Tragedian lumo

Sen verran väsynyt, että kohtalainen osa päivää meni taas videoita katsellen. Loma-aika nyt periaatteessa onkin; pääsiäisloma. Eilen sain yhden väittelyn paperit selväksi, yksi väitöskirja lähti painoon ja kolmas esitarkastukseen. Yksi seminaari on taas pidetty. Kolme gradua on odottamassa kommentointia. Yksi gradu lähti liikkeelle hartaan kuuntelun ja neuvottelun jälkeen. Yhden projektisuunnitelman tein. Tuo kaikki vaivaiseen 12 tuntiin. Teen yliopistolle tulosta niin perkeleesti, mutta tänään kiirastorstaina siis vähän vähemmän. Aika paljon vähemmän. Ei aina jaksa.

Eilen hiihtelin 4 km ja tänään tyttären kanssa 6 km. Illalla auringon laskiessa jäähtyy ja järvellä voi hiihtää, vaikka ei siellä latuja enää ole olemassa. Muttei oikein vielä hankiaistakaan. Iltapäivisin on +3-4 astetta lämmintä, öisin 10-15 astetta pakkasta.

Kolarivideoita taas monta katselin. Jokin niissä viehättää. Se draama varmaan. Niissä on pelkkä perustarina kerta toisensa jälkeen, ei prologeja, ei epilogeja, ei mitään turhaa. Vähän miesten kirouksia ja naisten kirkunaa joskus, jos mukana on alkuperäisiä ääniraitoja. Mutta melkein on mukavinta kun niihin on tehty oma musiikkitaustansa; niiden tarina- eikä dokumenttiluonne tulee sitä kautta paremmin esiin. Kuten esimerkiksi näissä Videoregistratorovin kokoelmissa, joita hänellä on nyt kaikkiaan 80, muutaman minuutin pätkiä.
Подборка ДТП свидеорегистраторов 60

Northrop Frye käsitteli klassisessa Anatomy of Criticism -kirjassaan tragedian luonnetta. Se on narraviivimuoto, joka kertoo yleisölleen, että maailmaa ei voi olennaisesti muuttaa. Jotain pientä voi tehdä, mutta perusasioille ei ihminen voi mitään.  Kohtalo on vahvempi voima kuin ihminen. Tragedia on siksi opetusmuotoinen tarina. Se kertoo henkiinjääneille, että he ovat vain pieniä ihmisiä, joita on vielä onnistanut, koska he ovat edelleen hengissä, mutta että heidän on ymmärrettävä kohtalon suuruus ja sattumanvaraisuus. Sitä ei voi hallita. Kertoo se myös, että onnettomuuksia vastaan voi ja pitääkin yrittää varustautua, mutta jos huono onni sattuu kohdalle, ei siitäkään mitään hyötyä ole. Pitää vain oppia tyynesti hyväksymään sen mitä maailma kulloinkin antaa.

Nuo videot ovat pelkkää tragediaa, muutama sekunti aina kutakin. Niissä esiintyy neljä perustyyppiä: syyllinen, syytön, viaton ja todistaja. Mutta kunkin tarinan alkaessa ei koskaan tiedä kenen näkökulmasta asiaa katsotaan ... jaa, ei koskaan viattoman, koska hän ei aja autoa. Viaton on se, joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu liikenteeksi kutsuttuun onnenpeliin; eli hän on onnettomuudekseen tielle tai kulkuneuvoon joutunut eläin, kuten hanhi em. videossa, tai koira, hevonen, lehmä, hirvi.  Tai lapsi. Nainen ei ole viaton, koska hän on pelaajana mukana, useimmin syyttömänä, joskus myös syyllisenä. Miehet useammin ovat syyllisiä - ja toki myös syyttömiäkin, koska heitä on liikenteessä enemmän. 

Venäjällä ei ole mitään säädöksiä talvi- ja nastarenkaista. Niitä voi pitää tai olla pitämättä. Monilla ei mitä ilmeisimmin niitä ole autonsa alla; sen verran kamalia liukasteluja videoissa on. 

Videot opettavat, että kannattaa pitää turvavyö kiinni, ajaa rauhallisesti, huolehtia että alla on kunnon renkaat, katsoa sekä taistapeiliin että eteen ja olla jäämättä kuorma-auton alle. Erityisesti ei kannata jäädä täyskuormatun yhdistelmärekan alle. Henkilöauto ei sellaiselle pärjää ollenkaan.

Toisekseen ne neuvovat, että olitpa miten varovainen tahansa, maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Sinä itse voit mokata milloin tahansa, ja joku toinen voi tehdä sen yhtä hyvin. Kohtaloasi et voi välttää. Suhtaudu vain jäljellä olevaan terveyteesi ja elämääsi tyynesti, takertumatta niihin liian tiukkaan. Joskus niistä eroat. 

Sellaisia videoita ne Venäjällä tekee. Siellä ja meillä on joissakin suhteissa hyvin samanlainen kulttuuri.