Kiotolaisessa hieronnassa

Takano- ja Kamojokien yhtymäkohdasta noin kilometrin verran alajuoksulle päin on 京阪 Keihan-linjan (Kioto-Osaka -linjan) 三条 Sanjoo-asema. Aseman päällä olevassa talossa on paitsi hyvä ja iso käytettyjen kirjojen, cd-levyjen, elokuvien ja tietokonepelien kauppa Book Off, myös tempuraravintola ja hierontaliike. Sen nimi jo pääsi unohtumaan, mutta hyvä se on joka tapauksessa. Kävelty jo 3 tuntia, voisi jo levätä. Ovessa lukee どうぞご気軽にお入りください eli "Käy vain rauhallisella mielellä sisään".

 Oven sisäpuolella tiskillä sovin palvelusta nuoren neitosen kanssa. Tarjolla on aromaterapiaakin, mutta en tarvitse tuoksuja, vaan otan 指圧 shiatsu eli sormipainehieronnan. Ajat ovat lyhyimmillään 10 min ja pisimmillään 1.5 tuntia. Otan tunnin. Maksan: 57 euroa.

Kengät pois ja tohvelit jalkaan. Neitonen johdattaa minut muista samanlaisista verhoilla erotettuun huoneeseen ja kysyy tarvitsenko käydä vessassa. Hyvä ajatus; käyn. Rakennuksen peräosassa, sama vessa kuin tempuraravintolalla.  Takaisin huoneeseen. Neitonen tuo kuuman kostean pyyhkeen, jolla pyyhin käteni ja hikiset jalkani. Kädet olin kyllä juuri vessassa pessytkin. Riisun vaatteeni ja puen päälleni ohutkankaisen puuvillapyjaman. Istun odottamaan hierontapöydälle. Huoneessa on himmeä valaistus, puhallin puhaltaa lämmintä ilmaa sisään. Pehmeä musiikki soi taukoamatta; miellyttävää japanilaista kilisevää muzakia, piano ja jousia, kevyt melodia joka ei ala mistään eikä lopu mihinkään.

Toinen nuori neitonen pyytää luvan tulla sisään. Toivotan hänet tervetulleeksi. Hän tiedustelee missä on kireitä paikkoja ja pyydän erikoista huomiota hartioihin ja yläselkään. On taas oltu koneella paljon. Hän asettaa minut mahalleni hierontapöydälle, kasvot tyynyssä olevan reiän päälle niin että on hyvä hengittää, kädet roikkuvat vapaasti sivuilla. Hän asettaa vielä päälleni pyyhkeen, jonka lävitse hieronta tapahtuu. Täällä ei toimita iho ihoa vasten. Kysyy onko minulla lämmin ja hyvä olla; kaikki ok. Hän osoittautuu olevan Osakasta. Tunnin työmatka junalla, asemalta on yhden kerroksen nousu tänne työpaikalle. Samalla ketjulla on toimipisteitä eri puolilla Kansaita.

Hän aloittaa kevyesti vyötäröstä ja hieroo siitä vähitellen voimaa lisäten ylöspäin. Kysyy niskan kohdalla onko hierontavoima sopiva; se on; hartioissa pyydän häntä vähän lisäämään. Japanissa kysytään operaation aikana usein pehmeällä äänellä onko asiakkaalla hyvin. Kaikki maksaa, mutta työ tehdään hyvin ammattitaitoisesti ja miellyttävästi. Vertailun vuoksi kamalinta on virolainen hieronta, missä hieroja ei sano sanaakaan edes tervehdykseksi, ja hieronnan loppumisen tajusi siitä että hieroja häipyi huoneesta. Kiinassa kaikilla hierojilla ei välttämättä ole mitään koulutusta, eivätkä he tiedä mitä tekevät, mutta saattavat vaatia silti lisärahaa tippinä kylmässä huoneessa tapahtuneen sekavan hieronnan päätteeksi. Tai siellä voi saada ammattitaitoisenkin hieronnan; ei koskaan etukäteen tiedä mitä tulee vastaan. Japanissa on turvallista ja miellyttävää. Työ osataan, kaikki on hyvin organisoitua ja taulukossa näkyvä hinta on se mikä maksetaan, epämiellyttävää tippikulttuuria ei ole missään.

Neitonen käy lävitse lihakseni takaraivosta jalkapohjiin, eniten hartioita ja yläselkää hieroen, niin kuin pyysin. Hän hieroo myös pakarat, jotka suomalaiset hierojat jättävät koskematta. Mutta lihaksia ne on nekin. Joitakin energiavirtapisteitä hän painaa voimakkaasti sormenpäillä tai rystysillä, niin kuin shiatsussa tehdään, muuten tämä on lihasten hierontaa. Oikein hyvää. Vaivun puolihorrokseen, missä olen vain, kaikki vastuu ja aloite pois minulta, ei tarvitse tehdä mitään.

Kun suurin osa aikaa on kulunut, pyytää neitonen minua kääntymään selälleni. Hän asettaa kasvoilleni kevyen pyyhkeen, luultavasti siksi että pitäisin silmäni kiinni enkä tuijottaisi hierojaa. Hieroo käsivarteni ja käteni siinä asennossa. Sitten istumaan. Hän panee polvensa selkääni vasten ja taivuttaa sitä taaksepäin kaarelle kolme kertaa, minun käteni vuoroin roikkuen, vuoroin suoraan ylöspäin, ja lopuksi niskan takana yhdessä. Vielä se selkä taipui.

