Vanhoja valokuvia

Selailin vanhaa sotilaspassia. Sotaan ei ehtinyt; meni 19-vuotiaana armeijaan talvella 1948. 160 cm, 49 kg. Pieni ja hyvin laiha, niukalla ravinnolla kasvanut poika. Varusmiespalvelus oli lyhyt, 6 kk kiväärimiehen oppia. Valtiolla ei ollut varaa järjestää pitkiä koulutuksia, eikä kansakunnalla ollut varaa pitää työkykyisiä nuoria miehiä poissa tuotannosta ja rakentamisesta. Maa piti jälleenrakentaa ja sotakorvaukset maksaa. Kotiutus ja takaisin töihin. Pienuudestaan huolimatta se oli hyvin vahva aikuisena, paremmalle ruualle päästyään. Aina ruumiillisessa työssä, lihakset paljon minun lihaksiani isommat. Olen minäkin kaikenlaista tehnyt, mutta en samalla tavalla jatkuvasti todella raskasta työtä, niin kuin puiden kaatelua, karsimista, pätkimistä ja tukkien nostelua rekeen lumihangessa päivästä toiseen koko talven. Mökillä on vielä isän pokasaha, pitkä ja painava rautainen metsurin saha. Siihen käy vielä nykyisetkin terät, ja hyvin sillä polttopuut katkeaa. Pienenä poikana kävelin iltaisin isän selän päällä. Kipeytyi ne vahvatkin lihakset.

Nuoruudesta on muutama valokuva. Niissä näkyy leveästi hymyilevä iloisen ja rempseän näköinen nuorimies, maailma auki tehdä mitä vain. Seuranaan toisia nuoria miehiä, ja albumissa on myös paljon minulle tuntemattomaksi jääneiden nuorten naisten kuvia. En tuntisi isää niistä kuvista, jos se ei olisi itse joskus sanonut että hän siinä on. Leveä hymy näyttää valokuvien perusteella hyytyneen naimisissaolon ensimmäisten vuosien aikana, ja muutos kohti sitä totista, väsynyttä ja äksyä ukkoa, jonka tunsin, on alkanut. Ei ole elämässä eikä naimisissa aina helppoa, sen enempää naisille kuin miehillekään.