Kirjahylly

Takana sateinen viikonloppu. Hyvä niin, jouti tekemään jotain mitä on pitänyt tehdä jo melkein vuosi, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Viime vuoden kesäkuussa piti tyhjentää työpaikan työhuone ja tuoda sieltä kirjat kotiin, mitään tavaraa kun ei saanut viedä silloin uuteen paikkaan, minne lähdettiin pakoon hometta ja mitä muuta allergisoivaa siellä olikaan; ei se koskaan oikein selvinnyt, niin kuin ei ilmeisesti yleensä selviäkään.  Ne kirjat makasivat kodin työhuoneeni yhdellä seinustalla pinossa pahvilaatikoissa tänne asti. Pihan kiveys vei kaiken huomion viime kesänä, eikä vanhoille kirjoille riittänyt aikaa. Nyt sitten.

Tämä on meidän talon ensimmäinen vaatekaappi. Itse tein rimoista ja laudasta kun rahaa ei 1998 kesällä vielä ollut tehdastekoisten kaappien ostoon. Ylimmän hyllyn alapuolella olevissa poikittaislaudoissa näkyy vielä reiät, joihin pujotin pyöreän tangon henkareille; vasemman puoleinen osasto oli takkeja varten, keskimmäinen paidoille. Oikeanpuoleisella hyllyköllä oli viikatut vaatteet. Ylhäällä verhotanko, jossa roikui aluslakanat ikäänkuin kaapin ovina. Verhothan meillä oli vessan ovinakin; sisäoviin oli rahaa vasta vähän myöhemmin. Vaatekaapin laipion ja päätyjen panelointien takana kulkee ilmastoinnin ja keskuspölynimurin putket. Eipä noita ole tarvinnut koskaan aukoa.

 Tein satunnaisista rimanpätkistä poikkipuut; höyläsin ne sileiksi ja pyöristin kulmat hiekkapaperilla. Kiinnitin edestä pitkällä ruuvilla ja takaaosasta sisustuskulmaraudoilla. Hyllylaudat kävin lautatarhalta; 143 mm lautaa kaksi rinnakkain. Koska rakennelma oli alkuaan vaatteita varten, on se leveämpi kuin normaali kirjahylly, ja siihen mahtuu kirjoja kahteen riviin. Tiedän suunnilleen mitä takarivissä on, eli varsin harvoin tarvittavia kirjoja, joten se ei ole ongelma. Ladoin hyllylaudat vain poikkipuiden päälle ruuvaamatta niitä kiinni. Aina mielellään varautuu siihen että kaiken tekemänsä purkaminen olisi madollisimman helppoa ja nopeaa. Laudat ei kirjojen alta muutenkaan mihinkään karkaa.

Eli tässä on lopputulos: kirjat purettuina laatikoistaan, imurin pölypäällä imuroituina, osin teemoittain, osin koon mukaan järjestettyinä. Jäljellä olevissa pahvilaatikoissa on valokopioita, joita vuosien mittaan tuli otettua vanhoista kirjoista eri puolilla maailmaa. Ei voi heittää poiskaan, mutta enää en kerää niitäkään. Skanneja tai valokuvia vain. Hyllyyn mahtui muutakin tarpeellista; matkakassit, isompi ja pienempi; vähän työkaluja, pakkasarkoja rakennuskemikaaleja, joita vaan säilyttää ja säilyttää mahdollista tarvetta varten, koiran ruokaa ja harjat yms yms.

 Vetäisin hyllyn lautoihin kevyen vernissan. Kirjat liukuu paremmin. Hyvin helppo ja nopea toimitus rasselitukolla, kovettuminen yön ylitse. Jos joku kokeilee tehdä tätä kotona, niin muistakaa kuivata se rasselimytty ilmavasti käytön jälkeen. Se voi syttyä palamaan itsestään jos se jää tiiviiseen tilaan missä ei pääse tuulettumaan.

