Verbalisti visualistien mualimassa, elikkä reissu Haehatukseen.

Käytiin eilen päivän reissulla Joutsassa, katsomassa sekä Joutsaa että Haihatus, jota Lepis joka vuosi ansiokkaasti kehuu ja mainostaa. Joutsasta olen ajanut monet kerrat ohitse, mutta kulloiseenkin määränpäähän pääsy on ehkäissyt pysähtymisen siellä. Ajeltiin pitkin Jousitietä, missä piti olla hotelli ja siellä ravintola, missä syötäisiin nälkä pois. Nätti tie, vanhoja siistejä taloja, mutta Hotelli Aatto & Ellin ovi oli kiinni, kuten myös Ellin Vanha kahvilan, sekä Ellin uudenkin kahvilan ovi. Pääteltiin, että turistisesonki on ohitse tällä erää. Aikamme ajeltuamme löydettiin jostain kahvila, mistä saatiin muikkuleipiä ja juustosämpylöitä. Haihatuksessa käynnin jälkeen löydettiin toisen ison kadun varrelta Uusi Joutsa, missä oli uusia taloja, tavalliset marketit, ja Ravintola Jouto-Tupa, missä tekivät meille ruuat, vaikka lounasaika oli mennyt ohi jo aikoja sitten; illallisaika jo oli. Hyvät oli ruuat. Joutsa oli nätti ja ravinnossa siellä pysyttiin.

Haehatuksessa oli monenlaista taidetta. Koska en ole taideihminen, ei minun tietysti tarvinnut kaikesta tykätä. Siellä oli aika paljon kierrätysmateriaaleista tehtyä naivistista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottavaa taidetta, joka ei nyt niin kovin järisyttävän suuria esteettisiä ja filosofisia elämyksiä antanut ... suorassa osoittelevuudessaan aika perussuomalaista kamaa. Verbalistina otan sosiaalisen, yhteiskunnallisen, poliittisen ja kulttuurillisen kriittisyyden mieluummin sanoina, joilla sanottavansa saa tehtyä nyansoidummin. Mutta ei minun siis tarvitse visualisteja ymmärtääkään. Different worlds, and the twain shall not always meet.

Maallikko tapaa tuollaisissa paikoissa myös aina sen tavallisen ongelman, eli katsojana on jatkuvasti tehtävä päätöksiä siitä, onko jokin taidetta vai ei. Esimerkiksi nämä tuhkaluukut piipun seinässä ovat varmasti taidetta, koska muuraus on niin heikkoa. Ilmeisesti sekä pohjan että kuivumisvaiheen kostutus on unohtunut, niin että laasti on karahtanut kuivaksi ennen kovettumistaan. Kaunista kuitenkin; tällainen visuaalisuus uppoaa minuun.

Nämä pöntöt tarkastin yksi kerrallaan, mutta kuten arvasin, ei yhdessäkään oltu asuttu. Aukoissa ei ollut kulkemisen jälkiä; joissain hämähäkin seittejäkin. Mikä tietysti oli loogista; maalattu tarpeettomasti väärän värisiksi, niin että linnut karttaa niitä. Reikäkin on liian alhaalla. Se, että taiteilijalla on ehkä ollut muita päämääriä kuin mitä linnunpöntöillä minun mielessäni on, ei ole tässä tärkeää.

Jollain tavalla muovitetuista - ehkä vain runsaalla maalilla, en tiedä - kirjoista ja kirjanipuista oli rakennettu vaja. Tämä oli yhtäältä ihan mukava, mutta toisaalta paljon kirjoittavalle ja lukevalle verbalistille kirjan tällainen käyttö koski jossain määrin sydämeen. Ei niin, ettenkö minäkin näkisi kirjaa myös materiana. Sille voi antaa polttohautauksen, energialaitoksessakin. Siitä voi repiä kannet ja laittaa paperin jätepaperikeräykseen uudelleensyntymää varten. Siitä voi tulla uusi kirja. Mutta varmaan vain visualisti voi muovittaa sen ja käyttää rakennuspalikoina. Hmmm ... hmmm ... jos se on myrkytöntä muovia ja maalia, niin kelpaahan se energiaksi, kun on aika purkaa rakennus ... No, joka tapauksessa minulla Haehatuksessa oli usein tunne että olen vieras vieraan maailman vieraassa kulttuurissa. Robert Heinleinilla oli hippiaikaan yksi kirja nimeltään "Stranger in a Strange Land". Kirjakin ihan hyvä, mutta nimi vielä parempi.

Visualistit eivät ole kovin hyviä antamaan teoksilleen nimiä. Noin yleisesti. Oikeastaan melkein järjestään teoksilla oli väärät nimet. Lopetin niiden ja taiteilijaesittelyjen lukemisen puolivälissä matkaa. Haittasivat vain katselua. Tämän nimi oli "Natura", eikä se tietysti huono nimi ole. Tekijä on rajannut luontoa aidan ulkopuolelle, missä katselija seisoo niitetyllä nurmella, ja luontoahan on itse aitakin, valkoisine maaleineen. Eikä pidä unohtaa että luontoa jää myös aidan sisään. Minusta se kuitenkin oli "Manus deus". Kun ihminen 1800-luvulla Gott ist tot -tapahtuman jälkeen asettui Jumalan sijaan maailmankaikkeuden ylimmäiseksi olennoksi, alkoi hän suvereenisti määrätä nurmen elämästä, matalaksi niitosta ja kuolemasta. Kaikesta päättää ihminen, myös siitä ettei jotain paikkaa niitetä. Sen tämä taideteos tuo niin elävästi esiin. Ehkä se oli taiteilijan tarkoituskin. Mistä näiden visualistien ajatuksia aina tietää.

