Sanovat autoa kullin jatkeeksi ... enpä tiedä, ei tuo metafora minussa mitään herätä.

Auto on nainen. Siihen kiintyy. Sillä on mielentiloja, jotka pitää ottaa huomioon. Sitä on joskus pestävä ja meikattava ulkona liikkumista varten, etenkin juhliin. Se on katseiden kohteena. Se halaa minua tuolillaan ja turvavyöllään; minä pidän ratista kiinni varmalla otteella. Kun se on tarpeessa, työnnän bensaletkun syvälle sen reikään ja ruiskutan tankin täyteen. Se antaa lämpöä ja suojaa sateella ja pakkasella, viihdyttää ja rauhoittaa musiikilla, suostuttelee ajamaan rauhallisesti ja tasaisesti. Mutta kun tiellä tulee eteen oikein hidas jono rekkoja ja kesäautoilijoita, on siinä poweria kuin hyvässä naisessa. Vaihdan neloselle, painan kaasun pohjaan, ja yhdessä me siirrytään jonon ohitse. Se on hiukan kuin yhtymistä, ja siitä tulee orgastinen olo. 

Sain sen akun silloin kun pitikin, eilen aamulla. Hyvä, että iso osa tästä maasta tekee töitä heti aamusta.

Mieleen vain jäi siltä reissulta miten huollon omistaja kauppasi minulle takaisin Rönöttiä, jonka sille viime kesänä 100 eurolla möin. Se auto oli kokeiluni katsoa millaista eurooppalaisella autolla olisi ajella pitkästä aikaa. Kuplista aikoinani tykkäsin, usealla semmoisella 1950-luvun ja 1960-luvun alun mallilla joskus ajelin ja niitä velipojan kanssa rassailin. Niitä on vähän ikävä. Moottorin ääni tulee oikeasta paikasta kun se murisee selän takana, ja työntää autoa, eikä vedä. 

Lakunassa oli hyvä penkki ja pehmeä kyyti, tykkäsin kyllä ajelusta sinänsä, mutta pehmeä se auto oli materiaaleiltaankin. Kaksi vuotta sillä ajelin, ja sitten se rupesi hajoamaan käsiin. Joka puolelta kerralla. Emotionaalinen auto, jolle ei voinut edes karjua perkelettä ilman että jokin taas hajosi. Oven kahvat, bensatankin lukko, bensatankin kansi, valot eri puolilla, takalasin pyyhin, pyörän laakerit, iskarit, pakoputki, pissipojan tankin kansi, pellit helmamuovien alla, vaihdelaatikko ... mikä tahansa. Se menee kyllä halpana kakkosautona ja raktorina autohuollon omistajalla, joka itse sitä teippaa harva se viikko kasaan, tai jollain vastaavalla tee-se-itse miehellä, jolla on autotallin hyllyt täynnä sopivia varaosia. Muuten sitä ei omista eikä sillä aja kuin oikein rikas mies. Vaikka Rönöttiä ihan lämpimin mielin ohi kävellessäni vilkaisinkin, en silti edes silmänräpäyksen vertaa ajatellut ostaa sitä takaisin. Vitsi se olikin. Huumorimiehiä. 

Toyota on laatuauto. Eikä tämäkään uusi. En ole vielä eläissäni uutta ostanut. Kohtuuhintaan saa vanhojakin.

Lukeminenkin alkaa taas maistua. Se on hyvä merkki. Luin 100 sivua hyvää kirjaa Japanin-Korean suhteiden historiasta kielianalyysin kannalta, reilun 100-sivuisen lisurin, sekä iltasatua tyttären kanssa. Se Alcottin kirja on kerta kaikkiaan kamala. Joko minä en oikein kärsi edes kuunnella kun se on niin hempeää, tai sitten rupean itkemään kun se on vielä hempeämpää, enkä saa luettua. Tyttäreen se taas menee kuin häkä, ja hän se suurimman osan lukeekin. Hän on minua paremmin perehtynyt tähän genreen. Minun vuoroni on valita seuraava kirja. 

Tein vaimolle laudoista kehikon jalkoineen, pyöristin jyrsimellä reunat ja kulmat. Sen päälle hän sai levittää harson, jonka kohta puoleen kesäkuussa vaihtaa  ötökkäverkkoon. Kaalikärpäset tekee pahaa jälkeä retikoissa ja daikoneissa, jos ei niitä suojaa aika raskailla välineillä. 