 Kun pahvilaatikot poistui seinän vierestä, tuli tilaa rakentaa toinenkin hyllykkö. Vaimon talvikukkien alustoiksi sahautin joskus kaatamastani koivusta pari 10 x 190 cm palkkia, jotka niiden kuivuttua höyläsin suoriksi seuraavana kesänä. Kuperoituvat kuivuessaan.  Ei hän niitä kuitenkaan halunnut, joten ne ovat olleet huoneeni nurkassa muutaman vuoden. Tähän sitten. Jalat on koivua nekin. Nekin tolpat on vaimolle tehty, mutta hän ei montaa suostu käyttämään. Minä niistä tykkäisin. Mikäs sen komeampaa kuin kukkaruukku talvella koivuisen tolpan päässä ikkunan edessä? Ne kuivuu hyvin yhtenä talvena sisällä pystyssä, kun panee pari tikkua alle niin että ilma pääsee kulkemaan putkiloissa. Ulkona ei kannata yrittää kuivata kesällä. Ne munitaan täyteen jotain toukkia, joista saa jouluna pölkyn sisälle tuotuaan talon täyteen lentäviä hyönteisiä. Rakennuskesänä säästin tontilta kaadetuista koivuista pari pölkkyä, joten sekin on nähty.

Radio/vahvistin on vuodelta 1980. NAD eli New Acoustic Dimension -merkkinen. Levy- ja kasettisoitinkin oli, mutta ne on ajan hammas syönyt jo aikoa sitten. Isot kaiuttimet ovat AR eli Acoustic Research -merkkiset. Koska piuhat on hävinneet jonnekin viimeisen 15 vuoden mittaan, en tiedä enää soiko ne ollenkaan, mutta en raaskinut heittää poiskaan. Olin 1980 4 kk kesällä töissä Lisebergs Nöjesparkissa Göteborgissa siivoamassa aamuisin ravintoloita, ja siltä reissulta jäi pankkiin 4000 markkaa. Ne kannoin syyskuussa Suomessa musiikkikauppaan, ja ostin sekä nämä stereot että ison pinon uusia levyjä. Sai sitten talven mittaan opiskelijakämpässään kuunnella King Crimsonia huippuluokan laitteilla. Radio toimii edelleen. Levyt on edelleen tallessa. Ne oli niin tärkeitä aikoinaan että ei vain voi tuhota niitä, vaikka en ole saanut hankittua levysoitinta enää 1990-luvun jälkeen. Eikähän PVC-muovi kelpaa edes energiajätteeksi. Jos sitten eläkkeellä joskus kuuntelisi kaiken lävitse vielä kerran.

 Näitä pölkkyjä on vielä monta seisomassa huoneessani tyhjän panttina. Voisihan niistä tehdä polttopuita. Mutta ei ne nyt tuossa pahasti tielläkään ole.

 Työturvallisuuteni parani selvästi viikonloppuoperaation tuloksena. Työnojatuolini päällä ei ole enää vajaan metrin korkuista pinoa kirjoja yhden ainoan laudan varassa. Kyllä lauta aina kesti, mutta ei tiedä kuinka kauaa se enää olisi kestänyt pinon kasvua.

Pikkupöytäkin on itse tekemäni. Ei kovin komea, mutta ajaa asiansa. Muotoon sahattu ja jyrsitty vernissattu senttinen vanerilevy, jalat kiinni kulmaraudoilla. Kolme tietokonetta. MacBook, jolla tuossa tuolissa tätä nyt kirjoitan ja joka on päätyökone. Acer TravelMate 3010 noin vuodelta 2006, jossa on sisällä Ubuntu, ja jolla pystyy tekemään Linux-asioita sekä lukemaan vanhoja CD- ja DVD-levyjä, joita Mac kieltäytyy lukemasta. Sekin kone on reissannut Siperiat ja Itä-Aasiat, luja kuin mikä, kestää ja kestää vain. Viimeisenä Fujitsu-Siemensin Amilo 2000-luvun alusta. Siinä on Windowsin käyttöjärjestelmä, mutta se ei ole enää yhteydessä verkkoon, eikä siinä ole virussuojausta. Se on sitä varten että sillä voi katsella venäläisiä väkivaltaelokuvia ja muuta vastaavaa, jota ei mielellään vie television kautta nähtäville. Perheen naisväki valittaa karmivista kuolemankarjunnoista ja muusta sellaisesta. Mäcillä niitä ei voi katsoa, koska tässä ei voi vaihtaa maakoodia kuin pari kertaa. Amilossa on iso hyvä näyttö, mutta on se myös helvetillisen painava. Kannoin sitä aikanani repussa. En unohda. Akku kesti parisen tuntia, jos niinkään kauan. Siinä on vielä toimiva korppuasema. Niitäkin minulla on vielä tallessa, 1980-luvulta lähtien. 

