Kiipeäminen Hieizanille

Hieizan 比叡山 on Kioton pohjoisosassa oleva 848.3m korkea vuori, missä on asunut buddhalaismunkkeja jo 1200 vuotta. Se näkyy makuuhuoneeni ikkunasta.

Kuva on zuumattu, ei se ihan noin lähellä ole. Sen juurelle on kävelymatkaa pari kilometriä ylämäkeen. Olen viimeksi käynyt siellä 5 vuotta sitten, jolloin asuin kilometrin lähempänä sen juurta Yamabanassa, mistä otin tämän bloginimeni. Joka tapauksessa mieleni teki kiivetä sinne uudelleen. Hyvä tapa viettää yksi sunnuntai-iltapäivä. Kävellen sinne munkitkin 1000 vuotta nousivat. Ehkä eivät enää; Kioton puolelta sinne pääsee rinnejunalla ja loppumatkan köysirataa. Shigan prefektuurin puolelta ajavat sinne autolla ja bussilla. Mutta kävellenkin pääsee, joku harva aina haluaa. Reitti kulkee 音羽川 Otowajoen vartta ylös, sitten tuolle eteläpään matalammalle kukkulalle ja sieltä varsinaiselle Hieizanille. Välillä saa siis kävellä melkein tasaista maastoa, tai vain loivasti nousevaa, kunnes rinne taas jyrkkenee.

Polku on vuosituhannessa syöpynyt aika syvälle. Rankemmat sateet vie maata mennessään. Ja sateella tuonne ei kannata lähteä.

Maa on sekä kiveä että savimaata. Kovaa kiveä nämä vuoret eivät ole, vaan rapautuvaa, murenevaa tavaraa. Kovin jyrkkää nouseminen ei ole, ja maata on paikoitellen tuettu porrastamalla. Kulku on samanlaista kuin kävelisi portaita sadanteen kerrokseen, toki ympäristö on miellyttävämpi. Auringosta ei ole haittaa, siellä on lähes aina metsän sisällä. Alarinteillä se on lehtisekametsää.

Tasanteella on helppo kävellä, eikä maa siellä samalla tavoin muutu kanjoniksi. Muutamia muitakin kävelijöitä siellä tapasi, yleensä aviopareilta näyttäviä ihmisiä.

Joku siellä käy pitämässä huolta kivipatsaista. Munkkeja on vuorella kivisiäkin.

Ylempänä varsinaisen Hieizanin rinteellä metsän tyyppi muuttuu. Lähinnä se on hinokia 檜、ひのき (Chamaecyparis obtusa), joka on tuijan näköinen puu, sypressi oikeastaan kuitenkin, ja aika isoksi kasvava. Shintoo pitää sitä pyhänä puuna. Tai sitten puut ovat sugia 杉 (Cryptomeria japonica), joka on sypressien sukulainen sekin. Molempia on tuolla sekä omina porukoinaan että sekaisin toistensa seurassa kasvavina.

Ne on mukavia mehtiä. Niin pimeitä että niiden alla ei jaksa kasvaa oikein mikään muu. Siinä mielessä avaria; japanilainen lehtimehtä on yleensä hyvin tiheää pusikkoa.

Blogger näköjään vihaa Microsoftin Exploreria, jota tässä joutuu nyt käyttämään - niin kuin minäkin, hartaasti. Jumittaa kuvien kanssa. Pitää julkaista tämä ja jatkaa editoinnin kautta, jos tämä sieltä etenisi.

Polku vain jatkuu jatkumistaan.

Täällä aletaan olla jo lähellä huippua.

