Järjestelyjä

Kävin eilen siivoamassa lisää isäni asuntoa. Vielä siellä haju tuntui. Pinttynyt tiukkaan. Keräsin jätesäkkeihin kaiken lähistöllä olevan pehmeän tavaran, matot ja vaatteet. Kävin kaikki pinnat lävitse moneen kertaan ensin isän kaapista löytyneillä pesuaineilla, mutta silti pesuhuoneen lattiassa tuntui se haju edelleen. Klinkkerien saumoissa varmaan. Sitkeä ukko, niin eläessään kuin kuollessaankin. Ajattelin kokeilla seuraavaksi kloriitilla ja läksin kaupungille.

En ruvennut kuolintodistuksia odottelemaan. Menin kirkkoherranvirastoon ilmoittamaan kuolemasta. Siellä hänet hyvin tunnettiin. Oli kirkon talonmiehenä vuosikymmenet. Ei siksi että olisi uskonnollinen ollut, sattui vain pääsemään sinne töihin. Punikkiperheen lapsi, sotaorpo, ison lapsikatraan keskivaiheilta, palkkatöissä jo kymmenvuotiaasta. Kouluja laillinen minimi eikä mitään muuta. Metsurin hommia, renkinä, puhelinyhtiöllä pystyttämässä tolppia ja vetämässä lankoja, sahalla lautasahurina. Siellä meni yksi peukalokin. Kaupunkiin muutettuaan sekatyömiehenä milloin minkinlaisissa hommissa. Yksi satunnainen pesti oli haudankaivajan tuuraaminen, joka jatkui joitakin vuosia ja muuttui ennen pitkää kirkon talonmiehen hommaksi, joka jäi pysyväksi. Niin tuli punikkiperheen lapsesta seurakuntamestari ja sisällissodan muistot oli jo hyvin haaleita siinä vaiheessa. Oppi se toki puhumaan seurakuntakieltä töissään, mutta ei se kotona puhunut jumalasta, eikä siellä virsiä veisannut. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä oliko se yhtään uskonnollinen, ja jos oli, niin mihin se mahtoi uskoa.   Sanomalehden luki, ja Seuraa, ja televisiota katsoi.

Virastossa sattui eteen ikäiseni nainen, joka tunsi isäni tyttökerhoajoiltaan. Toinen kanslisti tunsi hänet jo työtoverina, läheni nyt omaa eläkeikäänsä. Hekään eivät jääneet kuolintodistuksia ja hautauslupia odottelemaan, vaan päätettiin pitää hautajaiset 4.8, sen verran kauempana että on pelivaraa jos ruumiinavauksessa ja muussa mitä poliisit saattaa haluta menee aikaa. Isäni aikaiset papit oli jo kuolleet tai siirtyneet muualle, joten pyysin naispapin siunaamaan. Pidän enemmän naisista saarnaajina, eikä isällänikään ollut mitään naispappeja vastaan.

Hautapaikkansa hän oli järjestänyt itse jo aikoja sitten. Sen osalta kaikki oli selvää.

Sitten naapuriin kukka- ja hautauskauppaan. Siellä oli edelleen vanha pariskunta liikettä hoitamassa. Tunsivat tietysti isäni hyvin. Hänellä oli hautaamisestaan kaksi määräystä: ensinnäkin että arkku ei saa olla kallis. Rahaa ei pidä tuhlata turhuuteen. En ihan halvinta ottanut, vaan hyvin tavallisen vajaan 1000 euron hintaisen valkoisella kankaalla päällystetyn arkun. Pitäisi kelvata isälleni. Toinen määräys oli että hänet on tuhkattava. Yksi veljensä siunattiin muutama vuosi sitten Hietaniemessä Helsingissä; käytiin kahdestaan sillä reissulla; ja siellä hän päätti että hänen ruumiinsa pitää hoitaa samalla tavalla. Jäljelle jää 5 litraa siistiä tuhkaa joka haudataan maatuvassa uurnassa. Yksinkertainen ja helppo toimitus, ei raskaan arkun retuuttamista lumihangessa hautaan ja virren veisuuta pakkasessa sormet kohmeessa. Helppo kaivaakin, kuka sitten haudankaivajana silloin on. Joten tuhkaamisen tilasin. Mukava toimia sen pariskunnan kanssa, asiantuntevaa ja luotettavaa väkeä, tunsivat minutkin aika nuoresta pitäen.

Palasin kloriittipurkin kanssa ja läträsin sillä lattiaa, ensin laimentaen ja purkin lopun suoraan lattialle kaataen. Sillä haju tuntui ainakin toistaiseksi kadonneen.

Aloitin papereiden tutkimisen. Nuhjuinen remontin tarpeessa oleva asunto-osake ja vähän säästöjä pahan päivän varalle. Ei paljoa perittävää, pienestä eläkkeestä säästettyjä rahoja, mutta kaikki hautajaismenot voi niillä hyvin maksaa ja vielä jää vähän ylitse perukirjaan merkittäväksi.

Lompsasta löytyi kuitti parin kymmenen vuoden takaa, joka osoitti hänen perineen silloin kuolleen äitinsä; ihan pieni summa, mutta nekin rahat edelleen pankissa tallessa määräaikaisella pankkitilillä, isän omalla panoksella kartutettuna. Pula-ajan poikia, piti aina tiukasti kiinni rahoistaan. Toinen kuitti samalta ajalta, jolla hän oli maksanut veljeni hautakiven. Niitä oli kantanut mukanaan kaksi vuosikymmentä.

