lihaksiani isommat. Olen minäkin kaikenlaista tehnyt, mutta en samalla tavalla jatkuvasti todella raskasta työtä, niin kuin puiden kaatelua, karsimista, pätkimistä ja tukkien nostelua rekeen lumihangessa päivästä toiseen koko talven. Mökillä on vielä isän pokasaha, pitkä ja painava rautainen metsurin saha. Siihen käy vielä nykyisetkin terät, ja hyvin sillä polttopuut katkeaa. Pienenä poikana kävelin iltaisin isän selän päällä. Kipeytyi ne vahvatkin lihakset.

Nuoruudesta on muutama valokuva. Niissä näkyy leveästi hymyilevä iloisen ja rempseän näköinen nuorimies, maailma auki tehdä mitä vain. Seuranaan toisia nuoria miehiä, ja albumissa on myös paljon minulle tuntemattomaksi jääneiden nuorten naisten kuvia. En tuntisi isää niistä kuvista, jos se ei olisi itse joskus sanonut että hän siinä on. Leveä hymy näyttää valokuvien perusteella hyytyneen naimisissaolon ensimmäisten vuosien aikana, ja muutos kohti sitä totista, väsynyttä ja äksyä ukkoa, jonka tunsin, on alkanut. Ei ole elämässä eikä naimisissa aina helppoa, sen enempää naisille kuin miehillekään.

Järjestelyjä

Kävin eilen siivoamassa lisää isäni asuntoa. Vielä siellä haju tuntui. Pinttynyt tiukkaan. Keräsin jätesäkkeihin kaiken lähistöllä olevan pehmeän tavaran, matot ja vaatteet. Kävin kaikki pinnat lävitse moneen kertaan ensin isän kaapista löytyneillä pesuaineilla, mutta silti pesuhuoneen lattiassa tuntui se haju edelleen. Klinkkerien saumoissa varmaan. Sitkeä ukko, niin eläessään kuin kuollessaankin. Ajattelin kokeilla seuraavaksi kloriitilla ja läksin kaupungille.

En ruvennut kuolintodistuksia odottelemaan. Menin kirkkoherranvirastoon ilmoittamaan kuolemasta. Siellä hänet hyvin tunnettiin. Oli kirkon talonmiehenä vuosikymmenet. Ei siksi että olisi uskonnollinen ollut, sattui vain pääsemään sinne töihin. Punikkiperheen lapsi, sotaorpo, ison lapsikatraan keskivaiheilta, palkkatöissä jo kymmenvuotiaasta. Kouluja laillinen minimi eikä mitään muuta. Metsurin hommia, renkinä, puhelinyhtiöllä pystyttämässä tolppia ja vetämässä lankoja, sahalla lautasahurina. Siellä meni yksi peukalokin. Kaupunkiin muutettuaan sekatyömiehenä milloin minkinlaisissa hommissa. Yksi satunnainen pesti oli haudankaivajan tuuraaminen, joka jatkui joitakin vuosia ja muuttui ennen pitkää kirkon talonmiehen hommaksi, joka jäi pysyväksi. Niin tuli punikkiperheen lapsesta seurakuntamestari ja sisällissodan muistot oli jo hyvin haaleita siinä vaiheessa. Oppi se toki puhumaan seurakuntakieltä töissään, mutta ei se kotona puhunut jumalasta, eikä siellä virsiä veisannut. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä oliko se yhtään uskonnollinen, ja jos oli, niin mihin se mahtoi uskoa.   Sanomalehden luki, ja Seuraa, ja televisiota katsoi.

Virastossa sattui eteen ikäiseni nainen, joka tunsi isäni tyttökerhoajoiltaan. Toinen kanslisti tunsi hänet jo työtoverina, läheni nyt omaa eläkeikäänsä. Hekään eivät jääneet kuolintodistuksia ja hautauslupia odottelemaan, vaan päätettiin pitää hautajaiset 4.8, sen verran kauempana että on pelivaraa jos ruumiinavauksessa ja muussa mitä poliisit saattaa haluta menee aikaa. Isäni aikaiset papit oli jo kuolleet tai siirtyneet muualle, joten pyysin naispapin siunaamaan. Pidän enemmän naisista saarnaajina, eikä isällänikään ollut mitään naispappeja vastaan.

Hautapaikkansa hän oli järjestänyt itse jo aikoja sitten. Sen osalta kaikki oli selvää.

Sitten naapuriin kukka- ja hautauskauppaan. Siellä oli edelleen vanha pariskunta liikettä hoitamassa. Tunsivat tietysti isäni hyvin. Hänellä oli hautaamisestaan kaksi määräystä: ensinnäkin että arkku ei saa olla kallis. Rahaa ei pidä tuhlata turhuuteen. En ihan halvinta ottanut, vaan hyvin tavallisen vajaan 1000 euron hintaisen valkoisella kankaalla päällystetyn arkun. Pitäisi kelvata isälleni. Toinen määräys oli että hänet on tuhkattava. Yksi veljensä siunattiin muutama vuosi sitten Hietaniemessä Helsingissä; käytiin kahdestaan sillä reissulla; ja siellä hän päätti että hänen ruumiinsa pitää hoitaa samalla tavalla. Jäljelle jää 5 litraa siistiä tuhkaa joka haudataan maatuvassa uurnassa. Yksinkertainen ja helppo toimitus, ei raskaan arkun retuuttamista lumihangessa hautaan ja virren veisuuta pakkasessa sormet kohmeessa. Helppo kaivaakin, kuka sitten haudankaivajana silloin on. Joten tuhkaamisen tilasin. Mukava toimia sen pariskunnan kanssa, asiantuntevaa ja luotettavaa väkeä, tunsivat minutkin aika nuoresta pitäen.

Palasin kloriittipurkin kanssa ja läträsin sillä lattiaa, ensin laimentaen ja purkin lopun suoraan lattialle kaataen. Sillä haju tuntui ainakin toistaiseksi kadonneen.

Aloitin papereiden tutkimisen. Nuhjuinen remontin tarpeessa oleva asunto-osake ja vähän säästöjä pahan päivän varalle. Ei paljoa perittävää, pienestä eläkkeestä säästettyjä rahoja, mutta kaikki hautajaismenot voi niillä hyvin maksaa ja vielä jää vähän ylitse perukirjaan merkittäväksi.

Lompsasta löytyi kuitti parin kymmenen vuoden takaa, joka osoitti hänen perineen silloin kuolleen äitinsä; ihan pieni summa, mutta nekin rahat edelleen pankissa tallessa määräaikaisella pankkitilillä, isän omalla panoksella kartutettuna. Pula-ajan poikia, piti aina tiukasti kiinni rahoistaan. Toinen kuitti samalta ajalta, jolla hän oli maksanut veljeni hautakiven. Niitä oli kantanut mukanaan kaksi vuosikymmentä.