Hieronta on päättynyt. Neitonen kysyy mitä haluaisin juoda, tarjolla on teetä ja yrttiteetä eri laatuja, kuumaa ja kylmää. Pyydän kylmän yrttiteen ja hän tuo kupillisen. Vetää oviverhon kiinni ja kertoo odottavansa ulko-oven luona.

Juon rauhassa kupillisen jalat ristissä hierontapöydällä istuen ja puen sitten omat vaatteet päälleni. Täällä ei aikailla liikaa lojumassa vaan siirrytään eteenpäin. Kaivan repusta ohuen puseron ja tuulitakin; vaikka iltapäivällä oli lämmin kävellä T-paidassa ja shortseissa, on jo ilta ja alkaa viiletä. Ulko-ovella lenkkarini odottavat kärjet valmiina menosuuntaan, niiden eteen on nostettu jakkara jolla istuen minun on helppo solmia nauhat kiinni. Hierojani kiittää kumartaen ovella vielä kerran ja toivottaa tervetulleeksi uudelleen. Minäkin kiitän kumartaen ja lähden.

Voisinpa käydäkin. On oikein hyvä olo. Kyllä hyvä hieronta aina seksin voittaa.

Jokikävelyjä

Pohjoisesta virtaa Kiotoon kaksi jokea. Takanogawa eli Korkeaniityn joki 高野側、jonka lähellä asun.

 Siitä reippaan kävelymatkan länteen on Kamogawa eli Sorsajoki 鴨川。Molemmat on auringonpaisteella aika vähävetisiä ja rauhallisia jokia, mutta niissä on korkeat pengerrykset kummallakin puolella tulvia varten.

 Joet täyttyy kuitenkin sateella nopeasti. Kivi ja asfaltti kaupungissa ei vettä paljon ime, ja kun Kioto on muodoltaan kuin kattila, tasainen alue kaikkialta vuorien ympäröimänä, niin vesi kertyy äkkiä isompiin jokiin. Pienet on kaivettu syviksi ja betonoitu kaikkialta. Tässä on kodin vierestä virtaava Shirakawa eli Valkojoki 白川, sama joka virtaa itäisten temppelinvuorten alueella Filosofin tien keskellä. Se kerää veden sadevesiviemäreistä ja vie Takanogawaan. Näin kun kaivaisivat Pohjanmaallakin jokensa syviksi ja pengertäisivät niin ei tarvitsisi ihmetellä niitä ainaisia tulvia.

 Sorsajoelta katsottuna Hieizan on jo kaukana. Kiotolaisia näkee etenkin viikonloppuisin hyvällä ilmalla paljon joen penkereillä kuntoilemassa ja piknikeillä. Oma maailmansa muuten tiheästi rakennetun asutuksen keskellä.

 On siellä sorsia ja haikaroita kalassa. Vesi on kirkasta, hyvin siellä näkee kalastaa.

 Linnuilla on myös aina katsojia, usein isommalla porukalla.

 Kaupungin keskustassa joet yhtyvät, ja jatkuvat Sorsajokena eteenpäin. Yhtymäkohdassa pääsee hyppelemään vähän veden aikaan joen ylitse. Siellä lapsia paljon läträämässä veden kanssa.

 Ja taiteilijoita piirtämässä kuvia. Saksofonisteja, huilisteja, rumpaleita yms soittamassa; kerrostalossa ei voi pitää meteliä, mutta joen varressa se on sallittua.

 Nättiä heinää siellä kasvaa. Noinkohan tuosta tulisi iso rikkaruoho, ja pärjäisiköhän se Suomessa?

 Taidetta joen varresta saattaa löytää, räppimusiikin säestyksellä.

 Kilpailu käynnissä, muutama tunti aikaa maalata kuva.

 Toisena ohjelmanumerona skeittipojat kaatuilemassa betonille.

 DJ:t ja aitoja vinyylilevyjä.

 Äänten laskua; voittaja sai jatkaa seuraavaan kilpailuun marraskuussa.

Ne on mukavia jokia. Kävelen niiden rantoja välillä kun ehdin, tosin useammin pimeällä.

Perhe

kävi ja ehti jo lähteä takaisin kotiin, pimeään ja liukkaaseen. Tapasin heitä minkä ehdin, käyttelin syömässä. Täällä on monenlaista ruokaa, jota ei Suomessa saa. Siirryin yksin syödessäni 3 euron aterioihin, kyllä raha siitä riitti.

Täälläkin on jo viilentynyt. Shortseilla ja T-paidalla ei enää liikuta ja öisin on jo reilusti alle 10 astetta. Kun vintillä eristeenä seinissä ja osassa kattoa on vain yksinkertainen ikkunalasi, jäähtyy sisälläkin lähelle ulkolämpötilaa. Toimistossa on niin kylmä, että siellä ei kauaa pystynyt istumaan kerralla paikoillaan, kunnes sain sinne kaasulämmittimen. Sitä voi pitää vähän aikaa päällä ja sammuttaa sitten; huokuu kuumaa aika kovaa. Eteläistä rakentamista, suunniteltu pitämään kesällä kuuma ulkona; talvesta  aina pärjää jotenkuten.

Sekä tytär että minä ehdittiin jo vilustua. Päivisin vielä lämmin, etenkin jos aurinko paistaa, mutta sen laskiessa laskee lämpökin nopeasti. Pitää pitää liikkuessaan repussa lisävaatetta iltojen varalta.

