Junaan taas. Tässä on toinen vaunuemännistämme. Heitä on jokaisessa vaunussa töissä kaksi, 12 tunnin vuoroissa. Tarkistavat matkaliput, hoitavat kuumaa vettä juotavaksi, myyvät teetä, suklaapatukoita ja muuta pientä; pitävät käytävät, hytit ja vessat siisteinä, antavat lakanat ja teemukit, neuvovat jos osaa venäjää. Joskus he käyvät myös omaa kauppaansa; minulle on joskus myyty puoliväkisin jotain hajuvettä, ja rajojen yli kulkevissa junissa pienkauppiailla ja emännillä voi olla yhteistyötä. Junassa Mongoliasta Venäjälle sain sänkyyni pinon pyyhkeitä, jotka oli matkalla jonnekin Venäjän kaupunkien halvoista toreista, ilman tullia. Pyyhkeet otin, koska niistä oli helppo katsoa ettei niissä ole mitään muuta, mutta mitään paketteja en tietysti ottanut. Osa näistä emännistä on miehiä, joskus molemmatkin.
Näissä junissa on miellyttävä matkustaa. Kirjoittaa tai lukee niin kauan kuin sähköä riittää, latailee konettaan käytävässä kun sähkö loppuu ja junaemäntä ei aja siitä pois. Kännyköistä niillä ei ole huomauttamista, mutta tietokoneista ovat hermostuneita. Jännitteessä voi olla piikkejä, on yksi selitys jonka olen kuullut. Katsoo maisemia, silloin kun haluaa. Puhuu ihmisten kanssa, jos sattuu joku, jonka kanssa on yhteistä kieltä. Syö kun on nälkä. Nukkuu kun nukuttaa. Miten tykkäänkään nukkua näissä junissa. Jos ei ole liian kuuma, niin missään ei ole yhtä hyvä nukkua. Siellä on turvassa juna-äidin kohdussa, ja juna hytkyy ja heiluttaa kuin lasta kehdossa. Pidemmillä pätkillä ei vuorokauden ajoilla ole mitään väliä.
Syö kun on nälkä. Juo kun on jano. Nukahtaa kun nukuttaa. Koko ajan joku keinuttaa. Eikä itketä yhtään. Aikuinen mies ei niin kovin usein pääse enää sellaista kokemaan.
Tuossa kuvassa on siperialaista kylää ei kovin kaukana Irkutskista. Tuollaisia ne aina ovat. Talo ja perunapelto. Aita ympärillä; täältä se mongolialaisten tapa ilmeisesti tulee. Yleensä talot on maalaamattomia, joskus ikkunan pokat on maalattu, ja joskus koko talo, mutta harvemmin. Lapsia kylissä näkee joskus, mutta eläke niissä usein on pääasiallinen ansaintamuoto. Ihmisten keski-ikä alkaa olla hyvin korkea. On siellä viljelystäkin; kolhoosien ja sovhoosien maat jaettiin niiden jäsenille. Joistakin tuli erilaisten kauppojen jälkeen joko yksityisomisteisia tai osakeyhtiömuotoisia suurtiloja. Joistakin tuli vain laidunmaata, jota kukaan ei enää viljele, jokaisen omaa perunapeltoa lukuunottamatta. Ihmisten ikä, pääoma, organisaatiokyky, bisnesvaisto ja -onni, sekä maan laatu kai lopputulokseen ovat vaikuttaneet.
Junat pysähtyy harvakseltaan, muutaman tunnin välein, asemille. Jos pysähdys on 1-5 min ei junaemäntä päästä ulos kuin asemalle jäävät, mutta 10-20 min pysähdyksille pääsee jaloittelemaan, kunhan ei mene kauas. Radoilla kulkee junia jonoissa; liikenne on hyvin tiheää, ja juna seuraa toistaan 5-10 min välein. Aikataulut ovat tarkkoja. Asemilla on joskus kaupankäyntiä. Pientä ruokaa ja juomaa, joka on paljon halvempaa kuin ravintolavaunussa. Tällaista pienkauppaa oli asemilla ennen paljon enemmän, mutta sitä on näköjään ruvettu karsimaan. Kioski tai pari niillä monilla enää on jäljellä. Se on hankalaa; yksi kioski, 50 miestä ostamassa kaljaa, joka myydään loppuun 5 minuutissa. Tässä nyt kuitenkin vielä tällaistakin kaupantekoa, joka sopii logistisesti paremmin junakauppaan: 30 kauppiasta myy kaljaa, limpsaa, leipää ja jäätelöä 50 miehelle ja 50 naiselle, ja kaikki ehtii ostoksensa tehdä 10 minuutissa.
Taiteilija löytyi yhdeltä asemalta. Siinä oli mielenkiintoinen aikaperspektiivi. Junat ihmisineen ehtii vaihtua moneen kertaan ennen kuin taulu on valmis, mutta kuva siitä laiturin tunnelmasta kuitenkin syntyy. Maalaus on kovin erilainen kuva kuin valokuva, joka ei oikein mitenkään pääse yksityisestä hetkestä irti.
Valtapuu Keski-Siperiassa, ainakin täällä etelässä missä rata kulkee, on koivu. Koivumehtää on tuhansia kilometrejä.
Seassa pajua, siperian hernepensasta ja tuollaisia valkokukkaisia puita, joita luulen marjaomenoiksi, vaikka yhtään oikein isoa en nähnytkään. Sinne ei oikein voi hypätä tutkimaan.
Petäjääkin joskus, harvakseltaan tosin. Ja tulen jälkiä siellä täällä, sitäkin harvakseltaan.
Olen joskus mennyt toukokuun alussa koko matkan Vladivostokiin, melkein 10 000 km, lumien sulettua ja ruohon ollessa ihan kuivaa. Koko matkan paloi. Selittivät, että vanha ruoho pitää polttaa, jotta uusi pääsee kasvamaan. Tuikkaavat vain tuleen ja jättävät palamaan. Ei näitä koskaan kukaan valvonut. Tulirintamat etenivät rauhassa itsekseen satojen metrien levyisinä hitaasti palavina riveinä. Isot puut kestää sen, mutta taimikko metsistä usein puuttui; nurmikkopalon vaikutus näyttää olevan pääasiassa 0-3 m korkeudella. Yhden kokonaan palaneen kylän näin silloin. Tuli oli ilmeisesti tullut yöllä ennen kuin olivat ehtineet sammuttaa.
Viime kesänä helteillä täällä oli isoja metsäpaloja, ja Putin tuli yhteen kylään televisiokameroiden kanssa katsomaan tilannetta. Kyläläiset kävi rähjäten hänen kimppuunsa, koko Venäjän nähden, ja Putin siitä hermostui. Kielsi näiden tulien teon. Vaikuttaa siltä että häntä jonkin verran uskotaan. Tulen jälkiä oli tällä kertaa paljon harvemmassa kuin silloin aiemmin. Ei häntä kaikki kuitenkaan näy tottelevan. Ei ole kaikkivaltias. Venäläisiä ei ole helppo pitää kurissa. Itse asiassa yllättävää että vielä toukokuun lopussa uuden nurmen jo kasvettua viitsivät polttaa.
