Kävelin aamulla pitkin Töölöä. Niitä katuja kuljin paljon joskus istuessani päivät pitkät Eduskunnan kirjastossa gradua tekemässä. Jäähdyttelin päätäni ja lepuutin silmiäni välillä ulkoilmassa kävellen. Ja yhden sedän olen joskus käynyt Hietaniemeen hautaamassa. Entisellään ne kadut melkein olivat, ravintoloissa oli uusia nimiä. Puut yhtä lehdettömiä kuin silloinkin.

Seminaari ei tänään ollut ihan samaa tasoa kuin eilen, mutta tulipahan istuttua ja levättyä.

Sen jälkeen kävin Lasipalatsin kahvilassa syömässä roiskantin, joka oli leikattu halki, ja sisään oli työnnetty savulohta ja kananmunaa. Sen on pakko olla helsinkiläinen keksintö; samanlaisia outoja yhdistelmiä on Japanissa. Ihan mielenkiintoisen makuinen. Join sen kanssa marjanektariinin ja viskin jäillä. Hyvää oli kaikki. Vähän yksinäistä ja vähän nostalgista, mutta tulipahan siinäkin rakennuksessa taas käytyä. Viereisessä pöydässä nuoret tytöt puhui kauniisti ruotsia.

Lopuksi torkuin kotiin halki lumisen pimeyden. Tulipahan taas jossakin käytyä. Ja kyllä Helsingissä on helppoa. Euro kelpaa kaupassa, aikaeroon ei tarvitse sopeutua, passia ei tarvitse heilutella missään ja kieltä ymmärtää.

Kahden päivän aikana tänne oli kertynyt yksi väitöskirja, yksi gradu, 40 tenttivastausta ja kourallinen raportointi-, lausunto- ja päätöspyyntöjä.

Reissussa on hyvä olla, jos on kotonakin. Töissä kun työntekijämäärä kaksinkertaistettaisiin, niin sitten sielläkin alkaisi pärjätä. Minulta jää puolet virkatehtävistä, eli yliopiston maineen kasvattaminen maailmalla kirjoittamalla, tekemättä nykytilanteessa. En pysty muuta kuin toimimaan paimenena jatkuvalle virralle tarvitsijoita. Vähän se tämä Helsingin keikkakin oli sitä, menin kun kaveri pyysi, ja olin jo aikoja sitten luvannut tulla jos hän pyytää. Samassa ajassa olisi lukenut yhden väikkärin tai kaksi gradua, mitkä olisivat sitten olleet jo nyt tehtyjä.

Mutta mitäs tuosta. Tykkäsin Helsingin reissusta.

Helsingissä lepäämässä

tuli katko kuolemantahtiseen työhön, pääsin lepäilemään leppoisaan Helsinkiin. Tulin aamulla linja-autolla, torkuin ja nukuin koko matkan, onnellisena siitä etten pysty eikä tarvitse lukea mitään. Söin sushia venäläisen ystäväni kanssa, ja kävelin hiukan kaupungilla, urheiluloman merkeissä. Isäni pikkusisko asui joskus Kampissa, Simonkadulla, luultavasti siinä oranssissa talossa missä on kolmioulokkeita seinissä ja rappaus pahasti karissut. Muistan ne Kampin avarat seudut lapsuudestani, mutta ei siellä enää ole avaraa. Linja-autotkin on tungettu syvälle maan alle.

Sitten olen vain istunut rauhassa kohtuuhyvässä seminaarissa, kunnellut esitelmiä ja katsellut helsinkiläisten touhuja. Aikataulun ne pistivät sekaisin heti kuin Italiassa. Ravatit on miehillä kaulassa ja puvut päällä. Kun seminaarin avaaja julkisesti ehdotti kaikille sinunkauppoja ja lupasi että häntä ainakin saa puhutella etunimellä, yleisö nauroi. En tiedä miksi, ei näitä aina ymmärrä. Vähän pompöösiä täällä on, mutta leppoisaa.

Illallisen päälle kuljeskelin satamassa ja kävin juomassa lasillisen minttuviinaa Svenska teaternin takana ravintolassa. Miellyttävä paikka. Ja kohta pääsen nukkumaan. Huomennakin on vielä koko päivä seminaaria, eli puhdasta lepoa. Helsinkiläiseen tapaan kukaan ei edes kirjoita mitään papereita, joten luettavaa ei ole mitään. Sitten ne vielä maksaa kaiken, siitä hyvästä että teen muutaman kommentin ja pidän huomenna iltapäivällä 20 min saarnan. Kyllä Helsingissä on rauhallista ja mukavaa.

Joulun suuntaan

Moni haluaa puhdistaa sielunsa syksyn taakoista joulurauhaa varten. Niskaani sataa tenttipapereita, esseitä, graduja ja väitöskirjoja kuin lumihiutaleita. Herttaista kyllä ...