Akku meni loppujen lopuksi tilaukseen. Saan nimenomaan aurinkosähköjärjestelmään tarkoitetun akun, sen pitäisi latautua paremmin vaikka olisi mennyt talvella aivan tyhjäksikin. Tietysti kunhan ei jäädy ja hajoa siihen. Saan sen huomenna seitsemän jälkeen, ja ehdin aamupäivän aikana ajella mökille, asentaa sen, ja ajaa taas maanteitä byrooseen neuvomaan seuraavan gradun tekemisessä. Kunst der Fuge saa taas raikua pitkin Suomenmaata, jos on yhtä lämmin kuin tänään, niin että voi ajella ikkuna auki. 

Olin viikonlopun isäni luona mökillä. Juntattiin vesiputken teline takaisin järveen ja naarattiin hänen hukkaamansa katiska esille järvestä, sisällä toistakiloinen hauki ja ahvenia. Siivoilin rakennusten kattoja; tarvitaan näköjään Sikafleksiä siellä täällä. Peltikattonaula tahtoo melkein väkisin lähteä katolla liikkumaan, eikä suuntia ole kuin ylös. Aurinkosähköjärjestelmän tarkastin lävitse, ei riitä sähköä edes isän ratioon, mutta kyllä vika on akussa. Kesti 5 vuotta, siinä missä edellinen 9 vuotta. Käyn siellä uudelleen tänään maanantaina illalla, pittäähän isän piästä ratiottaan soettamaan, ja katoilla pitää käydä uudestaan vasaran ja ruutan kanssa.

Onhan sinne matkaa, mutta kesän alun maisemissa on mukava ajella. 

Telkkä on tullut rantapönttöön, joutsenpari ui järvellä. 

Oma uneni käy näin vanhemmiten yhtä ohueksi kuin äitini ja isäni uni. Herään helposti aamuyöllä, enkä saa heti unta takaisin, jos en oikeasti nouse ja tee jotain hiljaista vähän aikaa. Sitten voi taas nukahtaa.

Lisäsin vielä yhden vimpaimen, läsnäolevia aaveita laskevan vehkeen. Se näkyy opastavan kotiinsa, siihen ei tarvita kohteliasta linkkiä. En vielä osaa oikein hahmottaa tätä tilaa ... mielikuvani tästä on kuitenkin väkisinkin fyysinen, mutta sitähän tämä ei ole. Nämä vimpaimet saa täältä nopeasti pois kunhan ovat tehtävänsä tehneet.

Kieltä en vielä kokonaan osaa tässä maassa. Sen verran jo tiedän, ettei ATM tarkoita Automatic Teller Machineä, mutta mitä on ihq?

Kävijälaskurin avulla alan vähän hahmottaa tilannetta itseni ja yleisön välillä.

1. päivänä 5 kävijää, joista 2 kommentoijaa. Tämä tuntui kohtuulliselta tilanteelta, sellaiselta mitä odotinkin.

2. päivänä 20 kävijää, ei kommentteja. Täällä onkin enemmän liikennettä kuin luulin. Onko tämä kuitenkin enemmän näyttämön oloinen tilanne kuin päiväkirja? Tämä vaatii vähän totuttelua.

Onko tämä Blogistania, Päiväkirjojen valtakunta, naisten maa? Sillä kokemuksella mitä minulla toistaiseksi on, blogista blogiin liikkuen, melkein kaikki kirjoittajat ovat naisia. Miehiä on siellä täällä harvakseltaan, kuin luotoja naisten järvessä. Sopii kyllä minulle. 

Tämä blogimaa on luultavasti suurempi kuin vielä ymmärränkään, mutta on tästä jo jonkin verran nähty. En tiedä mikä on blogilista, josta vähän aikaa sitten oli meteliä eri puolilla, mutta tuskinpa teen sillä tiedolla mitään. Lintu vie joskus blogeihin, mutta pääasiassa kuljen täällä seuraamalla viittauksia muihin blogeihin, tai sitten käymällä katsomassa millainen mielenkiintoisen kommentin esittäjän blogi on.

Miesten blogit eivät paljoa näy minua kiinnostavan. Olen tätä elämää miehenä nähnyt. Eri asia sitten on erilaiset käyttökelpoiset kirjoitukset, kuten tämä tai tämä. Mutta ne ei mitään blogeja ole.

Yksi ihmeellisimmistä genreistä on muotiblogit. En ole ikinä ennen oikein tajunnut, millainen halu joillakin nuorilla naisilla on näyttää itseään, mutta kun minulle on valjennut miten paljon he käyttävät aikaa ulkonäköönsä päivästä päivään, en enää ihmettele sitä. Onhan ne herttaisia ja nättejä, nousevat tuolille kameran eteen ja kuvaavat minihameisia kinttujaan. En kuitenkaan juuri jaksa lukea niitä. Siellä viljellään ahkerasti diminutiivimuotoja (tyttönen, hamonen, paituli, kenkuli, mekkuli), jotka käy rasittaviksi. Mutta ei ne tekstit minulle tarkoitettuja olekaan.

