keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Danielle Licari Les Parapluies de Cherbourg 1964
Depuis quelques jours je vis dans le silence
Des quatres murs de mon amour
Depuis ton départ l'ombre de ton absence
Me poursuit chaque nuit et me fuit chaque jour
Je ne vois plus personne j'ai fait le vide autour de moi
Je ne comprends plus rien parce que je ne suis rien sans toi
J'ai renoncé à tout parce que je n'ai plus d'illusions
De notre amour écoute la chanson
Non je ne pourrai jamais vivre sans toi
Je ne pourrai pas, ne pars pas, j'en mourrai
Un instant sans toi et je n'existe pas
Mais mon amour ne me quitte pas
Mon amour je t'attendrai toute ma vie
Reste près de moi reviens je t'en supplie
J'ai besoin de toi je veux vivre pour toi
Oh mon amour ne me quitte pas
Ils se sont séparés sur le quai d'un gare
Ils se sont éloignés dans un dernier regard
Oh je t'aim' ne me quitte pas.
Michel Legrand & Jacques Demy
Englanninkieliset sanat ovat myös kauniit.
Connie Francis - I will wait for you
If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're back beside me, till I'm holding you
Till I hear you sigh here in my arms
Anywhere you wander, anywhere you go
Every day remember how I love you so
In your heart believe what in my heart I know
That forevermore I'll wait for you
The clock will tick away the hours one by one
Then the time will come when all the waiting's done
The time when you return and find me here and run
Straight to my waiting arms
If it takes forever I will wait for you
For a thousand summers I will wait for you
Till you're here beside me, till I'm touching you
And forevermore sharing your love
English Words by Norman Gimbel
tiistai 22. syyskuuta 2009
Lämmintä syyskuuta
Echinaceae purpurea. Näistäkin tykkään. Pitäisi saada enemmän.
Rudbeckia fulgida.
Lilium lancifolium. Tämä on kasvanut niin varjoisessa paikassa, että kukkii vielä, vaikka sen auringossa kasvaneet kaverit on jo lakastuneet ruskeiksi.
Heräsin jostain syystä aamuyöstä levottomana. Jospa näiden kukkakuvien kanssa väsäämisen jälkeen taas nukahtaisi.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Rosmariinilahnaa
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Hyvä sauna
Siellä on Aitokiuas, joka lämmitetään päivällä hyvissä ajoin, monta tuntia ennen saunomista, niin että koko sauna lämpenee pehmeäksi. Hyvä ylälaude on klinkkeröityä 100 mm paksua betonia, joka lämpenee iltapäivän mittaan lämpimäksi. Nuohousta varten on päästävä piipun juureen, joten alalaude on tehty puusta. Tuhkaluukku, joka kuvassa näkyy, on naapurihuoneen takkaa varten. Kiukaan viereen on paras muurata tiilistä muuri, johon alalauteen kiinnittää. Rakenne on täysin paloturvallinen, eikä pienetkään lapset putoa siltä lauteelta. Se on leveä, niin kuin ylälaudekin. Aitokiuas ei ole pinnaltaan hirvittävän kuuma, eikä tee pahaa jälkeä jos sitä nopeasti koskettaa, mutta hohkaa kuitenkin lämmintä niin, että lapset ei kurkottele muurin ylitse. Muurin yläpintaan lapset piirtelee löylyvedessä kostutetuilla sormilla kuvia; se on sen verran kuuma, että kuvat haihtuu minuutissa, muttei polta märkää sormea.
Portaat on muurattu paikalleen leca-harkoista, niin että ne eivät vahingossakaan lipeä vanhankaan ihmisen jalan alta. Etureunaa on vähän viistottu, jotta askeltaminen olisi helpompaa. Lattia on klinkkeröity, niin että se on helppo pitää puhtaana. Puuosat ovat vaaleaa haapaa, joka on miellyttävää koskea, eikä pihkaa. Tosin nyt käyttäisin harmaaleppää, mutta tehdessäni minulla ei sitä vielä ollut lautoina eikä lankkuina. Värejä ei pidä olla kovin montaa, ja niiden pitäisi olla laajoja pintoja. Hyvässä saunassa on täyspuuovi, millä ulkopuolisen maailman saa suljettua pois, ja voi halutessaan olla ihan pimeässä. Kiveä saunassa ylipäänsä pitää olla paljon, niin että se säilyy lämpimänä pitkään. Talvella pakkasella on mukava mennä lämpimän kiven päälle makaamaan uudestaan seuraavana päivänä. Pehmeään pimeään.