Puhtaat tiet

Kyllä puhtaalla tiellä on miellyttävä ajaa. Ja paskatuilla teillä, oli ne kuinka näennäisen turvallisia tahansa, epämiellyttävää. Puhtailla teillä nopeus laskee kelin mukaan, valkoinen tien pinta ja maisema on kaunis, ja niillä teillä pitää oikeasti osata ajaa. Ei mitään ihmeellistä, rauhallisesti pehmeitä ajolinjoja myöten vain, mitään rallikuskin taitoja ei tarvita. Puhtailla teillä voi ajaa loskassakin, satoja kilometrejä, ja auto pysyy puhtaana, niin kuin tänään, pikkutyttöjä kotiinsa palauttaessani. Tuntui niin epätavalliselta, koska yleensä ajelen vain töihin ja takaisin, eikä isompiin kaupunkeihin pääse kuin paskattuja teitä myöten.

En juuri aja urissa, etenkään jos lastina ei ole itseäni kallisarvoisempaa, vaan niiden vieressä jääharjanteilla. Se on tärisevämpää, mutta paljon mielenkiintoisempaa. Ihan oikeasti tykkään ajaa marraskuun lopulla iltapimeällä jäisillä ja sohjoisilla pikkuteillä räntäsateessa, Bachin fuugia ja koraaleita kuunnellen. Minä nyt vain tykkään semmoisesta.

Kylässä on veljentyttären tyttäret, 5v ja 8v. Vaikka niitä on monesti tavattukin, ja meidät hyvin tuntevat, eivät ikinä ennen ole olleet meillä ilman äitiään, eivätkä juuri missään muuallakaan ilman häntä. Välillä ovat juosseet ja kirkuneet normaaliin tapaan, välillä aina ruvenneet itkemään kun on äitiä ikävä. He ovat kotiäidin kasvattamia pienestä pitäen, tottuneet siihen että nimenomaan äiti on aina ihan lähellä, paitsi mitä nyt vähän käy päiväkerhossa tai koulussa välillä. On se jännää miten iso seikkailu tytöille on näinkin tutussa paikassa yökylässä käyminen. Tässä se tulee muukin maailma lähemmäksi, ja saadaan heitä pikkuisen itsenäisemmiksi.

Ihan hyvä merkki on, että nyt kun alkaisi olla kotiinlähdön aika, ei heillä mitään kiirettä olekaan, vaan mieluummin jatkavat kirkumista meidän tyttären kanssa. Hänelle puolestaan tekee hyvää olla isosiskona pieniä hoitamassa ja otsaltaan hikeä pyyhkimässä, ainoa lapsi kun on.

Huhhuijaa. Kolme viikkoa saarnaamista ja kaiken muun hoitamista vasemmalla kädellä takana. Olen aika väsynyt, mutta tyytyväinen. Paperin ja sähköpostin parista runsain mitoin ihmisten pariin pääseminen on kyllä mukavaa.

Postilaatikkoon on kertynyt yksi kiireellinen väitöskirjan käsikirjoitus, kolme kommentteja odottavaa gradun kässäriä, useita pitkiä esseitä, pino luentopäiväkirjoja, ja lopulla viikkoa tulee reilu sata tenttipaperia. Itselläni on kesken yksi konferenssiesitelmä, ja 5 artikkelia tai muuta kirjoitelmaa, jotka myös pitäisi saada tehtyä heti kohta valmiiksi. Mutta odottakoot ne vähän aikaa, lepuutan päätäni pari päivää.

Soittivatkin tehtaalta, vaatekaappeja, vessan kalusteita yms. on valmistunut iso pino. Kärräsin niitä tänään 4 peräkärrikuormaa kotiin, loput tulee ensi viikolla. Isoimmat kannoin sisään naapurin miehen avustuksella. Niitä saisi ruveta roppaamaan seiniin. Ei kummoinen homma sinänsä, mutta jääköön vielä vähäksi aikaa, en jaksa. Kunhan jouluksi ovat paikoillaan.

Join tässä jo lasillisen viskiä rauhallisen illan kunniaksi, ja taidan ottaa toisen. Paras pitääkin roput ja pora verstaassa.

Kaiken tarpeellisen ehtii, kunhan pitää huolta siitä että pysyttelee hengissä.

Tällä viikolla alkoi taas olla tekemistä enemmän kuin ehti, ja se vyöryy nyt viikonlopunkin ylitse raskaana massana. Viikot ei ole veljeksiä.

Tietysti sellaiset ihmiset, jotka nauttivat omasta äänestään, ovat tyhmiä, mutta kyllä minä omasta äänestäni isossa salissa nautin. Siihen tarvitaan hyvää palleahengitystä.

On ollut hyvä viikko. Täyttä työtä, mutta hyvää sellaista. Edellisellä viikolla sain työpaikan seinät nostettua takaisin pystyyn, ja on ne pysyneet. Henkilöstöhallinto, strateginen suunnittelu, ihmisten rankkaaminen heidän tulevaisuuteensa selvästi vaikuttavalla tavalla ja kaikenlainen jatkuva paimentaminen ja huolehtiminen on tappavaa minun psykologiallani varustetulle ihmiselle. Sen olen saanut jätettyä nyt melkein tyystin syrjään.