Tässä on jo aika vanha ihminen kun elämä on pelkkää nostalgiaa ja muistelua. Ja ympärillä paljon vanhaa roinaa. 

Taidetta kesään

Käytiin täällä. Hankasalmella katsomassa Shintami Goroon patsaita ja Kitamura Miekon huovutuksia. Sekä myös itse Villa Mathildaa, joka on miellyttävä paikka; entinen jykevästi ja ilmeisen hyvin vuonna 1939 rakennettu koulu. Isäntäväki on remontoinut sen hyvään taiteilijakuntoon.

 Kielot on alkaneet kukkia ja haisivat hyvältä pöydässä. Satu Rantanen miehensä Arton säestyksellä esitti hyvää musiikkia. "Ruislinnun laulu korvissani ...". Satu on erittäin räiskyvä esiintyjä. Oikein miellyttävä tilaisuus. Shintamin ja Kitamuran teokset jätän siellä kävijöiden katsottavaksi; Shintamin patsaiden kuvia näkee hänen kotisivultaan.

 Mutta ulkoa ajattelin yhden kuvan tänne liittää. Siellä on kunnianhimoisesti aloitettu japanilaisen maisemapuutarhan tekeminen. Sikäli kuin yritys onnistuu tuossa kuumalla hiekkaisella koulun pihalla ilman mitään kunnollista varjoa missään, niin siitä voi tulla kymmenessä vuodessa hyvä puutarha. Alku on hyvä.

Jokunen pisara hikeä ja muutama kourallinen hiuksia isännän päästä siihen voi mennä. Paikka ei missään tapauksessa ole helppo.

Naaras

Miinalla on juoksuaika. Hän on niin vanha että se ei näy kovin voimakkaasti, mutta löytyi lattialta pari tippaa verta.

Toinen asia mistä sen tietää on seutukunnan urokset. Naapurin koira ulvoo vielä kauan sen jälkeen kun aamukävelyllä ollaan hävitty sen ohitse metsän siimekseen.  Koiria karkaa taluttajiltaan ja saapuu meidän pihaan kosioretkille talutushihnaa perässään vetäen. Isännät ja emännät saa liikuntaa, sekä perässä juostessaan että niitä kotiin päin repien. Teillä ja poluilla syöksyy innokkaita ystäviä läähättäen Miinan persettä nuuhkimaan; yrittävät nousta päällekin.

Tällaistakohan on ihmisnaaraidenkin elämä? Ehkä se on vähän rauhallisempaa, koska heillä ei ole samanlaista voimakkaasti tuoksuvaa urokset hullaannuttavaa kiimaa, vaan vain tasaisempi jatkuva houkutteluvaihe aina päällä.

Nainen ja hame

On taas istuttu jokunen päivä seminaareissa. Minua ei koskaan lakkaa kiehtomasta kuinka nainen, jolla on hame, liikuttelee yhtenään jalkojaan; sitä enemmän mitä lyhyempi hame on. Jos hänellä on pitkät housut, hän pääosin antaa jalkojensa olla rauhassa paikoillaan.

Hiekkalaatikon kolmas elämä

Kun hiekkalaatikolla ei ole kukaan enää moneen vuoteen leiponut hiekkakakkuja, eikä tytär enää tänä kesänä kovin kauaa viitsinyt vedellä siihen venkuroita viivojakaan, päätettiin yhdessä siirtää se kolmanteen käyttöön. Se on alkuaankin tehty sellaisesta materiaalista että käyttötapojen muutto on helppoa. Puhdistettiin se ja vedettiin päälle juurimatto, josta vesi pääsee lävitse, mutta joka pitää hiekan puhtaana siltä varalta että siihen joskus vielä jollain vuosikymmenellä uusi leipoja sattuisi tulemaan.

Käytiin karun kauniissa ja hyvin mielenkiintoisessa paikassa. 

 Jossa oli myös tällainen kivikasa. Sieltä valkattiin kärriin mitä mielenkiintoista silmiin sattui.

 Kasattiin ne hiekkalaatikon päälle. Käytiin vielä lisääkin kunnes lopputulos alkoi tuntua miellyttävän täyteläiseltä. Tytär aika painavia kiviä jaksaa kantaa kun haluaa.

