Münster, Pyhän Lambertin kirkko

Käytiin Münsterissä; ei satuttu isompaan Pyhän Paavalin tuomiokirkkoon, mutta sentään Pyhän Lambertin kirkkoon, joka on vanha sekin. Jossain täällä tietämillä on neuvoteltu Westfalenin rauhasta 1640-luvulla, mutta sen aikaisia rakennuksia ei enää ole paljoa jäljellä. Aika ja pommitukset II maailmansodassa ovat ne vieneet. Tämä kirkko on kuitenkin.

Sen tornissa on edelleen - 478 vuoden jälkeen - kolme rautahäkkiä, joissa 1535 esiteltiin kaikelle kansalle kolmea ensin kidutettua ja sitten teloitettua protestanttikapinallista. Saksan uskonsotien ensimmäisiä vaiheita. Anababtistit perustivat sinne reiluksi vuodeksi tasavallan, jossa vallitsi polygamia,   niin että johtajalla Jan van Leidenillä oli 16 vaimoa. Tuonne ylimpään häkkiin hän sitten päätyi sen jälkeen kun katoliset piirittäjät viimein mursivat kaupungin vastarinnan. Alempiin häkkeihin hänen kaksi johtajatoveriaan.

Luita häkeissä ei enää kuitenkaan ole, ne on jossain vaiheessa poistettu. Münster on edelleen katolinen kaupunki. Myös vuosisataa myöhemmin kun rauhasta neuvoteltiin katoliset joukot ja diplomaatit lähinnä oleskelivat tässä kaupungissa.

Tämäkin kirkko on nätti sisältään. Myöhäisgotiikkaa, ei enää niin jyhkeää ja korkealle kohoavaa kuin varsinainen, mutta samantapainen tunnelmaltaan. Vesisateiseen hiukan yli +10 asteiseen ulkoilmaan verrattuna kirkko oli lämmin ja ystävällinen. Kaunis ja hiljainen, ei paljon ketään muita kävijöitä.

 Rauhalliset ikkunat.

 Rippituoli; pastorilla kerran viikossa vastaanotto.

 Vieraita kuitenkin jonkin verran käy, niin että kynttilät palavat.

Pyhän Paavalin tuomiokirkko jätettiin toiseen kertaan; Münsterissä ei ollut enempää aikaa historian opiskeluun. Tämä oli miellyttävä ja opettavainen vierailu tällaisenaan.

Dunkelrestaurant eli pimeä ravintola

Kölnissä on periaatteessa maailman vanhin pimeäravintola, Dunkelrestaurant, tai Unsichtbar, missä syödään täysin pimeässä. Oikeastaan ensimmäinen sellainen on perustettu siellä 2001, perustuen kölniläisen Axel Rudolphin jo 1980-luvulta lähtien tekemiin kokeiluihin sokeiden ja näkevien maailmojen kohtaamisen mahdollisuuksista. Ehkä se, missä käytiin syömässä 20-vuotisen avioliiton kunniaksi vuonna 2008, oli se ensimmäinen ravintola. Nyt se oli vaihtanut paikkaa, ollen Luxemburger strassen ja Sülzgürtelin risteyksessä. Ratikalla sinne pääsee, ei ole ihan vanhassa keskustassa. Gaststätte Mehring on muuten tavallinen kapakka, mutta torstaista sunnuntaihin iltaisin se toimii pimeänä ravintolana, eli sen takasosan salin ovet pannaan kiinni ja syödään pimeässä.