Tällä viikolla olen vain pitänyt luentoja, seminaareja ja yksittäistapaamisia, sekä rakentanut uusia kotisivuja luentodiojen verkkoon panoa varten. Melkein kaikki työ on ollut nuorempieni neuvomista. Olen lukenut kohtalaisen pinon kirjoja muutamalla kielellä ja tehnyt ja nähnyt itse kaikenlaista, minkä takia osaa kyllä neuvoa kaikenlaista nuorille ihmisille. Viikossa ääni kouliutuu takaisin kuuluvaan kuntoon, niin että voin helposti puhua 100 ihmiselle 300 ihmisen salissa erityisemmin ääntäni edes pakottamatta. Ääntä pitäisi jatkuvasti käyttää, muuten se vaimenee. Mikrofoneista en tykkää; liian helppoa.

Iltaisin olen katsonut tyttären kanssa 1980-luvulla Japanissa tehtyjä Sherlock Holmes animeita, joita toin sieltä useita tunteja. Ne on kaikki koiria; Holmes on punakarvainen lassie, Watson turkoosi terrieri, Scotland Yardin miehet ruskeita bulldoggeja, ja joka jaksossa vastustajana oleva Moriarty on violetti punanenäinen susi. Yksi pätkä oli jopa Rosettan kiven varastamisesta ranskalaisille British Museumista.

Sen jälkeen olen kaatunut sänkyyn ja nukkunut joka yö kuin tukki, kertaakaan heräämättä, ihan tyytyväisenä. Tällaista työtä varten minä yliopistoon olen töihin tullut. Ja tällaista elämää haluaisin viettää.

Ohoh! Olen saanut haasteen Rosetalta, pitäisi keksiä viisi omituisuutta itsestäni ... en oikein tiedä missä omituisuuden ja normaaliuden raja menee ... minä vain elelen niin kuin tykkään ...

Onko nämä omituisuuksia? Vai vain tavallista elämää?

1. Satujen lukemisesta tykkään vielä vanhanakin miehenä. Onneksi on nuori tytär, jonka kanssa niitä saa lukea ihan rauhassa.

2. Laattahommat on rakentamisessa mielenkiintoisinta, ja samoin tykkään työskentelystä rälläkällä ja moottorisahalla. Ei tämä varmaan miehelle sinänsä ole omituista, mutta työpaikallani tällaisia töitä harva hallitsee millään tavalla, sukupuolesta riippumatta.

3. Kahvista en välitä, enkä juuri teestäkään. Tämän pitäisi jo olla omituista.

4. Tykkään kasvattaa puita ja köynöksiä yhdessä. On jotensakin mukavan näköistä kun notkea kiertyy lujan ympärille ja molemmat kukkivat.

5. Näin syksyisin illalla pimeällä kun sen enempää vaimo kuin naapuritkaan eivät näe tykkään käydä puutarhassani kusella tiettyjen puiden juurella. Ruumiistani lähtee paljon hyvää ravinnetta, joka on siellä puiden juurella juuri oikeassa paikassaan, eikä kunnan jätevesiverkostossa. Niin minä myös tulen yhdeksi niiden puitteni kanssa, koska olemme samaa ainetta, ja muutenkin elelemme yhdessä.

6. Jos olen yksin tai tyttären kanssa tavaratalon hississä, missä minulla on aikaa katsella peiliin, tykkään irvistää itselleni ja hymyillä päälle, koska olen aika ruma, mutta silti kuitenkin jotensakin tykkään naamastani. Olen siihen tottunut.

Minäkin tykkään kyllä kävellä siellä täällä hampaita pestessäni, mutta se tuskin on omituista, kun kaikki näyttävät tekevän samalla tavalla. Tykkään peuhata koirien kanssa, jos sellaisen jostain onnistuu saamaan käsiinsä, mutta normaalia lienee sekin. Tykkään myös suuresti valkosipulista, sekä syömisestä että sen tuoksusta, ja etenkin vahvasti valkosipulin tuoksuinen nainen on kertakaikkisen ihana, mutta ei kai tässäkään mitään omituista ole.

Olen nyt nukkunut parina päivänä pitkään ja tehnyt kunnon töitä. Palkkatyön tekeminen pysähtyi pään lakattua toimimasta. Jääköön kesken mikä jää, ja tekemättä loput.

Vaihdoin talvirenkaat vaimon, tyttären ja äitini polkupyöriin. Se on itse asiassa hitaampaa kuin auton pyörien vaihtaminen. Suojailin puuntaimia myyriltä ja jäniksiltä, pistin puutarhaa ja talon ympärystä muutenkin talvikuntoon, ajoin kottikärrillä polttopuita sisään, ja noin ylipäänsä tein kaikenlaista mihin miehen ruumis on suunniteltu. Katselin tyttären kanssa Japanista tuomiani uusia animeita. フリテンくんを。Join viinaa. Nyt toisen päivän illalla rupeaa taas olemaan elossa.