Niiden vastakohta on Helenin blogi, joka on ehdottomasti ollut opettavaisinta mitä olen vuosikausiin lukenut. Ei kukaan puhu sellaisesta. En ole koskaan nähnyt maailmaa sellaisin silmin. 

Syömishäiriöstä en siitäkään ennen ymmärtänyt mitään, mutta nyt minulla alkaa olla kalpea aavistus.  Olen melkein koko elämäni ollut laiha läpipasko, joka on saanut syödä niin paljon kuin haluaa lihomatta. Nyt kun elintoiminnot hidastuu, ja liikkuminenkin näkyy vähenevän, mahani kasvaa väkisin. Ihra tarttuu ruumiiseen kuin väsymys mieleen, muttei lähde pois nukkumalla. Vanhenemisen hyväksyn, mutta lihominen on kamalaa, joten nyt viimein ymmärrän syömishäiriöisen kamppailuja, ja niitä on ollut opettavaista lukea. 

Muuten olen vähemmän lukenut murrosikäisten (13-25 vuotiaiden) blogeja. Niiden huolet vain eivät enää kiinnosta, jos eivät satu juuri kohdalle. 

Kaikkein kiinnostavinta on aikuisten tai edes kohtuullisen aikuisten naisten (25 v - ) blogit. Naiset ovat loputtoman kiinnostavia olentoja sinänsä, ja täältä löytää heidän ajatteluaan. Tunnen sen ikäisiä naisia muutenkin paljon; iso osa juuri työelämään siirtyvistä graduntekijöistäni, kaikki naispuoliset väikkärintekijäni ja suurin osa työtovereistani ovat juuri tuon ikäisiä. Elän sen ikäisten naisten keskellä. Vaikka eivät samoja ihmisiä ole, niin ovat täällä blogimaassa kirjoittavat naiset kuitenkin samanlaisissa elämänvaiheissa. Ja ovat he mielenkiintoisia itsenäänkin, ei vain sen takia, että heidän kauttaan ehkä ymmärrän paremmin kaikkia niitä naisia joita töiden puitteissa tapaan.  

Kirjoitin eilen, että blogimaasta ei ole mitään hyötyä, mutta pitänee muuttaa sekin arvio. Täällä on hyvin opettavaista. Ja kai oppimisesta on hyötyäkin, ei kai sitä pysty estämään.

No niin, ploki ja minä. Väliarvion aika.

Kirjoittelin päiväkirjoja jostain 10 vuotiaasta naimisiinmenoon asti. Niitä on pahvilaatikollinen tuolla jossain ... missä se laatikko sitten lieneekään. Sitten kun eli jatkuvasti toisen ihmisen kanssa, ei päiväkirjalle jäänyt oikein aikaa, eikä sille ollut paikkaakaan, mutta ajattelen paremmin sormillani kuin päälläni. Minun on tehnyt tällaista mieli jo pitkän aikaa. Ploki tuntuu nyt parin kuukauden kokemuksen jälkeen täydellisesti sopivan siihen mitä tarvitsen. Minä jotensakin voin paremmin, jos suhteellisen säännöllisesti kuljetan sormieni kautta sitä mitä minulle tapahtuu, vaikkei paljon tapahtuisikaan. Niin sen saa takaraivosta, minne ei voi silmillään millään nähdä, eteensä katsottavaksi.

Onko tällä jotain eroa päiväkirjaan? On tällä tuntemattomista, nimimerkkien takana olevista ihmisistä koostuva yleisö, joille minäkin olen nimimerkki. On se selvästi yksi mauste tilanteeseen. Täällä ei kirjoita tutuilleen, vaan vieraille, joita ei koskaan tapaa, ja joista ei siksi ole harmia. 

Onko ihminen plokissa vähemmän rehellinen kuin päiväkirjassaan? Onko ihminen rehellinen päiväkirjassaan? Onko sillä jotain väliä? Ihminen kyllä kertoo itselleen itsestään koko ajan narratiivia, jonka päämäärä ei ole totuus, vaan kasassa pysyminen; totuus on vain sille päämäärälle alisteinen yksi elementti, vaikka sinänsä  tärkeä. Tuskinpa asialla mitään väliä on. Tähän ikään on jo oppinut itsestään niin paljon, että tietää, ettei itseensä aina kannata luottaa. Joka tapauksessa en usko että olisi isoakaan eroa sillä mitä kirjoitan tänne tai mitä kirjoittaisin kynällä paperiseen päiväkirjaan. Toki kymmenellä sormella on joutuisampi kirjoittaa kuin yhdellä kädellä. 

