No niin, ploki ja minä. Väliarvion aika.

Kirjoittelin päiväkirjoja jostain 10 vuotiaasta naimisiinmenoon asti. Niitä on pahvilaatikollinen tuolla jossain ... missä se laatikko sitten lieneekään. Sitten kun eli jatkuvasti toisen ihmisen kanssa, ei päiväkirjalle jäänyt oikein aikaa, eikä sille ollut paikkaakaan, mutta ajattelen paremmin sormillani kuin päälläni. Minun on tehnyt tällaista mieli jo pitkän aikaa. Ploki tuntuu nyt parin kuukauden kokemuksen jälkeen täydellisesti sopivan siihen mitä tarvitsen. Minä jotensakin voin paremmin, jos suhteellisen säännöllisesti kuljetan sormieni kautta sitä mitä minulle tapahtuu, vaikkei paljon tapahtuisikaan. Niin sen saa takaraivosta, minne ei voi silmillään millään nähdä, eteensä katsottavaksi.

Onko tällä jotain eroa päiväkirjaan? On tällä tuntemattomista, nimimerkkien takana olevista ihmisistä koostuva yleisö, joille minäkin olen nimimerkki. On se selvästi yksi mauste tilanteeseen. Täällä ei kirjoita tutuilleen, vaan vieraille, joita ei koskaan tapaa, ja joista ei siksi ole harmia. 

Onko ihminen plokissa vähemmän rehellinen kuin päiväkirjassaan? Onko ihminen rehellinen päiväkirjassaan? Onko sillä jotain väliä? Ihminen kyllä kertoo itselleen itsestään koko ajan narratiivia, jonka päämäärä ei ole totuus, vaan kasassa pysyminen; totuus on vain sille päämäärälle alisteinen yksi elementti, vaikka sinänsä  tärkeä. Tuskinpa asialla mitään väliä on. Tähän ikään on jo oppinut itsestään niin paljon, että tietää, ettei itseensä aina kannata luottaa. Joka tapauksessa en usko että olisi isoakaan eroa sillä mitä kirjoitan tänne tai mitä kirjoittaisin kynällä paperiseen päiväkirjaan. Toki kymmenellä sormella on joutuisampi kirjoittaa kuin yhdellä kädellä. 

Ja sitten täältä pääsee katsomaan muiden kirjoituksia. Minkähänlaisia ihmisiä täällä oikein liikuu? Itse asiassa aika moni niistä, joita olen täällä tavannut, on tavallaan aika tuttuja. Ihmisiä, jotka ovat lukeneet paljon kaikenlaisia kirjoja, ja joiden strategia nyt syystä tai toisesta on yrittää tulla elämänsä ja itsensä kanssa toimeen muuttamalla niitä sanoiksi. 

Enää minulla ei juuri ole aikaa kirjoja lukea, siis kirjoina, ilman jonkin tietyn päämäärän ajattelemista. Ennen vanhaan, pikkupoikana, minulla oli lupa käydä kirjastossa vain kerran viikossa, joten lainasin sitten aina siellä käydessäni 7 kirjaa, jotka sitten kirja ja päivä kerrallaan koulun jälkeen luin. Jos sitä aikaa monessa muussa suhteessa en millään haluaisikaan elää uudelleen, niin niitä kirjoja mielelläni palaisin vielä lukemaan. 

Kirjaa ei uskalla enää edes aloittaa, koska oikeasti kirja pitäisi lukea kerralla loppuun, mutta nykyään keskeytyksiä on aina. Eihän tavallisen romaanin läpielämiseen tosin mene kuin pari kolme tuntia ... miksen minä muka enää pysty niitä lukemaan? Onpa outoa. En ole tullut ajatelleeksikaan. Olen syystä tai toisesta kategorisoinut ne itsestäni eroon. Kumma juttu.

No, nyt minä joka tapauksessa opettelen lukemaan plokeja. Koska niistä ei ole mitään käsin kosketeltavaa hyötyä, luulen että jokainen tässä valtakunnassa vietetty hetki on minulle hyväksi.