Fushimin Inari Taisha 伏見稲荷大社

Fushimi on alue Kioton eteläosissa, Kioton rautatieasemalta jonkin matkaa etelään, ja siellä sijaitsee Inarin suurtemppeli. 稲 ina tarkoittaa riisiä (kasvia, ei jyvää) ja 荷 ri huolenpitäjää, tosin nämä ovat ensimmäisen vuosituhannen japania, nykyään merkit lausutaan hiukan toisin. Hän on yksi Shintōn suurista jumalista. Bisneksen jumala; riisin viljelys vain oli sen keskeinen muoto ennen vanhaan. Suurtemppeli on nimensä mukaisesti iso, vuoren rinteelle rakennettu suuri rakennusten ja teiden kompleksi. Inarin vuori on vain 233 m korkea, mutta hyvän kiipeilyn sen huipulla käymisestä saa. Koska tämä on bisnestemppeli, on täällä kaikki aika mutkatonta. Edes sisäänpääsymaksua ei ole mihinkään, vaan oletus on että bisnes tuo varallisuuden. Inarin temppelissä saa helposti vatsansa täyteen. Ruokapaikat alkavat jo ennen temppelialuetta. Mitä alempana rinnettä ollaan, sen savuisempia ruokalajit ovat.

Temppelialueelle edettyä, rinnettä ylös jonkin matkaa, on shintōn tapaan kohteliasta huuhdella kädet ja suu. Tässä se tapahtuu. Kauhalla vettä, ensin yhteen käteen, sitten toiseen, sen jälkeen kädestä - ei kauhasta - vettä suuhun, ja lopuksi huuhdellaan kauha valuttamalla vettä kahvaa myöten. Vesi tulee vesijohdosta ja on puhdasta. Jos mukana on pyyheliina, kuten monella japanilaisella on, pyyhitään kädet siihen. Minä pyyhkäisen aina farkkujen reisiin. 

 Edelleen jatketaan ylöspäin, ja päästään varsinaisen kävelytien alkuun. Sen tuntee siitä että siellä on toriita jonossa useampia. Torii on shintōn portti, jonka alitse kävellään aina kun mennään johonkin tärkeään paikkaan. Usein ne ovat oransseja, joka on shintōn leimallisin väri valkoisen kanssa, mutta voivat ne olla maalaamatonta puuta tai betoniakin. Täällä ne ovat oranssiksi maalattua puuta. 鳥居 torii sinänsä tarkoittaa sananmukaisesti linnunistumapaikkaa, ei sen kummenpaa.

 Meitä on monta matkalla ylöspäin. Tämä on yksi Kioton suosituimmista temppeleistä, ja etenkin viikonloppuisin tänne tullaan. Minä otin lauantai-iltapäivän töistä vapaaksi ja läksin seuraan.

 Yhdessä paikassa tie haaraantuu, mutta on sama kumman haaran valitsee; ne yhtyvät ennen pitkää taas.

 Kaikkialla alueella on kettupatsaita. Ne ovat Inarin sanansaattajia. Niillä on usein suussaan jotain, voi olla viestikapseli, voi olla avain, mitä vain mitä pitää viedä jonnekin.

 Kunhan päästään toista sataa metriä ylöspäin alkaa väki harveta. Useimmat turistit, sen enempää japanilaiset kuin muualtakaan tulleet, eivät ole kovin urheilullisia. Heitä alkaa jäädä istuksimaan tien varren ravintoloihin, tai he vain kääntyvät takaisin.

 Lähellä huippua päästään neljän tien risteykseen. Tulotietä ei lasketa. Tie jonka värjäsin keltaiseksi on vuoripolku alaspäin; se jäi tutkimatta. Oranssi vie vieressä olevalle huipulle, ja punainen on pitkä kierros päähuipun ympäri. Kokonaisuudessaan vuorella käynnin sanottiin olevan 4 km kävelyn.