Ja sitten täältä pääsee katsomaan muiden kirjoituksia. Minkähänlaisia ihmisiä täällä oikein liikuu? Itse asiassa aika moni niistä, joita olen täällä tavannut, on tavallaan aika tuttuja. Ihmisiä, jotka ovat lukeneet paljon kaikenlaisia kirjoja, ja joiden strategia nyt syystä tai toisesta on yrittää tulla elämänsä ja itsensä kanssa toimeen muuttamalla niitä sanoiksi. 

Enää minulla ei juuri ole aikaa kirjoja lukea, siis kirjoina, ilman jonkin tietyn päämäärän ajattelemista. Ennen vanhaan, pikkupoikana, minulla oli lupa käydä kirjastossa vain kerran viikossa, joten lainasin sitten aina siellä käydessäni 7 kirjaa, jotka sitten kirja ja päivä kerrallaan koulun jälkeen luin. Jos sitä aikaa monessa muussa suhteessa en millään haluaisikaan elää uudelleen, niin niitä kirjoja mielelläni palaisin vielä lukemaan. 

Kirjaa ei uskalla enää edes aloittaa, koska oikeasti kirja pitäisi lukea kerralla loppuun, mutta nykyään keskeytyksiä on aina. Eihän tavallisen romaanin läpielämiseen tosin mene kuin pari kolme tuntia ... miksen minä muka enää pysty niitä lukemaan? Onpa outoa. En ole tullut ajatelleeksikaan. Olen syystä tai toisesta kategorisoinut ne itsestäni eroon. Kumma juttu.

No, nyt minä joka tapauksessa opettelen lukemaan plokeja. Koska niistä ei ole mitään käsin kosketeltavaa hyötyä, luulen että jokainen tässä valtakunnassa vietetty hetki on minulle hyväksi.

Järjestin uuden laskurin. Aikaisemmin asentamani laskee kyllä koko ajan hyvin, mutta väärää asiaa. Ei vierailijoita, vaan itse blogia. 

Vanhan miehen blogiin ei koskaan tule paljon kävijöitä, jos en ala kirjoittaa politiikasta, mutta se ei ole tämän tarkoitus. N. 4 tai 5 ihmistä kuitenkin on joskus täällä jotain kommentoinut, mikä on minusta täysin riittävää. Sitä kuitenkin ei malta olla olematta utelias, josko täällä joskus kuudes tai seitsemäskin kävisi. Tällaisia me ihmiset ollaan.

Siksi laskuri. Pääongelma sen suhteen vain on, että niitä on tarjolla markkinoilla satoja, ja varsin monet niistä keräävät samalla erilaista oheistietoa kävijöistä laskurin tekijän tarpeisiin, tai ainakin vaativat tietoa minusta. Katson roskaposteja tyhjennellessäni joskus mitä siellä on, ja sinne tulee edelleen mainoksia paikoista, joihin joskus 2-3 vuotta sitten olen erehtynyt jonkin vastaavan ilmaistuotteen toivossa osoitteeni antamaan. Teknisestihän asia on suotimella ratkaistavissa, tai hotmail osoitteella missä ei koskaan käy, mutta epämiellyttävää silti. 

Saavat totta kai vaatia mitä haluavat, ja minä saan olla antamatta. Siksi 1990-luvun verkkokulttuurin tuote olisi ollut minulle ihanteellinen. Mutta tämäkin vaikuttaa kohtuullisen kohteliaalta ja asiallisesti käyttäytyvältä paikalta. 

Minua itseäni tämä ei näy laskevan, laskeneeko mitään muutakaan.

Kyllähän toukokuu nättiä aikaa on.

Kuvakin viimein. Tavallinen vuoripolku Hieizanin rinteillä. Hinokimehtee. Se voisi hyvin olla vaikkapa yamaba.

Tarzan ja pikkuväki loppui. Ei siinä sitten koskaan päiväkotiin asti päästy; lienen erehtynyt, jostakin syystä.

Tyttären vuoro valita seuraava kirja. Otti Alcottin Pikku naisia äitinsä hyllystä. Saapa nähdä mitä tykkää kirjasta ja sen pissiksistä. Ikinähän ei olla mitään kesken jätetty, oli miten kamalaa tahansa. Tarzanissakin vain pussasivat yhtenään. Minä vielä kestän tuollaiset, mutta tyttärelle tämä alkaa olla epävarmaa aikaa, rakastamisenkin hän pystyy lukemaan vain räkästämisenä. Ja kikattaa päälle. Pussaamista ei pysty lukemaan ollenkaan. Voi pientä ressukkaa, jonkun vuoden päästä sitä revitään eri suuntiin jo kovaa, eikä se mahda itse sille yhtään mitään. Eikä se enää silloin lue isänsä kanssa iltasatua.