Nyt käytiin siellä siis 25-v hääpäivää viettämässä. Entinen paikka oli parempi; siellä sokeat rupesi heti töihin eli mentiin heti pimeään, kädestä pitäen johdatettiin eteisestä eteenpäin pöytään, ja sisällä oli aivan pimeää, kellot ja kännykät piti piilottaa. Tässä uudessa paikassa oli suurpiireisempää. Kaikki alkoi samalla kellonlyömällä klo 19 illalla. Varsinaisessa baarissa saatiin ensin kuohuviinit, minkä jälkeen mentiin perähuoneeseen, missä valoina oli pari kynttilää. Niiden valossa meidät ohjattiin paikoillemme ja otettiin juomatilaukset; siellä vasta selvisi että 35 euron illalliskortti - joka piti ostaa netistä etukäteen - ei sisältänut muuta juomaa kuin sen tervetuliaismaljan. Selvisi myös, että vaihtorahaa ei anneta, eli jos perheen juomat maksoi 7 euroa ja maksoit kympillä, niin se oli siinä - jos sattui olemaan kymppi lompsassa. Varsinaisessa kapakassa olisi kuulemma vaihdettu isoja seteleitä pieniin jos oltaisiin tiedetty kysyä tullessamme. Vähän lepsumpi ja epämiellyttävämpi alku kuin edellisellä kerralla, mikä otti pois paljon siitä magiasta mitä silloin koettiin.

Lopulta kynttilät sammutettiin ja ovet suljettiin, ja varsinaisen ruokatarjoilun hoiti sokea mies. Hän jutteli hauskoja ja hoiti hommansa siististi ja ripeästi. Seisoo tuossa valokuvassa tilaisuuden jälkeen tupakalla. Ihan hyvä ruoka oli, ja kuten aikaisemminkin, niin aistit hyvin herkistyivät. Ruoka maistui voimakkaammin - mutta sitä, mitä oikein maistoi, ei niin vain erottanutkaan. Oliko raaste porkkanaa vai mitä ei saanut millään selville. Katkaravun ja perunan palasen erokaan samassa keitossa ei ollut mikään selviö. Mielenkiintoista. Näkö ilmeisesti kertoo ison osan myös mausta, niin että katkarapu maistuu vaaleanpunaiselta ja porkkana oranssilta.

Kuulo herkistyi myös, mutta se ei ollut miellyttävää. Muut asiakkaat oli keskimäärin 25-30 vuotiasta nuorta väkeä ja se lauma puhui koko ajan äänekkäästi omissa pöydissään. Iloisella mielellä toki, mutta helvetillinen meteli siellä pimeässä oli. Se tuli pauhuna korviin koko ajan, joten mitään herkkää pimeän kuuntelua siellä ei voinut harrastaa.

Eli oli mielenkiintoinen käynti nytkin, mutta ei niin miellyttävä ja jännittävä kuin 5 vuotta sitten.

Kölnissä on myös sokeakävelyitä, missä voi tehdä opastetun matkan kaupungilla silmät sidottuina. Sellaiseen olisin halunnut, mutta ne harvat mahdolliset ajat olin aina töissä, eikä naisväki halunnut itse mennä sellaiseen auf Deutsch ilman minua, joten se jäi kokematta.

Kölner Dom eli Kölnin tuomiokirkko

Se on niin valtava että se ei mahdu kameraan. Se oli jonkin aikaa 1800-luvulla viimein valmistuttuaan maailman korkein rakennus; 600 vuotta sitä rakennettiin. Kaksoistornit 157,38 m; edelleenkin Euroopan toiseksi korkein ja maailman kolmanneksi korkein kirkko. Kauempaa otettuja kunnollisia kuvia täällä. Se on hyvin helppo löytää, muutenkin kuin siksi että se näkyy kauas. Se sijaitsee heti Kölnin rautatieaseman edessä. Se täyttää heti verkkokalvon kun kävelee aseman ovesta ulos. Köln on vanha roomalainen colonia, mistä kaupungin nimikin tulee, ja ensimmäinen kirkko siellä on sijainnut jo ehkä n. 400-luvulla; ainakin jotain isoa ja luultavasti uskonnollista on kirkon perustuksissa siltä ajalta.