Jäi vähän sellainen tuntu että annetaan kasan olla pari päivää rauhassa ja katsotaan asettelua sen jälkeen uudestaan. Voi olla että muutamaa kiveä pitää hiukkasen siirtää. Mutta toimii se tuossa kukkimistaan lopettelevien tulppaanien kanssa ihan ok. Ei tarvitse enää haravalla vedellä. 

Pääsykokeet

Pääsykoevastauksia on nyt luettu kolmatta päivää. Niiden perusteella voi sanoa, että ei yliopistoon pääsy enää nykyään vaikeaa ole. Ikäluokat ovat pieniä. Hakijamäärät ovat reilusti pienemmät kuin silloin kun nykyiset hakijat ovat syntyneet, mutta koulutuspaikkoja kaksi kertaa enemmän. Noin puolet hakijoista ei vaikuta viitsineen lukea pääsykoekirjoja ollenkaan, kunhan vain kokeilevat ajankulukseen. Lopuista puolet ei ole lukenut niitä kovin hyvin, kunhan on selaillut ja painanut mieleensä muutamia usein toistuvia nimiä, ja täydentää loput jollain satunnaisella mitä mieleen juolahtaa. Se loppu neljännes, joka on kehdannut lukea kirjan edes kertaalleen lävitse kunnolla ja miettien, pääsee ongelmitta sisään.

Japanissa tilanne on jo meitä pidemmällä. Jokainen, jota sattuu huvittamaan yliopistoon meno, ja on onnistunut pääsemään millaisella tahansa todistuksella lukiosta ulos, voi kävellä sisään, ainakin vähemmän muodissa oleviin yliopistoihin. Siellä on reilusti enemmän aloituspaikkoja kuin rajusti pienentyneissä ikäluokissa ihmisiä, joten opiskelijoista kilpaillaan. Toki Japanissa on myös melkoisen kovat lukukausimaksut, joten opiskelijat muodostavat yliopistoille niiden tulovirran. Siihen kai meilläkin ollaan menossa. Opetusministeriö ajaa sitkeästi kerta toisensa jälkeen lukukausimaksuja opiskeluun, eivätkä ikäluokat ole olennaisesti kasvamaan päin, vaikkei sellaista jyrkkää romahdusta kuin Itä-Aasiassa ole tapahtunutkaan.

Jossain tällaisessa tytärkin varmaan seikkailee noin kolmen vuoden päästä.

Peruskoulun päätös

Tytär pääsi peruskoulusta. Kiipesi varmaan viimeistä kertaa näitä portaita. Muita nousuja edessä.

Pantiin puita takkaan. Vettä on tullut kovaa ja pihalle on ripoteltu oksanpätkiä. Lämmintä +9; kesäkuu alkaa kylmänä. Lämmiteltiin takan edessä oppivelvollisuuden päättymisen kunniaksi ja tytär paistoi kepin päässä makkaraa. Kävin vuolemassa pihlajasta.

Hasanski Sladki

Toinen köynös jonka hankin on Hasanski Sladki. Venäjäksi Хасанский сладкий, eli Khasanin makea. Khasan on ihan eri paikka kuin Tatarstanin pääkaupunki Kazan Volgan varrella; se oli lajikkeen syntymäaikaan Primorjen alueella Neuvostoliiton Kauko-Idässä, ja nykyisin tietysti on Venäjän Kauko-Idässä, Primorsky krain kaikkein eteläisin kapea kärki, missä idässä on Tyynivaltameri ja lännessä Pohjois-Korea. Siellä tämä köynös ilmeisesti on tehty. Sen pohjana on viinilajike jonka koodinimi on Dalnyvostochyni #60, ja jonka perimässä on Vitis labruscaa (Ojukkaviini; Pohjois-Amerikasta), V.  ripariaa (Törmäviini; myös Pohjois-Amerikasta, nykyisin perusrunkona kaikkialla maailmassa oikealle viinille viinikirvan tuhojen välttämiseksi) ja V. viniferaa (varsinainen viiniköynös, Välimeren alueelta ja Kaukasiasta). Tämän köynöksen risteytti paikallinen harrastaja niin'ikään paikallisen V. amurensiksen (Amurinviini) kanssa 1950-luvulla, jolloin tuloksena oli siis Хасанский сладкий. Sitä viljeltiin sittemmin mm. Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariikissa eli Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa, missä nimeksi annettiin Varajane sinine. Sieltä se puolestaan vietiin läntiseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin; jommassa kummassa paikassa se jälleen nimettiin uudelleen, nyt Balticaksi. Suomessa se tunnetaan lähinnä alkuperäisellä venäläisellä nimellään, tosin vähän oiotulla.