Kun itse tekee ja kuskaa kaiken tavaran peräkärrillä kotiinsa, isot kivilaatat tosin muutaman sadan kilometrin päästä louhimolta Pihtiputtaalta, niin ei hyvä sauna ole kovin kalliskaan. Kiuas itse on kaikkein kallein kapine, mutta käyttökustannukset on pienet, ja se kestää. Puuovi ilman tarpeettomia ikkunoita on halpa, mutta sellaista voi joutua etsimään. Rautakaupat yrittää väkisin myydä kaikenlaisia lasiviritelmiä.
lauantai 19. syyskuuta 2009
Japanilaiset naiset
Vaikka Japanista sinänsä tykkään, niin minusta siinä maassa on outoja tabuja. Tosin, olihan minulla kesällä myös kiinalainen perhe täällä, eikä perheen äiti meinannut mennä saunaan millään edes omien aikuisten tyttäriensä seurassa. Ei ollut ikinä näyttäytynyt edes heille alasti, enkä tiedä oliko miehelleenkään. Tyttäret sentään eivät ujostelleet. Ehkä he pitävät meidän tapojamme sairaina. Mutta niin paljon kuin olen Aasiassa asunutkin, ja kaikenlaiseen tottunut, niin tässä minulle näköjään tulee jonkinlainen ylittämätön kulttuuriraja vastaan. Minusta se vain tuntuu kammottavalta. Porukalla nakuna saunaan menossa on jotain hyvin rehellistä.
En kyllä tiedä ovatko suomalaiset naiset samanlaisia, voihan täälläkin olla vaikka mitä. En tosin ole vieraidemme joukossa koskaan sellaista tavannut, enkä vieraisillakaan.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Erään rusakon tarina
Joku tappoi sen muutama päivä sitten meidän perunapeltoon. Puri irti pään ja toisen etukäpälän, söi niistä lihat ja nahkat. Kuka lie ollut, kissa vai kettu?
Nostin lopun ruumiin kompostoriin. Minun herneideni proteiineilla se on kasvanut. Ikkunaan törmänneet pienet linnut siellä ainakin häviävät jäljettömiin. Katsotaan häviääkö rusakko. Lämpöä on sisällä +50 astetta, pitäisi siinä tuoreen luunkin pehmetä päivien mittaan. Polttaminenhan luun kovettaa, tuoreen pitäisi lahota kohtuullisen nopeasti. Aika näyttää.
torstai 17. syyskuuta 2009
Näitä aikoja varmaan muistelen 75-vuotiaana nostalgisesti, jos sinne asti elän, vanhainkodin kiikkustuolissa yksin torkkuessani: "Kyllä minä silloin ... ... nyt ei ne nuoret ..."
tiistai 15. syyskuuta 2009
Omenoiden puristelua
Mehuaseman emäntä oli miellyttävä, harvapuheinen nainen.
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Tänään käytiin koko perheen voimin mökillä keräämässä 100 kg omenoita. Niitä oli niin paljon, että osan sai jättää suosiolla puihin. Ei niitä määräänsä enempää tarvitse. Lisää kilometrejä, mutta rauhallista ajoa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
maanantai 7. syyskuuta 2009
Siporex ja pyykinkuivaus
Eilen kun satoi kaatamalla vettä ja vaimo pesi ison pyykin, päästiin käyttämään vinttiäkin kuivaamiseen. Ennen vanhaan, kun talo oli vielä keskentekoinen, vintti meillä pääasiallinen kuivauspaikka olikin. Kun sitä sitten muutettiin asuttavaan kuntoon, hitsautin sepällä kahteen lattarautaan mutterit, jotka ruostesuojasin ja muurasin vastakkaisiin seiniin. Kiersin tapetoinnin jälkeen muttereihin kiinni veneenrenkaat seinän läpi poratuista rei'istä. Siporeksiin ei saa ruuveja kiinni kuin roppaamalla, eikä roppu kestä pitkään suoraa ulospäinvetoa, etenkin jos siihen liittyy ajoittaista nytkytystä. Niinpä sen kanssa pitää keksiä mielenkiintoisempia systeemejä.