Isänpäivä ... isänpäivä, niin kuin äitienpäiväkin, on naisia varten kehitetty erikoispäivä. Kun normaalina päivänä saa olla aika rauhassa omissa oloissaan, niin isänpäivänä naiset rupeaa komentelemaan, ja syöttämään kakkuja ja paakelseja. Ne on vain mukisematta syötävä, ja kiitettävä päälle. Niin siitä kaikesta pääsee rauhassa ohitse ja naiset pysyy hyvällä tuulella.

Samassa maailmassa tässä naisten kanssa elellään, mutta kuitenkin niin erilaisessa.

Onpa ollut mylläkkää. Missään ei ole personifioitua Prebeniä, mutta järjestelmä vain on murenemassa käsiin, niin että seinät kaatuu päälle milloin mistäkin suunnasta. Vain ulkomailla on rauhallista, töihin paluu Suomeen on pelottavaa nykyään. Yhden kukkakuvan otettuani pari viikkoa sitten en ole joutanut enkä jaksanut tässä blogissa käydä kertaakaan; pelkkää työtä ja ongelmien järjestelyä pimeästä pimeään joka päivä ympäri viikot.

Onneksi oli parina päivänä pakkasta, ja öisin tähtiäkin. Kuiva raikas pakkasilma tuntuu hyvältä hengittää.

Kotona kukkii vielä, ei lumesta ja pakkasesta tietoakaan, vaikka niitä tänne jo toivoisi. Colchium autumnale etenkin tykkää tällaisesta säästä. Istutin sen viisaasti monta vuotta sitten vaimon ruusupenkkiin, siellä se on jatkuvasti hyvässä hoidossa ja lannoituksessa, kukkii vuosi vuodelta komeammin.

No niin, kokoustamisen tulokset, jos niitä on, näkyvät seuraavan 5 vuoden kuluessa.

Lopussa oli aikaa vähän kävellä siellä täällä. Tapasin aamulla auringon juuri noustua rautatien vieressä Ipomoean. Tervehdin häntä kohteliaasti ja ihailin vähän aikaa hänen kauneuttaan.

Kyllä japanilaiset kokoustaa pitkään ja hartaasti. Tässä kepeästi pyörähtää päivä poikineen. Jopa ruotsalaiset jää kirkkaasti toiseksi. Täällä on nyt jonkinmoinen läjä rahaa liikeellä, ja mielelläni siitä pikkuisen puron tai edes kertalätäkön kääntäisin omille oppilailleni. Pitää vain pysyä tiukasti tuolissaan ja nostaa tasaiseen tahtiin kätensä puheenvuoron merkiksi, sekä jaksaa iltaohjelmat loppuun asti. Käyntikortit on menneet jo kaikki. Ravattia en ole kyllä vetänyt kaulaan, eikä se ole mukanakaan, jonkin verran pitää näyttää pähkähullulta rovessorilta. Onnistuu; tukkaa en ole kammannut sen jälkeen kun 2-3 vuotta sitten hukkasin kampani. Jos yrittäisin tekeytyä bussinesmiehen tai byrokraatin näköiseksi en olisi uskottava. Mutta puhdas on oltava, eikä pahalta saa haista. Olen tykästynyt täkäläisiin 5-varpaan sukkiin, missä on siis kolot jokaiselle varpaalle erikseen. Jalat haisee niissä vähemmän, ja muutenkin ne tuntuu mukavilta. On niitä naisillekin, mutta miesten puolella tarjontaa, niin väreissä, merkeissä, materiaaleissa kuin hinnoissakin on paljon enemmän. Ne on selvästi miesten tavaraa, jota jonkin verran menee naisillekin. En ole kyllä koskaan kenenkään naisen jalassa täällä sellaisia nähnyt. Tatamiravintoloissahan kuljetaan sukkasillaan, kengät jää eteiseen. Tatamille ei saa astua edes minkäänlaisilla sisäsandaaleilla, vain sukkajalka kelpaa.

Ja sitten nukkumaan.

Ilma on käynyt sateiseksi, mutta se on vielä lämmintä sadetta Tyyneltämereltä.

Tavallista arkea sitten täällä, arkena ja pyhänä. Töitä ja töitä, iltaisin syömistä ja ryyppäämistä näiden kanssa, paluu kotiin ja nukkumaan. Aamulla töihin. Tästä alkaa jo alun ihanuus karista.

Talon edessä, kadun toisella puolella, näkyy olevan kaksi hostess-baaria. Niissä saa tilata pöytään viinaa, yleensä viskiä vedellä, ja naisen sitä kaatamaan. Sen jälkeen voi olla vapaasti, eli sönköttää huolensa ja murheensa naiselle, sekä ehkä vähän tanssahtaakin. Hiljaisen musiikin tahtiin; tällaisella asuntoalueella ei pidetä mitään diskoa. Kun mies ei enää jaksa pysyä pystyssä tai rahat rupeaa loppumaan, nainen soittaa taksin, taluttaa ukon autoon, vilkuttaa hyvästyksi, pyytää tulemaan uudelleen, ja lähettää ukon kotiinsa. Ne yleensä hoitelee useampaa murheellista samaan aikaan, joko samassa tai eri pöydissä. Käy varmasti työstä.