Minun, vaimoni ja tyttäreni sekä mökkinaapurin puhelinnumeroita, useille lapuille kirjoitettuina. Muutaman vuoden välein aina uusi lappu, että varmasti on tallessa. Ei kovin laaja elämänpiiri enää tuossa vaiheessa. Oli sillä eläkkeelle jäätyään vielä kavereitakin, joiden kanssa kävi lenkeillä, turisemassa S-marketin penkillä ja hedelmäpelejä pelaamassa, mutta ne kuolivat yksi toisensa jälkeen. Sitten se kävi lenkillä yksin, kunnes kävelyt supistuivat jo kaupassa, pankissa ja apteekissa käyntiin. Talvet kaupungissa, kesät mökillä, eläkeläisreissutkin se lopetti jo vuosikymmen sitten. Väsyneenä kärttyinen ja rääväsuinen vanha ukko, joka ei hävennyt mitään ja suututti helposti ihmiset, niin tutut kuin vieraat, eikä solminut vanhana uusia ystävyyksiä. Minulle se ei sanonut enää vuosikymmeniin poikkipuolista sanaa, lopetin sellaisen kerralla jo nuorena miehenä. Jos joku haukkui joskus jonkun, niin minä hänet. Mutta vastaavasti minä kai sitten olin lopulta ainoa vanhuuden turva ja perään katsoja, vaimoni auttaessa tarvittaessa. Olisin voinut soitella kerran viikkoon, enkä kerran pariin viikkoon, niin ei olisi hänen tarvinnut maata niin pitkään kuolleena pesuhuoneensa lattialla, eikä minun olisi tarvinnut läträtä siellä kloorin kanssa. Mutta meillä nyt oli sellaiset tavat kuin oli.

Kävin veljentyttären luona. Itki ensin. Odottelin rauhassa että hän lakkaa vapisemasta ja puhuttiin sitten, sovittiin alustavasti käytännön järjestelyistä. Hänellä ei pappansa kanssa ollut paljoa tekemistä ollut. Vähän pelottava ukko, joka ei oikein mitään osannut sanoa sen enempää nuorille kuin lapsillekaan, ja jonka luona ei tarpeettomasti vierailtu, vaikka samassa kaupungissa asuivat. Isä osasi puhua siitä mitä töitä on juuri tehnyt, mitä pitää tehdä kohta, mitä vähän kauempana tulevaisuudessa, sekä tarjota karuskia. Siitä ei tule kovin mielenkiintoisia keskusteluja lasten kanssa, joten isä jäi sille sukupolvelle aika vieraaksi ihmiseksi. Itketti häntä kuitenkin, ei ole vielä kovin monia kuolemia kokenut. Lapset taputteli Miinaa sillä aikaa kun puheltiin.

Kävin palvelutalossa kummitätini luona. Naimisissa isäni serkun kanssa. Samanlainen nainen kuin äitini, jonka kaveri hän oli ja siksi kummitätini. Molemmat keskikokoisten maalaistalojen tyttöjä joilla oli koti kirjoja täynnä, molemmilla kansanopistotason koulutus ja runotyttökerhojen jäsenyyksiä. Molemmat menivät naimisiin mitään lukemattomien työmiesten kanssa, jotka ei tehneet mitään muuta kuin töitä käsillään, jos eivät levänneet väsyneinä sohvalla ennen nukkumaan menoa. Naimisiin siitä sukupolvesta oli kuitenkin mentävä, jos ei halunnut jäädä ikuisesti lapsuudenkotiin, sama se kenen kanssa. Olivat itse asiassa naimisissa minun takiani; kummitäti oli lupautunut kummikseni ja saapui tilaisuuteen, mutta toinen lupautunut ei tullut, joten paikalla ollut isäni serkku repäistiin toiseksi kummiksi, ja hänestä tuli siten kummisetäni. Sen suhteen perusteella menivät kohta naimisiin. Kummitäti ja äitini lukevat edelleen kirjan päivässä. Kummitäti vain on äitiäni sitkeämpi. Hän sai aikaan nipun novelleja kulttuurilehtiin ja muutaman runokirjankin, tosin niin raskasta tavaraa ihmisen yksinäisyydestä että ei hänellä paljoa lukijoita ole koskaan ollut. Löytyy kirjailijaprofiili kuitenkin googlella. Hoiteli nyt palvelutalossa miestään, jolla oli alzheimer pitkällä. Vetää paitaa jalkaan ja pukee housuja päälleen. Heidän vielä omakotitalossa asuessaan tykkäsi rakennella nuotioita jos sai tulitikut käsiinsä, mieluummin sisätiloihin, joten sieltä oli pitänyt lähteä turvaan. Mutta kummitäti oli edelleen hyvin terävä. Hänellä oli viikon loma, mies muualla hoidossa sen aikaa. Tarvitsee kahdeksankymppinen jo neljä kertaa vuodessa viikon loman 24 h vuorokaudessa kestävästä vahtimisesta ja hoitamisesta. Kauempaa katsottuina vanhukset näyttää helposti kaikki samanlaisilta. Läheltä katsottuina he kaikki ovat hyvin erilaisia.

Tytär töihin

Sinne hän taas häipyi, tänäkin kesänä. Sateisena aamuna kohti mansikkapeltoa. Ensimmäistä kertaa tosin jo eilen, mutta silloin nukuin aamulla liian pitkään nähdäkseni tämän.

Iltapäivällä töistä, suihkuun ja äänen avaamisharjoituksiin teatteriin. Kiirettä pitää nuorella ihmisellä. Illalla taas näytös. Menen katsomaan kolmannen kerran. Hyvä näytelmä se on.

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Aleksis Kivi, Onnelliset 1866

Sirkusta yms

Soittelin isäni sisaruksille, serkuilleni ja muille asiaan kuuluville. Aloin ottaa selvää Finlexin avulla perintökaaresta, perunkirjoituksesta ja muusta paperisodasta. Lakikirja itse vaikuttaa monesti paljon selkeäsanaisemmalta kuin ne moninaiset epäselvät neuvot mitä verkosta löytää.

Ajoin aamupäivällä vaimon Helsingin junalle. Lähti reissuun pariksi viikoksi Paraguayhin. Onneksi minä en ollut aikonut tällä kertaa lähteä mukaan; olisin joutunut perumaan matkan. Vaimo on juuri nyt Frankfurtissa seuraavaa konetta odottamassa. On perillä viidakoiden keskellä ylihuomenna illalla. Sisaren luona ei noin vain piipahdeta mielijohteesta.

Ajoin iltapäivällä kolme tyttöä Sirkus Finlandiaan. Tyttäreni ja hänen tanssiryhmänsä muut jäsenet. Esiintyvien taiteilijoiden on hyvä käydä katsomassa muita esiintyviä taitelijoita ja havaita että satunnaiset mokat ei merkitse mitään; eteenpäin vain. Shown yleisö haluaa eikä välitä pienistä kunhan esiintyjä itse ei niistä välitä.

Olivat itse hankkineet liput, mutta tarvitsivat kuskin ja minä olin lupautunut. Itsekin toki lipun hankin. Tykkään sirkuksista, niin isoista kuin pienistäkin. SF on hyvin ammattitaitoinen sirkus, jossa on maailmanluokan tähtiä, ja esitykset oli poikkeuksetta hyviä. Surmanajoperinteen huomasin jatkuvan, mutta näyttävyys- ja vaikeusastetta on nostettu siitä kun viimeksi sellaista katselin. Pikkupoikana joskus 40 v sitten markkinoilla kierteli surmanajajia, jotka kaasutteli joko tynnyrissä tai teräspallossa, mutta moottoripyöriä niissä oli aina vain yksi kerrallaan. Nyt tungettiin pieneen palloon kerran valkoisiin puettu nainen kahden moottoripyörän kanssa, ja toisen kerran neljä moottoripyörää. Hurjan näköistä touhua. Palattiin sieltä kaikki tyytyväisinä. 15-16 -vuotiaille tytöille kelpaa ainakin tällaiset huvit yhtä hyvin kuin 56-vuotiaalle miehellekin.