 Suuruuden salaisuus on kaukonäköinen arkkipiispa Rainald von Dassel, joka vuonna 1164 toi saksalaisten ryöstöretkeltä Italiasta palasia kolmesta itämaan viisaasta tietäjästä sinne. Siis heistä jotka kävivät Betlehemissä tervehtimässä Jeesus-lasta. Hehän olivat kuninkaita kaikki, joten heidän ruumiinosiensa saapuminen Kölniin aiheutti sen, että aina kun keisari tai muut kuninkaat matkasivat maan poikki pohjoisesta etelään tai idästä länteen, oli heidän velvollisuutenaan käydä myös Kölnissä tervehtimässä muinaisia kollegojaan. Se aloitti edelleen jatkuvan turismin tänne, edelleenkin noin 20 000 vierailijaa päivässä (mutta ei siellä kylmänä päivänä tarvinnut jonottaa), ja alkoi kerätä rikkauksia ja sitä myöten myös kauppaa Kölniin, mikä puolestaan toi jälleen uusia rikkauksia. Kölnin katedraali riisti tällä tavoin pikkuhiljaa vuosisatojen kuluessa Aachenin tuomiokirkolta läntisen Saksan keskeisen uskonnollisen keskuksen aseman. Sillä rahalla uusi katedraali sitten rakennettiin, 1200-luvulta lähtien, kunnes viimein 1880 se valmistui.

Se on sisältäkin kertakaikkisen iso ja valtava. Yksi kauneimmista goottilaisista kirkoista mitä maailmassa on.

 Siellä on ainakin kolmet eri urut eri puolilla kirkkoa.

 Valtavat lasimaalaukset.

 Takaosan lattiamosaiikit.

 Arkkipiispoja haudoissaan, pääkalloja ja kärsimyksen symboleja siellä täällä kuten aina vanhoissa katolisissa kirkoissa.

 Puolan 1063 kuollut kuningatar Theophanu on myös tuotu jossain vaiheessa tänne lepäämään.

Tämä kirkko on vallan ja rikkauden tyyssija. Se tosin ryöstettiin melkein puhtaaksi Napoleonin valloituksen jälkeen; Ranskan vallankumoushan oli uskonnonvastainen, joten sen ideologian alueella kirkot maallistettiin, eli tehtiin niistä tavallisia rakennuksia ja rahaksi muutettava omaisuus otettiin valtiolle. 1975 kirkoon on myös murtauduttu ja tuhottu sekä varastettu, ilmeisen pahaa jälkeä tehden.  Jotain rippeitä vanhasta voi nähdä kirkon aarrekammiossa, jonne päästäkseen pitää hiukan maksaa rahaa. Siellä on myös hiuksia, kylkiluiden palasia ja muuta, mikä kertoo siitä millaisessa arvossa muinainen katolisuus on pitänyt ruumiin osia, jos niihin on voitu ajatella liittyvän jotain raamatullista tarinaa.

On se nätti. Goottilainen arkkitehtuuri on siroa ja ylvästä, vaikka olisi kuinka isoa.

Auf Wiedersehen, Heinrich-Heine-Universität Düsseldorf

Näitä teitä tuli kesäkuu käveltyä. Siinä kirjaston edessä seisoo itse Heinrich Heine miettimässä.

 Tuota tietä ruokalaan. Ihmisillä näkyy kesäkuun lopun helteiden vaatetus päällään.

 Tuosta sisään 1970-luvun arkkitehtuuriin. Suurin osa talosta on terve, mutta osa niin myrkyllinen että siellä on oltava jatkuva tuuletus koneitse suoraan ulkoilmasta. Keksivät 1970-luvulla monia uusia mielenkiintoisia rakennuskemikaaleja.

 Käytävää pitkin. Mukavat betoniseinät, valulautojen jäljet vielä niissä näkyvissä. 1970-luku oli aikaa, jolloin työläistä vielä ihannoitiin. Kulttuurikerrostuma sekin.