Vuan eppäelykset sikseen. Haehatuksessa ol paljon mukavatakii katottavvoo. Tämä teos rauhallisine symmetrisine muotoineen miellytti silmää.

Ilmeisesti pelto-ohdakkeen (Cirsium arvense) toivorikkaat siemenet lähevät tässä poutapilvien alla seikkailulle suureen maailmaan. Taiteellinen kotipelto jää taa, kamppailu odottaa. Jotain vielä onnistaa, toista ei. Kesä on kuitenkin heillä kaikilla.

Viholainen (Urtica dioica) tunkee läpi mustaksi maalatun lattian. Ovesta tulee sen verran valoa, että sitkeä kasvi pystyy hyvin yhteyttämään. Kaunista ja rohkaisevaa.

Joka talossa pitäisi minustakin olla pihalla kiviraunio, sorakasa ja hiekkakasa. Niissä lepää silmä, ja niistä saa ottaa aina kun tarvitsee.

Tämä ontto vanha puunrunko oli mukava.

Vanhoista pulteista hitsattu puu. Tämä edustaa samaa kuin ankarammat ikebanan koulukunnat, jotka kieltävät kasvien tarpeettoman katkaisemisen esteettisiin tarkoituksiin. Asettelun päämääränä saa olla vain いける, eli elämän jatkaminen. Vain muiden tuhoamia tai hylkäämiä kasvinosia saa käyttää, jotta kuolevalle palalle annettaisiin pieni aika lisää elämää esteettisessä kokonaisuudessa. Maalatut rautapultit tosin kestävät kauemmin kuin biologinen materiaali.

Nämä linnut olivat nättejä. Tehty leipäpakettien rautalangalla vahvistetuista muovisulkijoista. Painoina senttejä ja euroja. Mikäli siellä jossain oli sanoma, en sitä tarvinnut. Monta pakettia on taitelija päässyt tätä tehdessään leipää syömään.

Rintsikoita on aina mukava katsella. Niiden edessä mielen valtaa harras pyhä tunne. Toivoo että niistä monet, jopa ehkäpä kaikki, ovat joskus olleet lämpimien tuoksuvien naisten yllä, huolellisesti aamuisin paikoilleen aseteltuina miellyttäviä ruumiinosia tukemaan ja suojelemaan. Näiden edessä voisi vaikka polvistua mietiskelemään, mutta en nyt kuitenkaan perhereissulla.

Laiha villisika oli mukava. Muoto on täydellinen. Tämä oli näyttelyn huippu. Tätä katsoi kauan. Täysin elävä. Vaeltanut joskus Mononokehimen tuhoutuneesta metsästä Joutsaan. Nälkä tietysti tullut pitkällä matkalla.

Eikä paha ollut tämä käytetyillä haulikon patruunoilla lehditetty rautapuukaan. Tässäkin on juhlallista, temppelinomaista tunnelmaa. Johtuen osittain takana olevien korkeiden petäjien siivilöimän valon vaihtelusta nurmikolla, ja osittain niistä tarinoista joita puu kertoo: tekijän pitkistä hiljaisista odotuksista aamuvarhain sumuisten järvien rannoilla; hiljaisuuden katkeamisista kaksipiippuisen haulikon pamahduksiin. Niitä matkoja on pitänyt tehdä monta, jotta patruunat on saatu tyhjiksi. Pakkaseen on kertynyt paljon syötävää talven varalle. Perhe on metsästäjää kiittänyt. Iltaisin yhteisen pöydän ääressä ovat paistettu sorsa ja peruna vatsoja lämmittäneet, pakkastuulen viheltäessä nurkissa ja pilvien sataessa uutta lunta kolattavaksi pihatieltä seuraavana aamuna. Tämä on juhlallinen veistos perheidyllistä, ja sopii kierroksen päätökseksi.

Eli hyvä reissu se oli. Mielenkiintoinen paikka.

Jos joku katsoo minun rikkovan taiteilijanoikeuksiaan kuvat julkaistessani, niin kannattaa sanoa. Ne saa helposti pois. Sanat pidän paikoillaan.

Peruna

Kukkii perunakin (Solanum tuberosum) viimein. On ne ennen vanhaan pitäneet näitä kukkapenkissäkin. Myöhässähän tuo on, kylvettykin vasta juhannuksen tienoilla, mutta onhan tässä vielä aikaa. En vielä ole kaivellut mukuloita.

Vaimon viidakon uusi olomuoto

Tämäkin on nyt sitten väsätty iltahommina pala kerrallaan kasaan. Vaimo on vähän surullinen. Sanoo että kylmältä näyttää. Tuuli puhaltaa läpi leveiden käytävien, joiden pinta-ala on paljon suurempi kuin kukkien.

Onhan se niinkin ... mutta ensi kesänä tähän aikaan kaikki mahdollinen tila on jälleen kasveja täynnä, ei pienintäkään epäilystä. Suhde kääntyy silloin jälleen toisin päin. Lilaakin on vielä kaksi erillistä pehkoa. Kaikki kyllä vähän rupsahtaneen ja kärsineen näköistä kun siellä on monta iltaa lapioiden kanssa heiluttu, mutta kyllä se siitä.