Väsäsin laskurin tänne. Piti etsiä pitkään ennen kuin löytyi tarjoaja, joka ei vaatinut rekisteröitymistä. Tämän laskurit oli tehty näköjään jo 1998, kovin erilaisen verkkoetiketin aikaan. Saa nyt nähdä laskeeko se ylipäänsä mitään, vai toimiiko se nykymuotoisessa järjestelmässä pelkkänä kuvana.

Yöllä pakkasta, ennen kuutta vesisadetta, sitten paksulti räntää. Lämpötila juuri nollan yläpuolella. Kävin kohmeisin sormin vetämässä raskaiksi muuttuneet peitteet pois salaatin ja pinaatin sirkkataimien päältä. Leveä hymy naamalla.

Mitä pahempi ilma, sen paremmalla tuulella aina olen. Mitäpä niistä lempeistä auringonpaisteista. Kuka tahansa niistä osaa nauttia. 

Peittelin saunan jälkeen mansikkamaatani, vanhaa, hallaa varten. Uusi maa onkin aina harson alla. Päärynäpuuni alkaa kukkia, olisi nyt vähän odottanut öiden lämpenemistä. Pistin kukkaterttujen päälle autonpesuharsoja, jos edes muutama niistä säästyisi.

Hatanpään arboretumin edessä oli vanha talo, ja sen edessä kaksi isoa ja komeaa päärynää, keväisin valkoisenaan kukkia. Niiden päärynöiden takia minullakin on nyt puutarhassa päärynä. Saa nähdä tuleeko siitä yhtä iso ja komea. Talvet se ainakin on kestänyt hyvin. 

Viimeinkin lauantai. Nukkumista hyvin pitkään. Taas kahdestaan tyttären kanssa, vaimo tulee illalla kotiin sauna-aikaan. Normaali talon siivous, saunan lämmittäminen, ruuan laitto (paistettiin munia) ja kauppareissu. Kuljeskelua puutarhassa. Jopa täällä on nyt öisin yllättävän kylmä, -4C viimekin yönä klo 4. Vesilätäkkö senttisessä jäässä. Osa kukista jatkaa sitkeästi päivisin kukkimistaan, osalta kasveista paleltuu lehdetkin. Saunan lauteista pari oli raksahdellut irti ruuveistaan, kuumuvat ja jäähtyvät, kastuvat ja kuivuvat. Ruuvasin ne takaisin kuntoon. 

Luin viikon lehtiä pitkään ja hitaasti. Heikki Patomäki on näköjään päässyt valtakunnan johtavaksi anti-intellektuelliksi. Arvonimi sekin. En tiedä ketää muuta, jonka olisi onnistunut noin näyttävästi ottaa Helsingin paikallislehti vaalikampanjan välineekseen.

Ja oli tämän päivän lehdessä myös jonkun muunkin osuva kommentti Opetusministeriön retoriikasta. Pangloss oli hyvin sanottu. 

Luin mielenkiintoista blogiakin.

Vaihteeksi tällainen hyvä päivä, jolloin ei tapahdu mitään tarpeetonta.

Ihmiskohtalot hiljalleen järjestyvät. Minulla on nyt kolme tyytyväistä ihmistä. Yhtäällä.

Toisaalla minulla on yksi, joka otti tulevan työttömyyden rauhallisesti; toinen, joka oli muutaman tunnin sitä mieltä että ahkeruus jätettiin nyt epäreilusti palkitsematta, mutta joka sitten rauhoittui ja alkoi miettiä toimintavaihtoehtojaan; ja kolmas, joka on vielä Puolassa, eikä ole sanonut mitään.

Kyllä tämä tästä.

Niin, olihan eilen äitienpäiväkin. Kyllä se huomattiin, vaimo vietti aamupäivän nojatuolissa lehtiä lukemalla. 
Kukkia en ostanut, niitä on piha täynnä joka puolella muutenkin. 

Lähetin äidillenikin sähköpostia.

Tyttären kanssa tehtiin vaimoa säästäen päiväruoka. Kaurapuuroa.

Kylvettiin tyttären kanssa perunat, sekä valkosipulia, punasipulia (poliittisen tasapainoisesti), retiisiä, tilliä, jäävuorisalaattia, rooman salaattia, jäävuorisalaattia, tammenlehtisalaattia, parsasalaattia ja lehtisalaattia. Istutin 51 mansikan tainta; Koronaa. Lannoitin kaikki 47 rodoani, 8 atsaleaani ja 3 köynöshortensiaani. Ja paljon muuta.

