Kirjahylly

Takana sateinen viikonloppu. Hyvä niin, jouti tekemään jotain mitä on pitänyt tehdä jo melkein vuosi, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Viime vuoden kesäkuussa piti tyhjentää työpaikan työhuone ja tuoda sieltä kirjat kotiin, mitään tavaraa kun ei saanut viedä silloin uuteen paikkaan, minne lähdettiin pakoon hometta ja mitä muuta allergisoivaa siellä olikaan; ei se koskaan oikein selvinnyt, niin kuin ei ilmeisesti yleensä selviäkään.  Ne kirjat makasivat kodin työhuoneeni yhdellä seinustalla pinossa pahvilaatikoissa tänne asti. Pihan kiveys vei kaiken huomion viime kesänä, eikä vanhoille kirjoille riittänyt aikaa. Nyt sitten.

Tämä on meidän talon ensimmäinen vaatekaappi. Itse tein rimoista ja laudasta kun rahaa ei 1998 kesällä vielä ollut tehdastekoisten kaappien ostoon. Ylimmän hyllyn alapuolella olevissa poikittaislaudoissa näkyy vielä reiät, joihin pujotin pyöreän tangon henkareille; vasemman puoleinen osasto oli takkeja varten, keskimmäinen paidoille. Oikeanpuoleisella hyllyköllä oli viikatut vaatteet. Ylhäällä verhotanko, jossa roikui aluslakanat ikäänkuin kaapin ovina. Verhothan meillä oli vessan ovinakin; sisäoviin oli rahaa vasta vähän myöhemmin. Vaatekaapin laipion ja päätyjen panelointien takana kulkee ilmastoinnin ja keskuspölynimurin putket. Eipä noita ole tarvinnut koskaan aukoa.

 Tein satunnaisista rimanpätkistä poikkipuut; höyläsin ne sileiksi ja pyöristin kulmat hiekkapaperilla. Kiinnitin edestä pitkällä ruuvilla ja takaaosasta sisustuskulmaraudoilla. Hyllylaudat kävin lautatarhalta; 143 mm lautaa kaksi rinnakkain. Koska rakennelma oli alkuaan vaatteita varten, on se leveämpi kuin normaali kirjahylly, ja siihen mahtuu kirjoja kahteen riviin. Tiedän suunnilleen mitä takarivissä on, eli varsin harvoin tarvittavia kirjoja, joten se ei ole ongelma. Ladoin hyllylaudat vain poikkipuiden päälle ruuvaamatta niitä kiinni. Aina mielellään varautuu siihen että kaiken tekemänsä purkaminen olisi madollisimman helppoa ja nopeaa. Laudat ei kirjojen alta muutenkaan mihinkään karkaa.

Eli tässä on lopputulos: kirjat purettuina laatikoistaan, imurin pölypäällä imuroituina, osin teemoittain, osin koon mukaan järjestettyinä. Jäljellä olevissa pahvilaatikoissa on valokopioita, joita vuosien mittaan tuli otettua vanhoista kirjoista eri puolilla maailmaa. Ei voi heittää poiskaan, mutta enää en kerää niitäkään. Skanneja tai valokuvia vain. Hyllyyn mahtui muutakin tarpeellista; matkakassit, isompi ja pienempi; vähän työkaluja, pakkasarkoja rakennuskemikaaleja, joita vaan säilyttää ja säilyttää mahdollista tarvetta varten, koiran ruokaa ja harjat yms yms.

 Vetäisin hyllyn lautoihin kevyen vernissan. Kirjat liukuu paremmin. Hyvin helppo ja nopea toimitus rasselitukolla, kovettuminen yön ylitse. Jos joku kokeilee tehdä tätä kotona, niin muistakaa kuivata se rasselimytty ilmavasti käytön jälkeen. Se voi syttyä palamaan itsestään jos se jää tiiviiseen tilaan missä ei pääse tuulettumaan.