Ruumis

Tätä ei kannata välttämättä lukea, juttua tulee ruumiista. Mutta kun tämä päiväkirja kerran on, niin kirjoitan, saanpahan pois itsestäni.

Isästäni ei ollut kuulunut vähään aikaan mitään, mutta se ei ollut poikkeuksellista. Ei hän mikään tiivis yhteydenpitäjä ollut. Kokeilin soittaa, mutta kännykkään ei saanut yhteyttä. Ei ollut poikkeuksellista sekään, unohteli latailla sitä. Läksin kuitenkin katsomaan ettei vain ole kuollut kämppäänsä.

Siellähän se oli. Oli käynyt saunassa. Makasi alasti mahallaan pesuhuoneen ovella, pää ja kämmenet eteisen puolella, hartiat kynnyksellä, muu ruumis pesuhuoneessa. Näytti kaatuneen eteenpäin suorilta jaloilta ja jääneen siihen. Ei mitään kamppailun eikä kouristelun jälkiä. Luultavasti aortan pullistuma mahassa oli puhjennut ja se tappaa välittömästi. Eivät sitä ruvenneet enää leikkaamaan, vaikka se oli havaittu, koska sydän ja keuhkot oli jo liian heikot niin suureen leikkaukseen. Se on kuin pommi mahassa, voi pamahtaa tai olla pamahtamatta, ei voi tietää etukäteen. 84 vuotta ikää.

Lukemattomista sanomalehdistä päätellen oli kuollut jo viime viikolla. 27.6 lehteä ei enää ollut luettu. Se oli niin pitkä aika että asunnossa oli jo melkoinen kalman haju. Avasin ikkunat ja parvekkeen oven, mutta näköjään olin kuitenkin niin sekaisin rauhallisen näköisestä toiminnastani huolimatta että olin pannut parvekkeen oven saman tien takaisin kiinni. Myöhemmin lähdin yhden kerran autosta muistamatta sammuttaa sitä. Suurin osa asioista hoitui tavalliseen tapaan, jokin siellä täällä ei aina toiminut.

Poistuin asunnosta ja soitin vaimolle, kysyin ohjeet mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa eläissäni minä olin se joka ensimmäisenä ruumiin löysi. Sairaalan asia tämä ei enää ollut, joten ajoin poliisiasemalle ja tein ilmoituksen kuolemantapauksesta. Menin itse mieluummin kuin soittelin puhelimella; liikkuminen parempi kuin istuksiminen. Partio palasi kaupunkiin puolen tunnin päästä ja käytiin isän asunnolla. Saatiin se parvekkeenkin ovi auki. Poliisit totesivat tilanteen, ottivat selvää henkilöllisyyksistä ja tilasivat ruumiinkuljetuksen - joka tuli reilun 100 km päästä Ristiinasta ja kesti 1.5 tuntia. Sanoivat poliisit että tällainen on heille melkein jokapäiväistä. Vanhuksia on paljon ja heitä kuolee tasaiseen tahtiin, kuka minnekin. Asiallisia kohteliaita poliiseja, hyviä työssään, arvostin heidän tapaansa hoitaa asia.

Käytin Miinan kävelyllä ja juomassa Pieksänjärven rannassa. Kuuma päivä, +24. Itse kävin puskassa kusella. Isän luona ei ollut voinut, hän makasi juuri pytyn edessä.

Mietiskelin siellä kävellessäni että juuri noin pitäisi päästä itsekin lähtemään, jos on onni matkassa. Omien asioidensa hoitamiskykyisenä loppuun asti, tosin jo vähän sairaalareissuja ja heikkoutta viimeisenä vuonna, ja lopuksi kerralla vainaaksi omassa kodissa.

Soittelin ilmoitukset asiasta äidilleni eli isäni entiselle vaimolle ja veljeni tyttärille. Muille ehtii myöhemmin.

Poliisit soittivat että ruumiinkuljetus saapuu 25 min päästä. Käveltiin Miinan kanssa autolle ja ajettiin taas kerran asunnolle, sain auton parkkiin koivun varjoon. Miina pärjäsi siellä kun avasin molemmat takaikkunat. Ruumiinkuljettajat oli vantteria miehiä, pitää olla siinä ammatissa. Tavallisella pakettiautolla tulivat. Ahtaat portaat kolmanteen kerrokseen paarin kanssa; paluumatka on voinut olla hankala.

Käänsivät isän selälleen ja poliisi otti kuvan, kuuluu tehtäviin. En kuitenkaan itse sitä nähnyt; siinä vaiheessa tuntui polvissa jo pehmeyttä ja menin makuuhuoneen nojatuoliin istumaan. Kasvot on luultavasti olleet aika pahan näköiset oltuaan toista viikkoa lattiaa vasten. Sen jälkeen panivat isän pussiin ja vetoketjun kiinni, hihnoilla paareihin ja kantoivat pois. Poliisit kyselivät vielä uudestaan lääkkeistä, sairauksista, viinasta ja mahdollisista viitteistä rikokseen, joita ei ollut. Koko paikka oli lukossa ja isääni lukuunottamatta siisti tullessani. Kehottivat lopuksi laskemaan suihkusta vettä lattialle, mikä lievittäisi hajua asunnossa, ja poistuivat.

Suihkutin vettä lattialle ja yökkäilin. Ruumis ja sen jäljet haisee todella pahalle. Lattialle oli jäänyt tummat jäljet ihon läpi tihkuneista nesteistä, nivusten ja kasvojen kohdalle paksumpikin kerros. Heittelin suihkuveden sekaan hyllystä löytämääni shampoota auttamaan jälkien liuotuksessa. Se haisi paremmalta ja kalman hajukin valui vähitellen viemäriin. Yhdestä nurkasta löytyi sinipiika, jolla hankasin tiukimmin lattiassa olevat kohdat, ja eteisessä kasvojen kohdalla olleen jäljen poistin pyyheliinalla samalla kun kuivasin sinne roiskuneen veden. Ei pidä kammoksua isäänsä, vaikka jäljellä oli enää vain ruumiin jäljet lattiassa. Tämän siivoamisen olisi varmaan tehnyt joku muukin jos olisin ollut romahtaneen tai pelokkaan oloinen, vaikka en tiedäkään kuka; ne poliisit olisi kai tienneet. Mutta minusta tämä kuului pojan velvollisuuksiin.

Pesin omat käteni keittiössä fairyllä ja poistuin. Tässä ei nyt ole oikeastaan mitään tehtävissä vähään aikaan. Poliisi ratkaisee tehdäänkö kuolinsyyntutkimus isääni viimeksi hoitanutta lääkäriä konsultoiden. Sen jälkeen tarvitaan lääkäriltä kuolintodistus ja hautauslupa.

Kotona riisuin vaatteeni suoraan pesukoneeseen ja menin itse suihkuun. Ei vaatteissa eikä minussa mitään likaa ollut, mutta sen hajun muisto piti pestä pois. Koko loppupäivän on käynyt niin, että jos nenääni on tullut jokin voimakas haju, vaikkapa hevosen lannan haju iltakävelyllä, on se aina ensin haissut sekunnin pari isäni kalmolta ja vasta sen jälkeen aivoni ovat rekisteröineet oikean hajun. Tämä kestänee aikansa, loppuu kun on loppuakseen. Selvästi se haju on painunut lujasti mieleni syvyyksiin.