Kaiserswerth

Nätti vanha paikka Reinia vähän alaspäin, Düsseldorfin lentokentän pohjoispuolella. Alueen entinen keskus, nykyään Düsseldorfin kaupunginosa. Tähän paikkaan, silloin Reinissä olevaan saareen (Werth =saari) perusti irlantilainen munkki Suitbert benediktiiniläisluostarin noin vuoden 700 tienoilla ja alkoi käännyttää frankkeja kristinuskoon. Siitä on jotain jäänteitä tämän vanhan kirkon sisällä, mutta se oli kiinni kun siellä käytiin.

 Kirkon seinässä on muistolaatta noituudesta tapetuille, sekä noituusoikeudenkäyntejä vastustaneille. Täällä niitä käytiin kaikkein kiihkeimmin, katolisuuden ja protestanttisuuden rajamailla. Viimeinen Düsseldorfin alueella noitana poltettu oli Helena Mechtchildis Curtens ja hänen naapurinsa Agnes Olmans, kolmen lapsen äiti. Helena oli noitaoikeuteen joutuessaan 14-vuotia tyttö, joka kidutettuna antoi ilmi naapurinsa. Helenan rääkkääminen kesti kaksi vuotta, niin että kun hänet viimein sidottiin roviopaaluun 19.8.1738, oli hän jo 16-vuotias. Agnes Olmans poltettiin yhdessä hänen kanssaan.

 Werthistä tuli Kaiserswerth eli keisarin saari noin vuonna 1000, kun sinne rakennettiin kivestä pysyvämpi teltta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarille, eli Kaiserpfalz. Keisareilla ja kuninkailla ei keskiaikaan ollut välttämättä mitään kiinteää pääkaupunkia, vaan he hallitsivat hevosen selästä, kuljeskellen siellä täällä valtakunnassaan. Kivinen teltta on kätevämpi pahaa ilmaa ja vihollisia vastaan kuin nahkainen, joten tänne yksi sellainen. Siitä kehittyi myöhemmin linnoitus ja tulliasema, jossa kerättiin varallisuutta keisarille Reinin kaupasta. Espanjalaiset hajottivat paikat 1500-luvun lopulla, minkä jälkeen Kaiserswerth köyhtyi ja Düsseldorfista alkoi tulla alueen uusi taloudellinen ja hallinnollinen keskus.

 Ikivanha sairaala siellä on, Pyhän Marian sairaala. Tässä vain yksi sen rakennuksista.

 Ja kuten katolisuuteen kuuluu, kärsimyksen symboleja aina jostakin löytyy.

 Kaiserswerthissä on myös muumitalo, jossa joku asuu. Sanoivat kyllä tämän olevan entinen tuulimylly.

 Onko pizza italialainen vai saksalainen alkuperältään, vai ehkä taas yksi Marco Polon Kiinasta 1200-luvulla tuoma ruoka kuten makaronikin? Saksassa joka tapauksessa on jossakin etelässä hyvin vanhaa juurta litteän paistetun ja eri aineksilla päällystetyn leivän syöntiin. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikanahan molemmat olivat yhtä valtakuntaa. Tässä muinaisessa saksalaisessa variantissa ei kuitenkaan ole tomaattitahnaa pohjalla, ja leipäpohja on melkein paperinohut. No, pahvinohut joka tapauksessa. Hyvää syödä. Nimenä sillä oli liekkileipä eli Flammkuche. Niitä on ennen tehty puu-uuneissa ensimmäisenä paistoksena niin, että hiiliä on vain työnnetty vähän syrjään, ja ruoka on paistunut 1-2 minuutissa. Reunat jo palaneet. Samalla kokenut leipuri on voinut mitata aika tarkkaan mikä uunin lämpötila on, samalla tavoin kuin mummoni ennen vanhaan kokeili sanomalehtipaperin värin muutoksella onko uuni ruisleipien paistamiseen sopiva. Lasissa on Frankenheimer Altia, paikallista olutta, mitä melkein kaikki Düsseldorfissa juovat.

