Piiitkä perjantai

Päivä elämästä. Alkoi joskus ennen neljää, koira käveli portaita alas. Joskus tuolla aikaisemmin väitin olevani mies, mutta olen minä niin paljon nainenkin että kuulen hälyyttävät äänet.  Lapsen yskinnän yöllä huoneestaan talon toisesta päästä, tai koiran kävelyn portaissa. Se ei lähde itsekseen alakertaan kuin poikkeustapauksissa. Sen päästyä alas kuulin kuinka se käveli ulko-oven eteen ja veti yrjöt lattialle. Joten laskeuduin nopeasti alas minäkin, päästin koiran ulos yrjöämään rauhassa ja rupesin itse siivoamaan jälkiä.

Nyt näin unen. Tai heräsin niin että muistin sen. Kirjoitin uudestaan tämän kuun alussa julkaistun kirjan johdantoa, mutta tällä kertaa pari vuotta sitten väitelleen oppilaani kanssa, en kirjan todellisen toimituskunnan kanssa. Ei siinä mitään, siitä lähti tulemaan ihan erilainen johdanto, mutta johdanto kuitenkin. Sen ollessa puolessa välissä keskeytin ja lähdin etsimään uutta kirjoituspaikkaa jostain hotellista tai majatalosta, ja siellä huoneissa vaellellessa Miina minut kesken kaiken hereille kutsui. Mukava uni se oli. Olisi sen voinut loppuun asti katsoa, tosin sekavaksi se alkoi jo mennä.

Kun kaikki vaikutti rauhalliselta, palattiin vintille nukkumaan, mutta vajaan puolen tunnin välein sieltä lähdettiin uudelleen yrjölle aamuun asti. Loppui vasta kun mahasta pääsi tällainen pihalle.

Maustepurkin sirotesiivilä se on. Mistä lie maailmalta sen milloin löytänyt. Purkkia ei yrjön seasta löytynyt, joten kai se ei ole sitä syönyt. Mitä lie purkissa ollut. Onneksi ei myrkkyä. Äitini koirankuljetusreiteillä oli joku vuosi sitten koiranmyrkyttäjä, jota ei kai koskaan saatu kiinni. Se vain lopetti.

Vetäisin piikkimaton selkäni alle, jos saisi nukuttua vielä, mutta ei: vaimon kännykkä alkoi soittaa kuudelta Kuutamosonaattia vartin välein jossain kauempana. Vaimo ei sellaisiin herää, mutta minä kyllä siinä vaiheessa aamua. Jonkinlaisessa horroksessa kuitenkin olin kahdeksaan asti, kunnes vaimo alkoi pirteänä tehdä sängyssä aamuvoimisteluja ja potkia minua, joten katsoin että ei kannata enää yrittää. 

Aamiainen naamaan, kermaviiliä, hunajaa, mustikoita ja teetä. Miinan kanssa kävelylle. Tehtiin aamupakkasessa pitkä 5 km kävely. Uamupoloku on vielä luminen. Ei mene enää montaa kuukautta kun tuossa niitetään taas lantion korkuista heinää.

Pakkasta oli enää vain muutama aste. Miinalle aika lämmintä. Vähän päästä se tunki naamansa syvälle lumeen, jäähdytteli siellä päätään ja söi lunta.

Puolen kymmenen aikaan läksin tyttären kanssa hiihtämään. Vaimo halusi harjoitella omilla luistelusuksillaan eikä lähtenyt pitkälle lenkille. Latuja ei enää näköjään pidetä kunnossa. Vaikka on näin hyvät kelit. Paikoitellen niitä on vielä jäljellä, paikoitellen ne on jo tasaisena. Tässä vielä vähän uraa. Vähäkin auttaa; latu ohjaa suksia, ei tarvitse kuin potkia eteenpäin. Jos suksia pitää myös ohjata, hiljenee vauhti ja potkuvoima selvästi.

Hiihdettiin pilvettömän taivaan alla 20 km. Juotiin välillä pariin otteeseen termospullosta kuumaa karpalomehua, jossa oli ruikkaus hunajaa seassa. Kolmen tunnin reissu. Jäällä oli väkeä paljon. On niitä, tällaisena päivänä. Pientä pakkasta puoleen päivään asti, melkein tyyntä ja kirkasta. Kuva ei toki ole ihan täysin dokumentaarinen; sinistä on syvennetty reilusti. Se on nyt sen värinen kuin siellä tuntui.

Kotiin kun päästiin, oli vaimo tehnyt ruuat valmiiksi. Paistettua silakkaa, riisiä ja jäävuorisalaattia. Jälkiruuaksi kotitekoista pashaa. Osaa tehdä parempaa kuin kaupan tavara, joka on hyvää sekin. Ennen syöntiä kävin suihkussa; aurinko lämmittää jo varaajan veden uudelleen lämpimäksi. Syönnin jälkeen oikaisin sohvalle, vedin viltin päälle ja nukuin 3 tuntia. Heräsin neljältä, kuljeskelin vähän aikaa pihassa. Se alkaa olla jo isolta osalta sula ja melkein kuivakin. Tämä on yksi betonikiveyksen kätevyyksistä. Lumeen aurinko ei vielä lujasti tartu, mutta mustaan kiveen jo hanakasti. Ei tarvitse tuolla enää liukastella.

Kun syötiin iltaruoka - samaa, mitäpä hyvää ruokaa vaihtamaan - Miina ilmoitti olevansa nälkäinen. Ei ollut syönyt mitään puoleentoista päivään. Joten kalaa ja koiranmuroja kuppiin, jonka se kerralla tyhjensi. Jospa se on jo terve. Muovit kaikki poissa mahasta.

Tyttärelle ei yksi 20 km pieni hiihto riittänyt liikunnaksi, joten käytiin kävellen kiertämässä yksi kierros järvellä. Moottorikelkan urat oli riittävän kovia kävelyyn. Aurinko laskeskeli hiljalleen. Tätäkin on vähän värjätty. Sen verran että se on nyt realistinen.

Miina ei pysy ollenkaan mukana suksien vauhdissa. Yksi valjakkohiihtäjä siellä tavattiin, puolivuotias karhukoira mukanaan. Toinen koiranhiihdättäjä ilman valjaita, nuori kultainen noutaja hänellä. Ne meni kovaa. Miina kulkee omia vauhtejaan, pysähtyy käyttämään lunta hyväkseen aina vähän päästä.

Lähemmäs 30 km minä tänään pääosin järvillä taivalsin, suksilla ja kävellen. On taas se aika vuodesta jolloin aika saisi pysähtyä, mutta ei se pysähdy.

Illalla katsottiin porukalla vintillä yksi Tora-sanin elokuva ja venyteltiin sen aikana lattialla mattojen päällä. Ei tule venyteltyä kunnolla muulloin kuin elokuvia katsoessa. On olevinaan muuta tekemistä.

Lopuksi kuvat pois kännystä ja kamerasta, tänne päiväkirjaa.

Isä tuli illalla mieleen. Hänen kunniakseen olen tässä kirjoittaessa kuunnellut Sua kohti herrania. Mukavin sävelenä. Sopii piiiitkän perjantaisen järvipäivän iltamusiikiksi. Ja Veteraanin iltahuutoa. Jos ei isä ihan sotaan ehtinytkään, niin kyllä se jo muuten veteraani oli. Isosta ukkokuorosta lähtee hyvä ääni.

Sellainen päivä. Ei mitään töitä. Jos lähtisi nukkumaan. Joutaa jo.