Saunanetteisessä ja koenhoetohuoneessa on kuitenkin riittänyt tilaa pyykeille tähän asti, joten ensimmäistä kertaa n. 6 vuoteen vintin systeemin tekemisen jälkeen se viimein otettiin käyttöön. Siellä on nykyään kaikenlaista kalustetta tiellä, mutta lakanat kuivui joka tapauksessa. Keksintöä saa vapaasti käyttää, en ole sitä patentoinut.
Lisäänpä tänne vielä asiasta, siltä varalta että tänne tulisi joku hakurilla, ja tästä olisi hänelle hyötyä. Tällaisista ei puhuta siporexin rakennusohjeissa kuitenkaan mitään.
Kodinhoitohuoneeseen ja saunan suihkuhuoneeseen, missä pyykit talvella yleensä kuivataan, tein pyykinkuivaustelineet teräsputkesta. Hain Kuusakoskelta rosteriterästä pari pitkää salkoa. Sitä saa sahattua rautasahalla siististi poikki, rälläkälläkin jos on kiireempi. Mitähän se paksuus oli, jotain 20-30 mm luokkaa. Porasin puuporalla seiniin reiät sopiviin kohtiin niin, että putken pätkät on 50-100 mm seinän sisällä. Ulkoseiniin vähän syvemmät, niin että putken sai ujutettua sisäseinien reikiin. Laatoittaessani tein kaakeleihin reiät samalle kohdalle. Vanhalla pieneksi kuluneella pienen rälläkän terällä on helppo tehdä pieniä siistejä reikiä, kun rällättää molemmilta puolilta. Saa ne reiät nakertaa laattojen kulmistakin, jos tähtää niihin kohtiin ristisaumat, mutta siitä tulee liiaksi ammattilaisen jälki, eli että on tehnyt kaiken helpoimmalla tavalla. Minusta on miellyttävimmän näköistä kun teräsputki painuu seinään laatan keskeltä. Saumasin putket juurestaan silikonilla, jotta eivät pyöri, ja lopuksi työnsin päälle rautakaupoissa valmiina myytävät koristerikat. Niitä on LVI-osastolla, ja onneksi teollisuus käyttää kaikessa standardimittoja, niin että sopivat täsmälleen yhteen.
Teräsputki ei ole niin paksua että sen varassa pystyisi vetämään leukaa, mutta märät pyykit se hyvin kantaa. Ei ole tässä muutaman vuoden mittaan taipunut yhtään, eikä tietysti ruostunutkaan. Naruja niihin saa viritellä niin tiheään kuin haluaa, sekä ripustella pyykkipoikatelineitä. On khhssa paikka koneelliselle kuivaimellekin, muttei sitä olla tarpeettomana koskaan hankittu. Ja on siellä sähkökäyttöinen putkikuivain, muttei sitäkään ole tarvinnut kuin ehkä kerran talvessa, jos jonkun vieraan vaatetta on pitänyt saada nopeasti kuivaksi. Noilla kylmillä putkilla on pärjätty hyvin.
Tällekään keksinnölle ei ole patenttia.
200 kukkaa
Puhdistin moottorisahani ja vein huoltoon. Valuttaa teräketjuöljyä. Sekä seisoessaan että liian nopeasti käytössä. Öljytankki tyhjenee ennen bensatankkia. Teen sahalle kyllä itse perushuollot, mutta viat saa korjata ammattilainen. Osaa sen minua nopeammin ja varmemmin. Tulevan talven puut alkaa olla liiterissä, seuraavan on kuivumassa pinossa, mutta sitä seuraavan talven puut on vielä metässä pystyssä.
Hain isäni kännykkään mökkilaturin, toimii aurinkosähkön tasavirralla. Eli siis samalla kuin autolaturi. Niitä ei juhannuksena saanut Doron pappakännykän uuteen malliin mistään, enkä kesällä muistanut hakea tilaamaani, minkä olivat sitten kaupanneet jollekin muulle. Tilasin sen uudestaan, ja nyt ehdin hakeakin. Itselleni hain vielä uuden pankkikortin, joka jonkun viikon on pankissa odotellut.
