Runojen kohtaloa

Annoin äidilleni hänen meillä ollessaan muovikassin, jossa hänen nuoruuden kirjoituksensa olivat. Oli sitä mieltä että olisi paras polttaa kaikki, mutta rupesi hän sitten kuitenkin katselemaan papereita lävitse. Olihan siellä seassa myös minun ja veljeni piirtelemiä äitienpäiväkortteja ja muuta sellaista.

Yritin eilen autoreissun aikaan suostutella häntä runojensa julkaisemiseen. Omakustanne riittäisi; niitä on helppo tehdä nykyään. Minä voisin hoitaa kaiken. Saisi häneltä jotain jäädä tähän maailmaan, etenkin jos hän haluaa itsensä haudattavan täysin jälkiä jättämättä. WSOY:lle aikoinaan lähtenyt hylätty kokoelma on näköjään kummitätini tekemä ja koneella puhtaaksi kirjoittama lajitelma; kummitätini tyyliin kaikkein synkimmästä päästä. Käsin kirjoitetuissa papereissa oli iloisempiakin runoja. Äitini voisi innostua keräämään kokoon uuden kokoelman. Ei siinä tarvittaisi isoa painosta, koska häntä julkaisemisen kunnia ei enää kiinnosta; kunhan jälkeläisille vain, nuorempien sukupolvien ylpeydeksi ja innostamiseksi. Minä jo muutaman kirjan olen saanut väsätyksi, mutta hänen edustamaltaan sukupolvelta ei ole mitään.

Edelliseltä on. Akseli Halonen on äitini äidin serkku, hänen äitinsä puolelta. Helsingin sanomien ja Yhteishyvän ja Arijoutsin pakinoiden kuvittaja ennen Kari Suomalaista. Ensimmäinen suomalainen systemaattisesti sanomalehteen sarjakuvia piirtänyt mies. Pulliainen (1927-29), jota Hessurin kuukausiliite silloin tällöin edelleen julkaisee, on yksi hänen sarjakuvistaan. 1920-luvun sankarityyppi. Äitini isä ei varmaankaan ollut sen esikuvana; pappa oli Pulliaista paljon isompi mies, ja komeampi, mutta samanlainen jörö ja äkkipikainen tarkkailija kuitenkin. Vanhempikin Pulliainen on kuin pappani 1920-luvulla. Mutta tunnen tyypin hänen kauttaan. Akseli oli myös hyvä valokuvaaja, osasi sommitella kuvat sopusuhtaisesti. Muutamat vanhat valokuvat kotitalostani, sen ihmisistä, myös äidistäni lapsena, ovat hänen ottamiaan. Minä en häntä koskaan tuntenut, kuoli jo ennen syntymääni.

Jussi Kukkonen on mummoni serkku hänen isänsä puolelta, ei tosin mikään kainuulainen vaan sudeettisavolainen. Nykyään melkein tuntematon suurkirjailija, ainakin määrällisesti. Suunnilleen 60 kirjaa ja lukematon määrä muuta kirjoittelua. Olen minäkin noita joitakin poikana lukenut, seikkailukirjoja. Hän ei kuitenkaan samalla tavoin pitänyt yhteyttä serkkuunsa kuin Akseli, joten hän on jäänyt vieraammaksi Suonenjoelle jääneelle suvulle.

Joka tapauksessa, jostain tuolta kai äitini kautta minunkin olemustyyppini tulee. Tehty ja eletty on todellista vasta kun sen saa väsättyä sanoiksi ja kuviksi tietokoneen ruudulle. Muuten se ei muutu oikeaksi todellisuudeksi.

Äitini saisi edustaa yhtä sukupolvea tuossa välissä. Mutta hänestä ei koskaan tiedä mitä hän päättää. Eikä hänen häntä itseään koskeville päätöksille mahda muut mitään. Mutta toivotaan ettei hän pane käsikirjoituksiaan paperinkeräykseen; polttamaan hän ei kerrostaloasunnossaan niitä pysty, enkä usko hänen menevän pihallekaan sellaista tekemään. Vanhan paperin selluloosakuitu on jo niin heikkoa ettei sellaista pitäisi enää paperinkeräykseen pannakaan.