Koska tässä on niin monia kasvilajeja, useimmat aika korkeita, niin näitä on pakko alkaa järjestellä osastoihin. Tämäkin punainen lilja oli jäämässä jalkoihin. Kukaan ei tiedä mikä se mahtaa olla nimeltään. Vaimo sanoi ostaneensa keväänä muutamana Tiimarista pussin mukuloita, ja niistä tämä on kasvanut. Tulee esiin joka vuosi, täysin talvenkestävä, kukkii outorakenteisilla kukilla, eikä tätä ole näkynyt missään muualla myynnissä. Tuettava nyt, koska on tämän kesän nojannut korkeampiin puskiin.

Tytär sanoi että parempi nyt kuin ennen. Minä olen samaa mieltä. Vaimo tottuu aikanaan. Ja itse se pani tämän alulle.

En kyllä suuresti tykännyt tästä hommana. Multahommat menee, ja kivihommat myös, mutta mieluummin erillään. Märkä multa on tahmeaa tavaraa, eikä sitä sotkisi mielellään kiviainekseen. Sen enempää hiekkaan kuin laattoihinkaan.

Puoli yhdeksältä on jo keltaisen häivähdys ilmassa.

Yö on palannut.

Aurinko laskee jo ennen kymmentä illalla, ja keskiyöllä on jo pimeä.

Se vähän aina järkyttää, mutta siihen taas tottuu, niin kuin muinakin vuosina.

Vaimon viidakko

Vaimo päätti viimein ryhtyä rajoittamaan lilan syysleimunsa leviämistä. Se kasvaa puolitoistametrisenä viidakkona ja leviää vuosi vuodelta. Mikään muu tässä kukkapellossa ei sille pärjää. Hyvin siinä kyllä kasvaa kaikki muukin. Siinä oli talon rakennustyömaan jäljiltä 0.5-1m syvä syvennys, joka täytettiin kunnan kompostilla sen jälkeen kun sitä ei enää tarvinnut materiaalien säilytykseen. Pohjalla on viisto kallio. En tiedä mitä jätteitä oli kompostoitu, mutta ei siinä syötäviä kasveja kasvateta, joten sillä ei ole erityistä väliä. Joka tapauksessa hyvin kasvaa. Seurauksena on ollut n. 4x6m alue, johon vaimo ei ole enää itse mahtunut sekaan, ja jossa lila vähitellen päihittää kaiken muun. Se ei tässä kuvassa näytä niin isolta, mutta jos vaihdetaan kuvakulmaa, niin se näyttää tänä kesänä jo tältä:Eikä ole kovin montaa vuotta siitä kun siihen yksi pieni ruukkutaimi on istutettu. Joten vaimo ryhtyi mittavaan uudelleenorganisointiurakkaan. Elokuun alettua kasveja on alkanut muuttaa suurin joukoin paikasta toiseen, ja viidakkoon on raivattu lapiolla juurineen kaivaen tilaa käytäville. Ajatus on, että paikka jaetaan lohkoihin, joissa on omat kukkansa, niin että matalammat ja hitaammat myös pärjäävät. Lilalle oma lohkonsa. Ei vaimo siitä luovu.

Laattoja voi asetella multamaahan, mutta ne on parin vuoden päästä jokainen eri suuntaan kallellaan. Tässä kokeillaan hoitaa asia samalla tavoin kuin viime viikolla tehty käytävä. Jonkin verran hiekkaa mullan päälle tasoitteeksi, siihen 3 cm Finnfoam, ja sen päälle pareittain 30 cm pesubetonilaattaa, kakkosluokan halpaa tavaraa betonitehtaalta peräkärrillä haettuna. Eli tuloksena on 60 cm käytävät lohkojen välillä. Kasvit eivät myös pysty periaatteessa kasvamaan Finnfoamin lävitse, niin että lohkojen pitäisi pysyä kohtuudella erillään toisistaan. Harva tekee yli 60 cm maanalaista rönsyä. Tai, no, aika näyttää. Routa tietysti taas liikuttelee, mutta se ei niin haittaa, jos 1) se liikuttaa koko käytävää kohtuullisen yhdessä ja 2) viidakko kasvaa siihen kuitenkin tiukasti ympärille, niin että pienet muutokset ei näy.

Vaimo on hoitanut pääosin viidakkonsa järjestelyn ja laattojen latomisen, kunhan minä olen hommannut ne paikalle sekä tehnyt pohjat.

Toimii jos toimii; jos ei, niin sitten taas jotain keksitään.

Hiekkalaatikon uusi elämä

Tytär siivosi hiekkalaatikostaan lelut kellariin talteen, sekä lapioi rikkaruohot, lehdet, neulaset, sammalet ja likaisen hiekan kottikärriin, mistä minä vein ne sopivampaan paikkaan. Tärkeät kivet - oudon väriset, pyöreät, nätit, kuoppaiset, tai muuten vain joskus tärkeät - hän kaivoi talteen hiekan sisään. Ei tiedä milloin ja kuka niitä taas tarvitsee. Rumat hän antoi minulle kuoppien täytteeksi tontin takaosaan.

Tasoitti pinnan ja se on nyt käytössä erilaisten haravakuvioiden kokeilemista varten. Niitä on nähty japanilaisissa temppeleissä. Seuraavaksi jonkun päivän päästä tulee kuulemma ympyröitä. Ihan hyvä, saa siinä olla mitä vaan, kunhan on elävä paikka.