En nyt tiedä olenko surullinenkaan. Taas yksi kuollut entisten jatkoksi ja oma kuolemani taas päivän lähempänä, milloin sitten tapahtuneekaan. En syytä ketään enkä mitään mistään; en itseäni, en sairaanhoitopuolen toimintaa enkä isäänikään. Isäni jatkuva raihnaistuminen on ollut selvää koko ajan. Kuolintapa oli juuri sellainen jollaisen itsellenikin haluaisin. Onnekkaana miehenä häntä pidän. Olisi kyllä saanut elää pidempäänkin, mutta jotensakin tuntuu siltä että on tapahtunut ihan se minkä pitikin tapahtua.

Kesänopeutta

Koko verkko on muuttunut erittäin hitaaksi, suurin osa ainakin, nyt heinäkuun alettua. Blogger ja Utube lataavat sivua puolesta minuutista useaan minuuttiin. Onko käyttäjiä nyt suurin määrin kun niin monella on kesälomaa, vai onko verkossa vikaa jota ei saada korjattua koska on heinäkuu? En tiedä, mutta kesänopeutta nyt selvästi kuljetaan.

Siihen liittyen törmäsin Chiliforumilla muutaman päivän vanhaan Suureen yli/alinopeuskeskusteluun, joka oli mielenkiintoinen. Minäkin toki olen pannut merkille kesäautoilijoiden saapumisen teille. Juhannukselta elokuun alkuun on heidän suurta aikaansa. Lokakuuhun mennessä ollaan palattu normaalitilanteeseen, missä teillä on melkein vain ammattilaisia ja puoliammattilaisia, eli rutiinilla työmatkojaan ajavia ihmisiä. Nyt siellä on heitä, jotka ajavat 70 km/h 80-alueella, ja kun tie muuttuu 100-nopeudeksi, jatkavat he samalla 70km/h. He odottavat pakollisen pysähtymismerkin tai kolmion takana niin kauan kunnes kummassakaan horisontissa ei näy yhtään autoa eikä jalankulkijaa, ja vasta sen jälkeen uskaltautuvat edetä risteävälle tielle. Siihen voi mennä se 5-10 minuuttia. On heitä joiden auton nopeus putoaa viisikymppiseen ylämäessä, mutta alamäessä palataan normaalinopeuteen. Ja on nuoria tyttöjä, jotka kyydittävät kaveriaan mopolla 40 km/h vauhtia kaksikaistaisella 60-tiellä vasemmalla eli ohituskaistalla isojen autojen seassa. Se on vaarallisinta mitä olen nähnyt tämän viikon mittaan. Nuoruus ei vielä ymmärrä kuolemaa todelliseksi, koska se tuntuu olevan vielä kovin kaukana; vanhuus ymmärtää sen liiankin hyvin, koska se on aina lähellä - olen lukenut joskus jostain.

Varsinaisia kaahareita ei meillä päin kovin usein tapaakaan, ei edes kertaa kuussa; joskus toki. Elänen rauhallisella alueella maatamme.

Ei kesäautoilijoissa ole minusta mitään vikaa. He ajavat täysin laillisin oikeuksin, ainakin jos vielä jotain näkevät. Paras on ajaakin kesällä, jos on vähän epävarma liikenteessä, ja pitäähän reissut tehdä. Olen tiellä minäkin, saavat olla hekin. Tosin tätini mies ajoi vielä käytännössä sokeana, koska hänellä oli ajokortti; täti, jolla ei ollut ajokorttia, neuvoi vieressä tietä. Se oli jo laitonta.

Itsekin tietysti vanhetessani tasaannut ja rauhoitun. Usein en kehtaa ohittaa sitä 70 km/h ajajaa kasikymppisellä tiellä. Bensaakin kuluu vähemmän kun hitaasti ajaa. Riuskiin siirryttyäni oma tienopeuteni selvästi putosi, koska vauhdin hurman sijaan mielenkiintoiseksi asiaksi tiellä alkoi nousta se kuinka vähällä bensalla minkäkin matkan saa ajettua. Mutta kyllä minä sitten siellä satasen tiellä ohitan kovin rauhallisen kuskin. Mistä voinen päätellä että en tunne kuoleman olevan vielä aivan nenäni edessä. Nurkan takana vielä, tai kauempanakin; ei vielä reaalinen asia.

Verkossa mieluiten kuitenkin ajaisin normaalinopeutta, kaasutellenkin mielelläni, enkä tätä kesänopeutta.

Mansikoita

25 kg mansikoita 125 euroa, eli 5 e/1 kg. Saatiin euro kilolle alennusta sen takia että isäntäväki onnistui ylipuhumaan tyttären töihin ensi viikoksi, vaikkei sillä ollut tarkoitus. Mansikkaa tulee nyt todella suuria määriä. Ensi viikolla lienee hinta pohjalukemissaan, mihin se sitten asettuukaan. Kaikkialla on mansikka talvehtinut hyvin, kaikkialla on satanut sen verran että marja on isoa, ja nyt se kypsyy kaikkialla suurin määrin yhtä aikaa.

Hellemansikkaa. Oikein hyvää. Polka nimittäin. Honeoye ei nimestään huolimatta ole kovin makea mansikka; sitä olisi myös ollut tarjolla paljon. Nimi ei itse asiassa edes välttämättä viittaa hunajaan, vaan voi olla jokin intiaanien paikannimikin. Pohjois-Amerikasta se on kotoisin. Parempaa Polka minusta on myös kuin Korona; molemmat ne on hollantilaisia. Sengaa ei ilmeisesti viljellä enää missään, eikä Jonsokkiakaan juuri tapaa enää.

Kannat pois, näteimmät sellaisinaan pussiin, muut sankoon, paxilla survokseksi ja purkkeihin. Nättejä ne kyllä minusta oli kaikki. Tuoretta marjaa, parin tunnin sisällä kaikki mansikkamaasta pakkaseen. Nopeaa kun kolmestaan tekee, ja kun marja on näin isoa ja kypsää.

Minusta ei ole paha jos tytär töihin meneekin, vaikka kesäteatteriakin on vielä ensi tiistaihin asti. Sekä isäntäväki että kerääjät on oikein hyviä, ystävällisiä, ahkeria ja huolellisia ihmisiä, eikä haittaa jos hän sellaisten parissa viettää aikaansa.

Retikoita

tulee nyt niin paljon että pitää ruveta syömään niitä urakalla.

Tässä esipestyinä, eli hiekat on ruiskutettu pois. Pehmeitä ja mehukkaita juuri nyt.

Sammakkolammen puhdistus

Sammakkolampi jäi viime kesältä puhdistamatta, ja niin se veti itsensä täyteen vihreää levää nyt kun tuli lämmintä. Ennen levää ei samalla tavoin näkynyt koska lampi oli aina varjossa, mutta nyt siihen pääsee aurinko paistamaan suoraan etelästä muutaman tunnin. 2010 vielä tyhjensin lammen sangolla heittämällä, mutta nyt en enää kehdannut. Löysin Biltemasta 30 e sähköpumpun, johon tosin piti hankkia myös oma 1" halkaisijaltaan oleva letkunsakin 10 e, mutta joka tapauksessa ei noilla hinnoilla kehtaa enää itse mättää. Se on sotkuista hommaa. Eikä pitkittää puhdistamista.