 Siellä on niin monta kerrosta historiaa. Paikka on hyvin saksalainen Gaststätte, eli kapakka jossa syödään ja juodaan, nyt jo iltamyöhällä tyhjentymässä. Mutta sen sisustus on kuin brittiläisestä pubista - tai tuo puhelinkioski pubin edestä. Johtuen siitä että nämä alueet olivat II maailmansodan jälkeen brittien miehittämiä, ja heiltä jäi oma kerroksensa alueen kulttuuriin.

Pariisi 2

OECD:n linnoitus eli päämaja. Sinne on turvatarkastukset kuin lentokoneeseen, passikin vaadittiin, sekä etukäteiskutsu. Hyvät seminaaritilat siellä on, ja tavallista henkilökuntaruokaa ruokalassa.

 Pariisin yliopisto joko on tai ei ole olemassa, riippuu vähän siltä keneltä kysyy. Nimeä näkee kyllä talojen seinissä, mutta käytönnössä Université de Paris tarkoittaa "Pariisissa sijaitsevaa yliopistoa". Niillä on yhteiset juuret jonnekin 1200-luvulle, mutta sen jälkeen on tapahtunut jonkin verran kasvua ja organisatorisia uudistuksia, joiden seurauksena Pariisissa vain on nykyään runsas joukko yliopistoja.

 Odotin että Pariisissa olisi ollut vaikeampaa ajaa kuin Saksassa, mutta ei. Saksassa on kova vauhti ja kireähkö ilmapiiri sääntöjen suhteen. Es gibt Disziplin in Deutschland. Ranskassa on enempi liberté. Yhtenä symbolina siitä se, että katuihin ei yleensä ole maalattu kaistaviivoja ollenkaan, joten samalla kadunpätkällä voi olla tilanteesta riippuen de facto 1-3 kaistaa. Pariisissa on paljon kaoottisempaa, mutta rennompaa. Meiltä kesti tullessa ruuhkassa tunti päästä Pariisiin sisään, mutta lähtiessä 3 tuntia päästä sieltä pois. Tässä mennään neljää kaistaa.

 Kymmenen minuutin päästä ollaan jo risteyksen luona. Pariisissa ei ole kieltoa ajaa risteykseen vaikka se olisi jo jumissa. Ne täyttyvät vuorotellen suoraan ja vuorotellen risteäviltä teiltä tulevista autoista; tässä on vain vähän, koska risteävä tie on pieni. Minä seisoin punaisissa valoissa. Isoissa risteyksissä en uskaltanut ruveta valokuvaamaan.

 Valojen vaihtuessa me painetaan kiinni poikittain oleviin autoihin ja hivuttaudutaan eteenpäin, toivoen että kukaan ei aja kohta kylkeen valojen taas vaihtuessa. Ei ne koskaan kylkeen ajaneet. Ei yhtään lommoa autossa. Melkein aloin tykätä Pariisissa ajamisesta. Äärimmäisen mielenkiintoista. Moottoripyörät ja skootterit ajaa omia kaistojaan autojonojen välissä. Niillä pääsee hyvää vauhtia eteenpäin, jos tilaa on, samalla kun autot vain seisoo paikoillaan.

 Auton navigaattori vältti visusti tulliteitä, joille yritettiin. Vasta myöhemmin tajusin käyttöohjetta lukemalla että sille olisi pitänyt antaa lupa käyttää myös tulliteitä; eipä ollut tullut Suomessa mieleen. Joka tapauksessa se yritti väkisin ohjata meidät koko ajan pienille teille, missä ei joutunut maksamaan tietulleja. 11 eurolla maksettiin yhteensä kahdessa pätkässä, mutta pieniäkin teitä tutkittiin, iltahämärissä ja maisemien pimentyessä. Peltomaisemat, jotka alkoi Baltiassa, jatkuu samanlaisina tänne asti.

 Halki hiljaisten pienten kylien ja kaupunkien vei matka.

 Ilmapallokin nähtiin.