Tämän viinin pitäisi kestää -35C, joten suhtaudun luottavaisemmin tämän tulevaisuuteen kuin Rondon. Sattuma kuitenkin on iso asia meidän elävien olentojen elämässä, joten aika vasta näyttää.

Rondo

Meidän lähellä oleva taimitarha myi Rondon taimia, ja ostin sellaisen. Ehkä ne eivät tiedä että se ei kaikista talvenkestävimpiä viiniköynöksiä ole, mutta kokeillaan. Sen on väitetty kestäneen Suomessa -26C ollessaan hyvin tuleentunut, joten lumen alla kyllä menee jos sitä jaksaa laskea alas syksyisin. Annetaan sille mahdollisuus. Pieni se on vielä. Sen alla on vajaa metri keskenään sotkettua säkkimultaa, hietaa, multaista hiesua, hevosenpaskaa rakeina ja syyslannoitetta. Jos se haluaa viihtyä niin siihen on mahdollisuus.

Rondon sukupuussa on yhtenä haarana St. Laurent, alkuaan ranskalainen aromaattinen punainen rypäle, jota viljellään paljon etenkin Itävallassa, Slovakiassa ja Tsekissä. Rondon toinen sukuhaara alkaa niin'ikään ranskalaisesta lajikkeesta Précoce de Malingre, joka on 1840 jostain puutarhasta Pariisin lähettyviltä löytynyt valkoisia rypäleitä tuottava köynös. Sen alkuperä on tuntematon. Venäläiset risteyttivät sen joskus Rostowissa Potapenkon viinintutkimusinstituutissa itäaasialaisen Vitis amurensiksen kanssa; se taas tekee pieniä punaisia rypäleitä, ja tuloksena ollut Zarya Severa (Заря севера, Pohjoinen aamunkoitto) tekee myös punaisia. Vitis amurensis teki siitä talvenkestävän pohjoisemmassakin.

Rondo syntyi 1964 Tsekkoslovakiassa Zarya Severan ja St. Laurentin risteytyksenä, ja annettiin sieltä ennen pitkää myös Länsi-Saksaan Forschungsanstalt Geisenheimiin, joka on Saksan viinintutkimuksen keskus. Siellä on tehty jatkojalostusta viiniin, ja sitä perua sillä on Geisenheimin koodikin: Zuchtnummer Geisenheim 6494-5 (GM 6494-5). Rondossa on siis neljännes Vitis amurensista, ja se on siis hybridi, mutta Vitis vinifera-lajiin sitä näytään silti myös laskettavan. Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa tämä on kaikkein suosituin viinilajike mitä ihmiset puutarhoissaan kasvattavat.

Meillä se saa elää niin kauan kuin elää; toivottavasti paljon kauemmin kuin ne kortteet, jotka aluetta ovat viime vuodet vallinneet. Kasvihuonetta en sille tee.

Kortteen tappoa

Ei pidä märkä sanomalehti kortetta aisoissa. Ohdakkeen pitää, siitä ei näkynyt jälkeäkään, mutta korte tulee lävitse kuin se olisi ilmaa. Sillä on ilmeisen terävä kärki ja voimaa työntyä eteenpäin. Sitä nousi aivan sakeanaan. Eli yhden kesän huolimaton kesannointi ei tähän maahan riitä, eikä tässä edelleenkään voi mitään puita pienempää kasvattaa.

 Ratkaisuni näihin kriiseihin ovat aika yksitoikkoisia. Musta kate maan pintaan ja betonikiveä päälle. Betoni on siinä vähän painona mutta myös lämmön kerääjänä ja säilyttäjänä kylminä öinä; tänne istutin viiniköynökseni.

Tulevina vuosina poistan peitteitä palan kerrallaan ja täytän perennoilla. Sen verran kohtuullisen alan yhdellä kertaa että saan sen nopeasti peitettyä kasvillisuudella. Mutta ei vielä tänä kesänä. Noinkohan se korte kuolee edes yhden kesän huonolla ja toisen kesän totaalikesannoinnilla? Ja pitääkö edes tuo muovi sitä pinnan alla? Ihailen kyllä sitkeyttä, mutta korte kuuluu mehtään, ei tähän. 