Minun, vaimoni ja tyttäreni sekä mökkinaapurin puhelinnumeroita, useille lapuille kirjoitettuina. Muutaman vuoden välein aina uusi lappu, että varmasti on tallessa. Ei kovin laaja elämänpiiri enää tuossa vaiheessa. Oli sillä eläkkeelle jäätyään vielä kavereitakin, joiden kanssa kävi lenkeillä, turisemassa S-marketin penkillä ja hedelmäpelejä pelaamassa, mutta ne kuolivat yksi toisensa jälkeen. Sitten se kävi lenkillä yksin, kunnes kävelyt supistuivat jo kaupassa, pankissa ja apteekissa käyntiin. Talvet kaupungissa, kesät mökillä, eläkeläisreissutkin se lopetti jo vuosikymmen sitten. Väsyneenä kärttyinen ja rääväsuinen vanha ukko, joka ei hävennyt mitään ja suututti helposti ihmiset, niin tutut kuin vieraat, eikä solminut vanhana uusia ystävyyksiä. Minulle se ei sanonut enää vuosikymmeniin poikkipuolista sanaa, lopetin sellaisen kerralla jo nuorena miehenä. Jos joku haukkui joskus jonkun, niin minä hänet. Mutta vastaavasti minä kai sitten olin lopulta ainoa vanhuuden turva ja perään katsoja, vaimoni auttaessa tarvittaessa. Olisin voinut soitella kerran viikkoon, enkä kerran pariin viikkoon, niin ei olisi hänen tarvinnut maata niin pitkään kuolleena pesuhuoneensa lattialla, eikä minun olisi tarvinnut läträtä siellä kloorin kanssa. Mutta meillä nyt oli sellaiset tavat kuin oli.

Kävin veljentyttären luona. Itki ensin. Odottelin rauhassa että hän lakkaa vapisemasta ja puhuttiin sitten, sovittiin alustavasti käytännön järjestelyistä. Hänellä ei pappansa kanssa ollut paljoa tekemistä ollut. Vähän pelottava ukko, joka ei oikein mitään osannut sanoa sen enempää nuorille kuin lapsillekaan, ja jonka luona ei tarpeettomasti vierailtu, vaikka samassa kaupungissa asuivat. Isä osasi puhua siitä mitä töitä on juuri tehnyt, mitä pitää tehdä kohta, mitä vähän kauempana tulevaisuudessa, sekä tarjota karuskia. Siitä ei tule kovin mielenkiintoisia keskusteluja lasten kanssa, joten isä jäi sille sukupolvelle aika vieraaksi ihmiseksi. Itketti häntä kuitenkin, ei ole vielä kovin monia kuolemia kokenut. Lapset taputteli Miinaa sillä aikaa kun puheltiin.

Kävin palvelutalossa kummitätini luona. Naimisissa isäni serkun kanssa. Samanlainen nainen kuin äitini, jonka kaveri hän oli ja siksi kummitätini. Molemmat keskikokoisten maalaistalojen tyttöjä joilla oli koti kirjoja täynnä, molemmilla kansanopistotason koulutus ja runotyttökerhojen jäsenyyksiä. Molemmat menivät naimisiin mitään lukemattomien työmiesten kanssa, jotka ei tehneet mitään muuta kuin töitä käsillään, jos eivät levänneet väsyneinä sohvalla ennen nukkumaan menoa. Naimisiin siitä sukupolvesta oli kuitenkin mentävä, jos ei halunnut jäädä ikuisesti lapsuudenkotiin, sama se kenen kanssa. Olivat itse asiassa naimisissa minun takiani; kummitäti oli lupautunut kummikseni ja saapui tilaisuuteen, mutta toinen lupautunut ei tullut, joten paikalla ollut isäni serkku repäistiin toiseksi kummiksi, ja hänestä tuli siten kummisetäni. Sen suhteen perusteella menivät kohta naimisiin. Kummitäti ja äitini lukevat edelleen kirjan päivässä. Kummitäti vain on äitiäni sitkeämpi. Hän sai aikaan nipun novelleja kulttuurilehtiin ja muutaman runokirjankin, tosin niin raskasta tavaraa ihmisen yksinäisyydestä että ei hänellä paljoa lukijoita ole koskaan ollut. Löytyy kirjailijaprofiili kuitenkin googlella. Hoiteli nyt palvelutalossa miestään, jolla oli alzheimer pitkällä. Vetää paitaa jalkaan ja pukee housuja päälleen. Heidän vielä omakotitalossa asuessaan tykkäsi rakennella nuotioita jos sai tulitikut käsiinsä, mieluummin sisätiloihin, joten sieltä oli pitänyt lähteä turvaan. Mutta kummitäti oli edelleen hyvin terävä. Hänellä oli viikon loma, mies muualla hoidossa sen aikaa. Tarvitsee kahdeksankymppinen jo neljä kertaa vuodessa viikon loman 24 h vuorokaudessa kestävästä vahtimisesta ja hoitamisesta. Kauempaa katsottuina vanhukset näyttää helposti kaikki samanlaisilta. Läheltä katsottuina he kaikki ovat hyvin erilaisia.