Vaihdoin kesärenkaat vaimon ja tyttären polkupyöriin.

Oli mukavaa. Saatoin tehdä 30 vuotta sitten virheen ja valita väärän ammatin; olisi pitänyt mennä puutarhaopistoon. 
Tai talonmieskurssille.

Anita Lehikoinen kirjoitti eilen (10.5) Helsingin paikallislehden mielipidepalstalla yliopistolain uudistamisen myönteisistä vaikutuksista yliopistoelämään. Se oli vastaus Heikki Patomäen vieraskynäkirjoitukseen samassa lehdessä 7.5. Patomäen kirjoitus tietysti oli vaaliretoriikkaa, jolla hän kävi omaa kampanjaansa HY:n rehtoriksi; sinänsä mielenkiintoinen veto HS:ltä julkaista se, vieläpä tuossa pääkirjoitussivulla. 

Genrensä mukaisesti Patomäki turvallisti tilanteen, tulosjohtamisen kamaluuden ja vapauden menetyksen argumentein, mutta silti hän herättää tällaisessa lukijassa enemmän luottamusta kuin Lehikoinen, 
OPM:n korkea byrokraatti. Tämän kirjoitus taas oli 
tyypillinen hallinnollinen komedinen narratiivi, 
"yliopistojen toiminnan kehittämistä opetuksen 
ja tutkimuksen ehdoilla". 
Se oli sijoitettu siis mielipidesivulle, joten 
OPM:n kannanottona sitä on vaikea kategorisoida.

OPM:n legitimiteetti on viimeisen 10-15 vuoden aikana painunut niin alas, laskukiito jyrkentyen tasaisesti, että jopa järkeviin OPM:stä tuleviin puheenvuoroihin suhtautuu epäillen, saati sitten tällaiseen. Omaehtoinen kehittäminen on OPM-retoriikassa kooditermi voimakkaalle, arrogantille, lyhytjänteiselle ja tempoilevalle puuttumiselle hallittavien asioihin. 

En minäkään usko maailman kaatuvan uuteen yliopistolakiin, mutta silti ei voi olla ihmettelemättä mitä pirua sieltä taas tällä kertaa tulee niskaan.

Nyt on ollut vuorossa ihmiskohtaloiden miettimistä. Minun pitää valita muutama mahdollinen palkattavaksi opetushommiin syyslukukaudelle ja jättää toisia mahdollisia pois. Mitään paikkaa ei pysty panemaan auki, mikä olisi reilumpaa. 
Toimin ennakkotietojen varassa; viralliset tiedot erilaisista virkavapauksista
tai irtisanoutumisista tulevat vasta kesäkuussa. 
Silloin on saman tien oltava jo valmiina esitykset 
syksyn viranhoitajista, jotta ihmiset ylipäänsä
saisi töihin ajoissa. Viralliseen päätöksentekoon menee aikaa,
eikä keskikesällä tapahtu mitään.

Olen nukkunut huonosti useamman yön tämän takia. Sitä mielellään palkkaisi kaikki töitä tarvitsevat. 

Olen saanut asetelman jo aika tarkkaan hahmotelua päässäni, kyseltyä ihmisiltä suostumuksia ehdotuksiini, 
sekä mietittyä perustelut niille, jotka raivostuvat valinnoistani. 

Kun asetelma nyt alkaa olla valmis, niin jospa taas alkaisin nukkua kunnolla. 

 

No, ehkä se ei aina petä.
Kehittää vain, kuten on tapana sanoa.

Siinä meni taas päivä. Ei näitä liian paljon viettäisi. 

Hankehakemus on lähes valmis, kommentointikierroksella nyt. 

Vaan päivä meni.

Ei sen puoleen, Opetusministeriö pettää aina.

Siinä meni päivä. Kyllä tällaisia viettäisi.

Aamulla aikaisin ylös, iso nippu luentopäiväkirjoja luettavaksi, reilu 100 sivua. Samalla saunan lämmitys.

Päivällä tyttären kanssa talon imurointi ja viikon ruokaostokset.
Sen jälkeen vaimon kanssa rautakauppaan ja taimitarhaan. 
Kun heidät jakaa seurakseen oikeisiin kohteisiin, pääsee liikkumaan varsin nopeasti 
- tai sitten hitaasti paikoissa, 
joissa muutenkin on riittävästi tutkittavaa. 

Iltapäivällä unet.

Illalla mullan lapiointia penkeiksi uutta mansikkamaata varten. Tyhjensin samalla takasta ja uunista tuhkat, 
kivennäisiksi ja kalkiksi mansikoille. 

Saunaan, vaimon selän pesu, ja toisin päin. 

Kellarissa oli jäljellä vain I-kaljaa 1 pullo, mutta viinaahan se on sekin.

