Tokio 東京, Itäinen pääkaupunki, hajakuvia sieltä täältä

宝生能楽堂 Hōshō nōgakudō; Hōshōn nō-teatteri. Lähellä Kōrakueniä. Siellä oli hyvä esitys. Nō on mukavaa teatteria kunhan siihen tottuu. Sisällä ei saa kuvata, mutta joku on saanut. Teatterin viralliset sivut on täällä, japaniksi tosin vain, mutta näkee siellä vähän näyttelijöitä naamioineen.

 Suur-Tokio eli ympäryskunnat mukaan lukien on vielä maailman suurin kaupunki, reilut 35 miljoonaa ihmistä. Mutta se on myös pinta-alaltaan suuri, ja etenkin sen läntisissä osissa on aika paljon rauhallista harvaa asutusta. Samalla tavoin kuin Helsingistä on suurin osa mehtää. Täällä se on mehtää ja peltoja.

 Sazanka kukkii. Näin isosti auki jo, puutarhalajikekin.

 Kiipeily pienelle vuorelle Hachiōjin alueella. Aluskasvillisuus on sasaa (笹、ささ), eli pientä bambua. Lajeja on paljon, en osaa sanoa mikä tämä nimenomainen on. Kasvaa voimakkaasti puidenkin alla, ja jos kaataa puut, käy metsän uudistaminen hyvin vaikeaksi, koska valossa sasa täyttä tuuheasti joka paikan. Hyvin voimakas kasvi. Tällaisessa varjossa sen lävitse pääsee vielä kävelemään kunhan tunkee vain eteenpäin.

 Metsästäjän hauta samalla vuorella, koira mukana ja muistot aseista. Luultavasti joku varakas bisnesmies hän lienee ollut.

Kaikki japanilaiset eivät asu kovin komeasti. Kevyitä vuokrataloja työläisille, ohuet seinät ja pienet huoneet. Yksi ihminen omistaa tällä aluella tuollaisia taloja muutamia kymmeniä. Minä kävin niistä yhdessä vieraana.

Tämän persikkapuutarhan taas omistaa joku toinen, joka tekee jäynää naapureilleen. Kävi vaatimassa kuntaa pystyttämään alueensa rajoille kyltit, joissa luvataan roskien heittämisestä hänen maalleen "alle 5 vuotta vankilaa tai alle 100 000 euroa sakkoa". On ero maanomistajalla ja näitä mökkejä vuokraavalla rupusakilla. Mutta ei voi sanoa että maanomistaja itsekään kovin hyvin maataan hoitaisi. Persikkapuut oli aika surkeassa kunnossa.

 Takaon vuorella (高尾山) on nätti ravintola.

 Paistettiin siellä vuorinaisia. Vuorinainen (山女, yamame) on purokala, jonka ruodot ja suomut on hyvin pehmeät. Tarjoilija tuo ne suolistettuina. Kun niitä jonkin aikaa hiilloksella paistaa, niin ne voi syödä perkaamatta, niin kuin vaikka porkkanan. Japanilaiset syö päänkin, mihin minä en ole tottunut; sitä pitää paistaa ja pehmittää erikseen vielä jonkin aikaa. Hyvä kala se on.

 Aika jo poistua Tokiostakin. Shibuyan asema-aukiota. Joulukuussa on vaalit, poliitikko pitää auton luona kovaäänisen kanssa palopuhetta ydinvoimaa vastaan. Japanissa ne menee kaiutinauton kanssa kaduille puhumaan, etenkin ne joilla ei ole rahaa suureen mainoskampanjaan. Kuuntelijana 10 000 nuorta, jotka on tulleet Shibuyaan huvittelemaan. 25 vuotta sitten sovin hyvin joukkoon. Nyt siellä on jo ihan eri sukupolvi. Tekemässä kuitenkin samaa kuin me siellä aikoinamme. Ruokaa, viinaa, kavereiden tapaamista ja mahdollista vastakkaisen sukupuolen varovaista lähestymistä.

Tokiossa piti olla pidempäänkin ja tehdä siellä töitä myös, mutta ne suunnitelmat karahti taannoiseen kuumetautiin. Tapasin kuitenkin vanhoja ystäviä, jotka on vanhenneet samaa tahtia minun kanssani.