 Kun pahvilaatikot poistui seinän vierestä, tuli tilaa rakentaa toinenkin hyllykkö. Vaimon talvikukkien alustoiksi sahautin joskus kaatamastani koivusta pari 10 x 190 cm palkkia, jotka niiden kuivuttua höyläsin suoriksi seuraavana kesänä. Kuperoituvat kuivuessaan.  Ei hän niitä kuitenkaan halunnut, joten ne ovat olleet huoneeni nurkassa muutaman vuoden. Tähän sitten. Jalat on koivua nekin. Nekin tolpat on vaimolle tehty, mutta hän ei montaa suostu käyttämään. Minä niistä tykkäisin. Mikäs sen komeampaa kuin kukkaruukku talvella koivuisen tolpan päässä ikkunan edessä? Ne kuivuu hyvin yhtenä talvena sisällä pystyssä, kun panee pari tikkua alle niin että ilma pääsee kulkemaan putkiloissa. Ulkona ei kannata yrittää kuivata kesällä. Ne munitaan täyteen jotain toukkia, joista saa jouluna pölkyn sisälle tuotuaan talon täyteen lentäviä hyönteisiä. Rakennuskesänä säästin tontilta kaadetuista koivuista pari pölkkyä, joten sekin on nähty.

Radio/vahvistin on vuodelta 1980. NAD eli New Acoustic Dimension -merkkinen. Levy- ja kasettisoitinkin oli, mutta ne on ajan hammas syönyt jo aikoa sitten. Isot kaiuttimet ovat AR eli Acoustic Research -merkkiset. Koska piuhat on hävinneet jonnekin viimeisen 15 vuoden mittaan, en tiedä enää soiko ne ollenkaan, mutta en raaskinut heittää poiskaan. Olin 1980 4 kk kesällä töissä Lisebergs Nöjesparkissa Göteborgissa siivoamassa aamuisin ravintoloita, ja siltä reissulta jäi pankkiin 4000 markkaa. Ne kannoin syyskuussa Suomessa musiikkikauppaan, ja ostin sekä nämä stereot että ison pinon uusia levyjä. Sai sitten talven mittaan opiskelijakämpässään kuunnella King Crimsonia huippuluokan laitteilla. Radio toimii edelleen. Levyt on edelleen tallessa. Ne oli niin tärkeitä aikoinaan että ei vain voi tuhota niitä, vaikka en ole saanut hankittua levysoitinta enää 1990-luvun jälkeen. Eikähän PVC-muovi kelpaa edes energiajätteeksi. Jos sitten eläkkeellä joskus kuuntelisi kaiken lävitse vielä kerran.

 Näitä pölkkyjä on vielä monta seisomassa huoneessani tyhjän panttina. Voisihan niistä tehdä polttopuita. Mutta ei ne nyt tuossa pahasti tielläkään ole.

 Työturvallisuuteni parani selvästi viikonloppuoperaation tuloksena. Työnojatuolini päällä ei ole enää vajaan metrin korkuista pinoa kirjoja yhden ainoan laudan varassa. Kyllä lauta aina kesti, mutta ei tiedä kuinka kauaa se enää olisi kestänyt pinon kasvua.

Pikkupöytäkin on itse tekemäni. Ei kovin komea, mutta ajaa asiansa. Muotoon sahattu ja jyrsitty vernissattu senttinen vanerilevy, jalat kiinni kulmaraudoilla. Kolme tietokonetta. MacBook, jolla tuossa tuolissa tätä nyt kirjoitan ja joka on päätyökone. Acer TravelMate 3010 noin vuodelta 2006, jossa on sisällä Ubuntu, ja jolla pystyy tekemään Linux-asioita sekä lukemaan vanhoja CD- ja DVD-levyjä, joita Mac kieltäytyy lukemasta. Sekin kone on reissannut Siperiat ja Itä-Aasiat, luja kuin mikä, kestää ja kestää vain. Viimeisenä Fujitsu-Siemensin Amilo 2000-luvun alusta. Siinä on Windowsin käyttöjärjestelmä, mutta se ei ole enää yhteydessä verkkoon, eikä siinä ole virussuojausta. Se on sitä varten että sillä voi katsella venäläisiä väkivaltaelokuvia ja muuta vastaavaa, jota ei mielellään vie television kautta nähtäville. Perheen naisväki valittaa karmivista kuolemankarjunnoista ja muusta sellaisesta. Mäcillä niitä ei voi katsoa, koska tässä ei voi vaihtaa maakoodia kuin pari kertaa. Amilossa on iso hyvä näyttö, mutta on se myös helvetillisen painava. Kannoin sitä aikanani repussa. En unohda. Akku kesti parisen tuntia, jos niinkään kauan. Siinä on vielä toimiva korppuasema. Niitäkin minulla on vielä tallessa, 1980-luvulta lähtien. 

Tässä on jo aika vanha ihminen kun elämä on pelkkää nostalgiaa ja muistelua. Ja ympärillä paljon vanhaa roinaa.