Japanilaiset lähtee tällaisille reissuille hyvin varustettuina. Retkeilyvaatteisiin, kepit käteen ja evästä reppuun. Nämä eivät kyllä kiivenneet alhaalta asti, vaan tässä ollaan jo rinnejunan päätepysäkin yläpuolella. Minulla oli vain juomapullo ja repussa pusero ja tuulitakki. Kiivetessä vain shortsit ja T-paita. +25 asteen lämmössä se riitti oikein hyvin, enempi oli hiestä märkä koko ajan. Vajaan kilometrin korkeudessa lämpötila oli pudonnut kuitenkin jo useita asteita ja siellä tuulee aina, joskus hyvinkin kovaa. Siellä pitää olla varaa lisätä vaatetusta. Muuten vilustuu helposti. Tämä on näköalatasanne lähellä huippua.

Tuolla alhaalla minä asun, tarkkaan ottaen kuitenkin jonkin verran vasemmalle päin tuon nyppylän takana. Kotitalo ei ihan kuvassa näy.

Japanilaiset on laaksojen asukkaita. Kukaan, jolla ei ole hyvää syytä, ei lähdelle vuorille asumaan. Tuonna alas ne keräytyy, tiiviisti yhteen. Ymmärrän kyllä, rinteitä on kova kiivetä niin ylös- kuin alaskin päin. Lisäksi Kioton kaupungin alueella olevat pienemmät mäen on rakennuskiellossa, paitsi mitä niissä jo valmiina temppeleitä on. Ne on viheralueina. Kioton pohjoispuolella on vihreää enemmänkin.

Vuorilla elelee kauriita ja apinoita, ja pienempiä eläimiä paljonkin. Käärmeen näin kävellessäni rinnettä ylös; jos olisin Suomessa, sanoisin että se oli kyy. Täällä ei voi olla varma, mutta paras olla polkematta niitä. Apinoista kannattaa pysyä kaukana. Ovat ihmisen sukulaisia, eli varsin epämiellyttäviä otuksia, etenkin paikoissa missä ihmiset kuljettaa eväitä mukanaan. Niiden ruokkiminen on periaatteessa kielletty. Nyt niitä ei tullut vastaan.

Vuoren huipulla on puutarha ja sieltä näköalat Shigan puolelle Biwajärvelle 琵琶湖. Sinne on pääsymaksu. En ole siellä viitsinyt koskaan käydä.

Temppeleitä siellä on, tai oikeastaan yksi temppeli 延暦寺 Enryakuji, jossa on paljon rakennuksia pitkin Shigan puoleisia rinteitä. Vuorilla asui ennen soturimunkkeja, jotka harjoittivat mietiskelyä lenkkeilemällä ja budoo-lajeja kehittäen. Heistä kehittyi ennen pitkää voimakas armeija Kioton alueelle, kunnes Oda Nobunaga 1571 hyökkäsi vuorelle, tappoi heistä osan ja poltti ison osan rakennuksista. II ms jälkeenkin niitä on vielä rakennettu uudestaan vanhoille paikoille.

 Siellä niitä on sugi- ja hinokimehtien keskellä. Hyvinkin paksuja puita löytyy temppelien alueelta. Värityksestä näkee että buddhalaisuudella ja shintoolla ei ollut Enryakujissa selvää eroa, koska nämäkin rakennukset ovat väritykseltään shintoolaisia, oranssivalkoisia. Täällä on jo paljon ihmisiä, vaikka tässä kuvassa ei niin tungosta näykään, mutta lähellä olevassa parkkipaikan ravintolassa sai jonottaa ruokaansa pitkään. Ja syödä sitä mitä sattui olemaan jäljellä. Mitään erikoisia hiekka- tai puutarha-asetelmia täällä ei ole. Sijainti Hieizanilla sinänsä riittää houkuttelemaan vieraita tänne.
Vanhempia ja haalistuneempiakin rakennuksia on. Ihan nättejä nämä on. Mutta en minä pelkästään näitä katsomaan tänne kehtaisi kiivetä.

Kiipeäminen itse oli ihan mukavaa. Alas päin menin jo rinnejunalla. 5 tuntia kävelyä ylös ja alas rupesi olemaan ihan tarpeeksi yhdelle päivälle.