Kiotolaisessa parturissa

Talon 1. kerroksessa, kotikadun varressa, on avioparin omistama kampaamo, täyttää tänä vuonna 20v. 美容室 ブラッシュ BRASH HAIR DRESSING. Avoinna 6 päivää viikossa, vapaapäivä maanantaisin, paitsi maaliskuussa tiistaisin.

 

Menin sinne sovittuun aikaan klo 14 lauantaina. Isoin tungos oli jo laantunut. Ensin tukanpesuun. Tyttö = aika nuori naisihminen, apuhenkilökuntaa, istutti minut tuoliin, kääri pyyheliinaan, kallisti tuolin selän taaksepäin ja asetti lopuksi kasvoille kevyen liinan roiskesuojaksi. Kasteli tukkani kuumalla vedellä, lisäsi shampoota, hieroi, kannatteli päätäni kädessään, kysyi onko kutiavia paikkoja, huuhteli ja kuivasi pääni liinalla, korvista aloittaen, koko ajan pehmeästi varoitellen aina kun teki jotain uutta. Olin tukkani kyllä aamulla pessyt, mutta uusi pesu paikan päällä kuuluu palvelupakettiin.

Siirtyminen parturintuoliin ja muovinen suojus päälle. Isäntä leikkasi saksilla huolellisesti tukkani, kunnolla lyhyeksi jälleen. Rupatellen partureiden tapaan niitä näitä mukavia. Huomauttaen myös tukkani pehmeydestä ja ohuudesta, mutta kertoen samalla että japanilaistenkin tukka on muuttumassa. Sekin on pehmenemässä ja vaalenemassa, sekä kihartumassa itsestään, eikä ole enää jäykkää paksua pikimustaa suoraa piikkikarvaa. Ennen he tekivät permanentteja hiusten kiharruttamiseksi, mutta nyt jotkut haluavat suoristaa tukkaansa. Kumpikaan meistä ei tiennyt mistä se johtuu, mutta ruokavalion muuttumista länsimaiseksi epäiltiin. Tieto oli minulle uusia. Muistan vielä hyvin kuinka kauan sitten kun liikuin täällä nuorena miehenä tuntemattomatkin naiset saattoivat tulla kokeilemaan tukkani pehmeyttä käsillään, mutta enää sitä ei tapahdu. Syy lienee kuitenkin miehen vanhenemisessa ja tukan häviämisessä, eikä siinä että heidän tukkansa olisi muuttunut jo ihan samanlaiseksi.

Kun olin peilistä hyväksynyt lopputuloksen, toinen apuneitonen vei pääni taas huuhdeltavaksi. Sen jälkeen hän palautti minut parturintuoliin, missä hieroi päähäni appelsiininhajuista hoitoainetta, antoi lyhyen päänahka- ja niskahieronnan, sekä kuivasi lopuksi pääni puhaltimella. Kampaamon emäntä toi minulle samalla lasillisen jäitä ja appelsiinimehua; kahvia tai teetä olisi myös saanut.

Apulaisia oli siellä nyt kaksi, aamupäivällä kiireisempään aikaan kolme. Koko henkilökunnasta ja sisätiloista näkyy itse asiassa olevan kuvat verkossa. Tytöt hoitivat ajanvaraukset, muun palvelun kuin varsinaisen tukanleikkuun yms ammattilaisten työn, sekä kassan. Emäntä hoiti nyt jo kassan itse. Lopuksi oli arvonta, jossa voitin pienen savisen supikoirapatsaan, jota en tarvinnut, mutta vein sen toki kohteliaasti mukanani. Arpalippu on samalla tarra, jonka voin halutessani liimata johonkin mainokseksi – panenpa tähän blogiin. Sain myös jäsenkortin, jolla saa jatkossa 20% alennuksen, sekä kortin johon kerätään leimoja ja sen tullessa täyteen saa jonkin lahjan. Poistuessani koko henkilökunta kiitti kuorossa käynnistä ja toivotti tervetulleeksi uudelleen, niin kuin kaikkialla aina tehdään. Täällä otetaan asiakkaasta luja ote.

Operaatio vei kokonaisuudessaan vajaan tunnin ja maksoi 47 euroa. Suomessa naapurissa parturissa käynti maksaa 18 euroa, mutta se on pelkkä tukan leikkaaminen ja vie 10 minuuttia. Nämä tekevät samasta asiasta aina isomman ja kalliimman paketin, mutta työllistävät myös paljon enemmän väkeä. Tykkäsin vierailusta. Hyvin leikattu ja hyvin kohdeltu. Nyt tukka on taas siili, eikä sille tarvitse tehdä mitään pitkään aikaan.

Mutta ei elämäni Kiotossa todellakaan kovin dramaattista ole.

Poikamieselämää Kiotossa

Tätä blogia ei juuri ehdi päivittää. Se aika mikä minulla yleensä on internettoseen päivittäin, menee sähköpostien hoitamiseen.

Kotikatu. Se on vain katu, sillä ei ole nimeä, niin kuin pienillä kaduilla Japanissa ei ole.

Kotiportti. Käyttävät mielellään ranskaa talojen nimissä. Kaksi parkkipaikkaa talossa on, molemmat käytössä.

Kotiportaat. Noita ylös ja alas. On talossa hissikin, mutta en ole sitä koskaan käyttänyt.