Metsästin maahumaloita (Glechoma hederacea). Kun etsii, niin löytää, aika paljonkin. Sitkeä otus. Se muutaman vuoden ehti tehdä rauhassa siemeniä, joita maasta itää tasaisin väliajoin. Saa nähdä kuinka monta vuotta.
Istutin tyttären kanssa reilun 200 kukkasipulia. En tiennyt niitä niin paljon olleenkaan, mutta kertyi niitä kun alkoi laskea. Iso osa ostettuja, jonkin verran omasta maastani kaivamia ja uuteen paikkaan haluamiani. Pieniä kukkia kaikki. Meillä on vaimon kanssa työnjako. Hän istuttaa ne kamalat isot kerrotut kukat, ja minä pieniä, joissa käy ötököitä. Minusta mitään, missä ei käy kimalaisia, mehiläisiä, perhosia tai edes kärpäsiä ei kannata istuttaa, mutta vaimo ajattelee asian toisin. Hän katselee asiaa maiseman ja naapureiden kannalta. Se hänelle suotakoon.
- Fritillaria meleagris pikarililja, kungsänglilja
- Chionodoxa luciliae
- Ipheion uniflorum
- Muscari eri lajikkeita
- Tulipa pulchella
- Scilla mischtschenkoana
- S. siberica, lisää entisiin
- Hyacinthoides hispanica
- Narcissus lajike, pieni keltainen
- Allium, ihan pieni punainen
Tuleeko niihin kaikkiin mettä jää nähtäväksi. Kauppaavat ostajille vaikka mitä. Joka tapauksessa niin sipulit kuin kukatkin ovat kohtalaisen pieniä ja sopivat minun kukkaimaihini, kelpasi ne sitten ötököille tai ei.
Mielelläni istuttaisin sellaisiakin kasveja, missä käy kolibreja. Muttei niitä meillä päin lennä. Ei taida kannattaa.
Wordin saatana
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Prunus maackii ja muita puita
Mökillä vein ne samanlaiseen maahan kuin siellä hyvin pärjäävä yksilö, eli tuoreeseen kangasmehtään petäjien seuraksi. Eikä mitään lannoitusta. Mehtäpuu se on. Jospa se siellä pärjäisi. Sen kukat ei ole suurensuuret, mutta tykkään sen rungosta.
Samassa paikassa kasvaa korkeimmaksi päässyt niinipuunikin. Kuvassa taaempana, keskellä, tummarunkoinen lehtipuu. Maaperä ei välttämättä näytä kangasmetsältä, mutta sellaista se oli. Siinä oli sankka koivikko, joka alkoi lahota ja myytiin Kutsetille reilu vuosikymmen sitten. Sen jälkeen siihen kasvoi heinikko, jonka olen kerran vuoteen niittänyt siimaleikkurilla, jotta siellä pääsisi mukavasti kävelemään säällä kuin säällä.
Kuvan Tilia cordata on jo reilusti yli 5 m, sikäli kuin elämä jatkuu, pääsen pian jo kiipeilemään siemenestä kasvattamani puun oksilla. Tosin se on istutettu jo koivujen aikaan, varmaan 20 vuotta sitten. Etualalla on Tilia japonica, japaninlehmus, joka kasvaa paljon hitaammin, mutta pysyy vain vuosi vuodelta hengissä. Samoin pysyy hengissä Abies concolor, harmaa jalokuusi, Kalliovuorilta kotoisin, taimi Mustilasta. Sen ongelma siellä Pohjois-Savossa on, että se helposti yrittää lähteä syksyisin uudelleen kasvuun, ja palelluttaa tietysti ne jälkikasvaimensa, mikä hidastaa kovasti kasvua. Pakkanen sinänsä sitä ei niinkään ole haitannut.
Paljon paremmin kuin odotin on pärjännyt Juglans ailanthifolia, eli japaninjalopähkinä.