Ippadi

Hankin tyttärelle ippadin. Tai vaimon ajatus se oli. Peruskoulu päättyy kohta ja ajatus oli että kai se jo tarvitsee jonkinlaisen tietokoneen. Kirjoittaminen luultavasti vain lisääntyy lukiossa, minne se aikoo mennä.

Pieni ja kevyt värkki, ei liikkuvia osia mitään. Näppäimistökin on kosketusnäytöllä, tulee esiin samalla logiikalla kuin kännyköissä, eli silloin kun sitä tarvitsee. Puolet halvempi kuin tavallinen kannettava Macci, mutta vaikuttaa siltä että sillä saa tehtyä kaiken mitä tarvitsee.

Raksit Leila

Mashrou' Leilalta oikein hieno laulu: Raksit Leila eli Leilan tanssi.

Mashrou' Leila on 2008 perustettu beirutilainen yhtye, joka tekee paljon yhteiskunnallista satiiria ja kaivaa verta nenästään, mutta tämä on tällainen iloinen renkutus jolla yhtye löi itsensä lävitse vuonna 2009. Maailmanmaine kasvaa hiljalleen tuubin ja feisbukin kautta, toki voimakkaimmin arabimaissa missä ymmärtävät sanat, mutta myös täällä muualla. Enhän minäkään arabi ole. Perinteistä arabimusiikkia tämä ei ole ollenkaan, vaan varsin kansainvälistä; osa siitä kansainvälisestä vain tulee Armeniasta ja Balkanilta. Kitararokkiakin tässä on, latinoa selvästi jonkin verran ja taitaa olla vivahdus myös jatsia. Mutta myös sitä arabiperinnettä, mikä näkyy selvimmin laulussa. Tätä on vaikea paikallistaa. Mutta tämä on hyvä.

Keisarinpikarililja (Fritillaria imperialis)

Vaimo oli kukkapenkkinsä uudesta kuosista viime kesänä vähän surullinen,  mutta ei ole enää. Nyt jo pitää järjestelyä hyvin kätevänä. Pääsee joka paikkaan lähelle hoitamaan, eikä paikka enää ole ollenkaan aution näköinen. Kasvillisuus leviää aina niin pitkälle kuin pääsee, joten se mikä vielä viime kesänä oli käytävissä leveää, ei ole sitä enää. Kesemmällä vielä vähemmän, kunhan isommat puskat nousee.

 Etenkin iso pikarililja sopii tähän. Se ei ole ikinä ennen kasvanut näin isoksi ja komeaksi. Vaikka on ollut tuossa paikassa jo monta vuotta. Leviääkin tasaiseen tahtiin. Haisee hyvältä keväällä, minun nenääni ainakin. Myyrät siitä ei tykkää.

 Toki se vaati paljon apulantaa lämpimän paikan, syvän mullan ja auringon lisäksi. Mutta on se oudon näköinen kasvi. Uskoo hyvin sen olevan Afganistanista.

Menee vielä oudommaksi pilvistä taivasta vasten.

 Se on ihan mystiikkaa, tuhannen ja yhden yön satuja. Tulppaani tosiaan on myös kotoisin sieltä; molemmat ovat lähteneet 1500 luvulla Ottomaanien imperiumin ja Wienin kautta matkailemaan tänne päin. Siinä se nyt pihalla kasvaa ja leviää.

Kukkia taas

Ilma on lämmintä ja leppeää kuin linnun maito - jota en tosin ole koskaan juonut - joko ei tuule ollenkaan, tai vain kevyesti ihoa hivellen. Valoa on niin paljon että se imeytyy suoraan ihon läpi sisään. Kukat kukkii niin kirkkaasti että melkein sattuu silmiin. Lyhyt kesä; loppukevät räjähtää toukokuussa äkkiä esiin heti kun lumet häviää. Hyviä nämä vaimon tulppaanitkin on, vaikka eivät mehtätulppaaneja olekaan. Näistä vain katsoessaan tietää että nämä on taantuvia, eivät oikein tahdo pärjätä enää ensi vuoteen kunnolla.