Kone ainakin toimi ihan ok. Ei sähkövuotoja eikä mitään. Imuaukkoa piti välillä käydä itse lammessa avaamassa, pyrki täyttymään lehdistä ja muusta sotkusta. Vesivirran vahvuus on kohtalaisen hyvä sekin; kovaa olisin saanut huhkia jos olisin lepäämättä samaan kuutiomäärään yrittänyt samassa ajassa. Letku on pehmeä lötkö, joten se taipuu herkästi kasaan, mitä piti varoa. Mutta ihan riittävän hyvin pumppu hoiti oman osansa. Kätevä vehje sinänsä. Kun tuon pumpun vieressä roikkuvan kellukkeen painoi pumpun tasoa alemmas, lakkasi kone käymästä ja imuaukon sai puhdistettua hyvin. Kun kellukkeen antoi nousta ylös, lähti pumppu käyntiin. Eli siinä on varmistin kuivaksi pumppaamisen varalta.

Lieju oli taas samaa kuin ennenkin, puun lehtiä, kuusen neulasia ja käpyjä, petäjän pieniä oksia ja muuta puolilahonnutta josta ei enää ottanut selvää. Mätin sen pohjalta haavilla ja käsin sankoihin ja nostelin ne ylös atsaleojen juurelle. Pumppasin järvestä vähäravinteisempaa vettä lampeen samalla kun annoin pikkupumpun edelleen imeä pohjasta tummanvihreää vettä. Siitä se aika hyvin puhdistui.

Järvivesi on ruskeaa humusvettä, mutta pohjaan näkee taas ja vesi tuntuu puhtaalta. Levää ei ainakaan nyt ole missään, vaikka ei tuon järven vesikään mitään ravinteetonta toki ole. Mutta ei siellä olla minään kesänä levää nähty. Sammakot palasi lampeen heti kun mekastus siellä loppui, joten se kelpaa niille uudessa kuosissaankin ilmeisen hyvin. 

Lummekaan ei operaatiosta häiriintynyt, vaan aukaisi kukkansa kohta kun sain lammen täyteen. Entinen punainen, nykyinen valkea lumme. Uutta havunneulasta on jo pinnalle satanut. Siitä se pohja taas pääsee täyttymään. 

Aika helppo operaatio joka tapauksessa kahden vuoden takaiseen verrattuna. Ensi kesänä uudestaan, jos ei ole jotain kiireisempää. 

Seemann

Freddy Quinnin yksi tunnetuimpia lauluja oli Seemann (deine Heimat ist das Meer), mutta sen ensimmäinen esittäjä oli Lolita, joka teki siitä maailmanhitin. Ei niitä montaa muuta saksan kielellä ole ollutkaan 2. maailmansodan jälkeen. Sävel Werner Scharfenberger, sanat Fini Busch, vuosi 1960:

http://youtu.be/2ggDbPAPtNs

Seemann, laß das Träumen
Denk nicht an Zuhaus
Seemann, Wind und Wellen
Rufen Dich hinaus

Deine Heimat ist das Meer
Deine Freunde sind die Sterne
Über Rio und Shanghai
Über Bali und Hawaii

Deine Liebe ist dein Schiff
Deine Sehnsucht ist die Ferne
Und nur ihnen bist du treu
ein Leben lang

Seemann, laß das Träumen.
Denke nicht an mich,
Seemann, denn die Fremde
Wartet schon auf dich.

Deine Heimat ist das Meer,
Deine Freunde sind die Sterne
Über Rio und Shanghai
Über Bali und Hawaii.

Deine Liebe ist dein Schiff.
Deine Sehnsucht ist die Ferne.
Und nur ihnen bist du treu
Ein Leben lang.

Andrea Bergin versio vuodelta 2011 http://youtu.be/lIFeWLriuH0

Thory Bernhards lauloi aikoinaan laulun ruotsiksi.  
http://youtu.be/KF8lQN7XGKQ

Luulisi siitä olevan suomalaisenkin version, mutta minäpä en sitä tunne.

Heimatlos

Käytiin kesäteatterissa. Ei koskaan tiedä mitä siellä tulee vastaan; nyt tuli Freddy Quinnin klassikko vuodelta 1958, äärimmäisen sentimentaalinen Heimatlos, eli  Koditon. Tämä on niin saksalaisen murheellista ettei tästä murheellisemmaksi pääse, mutta toivo toki elää. Samalla kun töitä tehdään kovaa. Työläiskantria ajalta jolloin maalta lähdettiin kaupunkiin ja kaupungista toiseen, yksinäisiä ihmisiä kaikkialla. Sodastakin vasta vuosikymmen; sota se vasta yksinäisiä ihmisiä tekikin.
http://youtu.be/NNPYrMVG4bs



Heimatlos sind viele auf der Welt,
heimatlos und einsam wie ich.
Überall verdiene ich mein Geld,
doch es wartet keiner auf mich.

Keine Freunde, keine Liebe,
keiner denkt an mich das ganze Jahr.
Keine Freunde, keine Liebe,
wie es früher, früher einmal war.

Hoffnungslos ist keiner auf der Welt.
Einmal kommt für jeden die Zeit.
Und ich weiss, ich weiss das Schicksal hält
auch für mich noch einmal bereit:

Ein paar Freunde, eine Liebe,
daran denke ich das ganze Jahr.
Ein paar Freunde, eine Liebe,
wie es früher, früher einmal war.

Ein paar Freunde, eine Liebe,
ein Zuhause, ein Glück.

Suomalainen kaupunki

Valokuva suomalaisesta keskisuuresta kaupungista. Tällaisiahan ne ovat. Eivät aivan yleisintä tyyppiä maailmassa.

Mansikkatalo

on taas tehty ja ensimmäiset tarhamansikat syöty tältä kesältä. Nelisen tuntia tuohon meni, valmiista tavarasta. Muistelen että viime kesänä tein sen nopeammin, mutta nämä rakennusprojektit aina vähän vaihtelee. Olen 5 päivää aikaisemmassa kuin vuonna 2010, eli vaikka tämä alkukesä on joskus vähän viileältä tuntunutkin, niin eiköhän tämä kuitenkin aika normaali ole ollut.

Rakennelman ideana on tietysti pitää verkko niin kireänä ja niin kaukana mansikoista, että räksät ei sotke itseään löysiin verkkoihin. Ne usein vammautuu räpistellessään, tai metsän takaisen naapurin kissa käy tappamassa niitä verkosta, tai joskus pitää leikata saksilla verkkoon reikä jotta ne saisi kohtuullisen ehjänä irti. Tästä rakennelmastakin niitä olen joskus löytänyt, mutta useimpina kesinä tähän ei jää kiinni ketään. Sisällä on helpohko liikkua, sisään ja ulos mentäessä vain pitää asetella verkko sekä auki että kiinni. Tämä on niin vähän aikaa pystyssä että oven näköistä en ole viitsinyt koskaan ryhtyä väsäämään.

Tasainen katto, mutta vettä se ei pidä. En tiedä kannattaisiko miehen. 

Retikkatalo minulla tietysti on ollut valmiina jo kauan. Niiden kasvattamisesta ei tule mitään ilman kärpäsverkkoa. 

Leipä ei tuo otsalle hikeä, sen saa viileästä kaupasta, mutta vihanneksia ja marjoja omasta maastaan joutuu välillä hankkimaan ohta hiessä. Jos sattuu kuuma päivä.