Siinä ei ole minkäänlaisia pakkasvaurioita ollut, ainakaan toistaiseksi, ja se kasvaa kovaa kyytiä. Latvus alkaa jo levitä, ja runko vähitellen paksunee. Paikan maaperä on muuten samanlaista kuin petäjikössä yllä, mutta tässä on kasvanut vuosisadan verran lepikkoa, pappani isän viimeisen kasken jäljiltä, joten maassa on ravinteita kohtalaisen paljon. Kovin isojen puiden kanssa sen ei tarvitse kilpailla, vaikka vieressä oleva leppä sitä korkeampi onkin, mutta aika harvalehtinen. Juglansin takana oleva Corylus avellana, euroopanpähkinäpensas, on paljon tuuheampi, mutta jää jo matalemmaksi. Yhtään pähkinää en ole koskaan metästäni saanut. Puut kyllä kestää, mutta kukat näköjään palentuu. Tai sitten ne ei pölyty. En tiedä.
Hyvin siellä kasvaa myös Ulmus glabra, vuorijalava, kunhan pääsee niin korkeaksi että jänikset ei runtele niitä talvisin. Se on julma eläin, ja nuorinjalava kelpaa sille erittäin hyvin. Luultavasti kaikki jalavani, joita siellä on vajaa 10, on jo nuorina eriasteisesti lahoja jatkuvan jänisten tekemän raiskaamisen takia. Mutta ei se niitä isosti näy haittaavan, kasvavat vain. Esimmäiset ovat alkaneet tehdä jo vähän siementäkin. Pakkanen ei niitä pane. Jänikset vain.
Muuten löysin sieltä päivän kävelyjen tuloksena pienen rasiallisen kantarelleja, sekä palluumatkalla kuopiolaesen muikkukukon. Molemmat tuliaiset syyvään tännään, kantarellit keittona, kukko semmosennaa.
perjantai 4. syyskuuta 2009
Uudet lapset tupaan
Uusia pieniä lapsia kyllä kulkee käytävillä ja pihoilla tutoreidensa paimentamina info- ja tutustumistilaisuudesta toiseen. Ovat vuosi vuodelta nuorempia. Jotkut itsevarmoja maailmanmiehiä ja -naisia, toiset eksyneinä hädissään paikkoja etsimässä, kyyneleet silmissä. Jotkut suoraan lukiosta, toisilla jo muuta opiskelu- tai työkokemusta takanaan. Mutta silti ne kaikki tuntuvat vielä niin kovin nuorilta ja osa ihan oikeasti lapsilta. Herttaisia.
Luultavasti ärsyyntyisivät, jos tietäsivät minun heitä lapsiksi kutsuvan. Lienevät nuoria aikuisia.
torstai 3. syyskuuta 2009
Peltohommia
Maa täällä on ihan tavallista, hiesua ja sinistä savea, seassa kaiken kokoisia kiviä paljon. Jääkauden kivien lisäksi pellossa on paljon 0-100 mm mursketta, jota siinä oli talon rakentamisen aikoihin kasoissa odottelemassa pillaria niitä levittelemään. Kun siihen tehtiin peltoa, ajettiin paikalle turvetta ja hiekkaa, sekä kalkkia, minkä raktori kävi sekoittamassa. Niin kauan kuin se turve oli tuoretta oli pintamaa kohtalaisen kuohkeaa, mutta se on tässä vuosien mittaan maatunut ja painunut. Hiekka on hävinnyt jonnekin. Jäljellä on hiesupohjainen multamaa, jossa on kyllä matoja, mutta joka silti on aika tiivistä ja raskasta. Eikä sitä ole kuin 10 cm kerros parhaimmillaan. Sen alla on kivikova jankko. Ja siellä alla 0.5-1 m syvyydessä kallio. Maan etuna on, että se pitää hyvin vettä, eikä peitteillä päällystettyä maata juuri tarvitse kastella. Sipuli tai persilja siinä kasvaa, koska niiden juuret voi mennä mihin vain. Mutta joku mustajuuri tai daikon tarvitsisi ainakin 30 cm kuohkeaa maata kasvaakseen kunnolliseksi, eikä porkkanakaan siinä oikein viihdy. Ja sekin tarvitsisi kivetöntä, tai edes vähäkivistä maata.