Keskiyön aikoihin päästiin Belgiaan. Siitä ei ole tällä kertaa juuri muuta kerrottavaa kuin että Belgian moottoriteissä on kuoppia ja että siellä tankattaessa piti ensin käydä aseman sisällä maksamassa, sen jälkeen palata bensamittarille, sen jälkeen takaisin sisään valittamaan että mittarista ei tule mitään, sen jälkeen takaisin mittarille ja viimein tankkaamaan. Sisällä oli töissä yksi vain ranskaa puhuva nainen panssarilasisen kopin sisällä. Rahakaan ei kulkenut suoraan hänelle, vaan kääntyvän laatikon kautta. Tavaroiden hinnat hän skannasi kassakoneeseen lasin lävitse. Huuteli kopistaan kovaäänisellä ohjeita ja kieltoja ("Karttaa saa katsoa vain kun ensin ostaa sen!" "Pane kahva takaisin mittariin ja yritä sitten tankata uudestaan!") sekä ulos pihalle että sisällä oleville kahvin, keksien, lehtien yms ostajille. Sellaista oli Belgiassa. Sekin on nyt nähty.

Kotiin päästiin 02.30.

Pariisi 1

Asuttiin täällä hotellissa;
Hotel Aiglon
232, boulevard Raspail

 Kulmahuoneessa tuolla ylimmässä kerroksessa; tosin oli vintillä vielä yksi kerros sen päällä. Kun astuu tuollaiselle parvekkeelle alkaa ainakin minulla polvissa kutista. Pelkkä rautakaide ei riitä vaimentamaan korkean paikan kutinaa. Se ei ole suorastaan kammoa, mutta jonkinlaista heikkotusta tai huimausta kuitenkin.

 Vehreät maisemat.

 Meijän maanalaisen asema. Pariisin metro on aika vanha ja nuhjuinen, mutta ihan toimiva ja mielenkiintoinen.

 Eihvel-torninkin näin. Kolmas kerta Pariisissa minulla ja yhtenä iltana auringon laskiessa Seinen yllä minulla oli aikaa nähdä se. Ei tosin tätä lähempää. Naisväki siellä olivat käyneet, kertoivat pitkistä jonoista. Louvreen oli ollut tunnin jono pelkkään lipunostoon.

Place de la Concorde on myös nyt nähty, ja Luxorista aikoinaan ryöstetty egyptiläinen obeliski. Giljotiini sijaitsi täällä Ranskan vallankumouksen aikaan, ja täällä irtosivat ruumiistaan mm. Marie Antoinetten, Ludvig XVI:n sekä Robespierren päät. Parilta tuhannelta muultakin ihmiseltä. Jälkiä siitä ei kuitenkaan enää missään näkynyt. 

 Aukiolla oli komeita lyhtypylväitä. Tuollainen, tai pari tuollaista, olisi mukava kotona portinpylväinä. Ei niitä kuitenkaan olisi saanut mahtumaan autoon.

Luxembourg

Tästä maasta ei kovin paljoa nähty. Vettä satoi, lämpötila +12. Luxemburgissa on Keski-Euroopan halvimmat bensat. Tosin ei nyt niin paljon halvempaa kuin naapurimaissakaan (enkä muista enää hintoja), mutta joka tapauksessa ensimmäinen bensa-asema oli tupaten täynnä hollantilaisia karavaanereita tankkaamassa. Jonotus kesti vajaan puolisen tuntia, mutta ei sieltä poiskaan enää päässyt, jono ilmestyi heti myös meidän taakse. Auto tankattiin itse, minkä jälkeen ajettiin eteenpäin kopille, missä ikkunan kautta maksettiin. Korttiautomaatteja Suomen tapaan ei nähty koskaan missään.

Ardennien kukkuloita. Täällä jossain on tapettu paljon miehiä ja siviileitä sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Unikko ennen pitkää peitti taistelukentät silloin, ja valtaa peltoja nykyäänkin. Mutta onko tämä Luxembourgia, Belgiaa vai Ranskaa on hankala sanoa; Luxembourgin läpi ajoi kovin nopeasti eikä rajoja oikein huomaa.

Käyty siellä nyt joka tapauksessa on.