Elämä on hyvin rauhallista. Herätys kuuden aikoihin. Aamupäivät täkäläisiä töitä, luentojen valmistelua lähinnä, karttojen piirtämistä ja powerpointtien tekemistä, mutta samalla voin kirjoittaa omaa kirjaani ja korjailla sen aiemmin tehtyjä lukuja. Nukkuma- ja työpaikka ovat sama asia; kätevää. Jos joskus aamupäivällä rupeaa nukuttamaan, voi laskea tietokoneen viereensä, vetää viltin päälle ja vetäistä pienet lisäunet. Ensimmäisen viikon jälkeen piti ottaa viltti käyttöön, yöt alkoivat viiletä.

Pään lepuuttamista pienillä kävelyillä kotikadulla ja joen varressa. Siinä on taas vähän vettä, ei ole satanut paljoa pariin viikkoon. Juna ajaa välillä ohitse.

Iltapäivät ja illat yliopistolla, asioiden sopimista ihmisten kanssa, seminaareissa istumista ja omia luentoja. Sähköpostien käymistä lävitse ja Suomen töiden hoitaminen etänä. Sieltä tulee koko ajan kommenttipyyntöjä ja erilaisten suositusten ja lausuntojen kirjoittamista, mutta muuten yritän pysyä sieltä mahdollisimman piilossa.

Kotiin yleensä illalla kahdeksan tienoissa. Japanilainen elokuva koneeseen ja sen katsominen. Nyt olen katsonut monta klassista Yamada Yoojin Tora-san -elokuvaa (男はつらいよ), sekä uudempia eri ohjaajien töitä, lähinnä olen etsiskellyt sellaisia jotka kelpaa katsottaviksi myöhemmin perheen kanssa. Elokuvan loputtua mangan lukemista (Kuromarun ja Natsuhara Takeshin 黒詐欺 Kurosagi) ja uusien tai unohtuneiden japanin sanojen opettelua sähkösanakirjasta.

 Päivät on laskutavasta riippuen 10-18 -tuntisia, mutta rauhallisia joka tapauksessa. Ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään, siitä että muistaa syödä, sekä pesee itsensä kerta päivään, hampaat kahdesti ja vaatteet kerta viikkoon. Kerrostaloasumisessa on puolensa.

 

Se, että kotona ei ole internettiä, rauhoittaa elämää jo huomattavasti. Pitäisiköhän repiä piuhat irti seinästä Suomessa? Jos ei ole äksönin keskellä, niin ei ole. Uutisiakaan en ole lukenut kahteen viikkoon, ei kiinnosta yhtään mitä maailmassa tapahtuu.

Ruokaan menee 15-30 euroa päivä, riippuen siitä missä ja kenen kanssa syö. Yleensä syön yhden lämpimän aterian päivässä jossain ravintolassa, muuten elelen valmiilla kylmällä ruualla, jota täällä on tarjolla paljon. Esimerkiksi tällainen halpa o-bentoo: kalaa, kananmunaa, erilaisia vihanneksia ja riisiä, pullo vettä: 5 euroa. En ole itse asiassa näin kalliissa Japanissa ollut 1990-luvun alun jälkeen, jolloin markan arvo putosi isoon kuoppaan. Nyt on vaihteeksi euro pohjilla ja jeni ylhäällä. Saan kuitenkin päivärahat täällä jeneissä, joten ei se tunnu suoraan. Niillä maksaa ruokansa hyvin.

 

Matkakuluja ei juuri ole, koska kävelen melkein kaikki matkat, 5-10 km päivässä. Ei mitään valittamista.

Tosin, kun on ollut jo yli 2 vk erossa perheestä, niin vähitellen alkaa kaivata seuraa kotiinkin, mutta ei ole haitannut olla ihan yksin ja omassa rauhassa jonkin aikaa.

 

Kiipeäminen Hieizanille

Hieizan 比叡山 on Kioton pohjoisosassa oleva 848.3m korkea vuori, missä on asunut buddhalaismunkkeja jo 1200 vuotta. Se näkyy makuuhuoneeni ikkunasta.

Kuva on zuumattu, ei se ihan noin lähellä ole. Sen juurelle on kävelymatkaa pari kilometriä ylämäkeen. Olen viimeksi käynyt siellä 5 vuotta sitten, jolloin asuin kilometrin lähempänä sen juurta Yamabanassa, mistä otin tämän bloginimeni. Joka tapauksessa mieleni teki kiivetä sinne uudelleen. Hyvä tapa viettää yksi sunnuntai-iltapäivä. Kävellen sinne munkitkin 1000 vuotta nousivat. Ehkä eivät enää; Kioton puolelta sinne pääsee rinnejunalla ja loppumatkan köysirataa. Shigan prefektuurin puolelta ajavat sinne autolla ja bussilla. Mutta kävellenkin pääsee, joku harva aina haluaa. Reitti kulkee 音羽川 Otowajoen vartta ylös, sitten tuolle eteläpään matalammalle kukkulalle ja sieltä varsinaiselle Hieizanille. Välillä saa siis kävellä melkein tasaista maastoa, tai vain loivasti nousevaa, kunnes rinne taas jyrkkenee.

Polku on vuosituhannessa syöpynyt aika syvälle. Rankemmat sateet vie maata mennessään. Ja sateella tuonne ei kannata lähteä.

Maa on sekä kiveä että savimaata. Kovaa kiveä nämä vuoret eivät ole, vaan rapautuvaa, murenevaa tavaraa. Kovin jyrkkää nouseminen ei ole, ja maata on paikoitellen tuettu porrastamalla. Kulku on samanlaista kuin kävelisi portaita sadanteen kerrokseen, toki ympäristö on miellyttävämpi. Auringosta ei ole haittaa, siellä on lähes aina metsän sisällä. Alarinteillä se on lehtisekametsää.