Sellainen maksaa, mutta asiakkaan ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Häntä ei heitetä kännisenä kadulle, missä hän saattaisi teloa itsensä, tai räyhätä ohikulkijoille. Kaikki tapahtuu aikalailla hiljaa, siististi ja sopuisasti.

Yksi tuttu teki sitä hommaa pitkään, vuosikymmeniä, Tokiossa, kunnes kuoli pari vuotta sitten viinaan. Ei hostessin tarvitse olla nuori eikä kaunis, etenkään tuollaisissa kantapaikoissa. Jos hän vain on sellainen, että miehet tulevat kerran toisensa jälkeen hänen luokseen ja kaivavat lompsansa tyhjäksi, on täysin sama miltä nainen näyttää.

Heräsin neljältä, postinkantaja jakaa aamulehdet juosten. Se vähän käytävässä kolisee. Helposti luulee, että siellä on jotain väkivaltaa tapahtumassa. Jos yrittäisi takaisin nukkumaan, vielä pari tuntia.

Pitkästä aikaa kotona Kiotossa. Lämpimässä ja niin kirkkaassa auringonpaisteessa, että lokakuisen Suomen jälkeen häikäisee.

Onkin jo 10 kuukautta siitä kun täältä viimeksi lähdin. En tällä kertaa asu 山端ssa, mutta sitä aika lähellä 高野ssa kuitenkin. Yhden tutun tyhjänä olevassa kerrostaloasunnossa. Viime kertainen Korean reissu oli aikaeron ja unenpuutteen takia niin kamala, että tulin nyt muutamaa päivää liian aikaisin tänne sopeutumaan. Ja kun toiset tutut kertoivat Singaporesta ja Yhdysvalloista saatavasta Melatonin-nimisestä unilääkkeestä, jolla aikaero-ongelmat saa hoidettua, on minulla sitäkin. Sitä saa jo Suomestakin, näköjään, reseptillä tosin. En ole ennen unilääkkeitä käyttänyt, mutta kokeillaan nyt, jos voisi elää helpommin.

Miellyttävää ja tehokasta ainetta. Se on sitä samaa hormonia, jota ihmisessä alkaa illalla erittyä hänen tullessaan uniseksi. Sitä nappaa pillerin tuntia paria ennen nukkumaan menoa, ja sitten kun alkaa hirveästi nukuttaa, menee vain nukkumaan. Olen päässyt ihan suoraan täkäläiseen päivärytmiin; en täydelliseen, mutta kohtuullisen hyvään kuitenkin.

Olen tykännyt olla täällä. Nukkunut ja lueskellut, käynyt kävelyillä Takano-joen ja Kamo-joen rantoja pitkin. Hieizanille en taida tällä kertaa kiivetä. Syönyt pitkästä aikaa tuttuja ruokia, joka päivä 海老フライta ja お握りa ja サンドイチa. Juonut Pokaria, vihreää teetä ja luumulikööriä. Täällä on erinomaista greippi- ja sitruunalonkeroa, etenkin Kirinin tekemät; joko ihan vähän, tai ei ollenkaan sokeria. Tarpeeksi kitkeriä ollakseen hyviä. Leipomot venyttävät leivän käsitteen äärimmilleen ja tekevät mitä ihmeellisimpiä tuotteita, useimmat oikein hyviä. Niissä on mitä tahansa, lihasta ja munavoista perunaan, vaahterasiirapista hedelmien ja kermavaahdon sekoitukseen. Roiskantit ovat täällä yhtä hyviä kuin Ranskassa, sanovat tapaamani ranskalaisetkin. Olen nauttinutt.

Täällä on vähän kuin taivaassa. On kaikenlaista tuttua ja hyvää. Alku Japanissa on aina kerman kuorimista. Kaikki toimii, ihmiset tekee töitään rivakasti, tarkkaan ja siististi, kaupunki on puhdas, ei roskia juuri missään, junat ja bussit kulkee tiheästi, kauppoja on joka paikassa, pieniä ja suuria, aina jokin auki melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Euron nykyisellä kurssilla kaikki on halpaa. Vaatteet maksaa niin vähän, että ei kannata kantaa tänne mitään. Täältä saa mitä haluaa, jopa valkeita miesten puuvillaisia kalsareita ja valkeita 5-varpaan miesten sukkia. Kaikki osaavat puhua japania, ja ovat niin tutun töykeitä tuntemattomia kohtaan. Tunnen paikat, osaan kieltä, tiedän miten kaikki toimii. Täällä on aina alussa niin helppoa, mukavaa ja miellyttävää.

Ennen pitkää aina törmää kaikenlaiseen, mutta sitä tapahtuu kaikkialla muuallakin.