Shortseilla ja T-paidalla ei tällä reissulla joka tapauksessa ollut paljoa käyttöä. Pitkä paita ja villapaita, pitkät housut ja sukat oli se vaatetus millä yleensä tarkeni. Vettä tai ainakin pilvistä ja kylmää tuulta Pohjois-Atlantilta oli normaali sää. Samoin Ranskassa.

Apollo-varietee Düsseldorfissa

Se on mukava, joskin hieman kallis, mutta eipä täällä kovin usein käydä. Reinin rannalla, TV-tornin vieressä. Siellä voi syödä ja katsoa samalla sirkusesityksiä. Parvelle saa lippuja n. 30 euron hintaan; siellä ei syödä. Permannolle liput on n. 40 e henki ja ruuat+juomat siellä saman verran, eli 3-henkiselle perheelle reissu siellä maksoi 240 e, mutta ruoka oli hyvää, ja esitykset todella hienoja. Mukava reissu.

Kuvan varastin verkosta ja anonymisoin. Minulla ei ollut reissulla kameraa matkassa. Liput saa tuosta kopista; palvelu oikein ystävällistä, ainakin auf slechtem Deutsch.

Saksa lienee ainoa paikka maailmassa missä voi vielä nähdä, muiden esitysten lomassa, vanhan miehen tekevän taikatemppuja palavilla tupakoilla, savurenkaita puhallellen. Paljon vähemmän saksalaisetkin polttavat kuin ennen, mutta paljon vieläkin. Natsi-Saksassa tupakka oli yksi paheksittuja asioita, joten sodan jälkeisessä Saksassa tupakointi oli vapauden ja anti-hitlerismin symboli. 1980-luvulla kävin joskus Berliinissä blues-konsertissa, missä monisatapäinen katsomo poltti koko parituntisen taukoamatta tuoliriveissään. En ole ikinä eläissäni kokenut niin paljon tupakansavua. Siellä meinasi tukehtua. Vapauteenkin voi tukehtua.

Jotain siitä hengestä on vieläkin jäljellä. Mutta Apollon ohjelmanumerot toki vaihtuvat ajan mittaan.

恵光寺 oder EKŌ-Haus für Japanische Kultur

Kun lähtee kävelemään meiltä Theodor-Heuss-Brücken yli Reinin toiselle puolelle Niederkasseliin, ja jatkaa vain siirtolapuutarhan ohitse (TV-torni näkyy etelähorisontissa pienenä)

vielä vielä kymmenisen minuuttia kävelyteitä, tulee paikkaan, joka saksaksi vaikuttaa ekotalolta, mutta japaniksi se on 恵光寺 (Ekooji) eli Armon säteiden temppeli. Siellä on kyllä japanilainen kirjasto ja kulttuurikeskus sekä japaninkielinen lastentarha, mutta pääasiassa siellä on tuo temppeli ja sen puutarha. Se on Puhtaan maan lahkon temppeli, itse asiassa jonkin japanilaisen temppelin tytärtemppeli, mutta en saanut selville minkä. Saman nimisiä buddhalaistemppeleitä on Japanissa useampia, Kiotossakin yksi. Pitäsi käydä sielläkin joskus. Saman japanilaisen lahkon seurakuntia on muuallakin maailmassa. Se oli köyhien 1800-luvun siirtolaisten uskonto, nykyäänkin Japanissa kaikkein yleisin lahko. Temppeli on valmistunut 1993, Düsseldorfiin siitä syystä että se oli Euroopan suurin japanilaisten bisnesalan ihmisten ja heidän perheidensä keskittymä siihen aikaan. Edelleen kaupungissa on japanilaisia paljon, mutta niin on myös kiinalaisia ja korealaisia, joten he eivät erotu niin selvästi enää. Joka tapauksessa se on ainoa buddhalainen temppeli Euroopassa, ja lähin paikka minne Suomesta pääsee halutessaan näkemään aidon temppelipuutarhan. Hyvin se on tehty. Ei kovin iso, mutta nätti kuitenkin.