Tasanteella on helppo kävellä, eikä maa siellä samalla tavoin muutu kanjoniksi. Muutamia muitakin kävelijöitä siellä tapasi, yleensä aviopareilta näyttäviä ihmisiä.

Joku siellä käy pitämässä huolta kivipatsaista. Munkkeja on vuorella kivisiäkin.

Ylempänä varsinaisen Hieizanin rinteellä metsän tyyppi muuttuu. Lähinnä se on hinokia 檜、ひのき (Chamaecyparis obtusa), joka on tuijan näköinen puu, sypressi oikeastaan kuitenkin, ja aika isoksi kasvava. Shintoo pitää sitä pyhänä puuna. Tai sitten puut ovat sugia 杉 (Cryptomeria japonica), joka on sypressien sukulainen sekin. Molempia on tuolla sekä omina porukoinaan että sekaisin toistensa seurassa kasvavina.

Ne on mukavia mehtiä. Niin pimeitä että niiden alla ei jaksa kasvaa oikein mikään muu. Siinä mielessä avaria; japanilainen lehtimehtä on yleensä hyvin tiheää pusikkoa.

Blogger näköjään vihaa Microsoftin Exploreria, jota tässä joutuu nyt käyttämään - niin kuin minäkin, hartaasti. Jumittaa kuvien kanssa. Pitää julkaista tämä ja jatkaa editoinnin kautta, jos tämä sieltä etenisi.

Polku vain jatkuu jatkumistaan.

Täällä aletaan olla jo lähellä huippua.

Japanilaiset lähtee tällaisille reissuille hyvin varustettuina. Retkeilyvaatteisiin, kepit käteen ja evästä reppuun. Nämä eivät kyllä kiivenneet alhaalta asti, vaan tässä ollaan jo rinnejunan päätepysäkin yläpuolella. Minulla oli vain juomapullo ja repussa pusero ja tuulitakki. Kiivetessä vain shortsit ja T-paita. +25 asteen lämmössä se riitti oikein hyvin, enempi oli hiestä märkä koko ajan. Vajaan kilometrin korkeudessa lämpötila oli pudonnut kuitenkin jo useita asteita ja siellä tuulee aina, joskus hyvinkin kovaa. Siellä pitää olla varaa lisätä vaatetusta. Muuten vilustuu helposti. Tämä on näköalatasanne lähellä huippua.

Tuolla alhaalla minä asun, tarkkaan ottaen kuitenkin jonkin verran vasemmalle päin tuon nyppylän takana. Kotitalo ei ihan kuvassa näy.

Japanilaiset on laaksojen asukkaita. Kukaan, jolla ei ole hyvää syytä, ei lähdelle vuorille asumaan. Tuonna alas ne keräytyy, tiiviisti yhteen. Ymmärrän kyllä, rinteitä on kova kiivetä niin ylös- kuin alaskin päin. Lisäksi Kioton kaupungin alueella olevat pienemmät mäen on rakennuskiellossa, paitsi mitä niissä jo valmiina temppeleitä on. Ne on viheralueina. Kioton pohjoispuolella on vihreää enemmänkin.

Vuorilla elelee kauriita ja apinoita, ja pienempiä eläimiä paljonkin. Käärmeen näin kävellessäni rinnettä ylös; jos olisin Suomessa, sanoisin että se oli kyy. Täällä ei voi olla varma, mutta paras olla polkematta niitä. Apinoista kannattaa pysyä kaukana. Ovat ihmisen sukulaisia, eli varsin epämiellyttäviä otuksia, etenkin paikoissa missä ihmiset kuljettaa eväitä mukanaan. Niiden ruokkiminen on periaatteessa kielletty. Nyt niitä ei tullut vastaan.

Vuoren huipulla on puutarha ja sieltä näköalat Shigan puolelle Biwajärvelle 琵琶湖. Sinne on pääsymaksu. En ole siellä viitsinyt koskaan käydä.

Temppeleitä siellä on, tai oikeastaan yksi temppeli 延暦寺 Enryakuji, jossa on paljon rakennuksia pitkin Shigan puoleisia rinteitä. Vuorilla asui ennen soturimunkkeja, jotka harjoittivat mietiskelyä lenkkeilemällä ja budoo-lajeja kehittäen. Heistä kehittyi ennen pitkää voimakas armeija Kioton alueelle, kunnes Oda Nobunaga 1571 hyökkäsi vuorelle, tappoi heistä osan ja poltti ison osan rakennuksista. II ms jälkeenkin niitä on vielä rakennettu uudestaan vanhoille paikoille.

 Siellä niitä on sugi- ja hinokimehtien keskellä. Hyvinkin paksuja puita löytyy temppelien alueelta. Värityksestä näkee että buddhalaisuudella ja shintoolla ei ollut Enryakujissa selvää eroa, koska nämäkin rakennukset ovat väritykseltään shintoolaisia, oranssivalkoisia. Täällä on jo paljon ihmisiä, vaikka tässä kuvassa ei niin tungosta näykään, mutta lähellä olevassa parkkipaikan ravintolassa sai jonottaa ruokaansa pitkään. Ja syödä sitä mitä sattui olemaan jäljellä. Mitään erikoisia hiekka- tai puutarha-asetelmia täällä ei ole. Sijainti Hieizanilla sinänsä riittää houkuttelemaan vieraita tänne.
Vanhempia ja haalistuneempiakin rakennuksia on. Ihan nättejä nämä on. Mutta en minä pelkästään näitä katsomaan tänne kehtaisi kiivetä.