Naiset eivät täällä hyppää silmiin samalla tavalla kuin Koreassa. Sen reissun jälkeen huomaa selvästi, miten konservatiivisesti japanilaiset naiset pukeutuvat. Tai, kontrolloivat tiukemmin sitä miten paljon ihoaan he julkisesti näyttävät. Avokaulainen paita yhdistettynä hyvin lyhyeen minihameeseen ja sandaaleihin on täällä kerta kaikkiaan tuntematon yhdistelmä, etenkin nyt, kun lämpötila on laskenut jo lähelle +20 astetta. Päivisin n. +25, öisin n. 15. Täällä lokakuu tarkoittaa takkia ja pitkiä housuja, tai vähintään reiden puoliväliin ulottuvia sukkia ja polvipituisia saappaita. Myssyjäkin jo näkee päässä, ja se takki on joskus toppatakki. Kukaan ei katso silmiin, eikä junissa kukaan nainen nojaudu kylkeen. Niinä neljänä vuotena, jotka yhteensä täällä asunut olen, olen kokenut sellaisen pari kertaa; Seoulissa taas kumpanakin päivänä kun metrolla ajelin. Vaikka nämä kaksi maata ovat niin lähellä toisiaan, ja vaikka ne niin monessa suhteessa ovat melkein samanlaisia, niin ovat ne kuitenkin myös kovin erilaisia.

Hyvä näin, vähemmän mielen kuohuntaa.

Tykkään olla täällä. Olen äärimmäisen tyytyväinen nyt itseeni ja olooni. Tällä kertaa tämä ei kestä pitkään, mutta pitää miettiä keinoja, millä tänne taas pääsisi joskus pidemmäksi aikaa, palkkaa saaden.

Muistan kyllä ne ajat kun olin täällä köyhänä opiskelijana, ja valuuttakurssit olivat toisessa asennossa. Kyttäsin iltaisin 19.50 tavaratalojen ruokaosastoilla kun loput valmisruuat myytiin puoleen tai neljänneshintaan pois, niin että sain edes kerran päivään kunnolla syödäkseni, ja ostin pahvipurkissa halvinta mahdollista sakea, jota säästeliäästi sen aterian kanssa nautin pienessa, kylmässä ja nuhjuisessa huoneessani, peittoon kääriytyneenä. Pienin huoneisto, missä täällä olen asunut, oli 1.5m x 2.5m, ja siihen sentään mahtui olohuone, makuuhuone, keittiö, työhuone ja kirjasto, sekä ikkuna avaten parvekekin, 30 cm leveä. Mutta tykkäsinpä olostani silloinkin. Ikkunan edessä, käden ojentaman päässä oli iso vanha mustarunkoinen kirsikka, ja keväisin koko taivas oli valkeita kukkia.

Japani on hyvä maa. Minulle tämä ainakin sopii.

Hänen gradunsa alkaa olla valmis. Hänellä on hyvä pää, ja hän kirjoittaa oikein sulavasti ja mielenkiintoisesti. Hänellä myös varmaan on lukihäiriö, koska sanoissa oli niin paljon kirjoitusvirheitä, ja ehkä hän sen takia iskosti itsensä keväällä kauniisti mieleeni, tiesi tarvitsevansa apua tavallista enemmän. Lukihäiriöinen ei ole mitenkään tyhmä eikä mielikuvitukseton; sanoissa vain menee helposti kirjaimet sekaisin, ja lauseet on joskus kumman näköisiä. Silti hän kirjoittaa erinomaisesti, todella luettavan sujuvaa, tieteellistä mutta iloista tekstiä. Sille on vain tehtävä suomen kielen kielieditio.

Muistin hyvin sen keväisen tilanteen käsikirjoitusta lukiessani, ja sen tunnelman. Sitä ei voi unohtaa. Hänellä ei ole kovin paljon kunnianhimoa; haluaa tehdä kunnollisen gradun, mutta jättää korkeimmat arvosanat sikseen; ne vaatisivat vielä puolesta vuodesta vuoteen töitä. En näe häntä enää, käsikirjoitus tuli sähköpostilla ja valmiin gradun palautuskin toimii postitse. Mutta on hän taas mielessä. Tällaista tämä elämä on.

Kaikki alkaa olla kunnossa taas, jokainen ihminen töissä, muutkin kriisit on hoidettu. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan. Yamaban palokunta ryntää milloin sinne, milloin tänne ympäri sirkusta. Tai oikeastaan kävelen hitaasti ja rauhallisesti, juoksemalla ei saa asioita tehtyä ollenkaan. Ihmiset ei usko mitä juoksentelija sanoo, ja puhuttavakin on hitaasti. Hitaus on tehokkain tapa toimia nopeasti tällaisessa organisaatiossa.

Graduja tupsahti neljä, tai tarkkaan laskien viisikin kommentoitavaksi. Opiskelijat on taas ahkeroineet. Mutta yksi niistä meni noiden hoidettujen kriisien kohtaan, joten se ei ole enää edessä.