Lapsana communis, Linnunkaali

Lepiksellä oli nätti kuva linnunkaalista. Minulla kasvaa sama kukka yhdessä kukkamaassa.

 Lepis pääsee kukkia lähemmäs ja varmaan käyttää enemmän aikaa kuvaamiseen, leikkaamiseen ja värien sommitteluun, mutta nätti kukka se on näinkin.

Luontoportti tietää kertoa, että sitä voi käyttää rohtona, muun muassa maidontuotannon tyrehdyttämiseen. Hyvä tietää. Otan varmasti linnunkaalia pöytään heti jos alan tuottaa maitoa.

Tieteellisen nimen ensimmäinen osa lapsana on nimi, jota roomalaiset kasvista käyttivät. Kuului heidän ruokavalioonsa, vaikken tiedä kuinka keskeisesti. Ei varmasti ihan keskelle. Communis tarkoittaa yleistä. Sellainen ruokakasvin pitää ollakin.

Mieli kiintyy kuitenkin enemmän sen englanninkieliseen nimeen Nipplewort, missä nipple tietysti on nänni ja viitannee nuppujen muotoon, ja wort on keskienglannissa (Middle English, n. 1000-1400 luvuilla) käytetty sana kasveista, jotka sopivat joko syötäviksi tai lääkkeeksi. Sellaisia nimiä on kymmeniä jäljellä nykyenglannissa. Linnunkaalilla on sekä antiseptistä että rauhoittavaa käyttöä, joten se kuuluu tähän kategoriaan. Nänniyrtti sen nimenä olisi helpompi muistaa kuin linnunkaali. Aikoinaan arvokas lääkekasvi, nykyään pelkkä rikkaruoho. Katoavaa on mainen kunnia.

Vanhassa englannissa (Old English, 500-luvulta eteenpäin) eli anglosaksien läntisestä Saksasta tuomassa kielessä sanan muoto oli wyrt, mistä on tullut myös suomen kielen yrtti. Och naturligtvis svenskans ört. Nykysaksassa sana esiintyy muodossa Wurzel ja tarkoittaa juurta. Yrtin merkitystä sillä ei saksassa enää ole, vaan sitä tarkoittava sana on Kraut, eli alkuaan naatti, sittemmin paljon muitakin merkityksiä saanut, yrtistä ja kaalista tupakkaan. Niin ne sanat kielissä muuttuu.

Kävin nauttimassa kolme nippeliä. Ne tuntui miellyttäviltä ja niissä oli mukava kitkerä maku, samantapainen kuin voikukassa, jonka sukulainen tämä tietysti on. Ja ehkäpä sillä oli rauhoittava vaikutus. Ainakin olen nyt aivan hyvällä mielellä ne syötyäni. Tosin maidontuotantoni ei nyt kyllä varmasti lähde millään käyntiin, mutta turhapa tuota on surra. Mies ei sillä taidolla mitään tee.

Tuli rankka sadekuuro, joten tässä jouti selailemaan sanakirjoja. Pitäisi puhdistaa rännit. Yhdestä päästä näkyy tulevan ylitse.
----------
Siellä oli sammalta, petäjän neulasia ja koivun kukkanorkkoja juuri syöksytorven päällä. Äkkiä ne täyttyy. Pitää puhdistaa kerran kesässä ja kerran syksyllä lehtien putoamisen jälkeen. Yksi kattotiilikin oli hajalla, vaihdoin siihen uuden.

Melkein jouten

Rauhallinen kotipäivä. Korjattiin tyttären kanssa pinaatit, aikoivat livahtaa jo kukkimaan. Helppo kasvi kasvattaa ja syödä. Porkkana pääsee tuolta varjosta nyt vähän esiin. Olisi ne voinut kylvää toisinkin päin. Joka tapauksessa pinaatista ei ole ensi talvenakaan puutetta.

Mitäs muuta? Oli ensimmäinen päivä jolloin tuntui oikeasti lämpimältä. +25. Eikä satanutkaan yhtään.  Tuuli niin pehmeää että sai riisua paidan pois. Päiväunet nukuin, pitkähköt.

Vaimo korjasi talvivaatteita, ompeli pudonneita nappeja ja parsi villasukkia. Joutaa nyt kesälomallaan. Vaateompelijahan hänen ensimmäinen koulutuksensa oli, kunnes huomasi ettei se oikein lyö leiville, jos haluaa riippumattomana elää.

Espanja voitti EM kullan. 4-0 Italiaa vastaan. Italia mureni kokonaan, aikamoinen peli. Usein alkulohkojen pelit ovat kaikkein mielenkiintoisimmat, kun niissä on niin erilaisia joukkueita, mutta näistä kisoista jäivät mieleen hyvin peleinä myös Ruotsi-Ranska -ottelu (2-0; de gick hem med ära) sekä semifinaalin Portugal-Espanja (0-0/2-4; Portugali onnistui rikkomaan Espanjan pelin, muttei tekemään itse maaleja, hävisi sitten rankkarikisassa) sekä Italia-Saksa (2-1; tässä pelissä puolestaan Italia onnistui rikkomaan kokonaan Saksan pelin, teki kaksi oikein komeaa maalia ja pudotti Saksan finaalipeleistä). Hyvät kisat. Kahden vuoden päästä MM-jalkapalloa. Sitä ennen ei urheilua katsotakaan.

Siinä varmaan tärkeimmät tältä päivältä. Jos jatkaisi samaan tyyliin kuin päivällä, lähtisi nukkumaan.

Kaupoissa

Vaimo aloitti kesälomansa tänään. Ensimmäinen asia oli päästä kauppoihin rauhassa. Joten ajoin perheen Isoon Kaupunkiin. Toimin siellä kuskina, kantajana, pakkaajana, koiranhoitajana ja noin yleensä apupoikana. Hääpäiväkin sattuu huomiseksi, joten vietettiin se samalla tänään. Käytin sen takia välillä naiset syömässä ravintolassa ja ajoin heidät sitten uuteen paikkaan. Iltapäivällä vielä kolmanteen. Minua ei niihin kauppoihin oikein huolittu mukaan maleksimaan ja odottelemaan milloin sieltä päästäisiin ulos. Voi niissä kaupoissa myös tuijotella ajankulukseen vieraita naisia, mutta se aiheuttaa herkästi pahennusta pitkään jatkuessaan. Joten odottelin muualla, kävelin, tein tietokoneella satunnaisia pikkutöitä, hoitelin Miinaa ja kävin itsekin rautakaupassa.

Naapurin mies kantoi viikolla saunansa palasina talonsa sisältä ulos. Muurahaiset oli muuttaneet asumaan seinärakenteisiin. Sanoi että "tuhansia", eli kai niitä sieltä kohtalainen määrä oli löytynyt. Tavallisia mustia murkkuja. Sama mies ilmeisesti oli käynyt ostamassa meidän molemmat rautakaupat tyhjiksi murkkumyrkystä, sellaisesta joka sekoitetaan veteen ja jolla kastellaan talon sokkelit. Se turasi pitkään oman talonsa ympärillä kastelukannun kanssa ja uhosi että näillä myrkyillä kuolee varmasti. En tiedä oliko se vetänyt maahan raakaa laimentamatonta tavaraa. Joka tapauksessa myrkkyä ei meidän kylillä enää ollut, joten ostin purkin. Käytän sitä ohjeen mukaan laimennettuna, tehoaa kyllä riittävän hyvin niinkin. Muurahainen on periaatteessa hyötyeläin, mutta hankala taloon muuttaessaan ja pesiä sinne rakentaessaan. Annan niiden olla rauhassa tontin reunamilla, mutta en anna niiden pesiä talon juurella. Liian ahkeria otuksia.