Niinpä olen viimeillat ollut pellolla lapion kanssa. Kaivanut parin lapion levyisiä ja sikäli kuin on kohtuudella uponnut, lapion syvyisiä ojia. Kiviä, pienistä pään kokoisiin, sieltä on noussut yhdestä pienestä ojasta parhaimmillaan kottikärrillinen. Tilalle olen kärrännyt 4 kärrillistä kompostia, 3 kärrillistä karkeaa hiekkaa ja iskenyt sinne vielä säkillisen dolomiittikalkkia kuhunkin. Sotkenut lapiolla kaiken ja mättänyt ojaan. Siitä on saanut aika hyviä kohopenkkejä.
Näihin nimenomaisiin ei sitten tullutkaan ensi keväänä mustajuuria, vaan saman tien mansikkaa. En tiedä onko lannoitusta mansikalle liikaa, ja onko maassa sille likaa kalkkia, mutta sen näkee aikanaan. Ainakin on kokemusta, että liian vähässä lannoituksessa mansikasta ei tule paljon mitään, vaikka joka paikassa varoitellaan ettei mansikka tykkää paljosta lannoituksesta. Vanha mansikkamaa ei oikein jaksa tehdä enää kuin pieniä mansikoita, eikä niitäkään yhtään liikaa.
Vedin tyttären kanssa muovit penkkeihin. Reunat peitettiin hiekalla, kun sitä nyt kerran on kasa pihassa, pitkin peltoa levitettävänä. Etualalla on yksi vielä pois kuskaamaton isompi kivi. Napsittiin vanhasta maasta juurtuneita rönsyjä, ja istutettiin uuteen paikkaan. Nyt on jo syyskuu, ja niiden juurtuminen riippuu siitä miten kauan pysyy lämpimänä. Jos eivät juurru, niin keväällä saa kaupasta taimet. Tosin saatiin niihin aika hyvin multaa mukaan, joten eiköhän ne siinä pärjänne.
Vielä tähän valokuva kompostistani. Rakennusaikaisista siimuista tehty, hyvin on kestänyt 10 v, ja kohtalaisen pitkälle maatunutta multaa tulee puolisen kuutiota vuodessa. Raaka-aineena on puutarhajätteet ja ruokajätekompostorista niiden sekaan jäähtymään siirtämäni tavara.
En neuvo ketään tekemään samalla tavalla kuin minä. Minä vain teen näin. Helpommalla pääsisi jos tilaisi autolla pari kuormaa multaa lisää, ja käyttäisi taas raktoria pihassa. Mutta minä tarvitsen töitä, ja sitä vartenhan puutarha on olemassa. Ei tulosta varten. Ammattiviljelijät pitää huolen siitä tuloksesta. Tykkään olla illalla väsynyt hikisesta työstä. Aristoteles ja Hannah Arendt nimittivät sitä poiesikseksi. Aristoteles jätti sen naisille ja orjille, Arendt työläisille. Minä olen maalaispoika, ja olen tottunut tekemään poiesista mielelläni.
Mansikka on Bountya, sekä Ydymiä. Yytymistä en luovu. Vuosikymmeniä vanha mansikka, pitkulainen, vaalea, pehmeä ja miedon makuinen, herkkä mätänemään ja homehtumaan, ei kestä säilytystä pitkään, mutta silti niin hyvä. Tykkään mausta, mistään sitä ei pysty enää ostamaan, ja sillä on historiallista arvoa. Taimet olen saanut parikymmentä vuotta sitten Suonenjoelta. Se on se mansikka, mitä siellä viljeltiin tuhansilla hehtaareilla, ja Suomessa syötiin, 1960-luvulla. 1970-luvulla Senga sitten syrjäytti sen. Senga oli ensimmäinen näitä nykyisiä pyöreitä tummanpunaisia ja kovapintaisia mansikoita, jotka kelpaa hyvin teolliseen käsittelyyn ja markkinaprosessiin. Myöhemmissä lajikkeissa, joita pellossa nykyisin on, on vain tehty hienosäätöä ulkonäön, makuvivahteiden, taudinkestävyyden ja sadon ajankohdan suhteen. Hyviä mansikoita nekin on, mutta yytymin tunnelmaa niissä ei minulle ole.