Viikon ryypänneen ihmisen kanssa puheleminen työasioista on vähän surullista. Siinä menee ihminen aika vapisevaan kuntoon, silmät seisoo päässä kuin vanhalla juopolla, ja katuvaisuus on hirveää. On vielä kohtuullisen nuori nainen. Niitä samoja miesongelmia kuin ilmeisesti suurimmalla osalla täällä Blogistaniassa asuvilla naisilla, mutta kokeilee vain välillä ratkaista ne viinalla, siinä tietysti onnistumatta. Mutta jospa se siitä, tällä kertaa ainakin.

Minulla on täällä nyt 5 naista asumassa, osa tosin vain vähän aikaa. Iät 11-77 vuotta, kaikkea siltä väliltä. Jo ne saavat aikaan paljon puhetta ja meteliä. Ei mitään sitä vastaan, mutta on se välillä uskomatonta. Tosin, niinhän sitä sanotaan, että kaikki on kunnossa kun naiset on hyvällä tuulella ja äänekkäitä.

Kyllä 12 tunnin nukkuminen tekee ihmiselle hyvää.

No niin, viikko on taas ohitse, paria sataa ihmistä on paimennettu. Ei ihmeempiä. Tavallista sirkusta ja lastentarhaa, pääasiassa. Paitsi yhdelle tuli ryyppy päälle, eikä se hoida hommiaan. En tiedä mitä aloittelevalle alkoholistille pitäisi tehdä. En tiedä.

Pitää tuhota nuo laskurit. Ne ehkä haittaavat erästä kunnioitettua vaikka harvinaista kävijää. Joka tapauksessa ne ovat työnsä tehneet. Blogia laskeva laskuri on luotettavasti laskenut yhteen jo puoli vuotta, ja kävijöitä laskeva laskuri on osoittanut, että ei täällä käy paljon ketään. 790 kävijää puolessa vuodessa, ja minä itse olen niistä ainakin puolet, jos en enemmän, eri koneilta eri suunnilta. Samaan aikaan nuorten naisten blogeissa käy kymmenen ja sata tuhatta kävijää. He kiinnostavia ovat, eivät gorilloituvat vanhat miehet. Minä olen täsmälleen samaa mieltä niiden muiden 100 000 kuljeskelijan kanssa.

Hyvä niin. Täällä saa kirjoittaa mitä tahansa, se ei minnekään leviä.

Parsapenkin pohja

Venäytin selkäni muutama päivä sitten. Kunto menee huonoksi tällaisella tietokonetyötahdilla ja selän lihakset veltostuu. Pitäisi jaksaa kävellä ja tehdä töitä ruumiillaankin.

Kipu ajaa ryhdistäytymään. Illoin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olen väkisin lopettanut työni ja mennyt puutarhaan kaivamaan lapiolla savea. 2-3 tuntia päivässä. Tykästyin kesällä parsaan ja päätin ruveta kasvattamaan itse. Siihen tarvitaan syvää ja kuohkeaa multaa. Maa täällä kuitenkin on kovaa hiesumoreenia, seassa sinistä savea siellä täällä, ja niitä kiviä tietysti niin perkeleesti, isoa ja pientä. Oikein hyvää maata tällaisiin tarkoituksiin. Kaivoin muutamana iltana 60 cm leveän ja kahden pistolapion syvyisen 5-metrisen kanjonin. En usko sen tarvitsevan salaojitusta; hiesu laskee vettä sen verran lävitse, ettei se näy jäävän paikoilleen, ja tämä tontti on muutenkin nyppylän päällä, mistä vesi virtaa pois joka suuntaan. Maat ja kivet kärräsin kottikärrillä tontin reunaan louhikkoisen maan tasoitteeksi, ja täytin kanjonin karkealla hiekalla, kompostilla ja entisellä pintamullalla. En tiedä saanko siihen parsaa koskaan, mutta onpahan ainakin syvä- ja kuohkeamultainen paikka, jossa voi kasvattaa mitä tahansa. Daikoneita tai mustajuuria.

Samalla sain tasoiteltua tontin reunan, missä oli ennen hankala kävellä, ja vaarallistakin siimaleikkurin kanssa; tyhjennettyä kompostin pohjan valmiista ja puolivalmiista mullasta, sekä tyhjennettyä kompostorin pohjan. Niihin taas mahtuu uutta tavaraa.

Selkä on tykännyt. Kipeä se tietysti on kaivaessa, ennen kuin lämpiää ja vertyy, mutta lihakset alkaa taas vahvistua. Lapiohommien jälkeen tytär on kävellyt illoin selkäni päällä. Sillä tavalla nivelet saa jälleen liikkumaan, ja lihakset rennommiksi. Iltaisin ei paljon enää koskekaan.

Kyllä tämä hoituu töidenkin kannalta. Kun 7 päivää viikossa painaa töitä, pitää antaa itselleen lupa mennä edes iltaisin ennen pimeän tuloa lapion ja kangin kanssa huvittelemaan. Eihän sitä muuten jaksa.