Kiipeäminen itse oli ihan mukavaa. Alas päin menin jo rinnejunalla. 5 tuntia kävelyä ylös ja alas rupesi olemaan ihan tarpeeksi yhdelle päivälle.

 

Sadepaiva vaihteeksi

Pilvet on pehmeita tanaan.

Elamanmuodosta toiseen

27.9 to

Päivä kokouksia ja asioiden järjestelyjä kuukausiksi eteenpäin, kotiin vielä valoisan aikana, auton huuhtelu vedellä ja harjalla, tyttären kanssa rantaan, pumppu ylös ja irti putkesta. Putken ja sähköjohdon keriminen yhden kuusen alle talveksi, putken päähän muovipussi narulla kiinni roskasuojaksi.

                Piharakenteiden purku puutarhasta; puutavara jo niin lahoa että joutaa ensi kesäksi räksäverkon painoiksi. Pitää hankkia keväällä lautaa ja tehdä uudet. Valkosipulin istutus, isoja harvakseltaan ja pieniä poikasia väliin. Lannoitus ja peitto. Autokatoksesta ruohonleikkuri ja oksasilppuri sisään liiteriin, tilalle peräkärri talveksi. Sitten olikin jo pimeää. Onneksi tytär auttoi kaikessa, itsekseen ei olisi ehtinyt millään. Silläkin on koeviikko menossa.

                Sisälle ja syömään, tietokone auki, sähköpostia ja suosituksia säätiöiden kotisivuille. Ei jaksa, ei jaksa millään ... viikkojen väsymys jo päällä. Ei muuta kuin yhdeksältä nukkumaan. Mitä ei jaksa, ei jaksa.

 

28.9 pe

Herätys aamulla klo 4, tietokone auki ja edellisen illan töiden jatkaminen. Ne saa tehtyä puoleen seitsemään mennessä. Aamiainen ja suihkuun. Laukun pakkaus; siihen oli aikaa enää 10 min, mutta riittäähän sellainen, ei matkaan paljoa tarvitse. Vähän vaihtovaatteita, hammasharjan, passin, matkalipun printin, Visan ja rahaa.

                Reppu selkään ja laukku olalle, "Terve, kohtapa nähhään!" vaimolle ja tyttärelle. Mehtäpolulle ja sieltä tielle kohti linja-autoasemaa. Sataa tihuutti hiljaa, jokapäiväistä sadetta. Lämpötila vähän alle 10C.

                Rautatieasemalla tunnin odotus. VR:llä toimi siellä langaton verkko, joten jatkamaan niitä töitä ja muistuttamisia jotka linja-automatkan aikana olivat nousseet mieleen tekemättöminä töinä. Junalla Tikkurin kylään, väitöskirjan lukemista ja kommentointia matkalla aloitellen. Tekijä ei oikein osaa tehdä, eikä oikein englantiakaan; isotöinen teksti. Voi näitä tulevaisuuden toivoja.

                Check-in koneella, laukku baggidroppiin. Hyvinkin kaukana painorajasta. Boarding passia eivät enää antaneet, paikan olin varannut jo kuukausia aiemmin ja se oli printissäni. Syömään; lentokentällä on hyvät sapuskat. Kone auki ja ne menemään ne sähköpostit jotka oli nousseet mieleen junamatkan aikana. Kyllä nyt jumalauta pitäisi olla kaikki muistettu ja ihmisten asiat hoidettu. Läpi turvatarkastuksesta. Tuliaisia. Lakkahunajaa, tervapontikkaa, porometvurstia, lakritsaa ja sen sellaista. Eksoottisia makuja kaukaa oudoilta mailta. Penkille istumaan ja väikkärin jatkamista. Tekstarit vaimolle ja tyttärelle.

                Koneeseen, istumaan, turvavyö kiinni ja kiire pois. Enää ei tarvitse tehdä mitään. Ruokaa ja lasillinen punkkua. Elokuva päälle ja kuulokkeet korville. Huonohkosti tehtyä räiskettä missä tapahtumat ja melkein repliikitkin arvasi etukäteen, mutta eipä paremmasta väliä. Toinen elokuva päälle. Pilleri melatoniinia, niskatyyny ja silmälaput repusta, selkänoja taakse ja unta odottelemaan. Alta tunnin se tuli, niin kamala väsymys päällä jo valmiiksi. Jo lentomatkalla on saatava nukuttua muutama tunti, muuten uuteen aikaan vaihtaminen on kahta vaikeampaa.

 

29.9 la

Nukuinkin monta tuntia. Oikein hyvä. Niskatuki on hyvä keksintö, holtittomasti heiluva pää ei herätä vähän väliä. Heräsin aamiaiselle. Join kahvia kaksi kuppia, varmaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Yleensä en ota niin vahvoja aineita, mutta nyt piti järjestää itsensä virkeäksi.

                Reipas kävely käytävillä, passi ja viisumi kontrolliin, sormenjäljet ja kuva naamasta taas kerran rajaviranomaisten tiedostoihin. Kaikki paperit kunnossa; näiden kanssa sujuu kun kaikki on tarkasti tehty. Pientä odottelua hihnalla, kassi olkapäälle ja tulliin. Tarkastivat ihmiset passien perusteella, suomalaisen laukkuun ei katsottu. Kiitin ja astuin tuttuun maahan.