Kaukasianpitkäpalko (Arabis caucasica). Tämä pärjää hyvin ja leviää kunhan sitä ei juuri lannoittele. Kärähtää apulannasta helposti.

 Lännenkylmänkukka (Pulsatilla vulgaris) täydessä kukassaan.

 Elviira, tai siis kolme sellaista. Muutaman vuoden vanhoja, ennen eivät ole kukkineet näin tiheään.

 Luumu (Prunus domestica). Kaksi kukkii tänä keväänä. Loput vielä paranevat toissatalven tuhoista; viime kesänä eivät vielä valmistautuneet kukintaan.

 Kevätvuohenjuuri (Doronicum orientale). Tämä alkaa näyttää jo enemmän kesäkukalta lehtiensä takia.

Näitä muun muassa. 

Helsingin ihmeitä

Näin kasvitieteellisessä puutarhassa työmenetelmän, jota en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Yksi mies otti lapiolla kasvillisuutta ja pintamaata irti ja toinen imuroi kaiken letkulla auton tankkiin. Ilmeisesti tarkoituksena on tuhota koko rinne nykymuodossaan ja perustaa kuivakkotarha uudestaan. Lienee rikkaruohottunut liian pahaksi. Tulipahan nähtyä tuollainenkin. Energiaa siinä kuluu, mutta kohtuullisen tehokasta. Lienee nykyaikaa ...

Helsinkiläisille puhaltelee se ainainen kylmä merituuli, joten siellä ei olla enää juuri sen edempänä keväässä kuin Sisä-Suomessakaan. Mutta siellä kasvoi jotain jota minunkin tekisi mieleni: Mehtätulppaani Tulipa sylvestris. Aito luonnonlaji joka jopa haisee hyvältä ja leviää hyvin ominkin voimin. Sellaiset on paljon mielenkiintoisempia kuin jalostelut hajuttomat lajikkeet, joissa tosin on niitä värejä. Mutta enpä ole nähnyt näitäkään missään myytävänä. Kaikkea ei voi saada aina ja heti. Kyllä tuo vielä jostain löytyy. 

Silppurin vierailu mökillä

Kävin illalla mökillä hakemassa isäni pois. Sillä on kerta viikkoon kontrollikäynti sairaalassa, joten se ei kovin pitkiä aikoja nyt yhteen mittaan mökillä olekaan. Siksipä tässä yöttömässä yössä vasta nyt klo 23 tienoilla päiväkirjaa kirjoitetaan.

Ajoin samalla reissulla syksyllä kaatamieni ja muutama päivä sitten pätkimieni pihlajien oksat silpuksi. Ei kone enää tee kovin nättiä jälkeä, vaan laskee ohuet oksat läpi aika pitkinä, mutta ei se minua haittaa. Kelpaavat marjapuskan alle hyvin. Ja isosta oksakasasta tulee aika pieni purukasa, eli kyllä se sitä tavaraa hyvin tiivistää. Mukava kun on oma silppuri, vaikka vanhakin.

 Toinen kärrillinen polttopuita mukaan kotiin. Uusi pohja pitää. Paljon mökiltä ei nyt tarvitse puita ajaakaan. Kaksi kuormaa on tullut, viime talvi oli lämmin ja puita meni vähemmän kuin kahtena edellisenä, ja jouluna kaatamani haapa kyllä kuivuu autotallin lämpimällä seinustalla aika hyvään kuntoon kesän mittaan. Voi olla että syyskesällä kuorman pari voisi vielä tuoda. Kahtoo kunhan saa huavan liiteriin.

Isä oli pökertynyt kerran mökillä sohvalta noustessaan ja lyönyt ohtansa kiikun jalkaan. Löysi lattialta ihtensä taas tajuihinsa tultuaan. Kehui taas silti kuinka mukavaa siellä on kuljeskella. Ehkä se mielellään kuolisi siellä saappaat jalassa. Ei niin että se mitenkään kuolemaa kohti pyrkisi, mutta ei se sitä erityisen kiihkeästi yritä välttääkään.

Kävin taas järvessä. Vesiputken pää oli lähtenyt myrskyssä irti. Kiinnitin uudestaan. Ja kävin lopuksi nopeasti pinnan alla huuhtomassa puuhomman hiet, minkä minä toukokuussa lasken uimiseksi. Olen yllättävästi ja poikkeuksellisesti johdossa tänä vuonna. Vaimo on käynyt järvessä kerran, tytär ei vielä yhtään kertaa. Yleensä ne kaksi ovat minua paljon innostuneempia kylmästä vedestä.