Ei siitä addressista tietysti tällä yhdellä kertaa valmista pistoolit kieltävää lakia tule, mutta aloitettavahan on. Tappamistahan se ei lopeta sinänsä, ei edes nuorien sankaritappajien tekosia. Tapettiinhan Tokiossa Akihabarassa kesäkuussa kuorma-autolla ja puukolla 7 ihmistä, http://www.japanprobe.com/?p=4811. Jotensakin kuitenkin tuntuisi reilummalta tapella luokassa puukkomiestä vastaan, kuin rottaa, joka komentaa ihmiset lattialle makuulle ja ampuu sitten niihin 200 laukausta.

Tietysti Japanissakin on pimeiden aseiden markkinat, koska henkilökohtainen aseiden hallussapito on kielletty, mutta eivät ne isot ole. Yakuzoilla jonkin verran, mutta harvoin edes mukana julkisilla paikoilla, koska aseiden laittomasta hallussapidosta saa kovat rangaistukset. Puheet siitä, että käsiaseiden laittomuudesta syntyisi viinan kieltolakiin verrattavat pimeät markkinat ovat huuhaapuhetta. Aseeseen ei synny samanlaista fyysistä riippuvuutta kuin viinaan. Psykologisestikin paljon lievempi.

Luultavasti löperön aselupamenettelyn takana on ajatus pitää kansa hampaisiin asti aseissa Venäjän mahdollista hyökkäystä varten, niin että täällä voisi käydä sissisotaa tsetseeni- ja talibantyyliin. Pistooleilla on kuitenkin vähän merkitystä sellaisessa. Kiväärillä sotilaita tapetaan.

Minulla ei ole sellaistakaan.

Osaan kyllä käyttää, jos tarve vaatii, mutta tarpeeni eivät vaadi sellaisen säilyttelemistä.

Suomessa kiertää addressi aselain muuttamiseksi. Oikein järkevä ehdotus.

http://www.aselakimuutos.net/

15.10 asti.

Nyt alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Hoidin loppuviikon kasautuneita töitä puoliunessa, perjantai-iltana pääsin viimein klo 23.30 kotiin, suunnilleen kaikki välttämätön tehtynä.

Lauantaina vain nukuin ja tein talonmiehen hommia. Kävin tyttären kanssa viikon ruuat kaupasta; hoitelin myyräkuumeessa makaavaa ja oksentavaa vaimoa; purin, pesin ja huolsin ilmanvaihtojärjestelmän keskuskaapin; ruuvasin tiukemmalle löystyneet saunan oven saranan ruuvit; pesin ja vahasin auton. Välillä aina nukuin nokosia, illalla saunaan, purkki olutta, korealainen elokuva ja sen päätteeksi jälleen nukkumaan.

Mikäpäs tässä taas on elellessä.

Olen miettinyt sitä tappajaa. Lehdissä on niin monia selitysperusteita asialle, mutta jos jätetään pois mielikuva koulukiusatusta ja pillua saamattomasta kostajasta - joka ei johda mihinkään - ja ajatellaan tällaista tyyppiä terroristina, niin sitten asian voi alkaa mieltää mielekkäästi. Vähän Ybermenschiä, vähän kuoleman ihannointia, vähän 1700-luvun intialaista thugia, vähän maineen tavoittelua, vähän hihhuliporukan sosiaalista konformismia, ja vähän valmiin toimintamallin suoraa soveltamista, sekä pyssy kouraan, niin saadaan tyyppi, jonka voi ymmärtää.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että nämä tapaukset eivät jää tähän. Pitää ilmeisesti alkaa henkisesti varautua siihen, että seminaarihuoneeseen voi joskus työntyä joku pyssy kourassa ja polttopullo toisessa. Voi olla, että olisin ensimmäinen ammuttava, koska opettajista saa ilmeisesti bonuspisteitä. Mutta joka tapauksessa pitäisi uskaltaa yrittää pysäyttää ja vaikka tappaa Ybermensch niin äkkiä kuin mahdollista. Häirintakin saattaisi auttaa jonkun pakoon. Ja häpeähän opettajalle olisi jäädä henkiin, jos oppilaita tapetaan silmien edessä.

Olemme siirtymässä kohti mielenkiintoisia aikoja.

Eilen tullessa näki taas niin tarkkaan kulttuurierot Suomen sisällä. Finnairin henkilökunta on pääasiassa Helsingin alueelta. Ne on kyllä ammattitaitoisia ja tehokkaita, mutta niillä on selvästi vaikeuksia yhdistää kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä luonnollisesti toimintaansa. Ilmeisesti niiltä puuttuu käsitemaailmastaan tällainen konsepti. Kun pääsi vaihtamaan toiseen ja etenkin kolmanteen linja-autoonsa, pääsi samalla kotoiseen sosiaaliseen ympäristöön, missä tarkkuus, nopeus, kohteliaisuus ja ystävällisyys osuvat täydellisesti yhteen. Uusmaalaisiin pitää suhtautua vähän kuin lapsiin. Mitä ne ei osaa, ne ei osaa, eikä siitä kannata hermostua.