Siellä meni koko päivä. Ei ne kovin paljoa tavaraa ostelleet siihen nähden kuinka monta tuntia kaupoissa meni. Jonkinlainen tarve se heille on, tavaroiden katselu, rekisterin ylläpito siitä mitä on olemassa ja missä sitä on, sekä kokeileminen miten se sopii itsen päälle tai johonkin lähiympäristöön. Tytär oppii sen äidiltään. Ei puhettakaan että olisi lähtenyt minun kanssani rautakauppaan.

Illalla ajoin kolme nukkuvaa naista kotiin. Miina siis kolmantena nukkuvana. Kaupoissa kulkeminen on rankkaa hommaa.

Aviomiehen shoppailuavustusvelvollisuudet on joka tapauksessa nyt näyttävästi hoidettu tältä vuodelta.

Nocturne

Ensi-ilta. Tytär näytteli kesäteatterissa. Tanssi ja lauloi kuorossa.

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Oli se herttaista.

Jättiunikko Papaver pseudo-orientale

Botaniassakin tapahtuu jatkuvasti. Bostonin kasvitieteellisen puutarhan kuraattori Peter Goldblatt julkaisi vuosi sitten ehdotuksen Papaver pseudo-orientalen nimeämiseksi uudelleen ["A New Name for Papaver pseudo-orientale (Papaveraceae)", Novon: A Journal for Botanical Nomenclature, 21(2):182-182. 2011; DOI: http://dx.doi.org/10.3417/2009134]. Syynä on se, että samalla tieteellisellä nimellä on tunnettu sekä Georgian, Armenian, Iranin ja Turkin alueella kasvava luonnonunikko, että Idänunikon P. orientalen risteytyksiä muiden isokukkaisten unikkolajien kanssa. Koska Goldblatt huomasi että ensimmäisenä kyseinen nimi on annettu nimenomaan tällaiselle hybridille eikä villilajille, pitäisi botaniikan sääntöjen mukaan myöhemmin nimetyn lajin nimi vaihtaa. Villilaji on nimetty 1909, mutta hybridi jo 1898. Goldblatt ehdottaa uudeksi nimeksi P. setiferum. Nämä prosessit kestävät aina aikansa, enkä ole nähnyt että asiaan olisi jo tullut ratkaisu, mutta olen lämpimästi nimenvaihdon kannalla.

En erityisesti tykkää näistä pseudo-nimistä; kreikan ψευδής = vale, väärä, huijaus. Toki nimellä on botaniikassa viitattu nimenomaan siihen että jokin kasvilaji on samanlainen kuin jokin toinen, mutta sen ilmaisemiseen olisi muitakin sanoja, vaikkapa kreikan όμοιος tai latinan similis = samanlainen. Jos botanisti erehtyy lajimäärityksessä, niin syy on kyllä hänen itsensä. Ei siitä kannattaisi kasvia syyttää. Botanistin todennäköisestä mokasta hänen antamansa nimi joka tapauksessa jää vuosikymmeniksi muistuttamaan. Niin minä noita nimiä ainakin luen. Goldblattin uusi nimi - sikäli kuin en mene sekaisin latinan kieliopissa, jossa en ole kovin hyvä - tarkoittaa "vähemmän villiä unikkoa". Hän ei anna perusteita uudelle nimelle, mutta minulle se kelpaisi joka tapauksessa. Nimi kuin nimi, kunhan siinä ei ole tuota pseudoa. Siitä johdettu "Puolikesyunikko" sopisi minusta hyvin suomalaiseksi nimeksi; vaikka  tämä iso onkin verrattuna muihin täällä pärjääviin unikkolajeihin, niin ei tämä nyt mikään jättiläinen kuitenkaan ole.

Kiinnostuin nimestä, koska kasvi kukkii parhaillaan pitkin meidän pihoja. Lisääntyy siemenistä, tosin kylvettynä vain kohtalaisesti. Koska jälkeläiset ovat samantapaisia kuin emot, niin olettaisin että minulla on villilaji. Luontoportissa on ihan hyvä kuvaus kasvista; tosin terälehtien väritys vaihtelee syvän oranssista haalean vaaleanpunaiseen. Vaikka verkko on väärällään kuvia kasvista, niin laitanpa tänne nyt kuvia omistanikin. Ei kai tästä kenellekään mitään haittaakaan ole. Se on aika dramaattinen kukka. Vaikka teen tämän muistuttamaan aikasarjaa, eivät kaikki kuvat ole samasta nimenomaisesta kukasta. Minulla ei ole aikaa istua kotona kuvaamassa vain yhtä. Samanlaiset vaiheet niissä on kuitenkin kaikissa.

Kaunokaisia viitakossa. Luumutarhaan asettuneita siementaimia.

Nupusta dramatiikka lähtee liikkeelle. Taitaa olla kaverina urositikka yrittämässä imeä mehuja verholehdestä.

 Terälehdet paisuvat ja halkaisevat verholehtien kuvun.

 Puolikas on jo pudonnut pois.

 Lehdet kasvaa kasvamistaan ja viimeinenkin verholehtien palanen putoaa kohta.

 Hame on nyt vapaa kahleistaan. Vielä vähän ryppyinen, mutta siliää itsestään ilman silitysrautaa.

 Avautuminen jatkuu kunnes kaikkein pyhin hurlumhei paljastuu. Koko avautumisvaihe kestää muutaman tunnin. Heteistä varisee tummansinistä siitepölyä niin voimakkaasti että se tahraa nopeasti kukan alaosat. Emit ovat mielenkiintoisena tähtimäisenä muodostelmana tulevan siemenkodan katossa. En tiedä miten tämä unikko hoitaa itsepölytyksen ongelman; heteistä joka tapauksessa varisee siitepölyä suoraan myös omille emeille. Kimalaisia en ole näissä juuri nähnyt, vaan kukissa käy kärpäsiä, ampiaisia ja erilaisia kovakuoriaisia. Tepastelemiseen emien päällä kukan rakenne on muotoutunutkin; eipähän keinoilla väliä, kunhan siitos tapahtuu. Tuoksua kukasta ei ainakaan minun nenääni erity; se pelaa nimenomaan näyttävällä ulkonäöllä. Terälehtien kehän halkaisija voi olla kepeästi yli 10 cm.

 Sateesta ja kuumuudesta riippuen yksi kukka kukkii pari kolme päivää. Terälehtien uloin reuna saattaa ruveta vaalenemaan jo vuorokauden kuluttua. Vaikka kukka jaksaa tätä elämälle niin tärkeää aktia kauan, väsyy sekin aikanaan ja terälehdet alkavat putoilla pois.

 Heteet veltostuvat ja painuvat roikkumaan.

 Sitten nekin putoavat pois, ja tuuli vie ne mennessään. Niitä ei enää tarvita. Sukusolut hakeutuvat toistensa seuraan ja sen jälkeen siemenet alkavat hiljalleen kehittyä kodan lujien seinien suojassa. Tämäkin vaihe on ihan nätti jos sitä menee läheltä katsomaan. Emien päällä voisi olla mukavaa makoilla, jos olisi tarpeeksi pieni. Se on pehmeä patja kun sitä sormella kokeilee.

