Seikkailuja kierrätyksen maailmassa

Toissapäivän jokapäiväinen sateemme lankesi vain pienenä tihkuna aamulla. Sen jälkeen kirkastui ja aurinko alkoi paistaa kuumasti.

Isäni asunnossa olevissa tavaroissa on paljon hyvää, ja niitä voisi joku muukin käyttää. Ihmiskunnan jäsenen velvollisuuskin olisi kierrättää, joten sitten vain etsimään paikkaa joka huolisi hyllyistä äitini ja osin minunkin vanhat kirjat. Verkkohaku löysi yhden divarin, mutta oudosti sille ei ollut puhelinnumeroa. Osoite oli ja ajoin katsomaan. Sieltä löytyi omakotitalo, jossa nuori mies ajoi pihalla nurmikkoa. Kertoi lopettaneensa jo pari vuotta sitten ja siirtyneensä autonkorjausalalle. DivariPörssi löytyy vielä kaikista yritystietokannoista, mutta ne laahaavatkin aika kaukana jäljessä reaalimaailman tapahtumista. Ehdotti kuitenkin että soitan hänen isälleen jota vanha tavara edelleen kiinnosti. Hän osoittautui vanhaksi kirpputorikauppiaaksi, joka oli kiinnostunut saman tien tulemaan paikkaa katsomaan. Sieltä tuli vielä lihavampi puhelias mies kuin mitä isäni oli 70-vuotiaana, ja samat vaivat ja lääkitykset hänellä oli kuin isälläni 70-vuotiaana. Niillä puheilla että hänen ei tarvitse maksaa tavarasta mitään hän poimi asunnolta kaikenlaista lautasista partakoneeseen, kattiloista radioihin, nipusta kirjoja viiteen maisematauluun, virvelistä vanhaan salkkuun, kynttilänjaloista ruuvimeisseleihin ja niin edelleen. Minäkin otin olohuoneen pöydältä tätini tekemän poppanan ja työkalulaatikosta parit jakoavaimet ja pihdit. Aina jotain lähtee mukaan kun siellä käy. Kahteen mieheen kannettiin kaksi kertaa hänen autoonsa niin iso lasti kuin jaksettiin ja minä vielä kävin kolmannen lastin. Vanhaa miestä läähätytti niissä portaissa. Hän on isääni 15-20 vuotta nuorempi, mutta suhtautuu tavaraan samalla tavoin, sekä kunnioittavasti että sen taloudellisen merkityksen hyvin ymmärtäen. On kuolinpesästä nyt lähtenyt kierrätykseen tavaraa. Oikein hyvä. Isäni olisi tykännyt siitä että hänen tarkkaan säästämäänsä tavaraa käytetään, ja velvollisuus ihmiskuntaakin kohtaan on hoidettu nopeasti ja kätevästi.

Kirpputorimies kertoi että on aktiiviaikanaan tyhjentänyt useita kuolinpesiä. Sanoi ihmetelleensä sitä miten usein jälkeläiset eivät ota mitään talteen, eivät edes vanhoja valokuva-albumeja. Ihmiset eivät kai halua muistaa. Minäkin kai olen vanhanaikainen.

Kirjoja kirpputorimies otti aika vähän. Jos sillä seudulla kuolee vanhus päivässä, saman aikakauden suomenkielistä ja käännöskirjallisuutta tulee kierrätysmarkkinoille aika paljon. Samaa kirjaa tarjolla kymmenin kappalein, samalla kun sellaisen kirjallisuuden lukijakunta harvenee samaa tahtia kuin kirjojen omistajia kuolee. Löysin KierrätysPorssinkin, joka saattoi olla kolmatta sektoria ja toimia osin julkisen ja osin harrastustoiminnan kautta. Sielläkin oli hyllyt täynnä kirjoja, joita kukaan ei osta. Kehottivat kantamaan paperinkeräyslaatikkoon, kansineen päivineen.