Sayoonara vanha pakastin

Tälle tuli lähtö kaupan miesten pakettiautoon. Kahdeksalta viileänä ja sumuisena elokuun aamuna.

Sinänsä tärkeä pakastin. Ostin sen kesällä 1990 kohta sen jälkeen kun oltiin vaimon kanssa otettu elämämme ensimmäinen asuntolaina ja sillä hankittu 39 m2 kokoinen kaksio vanhasta kerrostalosta. Kun parhaimpana vuonna ennen ostosta muutettiin muistaakseni 6 kertaa, alkoi tehdä mieli kiinteää asuinpaikkaa, josta ei tule lähtöä muuten kuin omasta tahdosta. Edellinen omistaja jätti asuntoon vanhoja kalusteitaan; lakanat, kattila, paistinpannu ja muutama lautanen meillä jo oli. Pakastin oli oikeastaan ainoa tarvittava uusi ostos, mihin sitten kerättiin loppukesä marjoja, kantarelleja ja suppilovahveroita. Leipomolta ostettiin säkissä epämuotoisia leipiä ja pantiin pakkaseen. Tehtiin pätkätöitä lyhytaikaisissa työsuhteissa ja maksettiin asuntolainaa.

Avioliitto, omistusasunto ja oma pakastin merkitsivät nousua juurettomasta ja omaisuudettomasta opiskelijaköyhälistöstä velkaiseen keskiluokkaan. Senkin jälkeen ollaan asuttu viidessä eri asunnossa eri paikkakunnilla, mutta pakastin kulki mukana kaikkiin Suomessa olleisiin asuntoihin. Tässä omakotitalossa se muuttui jo kakkospakastimeksi ja siirtyi sisältä verstaan nurkkaan. Kannen saranointi löystyi hiljalleen niin, ettei kansi enää pysynyt itsestään ylhäällä tavaraa lastattaessa ja haettaessa, mutta sen kanssa tuli toimeen. Kahva hajosi muutama vuosi sitten. Korjasin sen metallipuikolla ja jeesusteipillä. Hyvin toimi taas.

Yksi aikakausi tuntuu sen lähdön mukana jääneen taakse. Nyt olen jo lähempänä eläkeikää kuin sitä aikaa jolloin se oli uusi. Kansa taisteli, miehet kertovat.

Käytävän remontti

Tehtiin tämä roudan ja rikkaruohojen vaivaama käytävä uusiksi. Ensin kivet ylös. Siellä oli paksua juurta, jonka vasta nyt sai kaivettua pois.

Tällaisen työn voisi tehdä kunnolla ja perusteellisesti, mutta ei vain tehnyt mieli. Siellä oli ennen 5 cm hiekkakerros saven päällä, ja joka talvi maa routi. Nosteli kiviä 1-2 cm verran. Ei sen enempää kuitenkaan. Nyt ajoin siihen paikasta riippuen 0-10 cm uutta hiekkaa. Sen päätarkoitus on loiventaa liuskaa, niin että mäki on jatkuvan tasaisen loiva, ei jyrkempää mäkeä täällä päässä. Hiekka on tallattu jaloilla tiukaksi ja lopuksi kovetettu reilusti kastelemalla.

Hiekan päälle on leikattu tarkkaan muotoon routivimmalle kohdalle 30 mm Finnfoamia. Käytävän päät eivät roudi, niissä on kunnon perustus. Tasasin vain hiekalla käytävien päät vaahtolevyjen korkeuteen, ja levitin juurimatot hiekan päälle.

Tämähän ei periaatteessa riitä. Tehtaan ohje on 200 mm sepeliä ja 100 mm routalevyä kiveyksen alle. Mutta haluan nyt vain katsoa mitä tämän kanssa tapahtuu; tämän tekeminen varman päälle ei tänä kesänä kiinnosta minua.

Sitten ladottiin betonikivet routalevyn päälle. Hyvin tasainen pohja, helppo ja siisti latoa. Tytär teki suuren osan hommista. Latoi puolet kivistä, sahasi vaahtolevyt muotoonsa, ja oli mukana koko ajan. Eurokivi on niin pieni ja kevyt, että hänen on niitä helppo käsitellä, ja tällaisen palapelin tekeminen on mukavaa. Hän on ollut itse asiassa näissä kivi- ja hiekkahommissa mukana 2-vuotiaasta lähtien. Keskikesät aina minun hoidossani. 2-vuotiaanakin löi jo kovasti betonikiveä vasaralla, mutta lähinnä kuitenkin hiekkakakkuja tekemässä siinä vaiheessa.

Sitten leikkasin rälläkällä palat epäsäännöllisiin koloihin, varsinkin käytävän keskikohdille; reunoihin sai jäädä isompia rakoja. Ne kaikki täytettiin kivituhkalla samalla kun kivet saumattiin. Venkura muoto vaatii isot raot betonikivien väliin, ja kivituhka on niissä raoissa jämäkämpää kuin hieno hiekka.

Lopuksi tytär pesi kivet painepesurilla ja siinä se on. Jos ei toimi, se on nopea purkaa. Tuntiin nuo kivet nostelee muurien päälle saumahiekat samalla pois pyyhkäisten. Helppo tapa olisi täyttää ura sepelillä, ei tarvitsisi kaivaa. Mutta minusta on mukava että siinä on penger molemmilla puolilla, joten jos sen joskus uusiksi teen, niin lapiolla sitten kuutio savea pois. Harso alle ja sen päälle sepelit.