                Odottelua minibussitiskillä; lento oli etuajassa ja olin selvittänyt kaikki muodollisuudet niin nopeasti, että tähän jäi odotteluaikaa. Kuumuus alkoi tuntua; riisuin takin ja pitkän paidan pois kassiin, alla oli valmiina T-paita. Kuski saapui ja huuteli nimeltä joukosta esiin meidät Kiotoon matkan tilanneet. Mentiin bussille ja lähdettiin, ei tällä kertaa tullut täyteen. Tunnin matka, kuski tiputteli meidät vuorotellen pois  itse kunkin määräpaikkaan. Hyvin kätevä ja kohtuuhintainen palvelu. Ei sen kalliimpi kuin juna Kioton asemalle ja siitä taksilla tai bussilla eteenpäin, paljon nopeampi ja helpompi vain.

                Portaat ylös neljänteen kerrokseen, tervehdys minua odotelleelle siivoojalle, avaimet häneltä, kiitos ja hyvästit. Perillä. Heitin pois yksi kerrallaan hitaasti kaikki vaatteeni. Taifuuni tulossa, ajaa edellään kuumaa etelämeren ilmaa. Melkein tyyntä ja hyvin kuumaa, yli 30 astetta. Ilma oli kuin samettia. Kevyt tuulenhenki tuli välillä ikkunoista sisään, tuntui äärimmäisen pehmeältä iholla.

                Suihkuun ja hampaiden pesu. En ensin muistanut kääntää kaasupoltinta päälle ja laskin suihkussa jonkin aikaa kylmää vettä päälleni, kunnes muistin. Loppupesu kuumalla vedellä. Kassista puhtaat kalsarit, shortsit ja T-paita. En tainnut kesällä kotona käyttää niitä shortseja kuin yhden kerran.

                Kävelin postiin ja nostin rahaa. Kauppaan, ruokaa ja juotavaa. Kaikenlaisia tuttuja makuja joita ei yli vuoteen taas ollut juonut eikä syönyt. Pocaria. Obentoo. Koiwain jugurttia. Persikkatuoremehua. Chuuhaita sitruunamehulla, eli paikallista lonkeroa. Kotiin kassin kanssa ja syömään. Ruokavalio muuttuu kokonaan täällä aina. Ei mitään omasta puutarhasta ja pakasteesta, leipää ja juusto häviää myös. Pusseihin, purkkeihin ja pulloihin pakattua ruokaa, valmiiksi palasiksi leikeltyä, suurkaupunkiruokaa. Elelen tällä  lähes aina poikamieselämää, eli en keitä enkä paista mitään, enkä tuota juuri biojätettä. Aamuteenkin ostan litran pullossa ja juon sitä viikon jääkaapista. Täällä on helppoa.

                Arvelin parhaaksi olla nukkumatta vielä. Lähdin kävelylle. Ruumis tarvitsee liikuntaa, lämpimästä auringosta oli mukava nauttia, ja parasta kävellä nyt kun vielä voi. Tuttuun tupakkakauppaan; myyvät siellä indonesian tupakkaa, eikä ilman sitä olla voi, jos sitä on tarjolla. Jatkoin kävelyä, kuljeskelin tuttuja teitä, muistuttelin mieleen pienten katujen mutkia ja risteyksiä. Tuolla olen käynyt syömässä, tuolta ostin joskus astiat ja ruokailuvälineet, tuolla asuin joskus yhden syksyn. Takaisin kotiin, join pocaria ja avasin chuuhain, join purkista puolet. Nyt ei tehdä töitä, kunhan ollaan vain. Tekstiviestit kotiin, kai ne alkavat olla jo hereillä. Illan pimetessä vielä kauppaan, ostin tennarit. Pääsee kevyemmin kävelemään pitkiä matkoja, ja tarvitsen kastumiskelpoiset kengät huomista varten.

                Sitten katsoin päivän jo kuluneen niin pitkälle että annoin itseni mennä nukkumaan. Kiipesin vinttihuoneeseen, avasin ikkunat molemmilta puoliltani, kaivoin kaapista patjan ja tyynyn. Aluslakana paikoilleen, pyyhe tyynyliinaksi ja päällyslakana peitteeksi. Vaatteet pois, vaakatasoon ja lämpimään pimeyteen.

 

30.9 su

Heräsin aamun valjettua. Taivas oli jo pilvessä, mutta oli vielä aika tyyntä ja lämmintä. Aamiaista syödessä alkoi jo sataa hiljalleen ja tuuli yltyi. Koska tänään ei kannattaisi yrittää minnekään, palasin petiini, nostin tyynyn seinää vasten, avasin koneen ja syvennyin väitöskirjaan.

                Puolen päivän aikaan otin sateenvarjon ja läksin syömään. Nepalilaista ruokaa; sama paikka kuin viimeksi, mutta eri nepalilaiset ja eri menu. Kaupasta vielä täysi kassi ruokaa ja kotiin. Tuuli ei vielä ollut mahdotonta, mutta vettä tuli jo niin rankasti että tennarit oli kotiin päästyä läpimärät. Lämmintä vettä, mukavaa vain.