 Tässä tienristeyksessä voi halutessaan ja ruumistaan viilentääkseen syödä vaikkapa soijapavun makuista pehmistä. Se on hyvää. Pehmeää ja vaalean ruskeaa, paahdetuista pavuista.

 Ja katsella toriin ylitse näkymää Kiotoon.

 Oranssin tien, tai oikeastaan pitkien portaiden päässä on suuri joukko sokkeloisia kujia, joiden varressa on vaikka kuinka paljon pieniä alttareita.

Kaikki nämä alttarit ovat jonkin yrityksen pystyttämiä. Tämän on pystyttänyt Nagoyasta kotoisin oleva Takaran sähkötekniikkayhtiö; luultavasti jonkin suuremman yrityksen alihankkija, koska en tunne nimeä. Ihmiset käyvät täällä pokkaamassa, sytyttämässä kynttilän ja tuomassa pieniä toriita alttarille. En häirinnyt heitä kysymällä keitä he ovat; luultavasti yhtiön työntekijöitä, jotka ovat lähteneet turistireissulla Kiotoon ja hoitavat täällä vähän onnea yhtiön tulevaisuudelle. 

 Pieniä kettuja essut edessä löytyy täältäkin; ovat vähän kuin Sannan koirat.

 Jos lähtee 4-tien risteyksestä punaiselle tielle, on siellä enää väkeä vain harvakseltaan. Heistäkin puolella on kassissa kannettavaa, eli he ovat kartan kanssa etsimässä oikeaa alttaria, jolle tuoda jotain lahjaa. Toinen puoli vain on katselemassa huvikseen paikkoja.

 Täällä on jo helppo löytää jopa viikonloppuna tien pätkiä joilla ei juuri sillä hetkellä kulje ketään. Tien varressa on useita alttarialueita, sekä myös kahviloita. Nälässä täällä ei tarvitse taivaltaa. Toriissa on kaikissa maalattuna merkit 奉納 hōnō, joka tarkoittaa lahjaa. Uhrilahjaa nimenomaan, koska käsitettä käytetään vain temppeleissä. Ne pitää tässä tapauksessa lukea vanhaan tapaan oikealta vasemmalle, päinvastoin kuin nykyään.

 Tästä kuvasta näkee mitä pienet toriit maksavat; hinnan saa suoraan euroissa kun ottaa pois kaksi nollaa.

 Tästä taas näkee mitä isot teiden päälle pystytetyt maksavat. En vain osaa sanoa mitä kukin koko tarkoittaa metreissä; nämä ovat numeroituja määrämittoja.

 Tie alaspäin menee mukavasti katsellessa mikä yhtiö minkäkin toriin on pystyttänyt. Tosin niitä on tuhansia, joten kaikkia ei pysty lukemaan. Jotkut ovat yksityishenkilöisen, mutta pääasiassa ne ovat pienten ja keskisuurten yritysten pystyttämiä. Tämä on bisnes-jumalan suurtemppeli, ja yritykset pitävät tästä huolen. Aika monet toriista ovat osakalaisten yritysten pystyttämiä, mutta niitä lahjoittaneita yrityksiä löytyy kauempaakin, Kyūshūlta, Tokion alueelta, Hokkaidōlta; kaikkialta Japanista; kaukaisin huomaamani Brasiliasta, Sao Paulosta. Brasiliassahan asuu toista miljoonaa japanilaisten jälkeläistä.

Vasemman puoleisessa pylväässä on paikkakunta ja yrityksen nimi, oikeanpuoleisessa pystytysvuosi ja -kuukausi, mutta päivän kohdalla lukee vain että pystytetty hyvänä päivänä. Se voi olla milloin tahansa; aika vain jakautuu hyviin ja pahoihin päiviin. Inarin papit tietävät mikä päivä millainenkin on. Tämä rivistö tässä on viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tämä on toimiva temppeli.