Tyttären entinen hiekkalaatikko siinä vielä on odottamassa jotain. Kolmeen kesään ei ole tytär enää tehnyt siinä hiekkakakkuja. Nyt kävi siihen entiset leikkikalunsa, nostalgian takia teki muutaman, muttei enää viitsinyt vaatia minua syömään niitä. Reilun 10 vuotta minä niitä joka kesä lukemattomia söinkin. Siis sillä tavalla kuin isät hiekkakakkuja syövät.

Koska hiekkalaatikko on käytännössä jäänyt pois alkuperäisestä tarkoituksestaan, ja kerää tuulesta erilaista roinaa, pitää sille keksiä uusi merkitys. Ei sitä purkaa kehtaa. Asia on mietinnässä.

Pakastin

Verstaassa ollut pakastin hajosi. Nyt jo. Vastahan minä sen kesällä 1990 ostin. Hajosi vain sillä tavalla ovelasti ettei siitä tiennyt mitään. Moottori kävi rauhallisesti eikä lämpimän valo syttynyt palamaan. Siellä ei muuta ollutkaan kuin tänä kesänä kerättyjä marjoja, eikä sitä ollut tarvinnut aukoa ennen kuin tänään kun vaimo meni viemään sinne uutta erää mustikoita. Oltiin oltu päivä mökillä viinimarjassa ja mustikassa, ja katsottiin kotiin tultua levätäksemme Karibian merirosvoja yksi dvd. Se loppui klo 22. Klo 23 meillä oli sisällä ollut uudempi pakastin sulatettuna, pestynä ja täytettynä verstaalla entisen paikalla. Pihakivistä oli heti hyötyä: työnnettiin se vain sisältä verstaan oven eteen ja nostettiin kynnyksen yli.

Hajonneessa pakastimessa olleet mansikat meni, olivat järjestään homeessa. Mustikoista suurin osa oli kunnossa. Muuta siellä ei vielä ollutkaan. Tuleepahan vitamiinipitoista multaa niistä marjoista. Oli niitä mansikoita viisi sangollista, silloin kun ne kerättiin. Ensi talvena ei sitten paljon mansikkaa syödäkään. Tytär oli säilönyt jonkun pussin itse keräämiään talossa olleeseen pakastimeen, joten jouluksi niitä on vähän.

Nopeita tilanteita ihan kuin Merirosvoissakin, vaikkei ehkä yhtä dramaattisia. Pitää käydä kaupasta taloon sisälle uusi pakastin.

Karhunvattu

Rubus allegheniensis. Lajikenimeä en enää muista. En tiedä miksi sitä haluaa kasvattaa. Siinä on piikit, jotka on äärimmäisen terävät. Ne menevät nahkaisesta puutarhahanskastakin lävitse edes erityisemmin puristamatta.

Kukkia siinä on joka vuosi jokunen terttu. Kukat kukkivat eri aikaan. Samassa tertussa on kukkia, jo lopettaneita mutta myös nuppuja. Onhan ne nättejä, mutta ei niitä kauempaa näe.

Marjoja tulee syyskuussa muutama. Ne on ihan hyviä, kaikki on syöty mitä on löydetty, mutta ei niitä puskan kokoon nähden paljoa ole koskaan ollut.

Puska on ollut tuossa jo lähemmäs 10 vuotta. On pidettävä kurissa rautalangalla kehikkoon sidottuna. Pisimmät versot on 2-metrisiä, ja tekevät kallistuneina pahaa jälkeä kun siitä ohitse kävelee. Jos niitä ei sido.

Vaikkei se kovin kummoinen marjapensas olekaan, niin en minä sitä varmaan tuhoa, tarkoituksella ainakaan. Jotain eksotiikkaa. Amerikkalaista.

Heinäkuun lopun kukkia

Näitä on taas tänäkin vuonna.

Auringonhattu avasi tänään kokonaan.

Nappikukka on kukkinut jo pitkään.

Tästä taimesta tuli outoja kukkia, mutta menee nekin.

Ja vielä hortensiat.

Uimassa

Soisi näiden lämpimien kesäpäivien ja -öiden jatkuvan. Vedet järvessä on lämpimät. Käydään koko perheen voimin aina iltaisin uimassa töiden ja kotitöiden jälkeen, elämän rauhoituttua.

Aurinko laskee vielä pohjoisen suuntaan, ei vielä länteen.

Olen opettanut tytärtä hyppäämään laiturilta. jalat edeltä ja pää edeltä. Ei tiedä mitä ampujaa milloin joutuu pakenemaan veteen ja uimaan karkuun. Paras osata.

Miina ei ui. Pitää vain laiturilla vahtia.

Tehtiin tänne talkoilla naapureiden kanssa reilu 10 vuotta sitten laituri ja uimakoppi. Itse kukin on niitä sen jälkeen korjaillut, sekä leikellyt puskia ja ruohikkoja matalammiksi. Se uimakoppi pitää ehkä purkaa. Jotain kauempana olevia nuoria on sen löytänyt, ja käy ryyppäämässä ja sotkemassa siellä. Varjoja paratiisissa.

Piikkimatto

Ostin piikkimaton. Niin moni työpaikan naisista on sitä kehunut. Miehiltä ei juuri ole tullut kommentteja asiaan. Arvelin, että sen voi nyt ostaa kun se ei enää mitään varsinaista muotia ole.