                Iltapäivän jatkoin lukemista, paitsi että nukahtelin pariinkin kertaan välillä. Sade jatkui tuuli yltyi niin kovaksi että se kaateli polkupyöriä pihalla ja suhisi itikkaverkoissa, mutta ei sen kummenpaa kuitenkaan. Meni sen verran kaukaa ohitse että ei täällä mitään vahinkoja tapahtunut. Sähkötkään ei katkenneet kertaakaan. Minulla oli kyllälti ruokaa. Ei mitään hätää.  Nukahtelin välillä; itse asiassa taisin nukkua suuren osan päivästä. Ei ole internettiä, eikä televisio toimi. Paikan varsinainen asukas ei sitä ilmeisesti paljoa katsele. Joten tekemistä vähän, maailmaan ei tarvitse pitää yhteyksiä kotitekstareita lukuun ottamatta.

                Illalla tuulikin hiljeni jo sen verran että läksin kävelylle. Märkiä katuja. Täällä ei tehdä mitään töitä, ei kaiveta maata eikä kaadeta puita, täällä vain kävellään. Joessa oli nyt vettä ihan tarpeeksi, viemärit puski sitä sinne voimalla. Edelleen niin lämmintä että sortseilla viihtyi parhaiten, eikä niiden lahkeet kastu.

                Kotiin palatessa kävin käytettyjen mangojen kaupassa, mutten ostanut luettavaa vaan elokuvan. Uudehko, vuodelta 2003, 赤目四十八瀧。En edes osaa lukea ohjaajan nimeä; pitää selvittää.  Nämä on siistiä väkeä, pitävät hyvin niin kirjoja kuin kuviakin. Käytetty tavara on ihan yhtä siistiä kuin uusikin, mutta paljon halvempaa, joten jotain halutessani katson ensin saako sen tuollaisista kaupoista. Vuokravideoita en mistään saisikaan, minulla ei ole pysyvän asukkaan papereita.

                Kotiin, elokuva käyntiin tietokoneeseen ja sen loputtua nukkumaan. Väikkärin lukemista lukuunottamatta tässä on tullut lepoa jo useampi päivä, ja kaiken on saanut tehdä hitaasti, pitämättä yhtään kiirettä. Myös sen väikkärin. Sähköpostia ei ole tullut yhtään, eikä kenestäkään eikä mistään ole tarvinnut pitää huolta, paitsi itsestäni, mutta se ei ole vaikeaa. Minulla on helpot tarpeet, enkä ole kova valittamaan, ainakaan itselleni itsestäni.

 

1.10 ma

Kävely hiljalleen työpaikalle. Pari kilometriä. Hyvä matka. Samanlainen kuin ennenkin, samat kaupat edelleen pystyssä. Tunsin itseni jo aika levänneeksi. Aikaero kannattaa ottaa vakavasti ja jättää muutama kävely- ja makailupäivä, etenkin kun Suomesta häipyminen on niin työlästä. Takana niin kamala syyskuu etten hetimiten toista samanlaista haluaisi kokea. Lapin reissu oli hyvä, mutta liian lyhyt.

                Tuliaisten antoa, tervehdyksiä, kuulumisten kertomista, esittelyjä, odotteluja. Papereita, passista ja viisumista kopioita, allekirjoituksia, henkilökuntakortti, matkakorvaus ja päivärahat suoraan rahana käteen. Kätevää.

                Syömään, kirjastolle, lisää papereita ja allekirjoituksia kulku- ja käyttölupia varten. Työhuone ja avain, tietokone auki. Umpi-Microsoftin järjestelmä; vain sen omia ohjelmia voi käyttää. Voi miten Microsoftia vihaankaan.

                50 sähköpostia Suomesta jo maanantaiaamuna ennen kuin siellä on edes päivä valjennut. Jumalauta. Pitää olla vastaamatta nopeasti tai vastata etten voi hoitaa, kyllä ne siellä pärjää. Kun kävin ne lävitse, niin suurin osa osoittautui lopulta hallintopostiksi, jonka sai deletoida suoraan; ei koske nyt minua. Pitäkööt kokouksensa. Yleisiin kyselyihin en vastaa.

                Konsultointeja ja neuvomista, osaan jotain mitä täällä eivät vielä osaa. Sitä varten minut tänne on maksettu. Viikon töistä sopimista. Neuvonpitoa.

                Illan pimettyä kävely takaisin kotiin. Ostin uuden elokuvan samasta paikasta, klassisista klassisin samuraielokuva, Kobayashin 切腹 (Seppuku) vuodelta 1963. En ollut nähnyt sitä vuosikymmeniin. Taattua tavaraa.

 

2.10 ti

Sininen taivas, aurinko paistaa. Herätys kuudelta ja töihin. Aamupäivä kotona, eilen sovittuja esityksiä valmistellen. Iltapäiväksi työpaikalle sortseissa. Täällä miehet liikkuu siellä vain täyspitkissä housuissa lämpötilasta huolimatta, mutta olen sukupuolten tasa-arvon kannattaja. Täällä on edelleen vuodenaikaan nähden huomattavan lämmintä, ja pitää varoa etten sula vahingossa. Eikä tätä pitkään kestäne.

                Lisää uusia ihmisiä, opiskelijoita, seminaareja, kommentointia. Illalla työkavereiden kanssa syömään ja juomaan. Kotiin joen vartta kävellen, yhden naiskollegan pimeimmän alueen halki valoisan kotitiensä alkuun saattaen. Kotona illalla yhdeksältä. Pitkä työpäivä ei haittaa mitään, kunhan sitä ei tarvitse tehdä kiireellä, eikä itse pitää huolta mistään.