Peräkärrin pohjalevyn uusiminen

Muuli, hankittu 1997 eli 15 v sitten. Sen avulla on rakennettu talo ja piha, ajettu melkein kaikkien noiden vuosien polttopuut, ja tonneittain kiviä, oikeita ja betonisia. Hankkinut hintansa moneen kertaan. Pohjalevy alkaa kuitenkin olla jo niin pehmeä että ennen pitkää menee jalka lävitse, vaikka kärri onkin viettänyt useimmat talvensa katoksessa. Tässä kuvasarja siitä kuinka levy uusitaan helposti, niille jotka eivät ole sitä koskaan tehneet; ammattimiehiä tämä ei varmaan kiinnosta.

 Jäljellä olevat pop-niitit metalliporalla irti. Useimmat oli jo lähteneet itsestään maailman tuuliin.

 Levy pois, tällainen runko.

 On paljon halvempaa ostaa rautakaupasta standardikokoinen päältä karhennettu vesivanerilevy kuin tilata tehtaalta määrämittainen. Vanha levy uuden päälle, reunaviivojen vetäminen ja poralla merkit niittireikien kohdalle.

 Sahalla liiat pois. Polkypyörä pitelee toista päätä kun naisväki ei joutanut. Reikien poraaminen niittejä varten.

 Kärrin runkoon jääneet niitin päät sai helposti pois lyömällä vasaralla sivuittain, naulalla reikään jääneen palan sai napautettua palkin sisään. Sielläpähän helisee.

 Uusi levy paikoilleen ja pop-niitti reikään.

 Niittipihdit tappiin ja puristus kahvoista. Siellä on. --- Tosin eivät olleet kaikki; osa ei tarttunut. Porasin silloin viereen uuden reiän, myös teräspalkista lävitse siis ja iskin siihen uuden niitin. Eipähän niiden jokaisen tarvitse kiinni ollakaan, pysyy levy matkassa ilmankin. Riittää ettei liiku lastattaessa. Irtoilee ne niitit sieltä ennen pitkää kuitenkin.

 No niin, kuin uusi.

Pari tuntia siihen meni. Ammattimies varmaan tekisi vartissa. Hänen ei tarvitsisi miettiä eikä lueskella niittipihtien käyttöohjeita. Minä käytin sellaista ensimmäistä kertaa.

Vanha pohja on pääosin vaneria ja kelpaa polttopuuksi. En pieninyt vielä kuitenkaan. Pitää vielä ajaa tässä ennen pitkää kiviä ja käytän ainakin sen ajan vanhaa pohjalevyä uuden suojana. Louhokselta kiviä kärrätessäni tein vanhaankin pohjaan ensimmäiset lommot.

Vaa'an korjaus

Vaaka heitti toimimasta. Vasta se on 14 vuotta vanha. Vaimo muistaa. Viaksi osoittautui mustan johdon katkeaminen; miten se on osannut pussin sisällä katketakaan? Osasi joka tapauksessa. Koska minulla ei ole kolvia eikä tinaa, käytin Jeesus-teippiä. Sehän pelastaa. Teippasin johdon pään kiinni napaan. Siitä jäi kuva ottamatta.

 Sitten teippasin pussin kiinni ja kiinnitin pariston pussiin.

Taas pelaa. Vaimo punnitsee itsensä joka aamu, joten vaakaa tarvitaan.

Toukokuun puolivälin kukkia

Kukkia riittää edelleen, uusia nousee ja avautuu koko ajan. Pikkutalvio (Vinca minor).

 Pinkki valkovuokko (Anemone nemorosa).

 Kirjopikarililja (Fritillaria meleagris). Pärjää hyvin ja leviää hissuksiin rodojen ja pensasmustikoiden seassa.

 Palmu. Ei vielä auki.

 Vaimon narsisseja. Nämä on jo jotensakin törkeän koreita.

 Solmut auki. Lännenkylmänkukka (Pulsatilla vulgaris) valmistautuu aukomaan nuppujaan.

 Löytyi sieltä jo auennutkin. Tämä on nätti kukka, ainoa mitä on myynnissä missään. Mielelläni hankkisin muitakin kylmänkukkia, jos vain jostain saisin.