Kyllä tällaista elämää eläisi. Ei ole tehnyt juuri mitään, eikä ole ollut kiirettä. Laiskoja päiviä vapun ajan helleaallossa.

Koska täällä blogimaassa hyviin tapoihin kuuluu panna itsensä joskus testeille alttiiksi, niin minäkin nyt sitten:

11% - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
20% - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
57% - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
21% - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

Aamunihanuus epäili, että testissä on saatava joko psykoottisuudessa tai neuroottisuudessa tai molemmissa iso arvo, tai tulos näkyy valheasteikolla, ja kuten lähes aina, luulen nytkin hänen arvionsa osuvan täsmälleen oikeaan. Myös siinä, että tällaiseen testiin liittyvät nimeämiset ja tulkinnat eivät välttämättä ole täysin irrallaan sen suunnittelijoiden ja käyttäjien tulotasosta. Viisas nainen.

Pääsin näköjään neurootikkojen kerhoon; hyvin käy. Alhaista itsetuntoa en kuitenkaan luule itselläni olevan; begrebet Angestin ymmärrän kierkegaardilaisittain, joten sitä pitää näkyäkin.

Orava kiipesi koivun latvaan. Minä vain alhaalta katselin.

Kauan kauan sitten, kun maailma ja minä olimme molemmat vielä nuoria, minäkin kiipeilin kovalla tuulella koivujen latvoihin, hyvin korkealle, ja otin siellä kyitiä. Tykkäsin. 

Lämmintä on. Mukava taas nukkua ikkuna auki. Ulkoa kuuluu yhtä aikaa joutsenien, taivaanvuohen, peippojen, räksien ja talitinttien karjuntaa, johon näin hyvissä ajoin herää.

Ollapa lihakset kuin oravalla. Ne oikein helähtelee turkin alla.

Taivaanvuohi tietysti piti turpansa kiinni ja houkutteli naista itselleen pyrstösulillaan. Korjauksena tuohon.

Vahva muisto

Vielä muistuu mieleeni maaliskuinen seminaari-istunto. Se oli yksi parhaita seminaariryhmiä mitä minulla on koskaan ollut: ystävällistä ja iloista, mutta asiallista ja kovatasoista tieteellistä keskustelua. Kovaa töitä tekeviä, kielellisesti lahjakkaita ja taitavia opiskelijoita. 

Istunnon jälkeen älykäs, kaunis, ihana, mukava, rintava neitonen hyvin avokaulaisessa puserossa 
tulee luokseni, laskeutuu nojaamaan pöydänkulmalleni, 
ja ryhtyy puhumaan vielä vähän lisää äsken esittämästään paperista. 
Hänen kasvonsa on n. 80 cm päässä omastani, ja se on ainoa asia mihin uskallan katsoa. 
Yritän tajuta mitä hän sanoo, ja vastata siihen jotain järkevää. Keskustelemme vähän aikaa ja sitten hän menee hymyillen pois.

En vieläkään ymmärrä miksi hän niin teki. Halusiko hän kiittää miellyttävästä seminaarista? Halusiko hän kiusata minua hieman?
Halusiko hän muistuttaa olevansa hyvä nainenkin, 
eikä vain hyvä kirjoittaja?

En tiedä.

Seksuaaliobjektiksi minusta ei näin nuorille naisille enää millään ole, joten se tulkinta, jonka olisin 20 vuotta sitten, ja ehkä 10 vuotta sittenkin voinut tehdä, ei ole tässä aiheellinen. Joka tapauksessa, ystävällismielinen hänen tekonsa kuitenkin oli.

Hän varmasti tiesi mitä teki. Hänen rintojaan minä olisin halunnut tuijottaa ja painaa pääni niihin, mutta en kertaakaan kääntänyt silmiäni niihin. Ne oli liian lähellä. Siitä mitä puhuttiin päähäni ei jäänyt pienintäkään muistoa. 

Ikäisiäni miehiä riepotellaan harva se kuukausi 
lehtien palstoilla seksuaalisesta häirinnästä,
mikä tietysti olisi paha juttu minullekin,
mutta vielä enemmän minua pelotti oikeastaan se,
että hän olisi alkanut inhota minua, 
jos olisin reagoinut hänen rintoihinsa suoraan jollakin tavalla. 

Se taisikin olla kaikista viimeisin seminaari-istunto.
Näin häntä vielä sen jälkeen silloin tällöin ruokalassa.
Hän aina paistoi silmiini kuin kynttilä harmauden keskellä. 
Ja aina hän katsoi pöytien yli minuun, nyökkäsi ja hymyili. 
Niin minäkin.