Se oli mukava. Muutaman minuutin koski, sitten kipu lakkasi, ja sen jälkeen nukahdin. Nukuin siinä melkein tunnin. Lopun iltaa oli hyvä olo. Tytär tykkäsi siitä niin, että kokeili kahteen kertaan. Ensin 10 ja sitten 45 minuuttia kirjaa lukien. Halusi jatkaa vielä, mutta arvelin että paras antaa ihon ja elimistön levätä. Se jättää melkoiset jäljet nahkaan. Tummia syviä kuoppia ja koko piikkialueen iho menee punaiseksi.

Jäljet häviää kuitenkin nopeasti. Jotain vahvaa se joka tapauksessa tekee, niin isot muutokset tuossa alueessa on. Vaimokin kokeili ja oli minun laillani nukahtaa. Ei kehunut, jos ei moittinutkaan.

Vihannesmaata heinäkuussa

Aamuisin alkaa jo tuoksua elokuulta. Kesän loppu alkaa tulla näkyviin, jos ei vielä ihan lähelle.

Nyt jo suunnilleen tietää miten kesä meni kasvimaalla. Parsa on kasvanut oikein hyvin. Ei tietysti ole vielä syötävässä kunnossa, mutta voi 3 vuoden päästä jo ollakin. Silloin olisi tyttären ylioppilasjuhlat, ehkä.

Mansikkaa tuli paljon. Sitä syötiin parhaana aikana joka päivä mahat täyteen. Nyt on jo hiljaista, ja purin räksäverkotkin eilen pois. Siellä alkaa olla syyslannoituksen aika. Tuhkaa kasteluveteen.

Rusakot keksivät tänä kesänä että herne on syötävää. Syövät sitä rusakoiden tapaan keskeltä tai joskus tyvestäkin. Latva ei kelpaa vahingossakaan. Eli hernettä vähän.

Valkosipulia on kahdenkin penkin päässä. Kaikkea ei saanut viime syksynä siististi maasta ylös. Nosto jäi niin syksyyn, että pikkusipulit oli jo lakastuttaneet vartensa, viettivät talven maassa jo isoina sipuleina, ja nousivat keväällä ylös. Toinen penkin pää on syksyllä varta vasten kylvettyä. Hyviä valkosipuleita. Niin mieto lajike, että kuoritun kynnen voi heittää suoraan suuhunsa ja haukata leipää päälle. Paljaaltaan polttaa kieltä, mutta ei toisen ruuan seurassa. Mikään ei ole niin helppo kasvatettava kuin se. Aina luotettava iso sato.

Pinaattia tuli hyvin yhden kerran. Pitäisi tulla vielä toisenkin; kuukauden ne kasvaa pienistä isoiksi. Ne aina säilötään, jotta päästään talvella tekemään pinaattilettuja. Kesällä tehdään viholaislettuja.

Porkkanaa on syöty viime päivät kuin mansikkaa aikaisemmin. Vaimo oli tehnyt tiukan pitkän kylvön, ja sitä tulee paljon. Syödään niitä pieninä. Ovat silloin pehmeimpiä ja parhaan makuisia. Kasvavat vain nyt kostean lämpimällä niin nopeasti, että paljon ehtii karata isoiksi ja paksuiksi.

Perunat on kylvetty vasta kesäkuun lopulla. Eri kylväjiä; joku pani hyvin harvaan, joku tiheään. Kai sieltä jotain kuitenkin tulee; kaikkein varjoisin paikka, joten varret kasvaa aina pitkiksi ja honteloiksi. Härkäpavut kylvettiin samaan aikaan; vuorotellen perunaa ja papua. Ainakin viime kesänä se näytti pitävän härmää kaukana perunoista; väljä kylvö ja välikasvi, niin että jokainen pottu oli kaukana toisistaan. Perunat ei vielä kuki, mutta pavut jo aloittelee. Ne voi kylvää aikaisin keväällä, tai keskellä kesää. Lopputulos vaikuttaa suunnilleen samalta.

Salaatti kasvaa hyvin niin kuin aina.

Retiisit vaimo oli kylvänyt toukokuussa ilman harsoa, eikä niistä tullut mitään. Ötökät söi ne lehtineen. Punaiset pienet retikat harson alla on tehneet hyvin juurta. Oli siellä mustaa isoa saksalaistakin, samaan aikaan kylvettyä, mutta se teki vain lehteä. Joka on toki syötävää sekin. Se korjattiin pois, ja pantiin tilalle valkeaa japanilaista daikonia. Joskus näistä ristikukkaisista tulee juurta, joskus ei. Yksi pohjoistuulinen päivä lämpimän keskellä saattaa hyvin laukaista ne kukan tekoon juuren teon sijasta, joten se mitä maasta saa on aina onnesta kiinni.

Parsapenkin 20 cm syvän istutusojan täytin syksyllä, ja versot nousi keväällä hyvin esiin. Varret ovat 30-60 cm korkeita. Syksyllä saa alkaa kasata maata uudeksi kerrokseksi. Tempaisen siihen päälle kompostia ja tuhkaa, sekä hiekkaa tuosta mansikkapenkin reunalta. Parsoja varten sitä on siihen varattu. Kun tilaa on, pantiin parsojen viereen täksi kesäksi sipulia. Nekin on parhaita nyt pieninä ja tuoreina.

Helvetti

Kävin kirkossakin, pitkästä aikaa. Konfirmaatiomessun katsomassa tyttären kanssa. Tolpan takaa, mutta kuitenkin.

