Helvetti

Kävin kirkossakin, pitkästä aikaa. Konfirmaatiomessun katsomassa tyttären kanssa. Tolpan takaa, mutta kuitenkin.

Siellä jouti miettimään teologisia kysymyksiäkin. Helvetti on kadonnut jonnekin evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen kohdalla on vain iso tyhjä aukko. Taivas on olemassa, ja sakramentit kuten kaste ja ehtoollinen ovat nekin hyvin voimissaan; siis tilanteet joissa sana eli Jumala yhdistyy aineeseen ja tapahtuu pyhä mysteeri. Suurin osa kirkkoväkeä kävi ehtoollisella, mukana yksi juuri kastettu nuorukainenkin. Luterilaisuus on erilaisia hartauden muotoja, mietiskelyä, puhdistautumista, syntien anteeksi saamista, voimakasta yhteisöllisyyttä ja sosiaaliturvaakin. Diakoniatyön perinteessähän sosiaalivaltion juuret ovat. Työntekijät ovat hyvin koulutettuja, ystävällisiä, osaavia, ahkeria ja ylipäänsä mukavaa väkeä; niitä on tavannut monia tyttären rippikoulun yhteydessä.

Jos ei valittaisikaan valtiokirkon maallistumista tai rutinoitumista, vaan ajattelisi asian niin, että ainakin tämä tuntemani luterilaisuus on lähtenyt lähestymään buddhalaisuuden intellektuaalisempia muotoja. Sieltä helvetti myös puuttuu. Vanhassa köyhänkansanbuddhalaisuudessahan helvetti on olemassa.

Puuttuihan se tosin muinaisilta juutalaisilta ja apostoleiltakin. Ei koko Raamatussa mainita helvettiä missään. Se on tullut kristinuskoon myöhemmin, mutta en ole varma millä vuosisadalla. Mahdollisesti juuri buddhalaisuudesta.

Helvettiä on tarvittu aikoinaan pelotteluun, ja kun pelottelua ei enää tarvita, helvettikin joutaa haihtumaan hiljalleen tyhjyyteen.

Teologia olisi mielenkiintoista. Joskohan siihenkin olisi aikaa sitten eläkkeellä ... joka ei aivan pian vielä koita, mutta joka alkaa kuitenkin vähitellen tuntua todelliselta asialta.