 Kasvi on perenna, joka talvehtii lihavalla juurellaan maan sisällä, leviten hiljalleen. Näitä on tässä kaksi, vaikka ne näyttävätkin yhdeltä mättäältä. Ikää näillä on n. 10 v. Jo kukinnan kestäessä lehdet alkavat reunoistaan kellastua alhaalta lähtien. Heinäkuussa mätäs ränsistyy. Ei kannata istuttaa minnekään kukkapenkin eturiviin, vaan kohtalaisen ravinteikkaaseen mutta vedet hyvin läpäisevään maahan jonnekin muiden kukkien keskelle.  Humusta ja hiekkaa sekaisin on hyvä yhdistelmä.

Olen tosin nähnyt ohjeen, jonka mukaan ränsistymistä ei tapahtuisi jos katkoo kukkavarret pois sitä mukaa kuin kukinta on ohitse, mutta en ole viitsinyt tehdä sitä koskaan. Kulkekoot kasvit minun puolestani luonnollista kiertoaan.

 Puolikesyunikko on kauttaaltaan karhean karvainen. Ei oikeastaan piikkinen, eikä nuo karvat kuivuttuaankaan yleensä juuri pistä, mutta hyvin karhea se on. Voi sitä paljain käsin käsitellä kunhan vähän varoo. Ulkonäkö panee varomaan.

Sama pensas 1.8. Tällainen kaunokainen. Suurin osa kesäkuisista lehdistä on jo ruskeita ja kuivia, loput kuivumassa. Siemenkodat törröttävät varsien päässä.

 10.8. vanhat lehdet ovat jo lähes kaikki kuivia, samalla kun siemenkodista on suurin osa pudonnut pois. Varret törröttää kohtuullisen lujina.

 Kun kuivaneet osat leikkaa pois, tulee esiin mätäs vihreitä lehtiä, tosin osa mustin reunoin. Se on kasvattanut ne heinäkuun mittaan ajankulukseen. Yksi nuppukin näyttää mättäässä olevan.

Ensimmäiset mehtämansikat

kypsyi tänään. Ja syötiin.

Tosin pihapolun varrella, missä ne saa paljon aurinkoa, eikä vielä syvemmällä metässä. Mutta kuitenkin. Alkuperäisiä asukkaita ne on, kasvaneet tässä silloin kun tämä tontti vielä oli mehtää. Olen niitä kyllä vähän autellut niiden suhteissa muuhun kasvillisuuteen.

44 kg

Miinan paino on nyt tuo, eli pudotusta jouluiseen painoon 4 kg. Siitä 400 g on eilen leikattua karvaa, muu on vähentynyttä läskiä. Kuumuus, siitä johtuva vähäinen liikunta ja siitä taas johtuva vähäinen syöminen lienevät syynä tähän. Liikuntahan ei laihduta, näkee tässä taas kerran. Joka tapauksessa suunta on oikea.

Mies ja koira osmankäämeiksi

Miinalle tuli kesän kuumuuden lisäksi hilsettä ja ihottumaa, joten päätettiin kokeilla ajaa siltä talviturkki pois. Mitäpä sillä kesällä tekee. Ostin leikkuukoneen, Oster A5 -merkkisen ja siihen 6,3 mm terän. Pyyntö oli että leikkuuterä ei saa pahasti kuumua. Vaimo rajailee minun tukkaani koneella, joka kohtuulyhyessä ajassa menee polttavan kuumaksi. Miestä voi ajaa sellaisella, mutta ei koiraa.

Koska en kannata kosmetiikkakokeita eläimillä, kokeilin ensin uutta konetta itseeni. Vetelin eilen peiliin katsomatta pitkin päätä muutaman kerran. Tytär ja vaimo korjasivat jäljet, ja lopputulos on ihan tyydyttävä.  Koska kone oli hyväksi havaittu, parturoin tänään tyttären kanssa Miinan. Ensin pari kuvaa vaiheesta ENNEN:

 Turkki on komea. Kiiltävä ja äärimmäisen sileä.

Tytär käytännössä ajoi suurimman osan. Hän on 15-vuotiaana värkännyt omien ja kavereidensa hiusten kanssa niin paljon, että on minua parempi karvojen ammattilainen. Minä ajoin mahapuolet, kainalot yms paikat, mutta muuten toimin apulaisena, taputtelin Miinaa ja keräilin karvoja kasaan. Ei Miina tosin konetta pahakseen pannut. Yleensä se antaa meidän tehdä itselleen vastaan panematta mitä vain. Terä lämpeni jonkin verran, mutta ei mitenkään mahdottomasti. Pidettiin välillä pieniä taukoja ja jäähdytettiin terää pakastimesta haetun kylmäkallen päällä. Olin myös öljynnyt terän ohjeiden mukaisesti hyvin. Reilun tunnin jälkeen pidettiin pidempi tauko ja vietiin koko kone pakastimeen vähäksi aikaa. Tässä Miina puolen välin kuosissa. 

Miina ei ollut helppo ajettava. Opetella piti sekin lähteekö turkki paremmin myötä- vai vastakarvaan. Näyttää siltä että yleensä myötäkarvaan, mutta joskus vastakarvaan. Sisävilla on niin äärimmäisen paksua, että sitä oli hankala saada poikki, etenkin niskasta ja muista paikoista missä se oli paksuimmillaan. Ajan kanssa ajeltiin. Ehkä jokin toinen terälaatu olisi leikannut paremmin, mutta ihan ok jälki tuli tälläkin. Sentti kuitenkin sisävillaa jäi, mutta ei sen lyhemmäs tarvinnut mennäkään. Toinen kylki olikin jo paljon nopeampaa, kun alettiin osata. Siihen ei mennyt kuin reilu puoli tuntia. Eli JÄLKEEN:

 Hyvä tuli. Ei ihan tasainen, mutta Miina sanoi ettei se haittaa. Pesin Miinan ja itseni: minun tukkani kuivuu nyt 5 minuutissa, Miinan turkki puolessa tunnissa. Ennen siihen meni puoli vuorokautta. Erittäin kätevää. Kävelyllä kun käytiin, niin Miina jalka nousi selvästi kepeämmin ja se juosta hölkyttelikin eri mittaisia pätkiä. Ihottumat on rasvattu kortisonilla. Nyt on hyvä. Koosta lähti kolmannes pois, eikä se enää näytä erityisen lihavalta, jos nyt ei laihaltakaan. Muutoksen näkee erityisesti selkäpuolelta. Labradobermannit on aika lailla saman oloisia, tosin Miinan jäljellä oleva karva on edelleen pehmeämpää kuin niiden.

Osmankäämiltä tuntuu lähinnä vain Miina kun sitä silittää. Sillä on riittävän tiheä sisävilla sellaiseen. Ei siitä edelleenkään näy itikat pääsevän lävitse. Minulla on enempi siilin tyyppinen tukka. Se ero entiseen metässä kävellessä on, että ennen itikat pyrki aika paljon naamalle. Enää ei tule naamalle kukaan, mutta päälakeaan saa haroa yhtenään ja aina sieltä saa tapettua itikan, joskus kolme. Kaikki ne kertyy nyt lyhyen tukan kimppuun. Kai se muistuttaa niiden mielestä hirven selkää tai jotain.