Siellä jouti miettimään teologisia kysymyksiäkin. Helvetti on kadonnut jonnekin evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen kohdalla on vain iso tyhjä aukko. Taivas on olemassa, ja sakramentit kuten kaste ja ehtoollinen ovat nekin hyvin voimissaan; siis tilanteet joissa sana eli Jumala yhdistyy aineeseen ja tapahtuu pyhä mysteeri. Suurin osa kirkkoväkeä kävi ehtoollisella, mukana yksi juuri kastettu nuorukainenkin. Luterilaisuus on erilaisia hartauden muotoja, mietiskelyä, puhdistautumista, syntien anteeksi saamista, voimakasta yhteisöllisyyttä ja sosiaaliturvaakin. Diakoniatyön perinteessähän sosiaalivaltion juuret ovat. Työntekijät ovat hyvin koulutettuja, ystävällisiä, osaavia, ahkeria ja ylipäänsä mukavaa väkeä; niitä on tavannut monia tyttären rippikoulun yhteydessä.

Jos ei valittaisikaan valtiokirkon maallistumista tai rutinoitumista, vaan ajattelisi asian niin, että ainakin tämä tuntemani luterilaisuus on lähtenyt lähestymään buddhalaisuuden intellektuaalisempia muotoja. Sieltä helvetti myös puuttuu. Vanhassa köyhänkansanbuddhalaisuudessahan helvetti on olemassa.

Puuttuihan se tosin muinaisilta juutalaisilta ja apostoleiltakin. Ei koko Raamatussa mainita helvettiä missään. Se on tullut kristinuskoon myöhemmin, mutta en ole varma millä vuosisadalla. Mahdollisesti juuri buddhalaisuudesta.

Helvettiä on tarvittu aikoinaan pelotteluun, ja kun pelottelua ei enää tarvita, helvettikin joutaa haihtumaan hiljalleen tyhjyyteen.

Teologia olisi mielenkiintoista. Joskohan siihenkin olisi aikaa sitten eläkkeellä ... joka ei aivan pian vielä koita, mutta joka alkaa kuitenkin vähitellen tuntua todelliselta asialta.

Mustikassa

Sormin märästä metästä kolmistaan 2 sangollista ja joku litra päälle. 53 tapettua paarmaa. En ikinä ole ollut mustikassa +30 asteen helteellä. Hyvin se sujui, paarmantappokin, ja väri lähti käsistä kokonaan kun monta kertaa ja tarpeeksi kauan ui järvessä.

Norjassa oli näköjään sillä aikaa ollut pahat oltavat kun ruumiita oli laskettu. 92 ...

Yöpäivystys

Kävin valvomassa yön tyttären rippileirillä. Tulipahan katsottua yksi kesäyö lävitse. Siihen tarvitsee jo syyn; juhannuksenakaan en kehdannut valvoa koko yötä enää, koska ei ollut mitään syytä. Mutta nättihän kesäyö on.

Toinen joi järvestä vettä, toinen pullosta limpsaa. Syötiin leipää ja Miina makkaraa. Talo tarjosi ruuat, kunhan itse jääkaapista otti ja laittoi. Miina ei varsinaisesti vahtina ollut, kaverina mukana vain. On jo kohta 11-vuotias ja hyvin hidas. En ikinä ole nähnyt sitä vihaisena ihmiselle, tai purevan ketään, joten uskalsin ottaa mukaan tällaiseenkin hommaan. Yleensä se ei vieraista ihmisistä yksinkertaisesti välitä yhtään mitään. Römeä haukku siitä kuitenkin lähtee.

Ei siellä minun ollessani sen kummempia tapahtunut. "02.48 mopon revittelyääntä kuului vaimeasti metän takaa, mutta ei sieltä tultu pihaan hiippailemaan." "03.20 räksä lensi pihan poikki lauleskellen mennessään." Mutta on siellä pientä kiusaa tehty aikaisemmilla leireillä ja aikaisempina kesinä etenkin. Tämä risti on revitty ylös ja juntattu takaisin toisin päin. Kohtalaisen isoja paukkupommeja on räjäytelty ikkunoiden alla, ja kerran on talon edessä ollut polttopullo palamassa. Ei talon seinässä kuitenkaan. Mopoilla ja autoilla on revitelty parkkipaikalla ja sitten kovaa karkuun. Tuollaista pientä jäynää, joka on tekijöilleen kovasti jännää, ja jolla saadaan leiriläiset herätettyä ja ehkä vähän säikyteltyä. Luultavasti tekijät on itse olleet joku vuosi aikaisemmin samoilla rippileireillä samassa paikassa. Pääosin toiminta ei vaarallista, mutta koska siinä on ollut mukana jo sen verran vanhoja että voivat ajaa autoa ja pääsevät viinakauppaan, niin kännisten törttöilyjen mahdollisuutta, tai jotain vahinkotapausta ei voi laskea pois. Joten siellä on jonkun aikuisen valvottava.