Kävin pankissa, jätin papereita perunkirjoittajalle. S-pankin todistus siitä että isäni melkein, mutta ei ihan, sai kerättyä bonuksilla jäsenyysmaksun täyteen (96 e) on nyt perunkirjoittajalla. Verottajan pitää saada tietää sekä isot että pienet asiat. Itse kirjoitin  ja allekirjoitin ilmoituksen, jonka mukaan isännöitsijä ilmoitti ettei asunto-osakeyhtiöllä ole yhtiölainaa, eikä isäni asunnossakaan velkaa taloyhtiölle. Jos ei ole, ilmoitus riittää; jos on, pitää saada isännöitsijän todistus.

Taloyhtiö oli hoitanut nopeasti vessan valokatkaisijan kunnostuksen. Minä korjasin saunan oven. Siihen piti vain vaihtaa uusi lukon koneisto, mutta ei ollut kallis, 12 e. Olisin itse luullut kalliimmaksikin operaatioksi, ja niin kai isäkin, koska ei ollut siihen ryhtynyt. Ei ollut edes maininnut hajallisesta ovesta mitään. Olisin vaihtanut uudet kädensijatkin, mutta K-raudassa ei ollut sopivia puisia, joten panin vanhat helat takaisin. Ovatpahan yhtä patinoituneita kuin ovikin, sopivat siihen. Joka tapauksessa se toimii. Oven saa kunnolla kiinni, eikä sitä tarvitse avata ruuvimeisselillä karmia auki vääntäen. Selvästi rempallaan olevia kohtia asunnossa ei enää ole.

Kun veljentyttäret ja minä ollaan otettu asunnosta mitä haluttiin, ja kirpputorimies kävi kaiken tarkkaan lävitse, arvelin että loppu joutaa pois heitettäväksi. Muutin esineet materiaksi ja raaka-aineeksi, joka sopii teolliseen prosessointiin. Tyhjensin asunnon metalleista, keramiikasta, lasista, paperista, kirjoista ja muovista. Se oli rankka homma jota tein illalla yhdeksään asti. Ruuvasin irti seinistä kaiken huonon näköisen, toimimattomasta lankapuhelimesta vessan murtuneisiin pyyhkeenpidikkeisiin. Huomasin että isällä ei ollut ollut yhtään ristipääruuvimeisseliä. Hän eli vielä uraruuvien aikakautta. Aluksi vähältä näyttänyt tavaramäärä tuntui vain kasvavan ja kasvavan kun se kaivautui esille jätekassikasoiksi lattialle kaappien kätköistä, kaappien alta, seiniltä ja parvekkeelta. Kannoin tavaraa taloyhtiön keräyslaatikot täyteen ja huomasin miten terveellistä ihmisen on asua hissittömässä talossa kolmannessa kerroksessa, niin kauan kuin jaksaa niitä portaita ravata edestakaisin. Minä vielä jaksoin hyvin. Hiki virtasi auringon lämmittämässä porraskuilussa.

Veljentytär kävi välillä hakemassa verhot ikkunoista. Pesee ne kotonaan ja vie kierrätykseen. Sellainen puhdas tavara menee eteenpäin. Hän palasi kuitenkin lastenhoitoon. On vähän niin kuin sanaton sopimus, että kuolleesta seuraava sukupolvi hoitaa päävastuun sekä hautaamisesta että tavaran järjestelyistä. Sitä seuraava sukupolvi auttelee, ja neljäs sukupolvi pidetään poissa kuolinpesän ongelmista. Minusta tämä kaikki hikoilu on kuitenkin tärkeää, kun hyvin jaksaa tämän tehdä, eikä asu niin kaukana etteikö päivittäin voisi sinne ajaa. Näin kun tekee, niin tekee työt loppuun asti täsmälleen niin kuin ne pitäisi tehdäkin, ja se imperatiivi tulee jostain kaukaa suvun toimintatavasta ja lasten kasvatuksesta lähtien. Tämä kaikki tuo hyvin voimakkaasti esiin sukupolvien portaittaisen virtaamisen tunteen; minä olen siellä tietyssä kohdassa hoitamassa sen kohdan velvollisuuksia.