Sitten hän hävisi jonnekin Helsingin suuntaan, 
töihin, luvaten palata graduunsa kesällä. 

Mutta muistan ja tunnen vieläkin kaiken kuin eilisen päivän. 
Minun vieläkin tekee mieli päästä tuijottamaan häntä
ja tarttumaan hänen rintoihinsa.

Jos nainen haluaa, että hänet huomataan,
niin kyllä hänet huomataan.

Mieleen muistuu ikivanha vitsi opiskelijaneitosesta, joka huomasi yllättäen, että lopputentti olisi viikon päästä, ja siitä pitäisi jollakin tavalla päästä lävitse. Hän meikkasi huolellisesti, pukeutui näyttävimpiinsä, meni professorin luo ja sanoi: "Minä olen valmis tekemään mitä tahansa, aivan mitä tahansa, jotta saisin sen tentin lävitse."

Professori katsoi häntä miettiväisenä ja vastasi: "Teidän on nyt paras mennä kotiin ja lukea yötä päivää niin kovaa kuin vain jaksatte."

Niin minäkin olisin sanonut. Mutta tiedän tasan tarkkaan että kyseinen professori kärsi helvetin tuskia jälkeenpäin.

Voi näitä naisia. Hän tulee sisään, hyvin pitkät kintut ja hyvin lyhyt hame, istuu tuolille eteeni, ristii jalkansa, niin että hameen helma nousee reittä pitkin entistäkin ylemmäs. 

Ja alkaa kysellä mahdollisuuksista harjoittaa jatko-opintoja tieteenalallani. Hänellä on mukanaan tenttikirjalista, 
jossa on erilaisia meidän alan kirjoja, 
mutta ennen pitkää selviää ettei hän niitä juuri ole lukenut. 
Mutta hän on kuitenkin aloittanut, ja jättänyt kesken, 
alan opinnot erään toisen EU-maan yliopistossa, 
muttei olekaan loppujen lopuksi sieltä kotoisin
vaan eräästä ei-EU-maasta,
sekä on itse asiassa jo yliopistossani opiskelemassa toisenlaista ainetta,
josta saanee maisterintutkinnon vuoden sisällä. 
Ja haluaisi jatkaa asumista tässä kaupungissa, mutta vaihtaa pääainetta.

Yleensä kun ihmiset tulevat puhumaan luokseni väitöskirjan tekemisestä,
heillä on pitkät housut jalassa ja varsin selvät sävelet siitä mitä he haluavat tutkia. Sellaisten ihmisten kanssa on helppo toimia. 

Tämänkertainen vieras oli kovin hämmentävä. 
Samalla kun määrätietoisesti yritän olla katsomatta hänen koipiaan, 
yritän tentata häneltä mikä hänen opintotilanteensa on
ja saada selvää hänen vastauksistaan, jotka ovat varsin pyöreitä.
Selvästi hän yrittää onkia koko ajan selville mitä oikein olisi se mitä minä haluan kuulla, 
jotta hän osaisi antaa oikeita vastauksia. Ja heiluttelee jalkojaan. 

Minun piti kehottaa häntä menemään naispuolisen kollegani puheille. Naiset ei hämäänny tällaisista visuaalisista efekteistä. Luultavasti tämä vieras vain halusi kartoittaa tilannetta ja pukeutui tavalla, millä varmasti tiesi jäävänsä miespuolisen ihmisolennon mieleen. 

Ei siinä mitään pahaa, mutta nyt kestää varmasti monta päivää ennen kuin saan hänet mielestäni. Jos naiset olisivat kiviä tai kantoja, heitä voisi katsoa tai olla katsomatta, ajatella tai olla ajattelematta, mutta kun ovat naisia, niin heidät on pakko nähdä, 
heitä on pakko ajatella, eikä heitä voi millään keinolla pyyhkiä mielestään. 

Paninpa silmäni kiinni tai pidin ne auki, näen koko ajan mielessäni ne kintut, lanteet, rinnat, kaulan ja naaman, mikä oli nätti sekin.

Ei vanhoja miehiä pitäisi tahallaan tulla rääkkäämään.

Vappu taas, pitkästä aikaa.

Jos olisin ollut nuori, olisin varmaan nukkunut pitkään ja viettänyt päivän rapulassa. Nyt nukuin pitkään ja vielä 3 tunnin päiväunet päälle. Katselin vähän Miyazaki Hayaon 1970-luvun sarjoja, kylvin tyttären kanssa porkkanaa, punajuurta, 
salaatteja, retiisejä ja pinaattia,
nostelin vaimon kanssa koboja maasta.
Lyhyt päivä, mutta tulipahan elettyä.

Lämmintä, sortsi- ja teepaitakeli.