Sana on tietysti kiirinyt tänä kesänä että leirikeskuksella on yövahdit. Vapaaehtoisia vanhempia vain, mutta kuitenkin. Turvayhtiön auto pyörähtää paikalla kerran aamuyöllä. Rauhallista oli nytkin. Luultavasti suurin valvomiseni merkitys oli siinä että henkilökunta sai nukkua rauhassa. Tekevät 16-18 tunnin työpäivää 10 päivää putkeen, paimentaen pariakymmentä 14-15 -vuotiasta nuorta. Tarvitsevat sen unensa että jaksavat olla hyvällä tuulella päivisin; ilman meitä nukkuisivat koiranunta ja heräilisivät vähän väliä. Heillä on kuitenkin vastuu näistä lapsista. Isoset on vielä lapsia hekin; heitä ei voi käyttää yövahteina.

04.30 läksin kotiin nukkumaan. Pärinäpojat ei juuri jaksa siihen aikaan enää olla valveilla hekään. Liian valoisaa.

Oli mukava ja mielenkiintoinen yö. Tykkäsin kovasti. Kesäöitä voisi valvoa enemmänkin ... vaikka mielellään olisi hereillä kesäpäivinäkin.

Venäläisiä elokuvia

Makasin päivän sohvalla ja katsoin nipun venäläisiä elokuvia. Mikään näistä ei sovi lasten kanssa katsottavaksi. Mutta jokainen on hyvä, mikä milläkin tavalla. Votkaa juodaan kaikissa, missä enemmän, missä kohtuullisemmin. Yleensä enemmän.

Андрей Тарковский Andrei Tarkovski 1979 Сталкер Stalker elikkä hiippailija

Neuvostoliiton aikana tehty klassikko, Tallinnan satamassa kuvattu. Tätä elokuvaa ei koskaan unohda sen nähtyään, mutta ei sitä välttämättä katso toiste. Sopii katsottavaksi jos ei saa illalla unta.

Алексeй Балабaнов Aleksei Balabanov 1997 Брат Brat = Veli

Tästä tykkäsin kovasti. Robin Hood -elokuva, hyvin tasapainoinen. Miellyttävä. Oikeudenmukaisuus voittaa, vaikka sen toteuttaja onkin miettiväinen palkkamurhaaja.

Алексeй Балабaнов Aleksei Balabanov 2000 Брат 2 Veli 2

Tämä menee hiukan makeaksi. Ensimmäisen osan menestyksen johdosta tehty jatko, joka on kyllä hyvä ja vauhdikas, mutta tehty isommalla rahalla ja pääosin Ameriikassa, mikä näkyy. Enemmän kiiltokuvaa kuin ensimmäinen. Hyvä kuva silti.

Александр Рогожкин Aleksandr Rogozhkin 2002 Кукушка Kukushka = Käki

Tämä on herttainen kuva, jos sodanlopetuskuvia voi pitää herttaisina. Alkuperäinen versio on puhuttu venäjäksi, suomeksi ja saameksi. Venäläinen kaupallinen versioni on pilattu puhumalla muunkieliset repliikit venäjäksi päälle. Toimii se osin eräänlaisena sanakirjana. Mutta ei ole erityisen kulttuurillisesti sensitiivistä. Tekstitys olisi ollut parempi, mutta Venäjä on näitä dubbausmaita.

Пётр Буслов Pyotr Buslov 2003 Бумер Bumer = Bemari

Erinomainen elokuva tämäkin, tosin tragiikkaa aika paljon. Nuoria miehiä varastetussa Bemarissa ajelemassa pitkin Venäjää pyssyjen kanssa.

Фёдор Бондарчук Fjodor Bondartšuk 2005 9 рота 9 rota = 9. komppania

Tämä on enemmän Tuntematonta sotilasta kuin Ramboa, tai ehkä mieluummin Rambolla värjättyä Tuntematonta. Suomalais-venäläis-ukrainalainen elokuva Afganistanin sodasta. Mäiskettä on varsin paljon, mutta käy myös selväksi että venäläiset hävisivät sodan.

Алексeй Балабaнов Aleksei Balabanov 2007 Груз 200 Gruz 200 = Lasti 200

Uskomaton elokuva. Tätä nimenomaan ei pidä katsoa lasten kanssa, eikä ennen nukkumaanmenoa. Elokuva elämästä Neuvostoliitossa pienessä kaupungissa Afganistanin sodan aikaan. Tätäkään elokuvaa ei sen nähtyään unohda. Hyvin uskomaton tarina, pitää vielä toistaa. Oli siinä yksi hyväkin ihminen, vietnamilainen vierastyöläinen. Ja toinen joka oli edes järkevä, sellainen lujatahtoinen nainen.

Miksihän minun pitää tehdä aina kaikkea niin paljon kerralla?

Betonikiveys, loppu

Kai tämä urakka pitää nyt julistaa valmiiksi. Rälläkällä on vedetty viimeiset leikkaukset, ne missä tarvitaan tarkkaa viivaa, niin kuin tämä laatan kavennus.

Uusi kiveys on sovitettu vanhaan ja molemmat on pesty painepesurilla. Aika aution näköistä, kun kaikki roina on kerrankin siivottu pois.

En sano että kaikki on suoraa ja tippitoppi, mutta kohtuullista tämä on kuitenkin.

Reunukset on kaikki paikoillaan.

Muurit korotettu uutta pinnankorkeutta vastaamaan.

Ja virallinen valvoja on antanut työmaalle hyväksyntänsä. Eiköhän tämä tästä.

Loppukesällä teen vain pienempia urakoita. Olisipa eläkkeellä niin voisi rakentaa niin paljon kuin haluaa, eikä tarvitsisi lepäillä tulevia töitä ajatellen. Vaikka vuolisi heinäseipäitä, joita ei kukaan enää tarvitse.