Vein tyhjät pullot kauppaan; kaupan kotikaljaa, limpsaa, karpalolla maustettua vissyä ja pari viinapulloa. Ei juuri koskaan juonut itseään humalaan, mutta otti mielellään pieniä määriä päivittäin. Tuosta kotikaljastakin saa pienen pöhnän jos koko litran pullon juo, 2.2% siinä on alkoholia. Isä lantrasi sitä, teki koktaileja; puolet kaljaa ja puolet keltaista limpsaa. Sain pulloista reilun 5 euroa. Ostin rahoilla munariisipasteijoita Miinalle ja minulle, sekä pullon porkkanavissyä. Eli se osa perinnöstä meni meidän mahaamme. Lepotauko lajittelun ja kantamisen välillä.

Eri hyllyistä ja laatikoista löytyi lehtileikkeitä. Isä ei lukenut kirjoja, mutta sanomalehdet tarkkaan. Leikkeet oli melkein kaikki yleisönosastokirjoituksia, joista ilmeisesti aika monet hänen omiaan. "Satunnainen ohikulkija" on puuttunut milloin mihinkin, puistolammen puhdistuksesta kaupungin vesaikkojen raivaukseen ja virkamiesten valintoihin. Jos hän olisi siirtynyt internetaikaan, hän olisi saattanut olla raivokas ja ahkera kommentoija verkon anonyymeillä keskustelupalstoilla.

Pyörävajasta löytyi polkupyörä. Ei ole käyttänyt sitä 2-3 vuoteen, sen jälkeen kun meni nurin sillä isossa risteyksessä kauppareissullaan. Sen jälkeen ostinkin isälle pyöräpotkurin. Sama pyörä millä hän ajoi vuosikymmenet töihin, nyt jo hyvin vanha rottelo, kumit lintallaan, ketjut liian löysät ja pudonneet, maali rapistunut, ruostetta siellä täällä, satula melkein puhki. Sekin kannattaa muuttaa jo esineestä materiaaliksi.

-------------

Kotiin päin ajaessani jäin tupakalle leirintäalueen parkkipaikalle. Siinä on nätti järvimaisema, lampaat syömässä saaressa heinää. Siihen ajoi mersu viereen. Mies puhutteli minua nimeltä ja kysyi "tunnetko?" Mietin nopeasti, ja vastasin että "Eskohan siinä, terve!"

Ei ollut Esko, oli Jouni, mutta moka ei ollut niin paha kuin voisi kuvitella; Esko ja Jouni oli kavereita ja aika saman näköisiä. En ole kumpaakaan nähnyt vuosikymmeniin, lukioaikaisia kavereita. Jouni oli jo eläkkeellä. Toista vuotta jo. Veturimiehet pääsee eläkkeelle 55-vuotiaina. Hän on paljon minua nopeampi mies. Oli ehtinyt väsätä lapsen, erota, raitistua ja jäädä eläkkeelle, kaikki minua vuosikymmentä tai paria nopeammin. Oma tyttäreni on vasta 15-vuotias. Tässä taas näki että en sovi oman sukupolveni rytmiin. Jouni jo tekee mökillä polttopuita ja yrittää estää mahansa kasvua. Kateeksi kävi.

Yritti myydä minulle Mersuaan. Liian kallis auto eläkeläiselle. En ostanut. Mitäpä minä sellaisella; Mersut ei käy kateeksi.

------------------

Kotoa löytyi vaimo pitkään nukkuneena, tutkimuksissa käyneenä ja antibioottikuurilla. Jo aika terveen oloinen ja tuntuinen, tyytyväinen saadessaan olla rauhassa kotona vielä viikon.